Arno Forsius

Esitelmä 212. reservin lääkintäupseerikurssin
päättäjäisjuhlassa 25.6.1998

Sodankäynti ja lääketieteen historia

Sota on vastustajan toiminnan lamauttamista voimatoimilla omien tavoitteiden saavuttamiseksi tai hyökkääjän torjumiseksi. Sodankäynti merkitsee tuhoamiseen ja vahingoittamiseen pyrkivien voimakeinojen käyttämistä sotivien osapuolten kesken. Sotiminen on aina myös lääketieteellinen ongelma, sillä se aiheuttaa monenlaisia terveyden uhkia, sairauksia ja vammoja taistelevien osapuolten sotajoukkojen ja väestön keskuudessa.

Sodankäynnin menetelmät ovat historian saatossa muuttuneet erityisesti teknisen kehityksen myötä. Samankaltaisuuttakin on ollut aikakaudesta toiseen. Sota-aikoina väestön ja sotajoukkojen sosiaaliset pidäkkeet höltyvät, alkoholin ja muiden päihdyttävien aineiden käyttö lisääntyy ja sukupuolitaudit yleistyvät. Usein varsinkin tappiolla oleva osapuoli joutuu kärsimään työvoiman vähyydestä, elintarvikkeiden puutteesta ja taloudellisen tilanteen tiukkuudesta. Valloittajien epähumaaniset teot valloitettujen alueiden asukkaita kohtaan ovat yleisiä.

Sotien lääkintähistoriaa on tutkittu melko runsaasti, mutta sodankäynnin ja lääketieteen yleisen historian yhteyksiä on tutkittu harvinaisen vähän, vaikka sodilla on ollut suuri merkitys maailman kohtaloissa. Lääketieteen historian tutkimus onkin näiltä osin alkanut vasta 1900-luvun alkupuolella. Uranuurtajana oli yhdysvaltalainen Fielding Garrison tutkimuksellaan ”Notes on the History of Military Medicine” vuodelta 1922. Katso myös kirjoitusta Sodankäynti ja epidemiat.

Vanha aika (vuoteen 400 jKr.)

Vanhalla ajalla taistelut olivat usein paikallisia ja etenivät marssimalla hitaasti alueelta toiselle. Taistelut käytiin avoimilla tantereilla mies miestä vastaan. Aseina olivat nuijat, kirveet, miekat, tikarit, peitset, keihäät, käsijouset ja lingot. Purje- ja soutulaivat olivat käytössä joukkojen siirtämisessä meren yli, mutta matkat olivat yleensä lyhyitä. Luonnon olosuhteet, mm. pakkanen, lumi, kosteus ja kylmyys, aiheuttivat usein ylimääräisiä vaikeuksia. Hygieeniset olosuhteet olivat huonot ja bakteeridysenteria eli punatauti aiheutti suuria miehistötappioita. Syöpäläisistä etenkin vaatetäit olivat kohtalokkaita levittämänsä ”sotakuumeen” eli pilkkukuumeen ja toisintakuumeen vuoksi.

Sotilaat saivat taistelujen ja tapaturmien seurauksena ruhjeita, viilto- ja pistohaavoja, murtumia, märkäpesäkkeitä sekä palovammoja ja paleltumisia. Hukkumiset olivat verraten yleisiä. Vammojen hoito kuului kirurgeille, jotka käyttivät siteitä, lastoituksia, veistä ja polttorautaa sekä poistivat vierasesineitä ja avasivat märkäpesäkkeitä. Sumerien keskuudessa on käytetty jo noin vuonna 3000 eKr. haavojen puhdistamiseen oluen ja kuuman veden sekoitusta. Hippokrateen (460–377 eKr.) väitetään sanoneen: ”Sota on kirurgien ainoa koulu”. Sisäisiä tauteja olivat varsinkin erilaiset tulehdussairaudet, epidemiat, suolistotaudit sekä eräillä alueilla trooppiset sairaudet. Niihin ei ollut mitään tehokkaita hoitoja joitakin oireenmukaisia yrttilääkkeitä lukuun ottamatta. Siviiliväestön keskuudessa esiintyi epidemioita sotajoukkojen ja väestön siirtymisten johdosta. Ensimmäinen tunnettu isorokkoepidemia Euroopassa vuonna 164 jKr. oli seurausta sotajoukkojen liikkeistä.

Roomalainen Flavius Vegetius Renatus kirjoitti jo 390-luvulla jKr. sodankäynnin käsikirjan ”Epitoma Rei Militari”, jossa hän kiinnitti erityistä huomiota terveydellisiin oloihin. Eräs hänen esittämänsä ”aforismi” oli: ”On turhaa luoda hyvä armeija, ellei voi pitää sitä terveenä.” Haavoittuneita hoidettiin kentällä tai yksityisissä taloissa. Roomalaiset käyttivät valtimoiden sitomista verenvuodon tyrehdyttämiseksi, mutta menetelmä unohtui sen jälkeen lähes 1000 vuoden ajaksi. Roomalaisilla oli suuria toipilaskoteja eli valetudinaarioita, joissa vammautuneet saivat toipua jälleen taistelukuntoon.

Varhainen maininta biologian keinoista sodankäynnin välineenä on noin 200-luvulta jKr. Herodianos kertoi silloin miana-punkeista (Argas persicus) taisteluvälineenä: ”Hatran piiritetyt Arabassa (nyk. Syyriassa) täyttivät astioita syöpäläisillä, pienillä ja myrkyllisillä eläimillä, ja ravistelivat niitä kaupunginmuureja vastaan hyökkäävien päälle. Kun eläimet sitten löysivät kasvoihin tai muihin ruumiinosiin, ne söivät itsensä (ihon) sisään ja aiheuttivat vaarallisia haavaumia. Silloin Severus päätti vetää joukkonsa pois tyhjin toimin.” Katso myös kirjoitusta Biologinen sodankäynti.

Keskiaika (vuodet 400–1400)

Keskiaikana sodankäynti tuli liikkuvammaksi ja nopeammaksi erityisesti ratsujoukkojen käyttöön ottamisen seurauksena. Käsiaseet tulivat tehokkaammiksi, niitä olivat mm. pertuska, metallikärkinen peitsi ja jalkajousi. Kaupunkien piirityksissä käytettiin apuna heittokoneita ja muurinsärkijöitä.

Purjelaivat kehittyivät ja niillä tehtiin pitempiä matkoja, mm. tuhoamisretkiä vihollisvaltion rantakaupunkeihin ryöstäen ja polttaen. Laivamatkojen pidentyessä miehistön ongelmat kasvoivat juomaveden ja ravinnon pilaantumisen sekä kulkutautien esiintymisen johdosta.

Pyhään maahan (Palestiina, nyk. Israelin alue) 1000-luvun alussa tehtyjen ristiretkien aikana syntyivät hengelliset ritarikunnat ja veljeskunnat, jotka huolehtivat sairaiden ja vammautuneiden hoidosta. Järjestöjen perustamat sairaalat olivat sairaalalaitosten esikuvina pitkän aikaa. Näistä järjestöistä voidaan mainita esimerkkeinä Johanniittain ritarikunta ja Pyhän Lasaruksen veljeskunta.

Sodankäyntiin ratkaisevasti vaikuttanut muutos oli mustalla ruudilla toimivien ampuma-aseiden käyttöön otto 1300-luvun alusta alkaen. Sekä tykkien että hakapyssyjen kantomatka oli lyhyt, osumatarkkuus huono ja suusta tapahtuva lataaminen hidasta. Silti vammojen määrä taisteluissa kasvoi ja niiden vaikeusaste suureni. Meritaistelut muuttuivat tuhoisiksi, kun sotalaivat varustettiin tykeillä. Sota-alusten tykit tekivät mahdolliseksi vihollismaiden rantakaupunkien tulittamisen mereltä.

Ampumavammoja lukuun ottamatta sotilaiden vammat ja taudit olivat entisen tapaisia. Taisteluja käytiin kentällä ampumavaiheen jälkeen edelleen mies miestä vasten miekkojen ja pistimien avulla. Vammojen ja sairauksien vuoksi suuri osa joukoista oli tavallisesti toimintakyvyttömänä, ainakin 20–30 %, usein enemmänkin. Runsas oluen käyttö vähensi joukkojen taistelukuntoa. Epidemiat aiheuttivat edelleen ylivoimaisesti suurimman osan joukkojen menetyksistä.

Sotajoukkojen suuruus ja liikkuvuus sekä taistelukenttien laajeneminen aiheuttivat lisääntyvästi tuhoja siviiliväestölle. Siviiliväestön keskuudessa esiintyi edelleen epidemioita sotajoukkojen ja väestön siirtymisten johdosta. Saksassa Frankfurt am Mainin kaupunki otti Hanaun kaupunkia vastaan vuonna 1459 käydyssä sodassa palvelukseensa ns. Aleksiaaniveljiä, joiden tehtävänä oli huolehtia haavoittuneiden hoidosta ja kaatuneiden hautaamisesta. Nämä kenttädiakonian uranuurtajat olivat yleensä käsityöläisiä, joista useat toimivat myös rauhan aikana hautauspalvelun pitäjinä. Samantapaisia ”celliittien” (lat. cella, hautakammio) maallikkojärjestöjä käytettiin myöhemminkin sotien, kulkutautien ja muiden hätätilojen aikana. Niiden jäsenet saattoivat toimia rauhan aikana myös mielenvikaisten hoitajina.

Biologinen sodankäynti pilkahti ajoittain esiin. Ruttoepidemian alkuvaiheessa 1340-luvulla Krimin niemimaalla Kaffan (nyk. Feodosia) kaupungin piirittäjät linkosivat ruttoon sairastuneiden ruumiita muurien yli kaupunkiin tartuttaakseen taudin sen puolustajiin. Samaa menetelmää käyttivät tiettävästi venäläiset vuonna 1710 Tallinnaa piirittäessään. Napolin piiritystaistelussa 1400-luvun lopputaitteessa kaupungin puolustajat lähettivät puolestaan kuppaa sairastavia naisia kaupungin ulkopuolelle tartuttamaan tautia piirittäjien joukkoihin.

Uuden ajan alkupuoli (vuodet 1500–1800)

Uuden ajan alkupuolella ampuma-aseet kehittyivät tulivoimaltaan ja tarkkuudeltaan. Käsiaseina olivat suusta ladattavat musketit ja pistoolit. 1600-luvulla tulivat käyttöön tykkien mustaruutitäytteiset, räjähtävät kranaatit sekä käsikranaatit (ransk. grenade, siitä grenadieerit). Italialainen Giovanni da Vigo (1460–1525) kirjoitti teoksessaan ”Practica copiosa in arte chirurgica”, että ampumavammat olivat myrkyllisiä sisältämänsä ruudin vuoksi. Hippokrateen ajoilta periytyneiden oppien mukaan se, mitä ei voitu hoitaa raudalla, oli hoidettava tulella. Koska ruutia ei voitu poistaa veitsellä, alkoivat da Vigo ja muut käyttää ampumahaavojen hoitoon kiehuvaa öljyä.

Ranskalainen parturiammattikunnan mestarikirurgi Ambroise Paré (1517–1590), aikansa taitavin sotakirurgi, havaitsi sattumalta, että ampumavammat paranivat tuskattomammin, paremmin ja nopeammin, kun niitä ei käsitelty kuumalla öljyllä. Sen jälkeen vanhasta hoitotavasta luovuttiinkin. Paré otti myös käyttöön verenvuotojen hoitamisen sitomalla polttoraudan sijasta. Hän kehitti useita uusia instrumentteja ja kirjoitti ranskaksi kirurgisista hoidoista.

Ampumavammojen yleistymisen vuoksi vierasesineiden poistoa oli kehitettävä. Sen lisäksi amputaatioiden tarve kasvoi huomattavasti. Kirurgisessa toiminnassa nopeus oli valttia: ”cito, tuto et jucunde” (nopeasti, turvallisesti ja miellyttävästi). Miellyttävää se ei kyllä ollut nukutuksen ja puudutuksen puuttuessa. Hengenvaaralliset haavatulehdukset olivat erittäin yleisiä ja heikensivät leikkaustuloksia. Kauden lopulla havaittiin, että amputaation tulokset olivat sitä parempia, mitä aikaisemmassa vaiheessa se tehtiin.

Venetsialainen Camillo de Lellis (1550–1614) palveli Roomassa San Giacomon sairaalassa ja perusti vuonna 1585 sairaanhoitajien sääntökunnan hoitamaan sairaita kotona ja sairaaloissa. Sääntökunnan jäseniä nimitettiin camilliaaneiksi. Nämä olivat myös huolehtimassa sotilaista, jotka taistelivat Unkarissa ja Kroatiassa vuosina 1595 ja 1601. Siten he olivat varhaisia sotilassairaanhoitajia. Ennen kuolemaansa Camillo perusti 15 luostariyhteisöä ja 8 sairaalaa. Hänet julistettiin pyhäksi vuonna 1746 ja nimitettiin sairaanhoitajien taivaalliseksi suojelijaksi vuonna 1930. Hänen muistopäivänsä on 14.7.

Erityisiä sotasairaaloita oli käytössä jo ainakin vuonna 1707 Espanjan perimyssodan aikana. Usein niitä perustettiin kirkkoihin, joissa haavoittuneet ja sairaat saivat kuitenkin maata kivilattialla ilman peittoja. Ongelmana oli tavallisesti sotasairaaloiden sijainti kaukana taistelupaikoilta. Lääketieteen kehittyessä 1700-luvun lopulla myös sotasairaaloiden tavoitteena oli lisääntyvästi palauttaa toipilaat jälleen palvelukseen.

Suurten sotien jälkeen valtioiden velvollisuutena oli huolehtia sodissa pysyvästi vammautuneista. Myös heitä varten perustettiin laitoksia. Kuuluisin niistä on ollut Pariisissa toiminut Hôtel des Invalides, joka perustettiin vuonna 1690. Ruotsissa oli perustettu jo vuonna 1646 samaan tarkoitukseen sotilashuone eli sotilashospitaali Vadstenan entiseen birgittalaisluostariin.

Ranskalaisilla oli vuonna 1745 Fontenoyn taistelussa (lähellä Tournay´ta nykyisessä Belgiassa) englantilaisia, hollantilaisia ja itävaltalaisia joukkoja vastaan käytössään nykyisiä kenttäsairaaloita vastaava ambulanssi eli tilapäinen, liikuteltava sairaala lähellä rintamaa. Se nopeutti jossakin määrin haavoittuneiden saamista hoitoon. Kuljettaminen sairaaloihin tapahtui kuitenkin edelleen kömpelöillä hevosvankkureilla, usein vasta illalla taistelujen laannuttua. Ranskalainen sotilaslääkäri Dominique-Jean Larrey (1766–1842) perusti vuonna 1792 kolmen kirurgin ja yhden sairaanvartijan ratsastavia ensiapuryhmiä, joiden tehtävänä oli antaa ensiapua kentällä ja kuljettaa haavoittuneita hoitoon hevosen vetämillä vaunuilla ja hevosen selkään ripustetuilla kantolaitteilla. Vähitellen kehitettiin myös hevosvetoisia jousitettuja sairaankuljetusvaunuja.

Brittiläinen sotilasylilääkäri John Pringle (1707–1782) toi vuonna 1752 esiin ajatuksen sotasairaaloiden puolueettomuudesta. Häntä voidaan pitää myös nykyaikaisen sotilaslääketieteen perustajana, sillä hän ryhtyi tarmokkaasti kehittämään sotajoukkojen terveydenhuoltoa sekä leirien, laivojen ja sairaaloiden hygieniaa. Myös brittiläinen Donald Monro oli tunnettu sotilassairaaloiden kehittäjä, jonka asiaa käsittelevä teos ilmestyi vuonna 1764. Brittiläinen anatomi John Hunter (1728–1793) laati seitsenvuotisen sodan (1756–1763) kokemusten perusteella tärkeän teoksen tulehduksista ja ampumavammoista. Se painettiin tekijän kuoleman jälkeen vuonna 1794. Saksalaisista Lorenz Heister (1683–1758) oli merkittävin sotakirurgian kehittäjänä. Ranskalaisista on mainittava sotilassairaaloiden uudistajana tunnettu H. Le Begue de Presle. Yhdysvalloissa kuvattiin sisällissodan aikana vuonna 1781 ensimmäisen kerran "solders heart", jonka oireita olivat sydämentykytys, rintakipu, hengenahdistus ja kuolemanpelko, siis nykyajan paniikkisyndroomaa vastaava oireisto.

Ruotsissa laadittiin 1700-luvun loppupuolella pari sotilaslääketieteeseen liittyvää teosta. Armeijan ylilääkäri P. Zezell julkaisi vuonna 1761 kirjasen ”En Soldats Helsa” ja kuninkaan henkilääkäri, kirurgian ylilääkäri H. Schützercrantz vuonna 1788 teoksen ”Afhandling Om Soldatens hälsas Bewarande i Fäldt, Jämte En Kort beskrifning Om så wäl Rörliga- som Orörliga Fäldt-Hospitalers Inrättande och förwaltande”. Jälkimmäinen teos perustui pääasiallisesti Le Begue de Presle´n teokseen, mutta siihen oli lisätty tietoja myös muista lähteistä.

1800-luku

Ampumavammojen määrä ja vaikeus kasvoivat edelleen 1800-luvulla, jolloin tulivat käyttöön valmiilla patruunoilla perästä ladattavat aseet, piipun rihlaus, aerodynaamiset luodit ja iskusytyttimellä räjähtävät tykinammukset. Nämä keksinnöt lisäsivät aseiden käyttönopeutta, kantomatkaa, tarkkuutta ja tuhovoimaa. Tulivoiman kasvun seurauksena tarvittiin maahan kaivettuja asemia. Taisteluja ei käyty enää mies miestä vastaan, vaan usein niukasti miehitetyn ”ei kenenkään maan” yli. Merimiinat otettiin käyttöön 1800-luvun puolivälin tienoilla.

Napoleonin ajan Ranskan ja Preussin sodassa vuosina 1813–1815 toimi Saksassa naisjärjestöjä, ”vaterländische Frauenvereine”, jotka avustivat sodan ajan sairaanhoidossa. Vuonna 1813 perustettiin Preussissa Leipzigin taistelun jälkeen ”Zentralverwaltung der preussischen Lazarette”, jonka seurauksena Saksan sotasairaalalaitos uudistettiin perusteellisesti.

Aikaisemmin jo mainittu ranskalainen Dominique-Jean Larrey oli 1800-luvun alkutaitteen merkittävin sotilaslääkäri. Hänen oivalluksiaan olivat pikaisen ensiavun ohella mm. nopeat amputaatiot ja kärpästoukat märkivien haavojen hoidossa. Viime mainittu menetelmä otettiin uudelleen käyttöön 1. maailmansodan aikana ja jälleen nykyaikana. Saksalaisista sotilaslääketieteen kehittäjistä on mainittava Johannes Goerke (1750–1822) ja Karl Ferdinand von Graefe (1787–1840).

1800-luku ja erityisesti sen loppupuoli olivat lääketieteen suuren murroksen aikaa. Sen uusia ajatuksia ja menetelmiä alettiin soveltaa myös sotilaslääketieteessä. Kirurginen hoito kehittyi varsinkin sen jälkeen, kun 1800-luvun puolivälissä otettiin käyttöön kloroformi ja eetteri nukutusaineina. 1800-luvun lopulla kehitettiin ensin antiseptinen ja sitten aseptinen leikkauskäytäntö, joka vähensi haavatulehduksen riskiä. Saksalaiset käyttivät ensimmäisinä sotakirurgiassa englantilaisen Joseph Listerin keksimää antiseptistä karbolihappokäsittelyä Ranskan ja Preussin välisessä sodassa vuosina 1870–1871. Kaikesta huolimatta vammojen lisätauteina olivat edelleen hengenvaaralliset haavatulehdukset, kaasukuolio ja jäykkäkouristus. Vierasesineiden, luunpirstaleiden, ontelomaisten vammojen ja kudospuutosten vuoksi haavamärkimiset olivat yleisiä ja usein pitkäaikaisia.

Ranskan ja Preussin välisessä sodassa vuosina 1870–1871 saksalainen Ferdinand Heuss otti käyttöön alaraajojen sitomisessa kreppipaperisiteen, jota myöhemmin käytettiin lyijysuoloilla ja hartsihapoilla käsiteltynä suonikohjujen hoitoon (Klebrobinde). Venäläinen Nicolai Pirogoff (1810–1881), Tarton ja Pietarin yliopistojen kirurgian professori, kehitti alaraajan sääriamputaatiota ja otti käyttöön kipsisiteen murtumien hoidossa.

Kenttäsairaalat kehittyivät ja yleistyvät. Sairaiden kuljetus jatkohoitoon sotasairaaloihin helpottui rautateiden lisääntyessä. Paikoin voitiin käyttää tarkoitusta varten perustettuja sairasjunia, mm. jo Ranskan ja Preussin välisessä sodassa vuosina 1870–1871. Sairaudet olivat kuolinsyinä yhä enemmistönä vammoihin verrattuna. Yleisiä epideemisiä sairauksia olivat Euroopassa pilkkukuume, isorokko, punatauti, lavantauti ja muut suolistosairaudet sekä tavanomaiset epidemiat, kurkkumätä, influenssa ja vastaavat mukaan luettuina. Ranskan ja Preussin sodan aikana vuosina 1870–1871 puhkesi erityisen laaja isorokkoepidemia, jonka aiheuttamat menetykset olivat sysäyksenä rokotuspakon säätämiselle isorokkoa vastaan. Brittiläinen Gilbert Blane (1749–1834) paransi laivaston hygieniaa ja merisotilaiden hoitoa. Hän otti käyttöön keripukin ehkäisyn laivoissa tuoreilla hedelmillä.

Ranskalainen sotilaslääkäri Jean Philippe Graffenauer toi vuonna 1809 esiin sairaanhoidon puolueettomuuden sodan aikana: "Olisi toivottavaa, etä molemminpuolisella sopimuksella sairaalat julistettaisiin puolueettomiksi. Mutta valitettavasti emme vielä ole saavuttaneet tätä humaanisuuden astetta." Samalla kannalla hänen maanmiehistään olivat sotakirurgit Pierre François Percy (1754–1825) ja Dominique-Jean Larrey.

Ranskalainen kirurgi Guillaume Dupuytren (1777–1835) joutui Pariisissa Napoleonin syrjäyttämisen jälkeen vuonna 1815 käytyjen katutaistelujen aikana ottamaan johtamaansa sairaalaan sekä hallituksen joukkoihin että kapinallisiin kuuluvia haavoittuneita. Taistelun päätyttyä tuli komennuskunta vangitsemaan sairaalassa hoidettavia kapinallisia. Silloin Dupuytren korosti, että kaikki sairaalaan otetut henkilöt olivat siellä ainoastaan apua tarvitsevina ihmisinä eivätkä minkään sotivan puolueen jäseninä. Hän saikin rauhassa jatkaa ihmisystävällistä toimintaansa. Myös Preussin armeijan ylilääkäri August Ferdinand Wasserfuhr ehdotti vuonna 1820, että haavoittuneita sotilaita kohdeltaisiin ei-taistelevina ja että heidät julistettaisiin ei-vihollisiksi.

Venäläinen kirurgi Nikolai Pirogoff (1810–1881) vastasi Krimin sodan aikana (1853–1856) haavoittuneiden venäläisisten sotilaiden hoidosta Sevastopolissa. Hänellä oli avustajina venäläisen Pyhän Ristin yhdistyksen 200 vapaaehtoista naissairaanhoitajaa ja hänellä oli hyviä kokemuksia heidän toiminnastaan. Pirogoff julkaisi vuonna 1862 kirjan "Sotakirurgian perusperiaatteita", jossa hän pohti sotien sairaanhoidon puolueettomuutta ja hahmotteli kansainvälisen sotakirurgikomitean perustamista. Siten hänen ajatuksensa olivat hyvin samansuuntaisia kuin seuraavassa kappaleessa mainitulla Henri Dunantilla.

Myös yksi nainen on kohotettava esiin. Hän on englantilainen sairaanhoitaja Florence Nightingale (1820–1910), joka Krimin sodan aikana (1853–1856) osoitti, miten suuri merkitys hygienian ylläpitämisellä ja hyvällä hoitotavalla oli sairaalahoidon tuloksille sekä haavoittuneiden että sairaiden kohdalla. Naisten tulo koulutettuina sairaanhoitajina myös sotakentille lisäsi ratkaisevasti heidän merkitystään sotilaslääketieteen kehityksessä. Florence Nightingalen menestyksellinen toiminta Krimin sodassa innosti sveitsiläisen Henri Dunantin lähtemään Italiaan vuonna 1859 Itävallan ja Sardinian välisen sodan aikana. Hänen aloitteestaan Geneven evankelinen seura varusti rintamalle neljä nuorta vapaaehtoista miestä hoitamaan haavoittuneita sotilaita Dunantin johdolla. Dunantin kuvaus Solferinon taistelukentältä (Un souvenir de Solférino) sai aikaan Geneven sopimuksen allekirjoittamisen ja Punaisen Ristin järjestön perustamisen vuonna 1864. Sen jälkeen kansainvälinen Punainen Risti ja sen jäsenjärjestöt eri maissa ovat olleet tärkein puolueettomuuden edistäjä sotien sairaanhoidossa. Ensimmäisen kerran Punaisen Ristin toiminta käynnistyi jo saksalais-tanskalaisessa sodassa vuonna 1864, jolloin saksalaisia diakonissoja oli haavoittuneita hoitamassa. Leipzigissa perustettiin vuonna 1865 samassa tarkoituksessa ”Allgemeine Deutsche Frauen-Verein”.

Tällä vuosisadalla ilmestyneistä opaskirjasista on mainittava Ruotsin kuninkaan henkilääkärin M. C. Retziuksen vuonna 1821 julkaisema ”Försök till en Handbok uti Militär-Hygienen” sekä suomalaisen sotilaslääkärin, myöhemmin armeijan ylilääkärin C. F. Wahlbergin vuonna 1886 julkaisema ”Ensi apu onnettomuuden kohtauksissa ja tappelutantereella. Lyhyt ohjaus Armeliaisuusosastoja ja Parannusjoukkoja varten”. Se oli mukailtu saksalaisen G. A. Rühlemannin laatimasta kirjasesta ”Erste Nächstenhilfe bei Unglücksfällen”.

1900-luku

1900-luvun ensimmäistä puolta hallitsi kaksi maailmansotaa, 1. maailmansota vuosina 1914–1918 ja 2. maailmansota vuosina 1939–1945. Näille suursodille oli tyypillistä entistä suurempi teknistyminen ja aseiden tuhovaikutuksen huomattava kasvu. Lentokoneiden, sotalaivojen, sukellusveneiden sekä myöhemmin ohjusten avulla sodankäynti voitiin ulottaa kauas varsinaisten rintamien taakse ja vaikeuttaa materiaalin valmistusta, varastointia ja kuljetusta rintamalle. Sodista tuli totaalisia ja niiden vaikutukset heijastuivat yhä useammin vammoina myös siviiliväestön keskuudessa. Vastustajan siviiliasutuksen tuhoamista käytettiin painostuksena voiton saavuttamiseksi.

Rintamataisteluille oli ominaista usein raskas tykistö- ja lentopommitusvalmistelu. Taisteluissa käytettiin konetuliaseita ja hyökkäysvaunuja. Puolustusasemia ja vesialueita varmistettiin miinoituksilla. Käsikranaatit tulivat uudelleen käyttöön miehitettyjen rintamavarustusten ja rakennusten valtauksissa. Uusia aseita olivat myrkkykaasut 1. maailmansodassa ja ydinase 2. maailmansodassa. Vietnamin sodassa vuosina 1964–1975 käytettiin tavanomaisten aseiden lisäksi napalmia, sirpalepommeja ja kasvillisuutta tuhoavia kemiallisia aineita. Uudentyyppisiä vammoja olivat laajat palovammat ja paineaaltovammat. Post-traumaattinen stressitila kohosi merkittäväksi ongelmaksi.

Yleisen hygienian tehostamisella, syöpäläisten torjumisella, tartuntatauteja ehkäisevillä rokotuksilla sekä antiseptisiä aineita käyttämällä sairauksiin kuolleiden määrä laski 1. maailmansodassa ensimmäisen kerran pienemmäksi kuin vammoihin kuolleiden määrä, vaikka punatauti aiheuttikin vielä suuria tappioita. Toisaalta myös vammautuneiden määrä lisääntyi huomattavasti. Kirurgialla oli edelleen ratkaiseva merkitys vammautuneiden hoidossa. Plastiikkakirurgia kehittyi, samoin ortopedia ja proteesinvalmistus. Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita leukamurtumien hoidon kehittäminen, jossa suomalainen kirurgi Richard Faltin oli merkittävä uranuurtaja. Verensiirrot ja nestehoito paransivat hoidon tuloksia. Uusia tutkimuskohteita olivat mm. traumaattinen shokki ja sen hoito, taistelukaasujen aiheuttamat hengityselinten vammat ja sotaväsymys.

Ensimmäisessä maailmansodassa ei ollut vielä sisällisesti käytettäviä, bakteereihin tehoavia lääkkeitä. Sen vuoksi haavamärkimiset ja kaasugangreena olivat usein hengenvaarallisia tauteja. Liittoutuneiden puolella käytettiin märkivien haavojen hoidossa Carrel-Dakinin liuosta, joka sisälsi bakteereja tappavaa natriumhypokloriittia (Alexis Carrel 1873–1944, Henry Drysdale Dakin 1880–1952). Sen ohella sotilaille jaettiin haavojen ensiavuksi Almroth Wrightin (1861–1947) kehittämiä hypertonisia suolaliuospakkauksia, joiden käyttö perustui teoriaan kudosten vastustuskyvyn kohottamisesta. Ensimmäisen maailmansodan aikana jäykkäkouristuksen hoidossa saatiin aikaan parannusta vasta-aineeseerumin avulla. Toisen maailmansodan alkaessa sotilaat oli yleensä rokotettu jäykkäkouristusta vastaan, niin että tapauksia oli enää hyvin harvoin.

Höyrylaivat tekivät mahdolliseksi siirrot myös valtamerten yli (1. maailmansodassa). Lentokuljetuksiakin käytettiin jo 1. maailmansodan lopussa. Kuljetukset kenttäsairaaloihin helpottuivat helikopterien ja maastoautojen ansiosta. Varsinkin 2. maailmansodassa myös muilla erikoisaloilla kuin kirurgialla oli huomattava osuus. Kemoterapeuttisilla mikrobilääkkeillä ja sodan loppuvaiheessa myös penisilliinillä oli ratkaiseva merkitys vaikeiden ja hengenvaarallisten bakteeritulehdusten hoidossa.

Israelin ja Egyptin välinen kuuden päivän sota vuonna 1967 oli ensimmäinen, jossa käytettiin Israelin puolella nykyaikaista lääketiedettä apuna melko järjestelmällisesti. Helikopterien käyttö nopeutti haavoittuneiden kuljetuksia hoitoon. Tämä sota antoi tärkeitä viitteitä siitä, miten sotajoukkojen on huolellisesti varauduttava etukäteen myös lääketieteen uusien mahdollisuuksien käyttämiseen tarpeen vaatiessa.

Sodankäynnin ja lääketieteen suhde

Sota on yhteiskunnassa vaihe, jolloin taloudelliset ja inhimilliset voimavarat käytetään ensisijaisesti sotaponnistusten hyväksi. Sota vie yleisesti ottaen voimavarat myös lääketieteen kehittämiseltä. Sota alistaa lääketieteen palvelukseensa, yleensä hyvässä tarkoituksessa, auttamaan sodan uhreiksi joutuneita sairaita ja vammautuneita. Sodankäynti hyötyy lääketieteestä ja tarvitsee sitä. Sodanajan lääketiede on rauhanajan lääketieteen sovellutusta poikkeuksellisissa oloissa ja normaalia elämää suppeammalla alueella. Sen ohella on keskusteltu siitä, onko sodankäynnistä hyötyä normaaliolojen kehityksen kannalta. Keskustelu näistä aiheista on vaikeaa ja asenteellista.

Sotien aikana lääketieteen soveltamisella on kokemusten mukaan myös nurjat puolensa. Sota-ajan poikkeusoloissa vähemmistöt, vammaiset ja poliittisesti vaarallisiksi katsotut väestöryhmät ovat joutuneet syrjityiksi tai suorastaan kohteiksi kokeiluihin ja toimenpiteisiin, jotka eivät ole olleet lääketieteen eettisten periaatteiden kannalta hyväksyttäviä. Sotien vaikutus kansoihin on yleensä haitallinen ja moraalia rappeuttava. Sotaa käyvissä yhteiskunnissa siviiliväestön terveydenhuollon palvelut ja usein myös ravitsemus vaikeutuvat. Huomattava osa sairaaloista joudutaan ottamaan sotilaskäyttöön. Tuberkuloosi ja muut infektiotaudit sekä puutostaudit yleistyvät, mutta toisaalta eräät hyvinvointitaudit kuten diabetes, kihti ja hampaiden karioituminen saattavat myös vähentyä.

Sodista saatua kirurgista kokemus ei ole yleisesti pidetty kovin merkittävänä alan myöhemmän kehityksen kannalta. Siihen vaikuttaa tietenkin se, että voimavarat on uhrattava pääasiallisesti käytännön toimintaan eikä uudistusten suunnitteluun. Tästä on kuitenkin olemassa selviä poikkeuksia sellaisten vammojen kohdalla, joita esiintyy siviilioloissa harvoin. Esimerkkejä niistä ovat mm. leukamurtumat, kaasuvammat, sirpalevammat, kaasukuolio ja trench-foot (eli immersion-foot, jalan kylmävesivamma).

Molemmat 1900-luvun alkupuolen maailmansodat ovat kuitenkin korostaneet käsitystä, että niiden lääketieteelliset kokemukset ovat edistäneet soveltavan terveydenhuollon kehitystä. Aikaisemmin monissa maissa väestön terveydenhuolto oli matalalla tasolla ja usein palvelukseen tulevat miehet kävivät ensimmäisen kerran elämässään lääkärintarkastuksessa ja hammaslääkärissä. Yhdysvalloissa tuhansien miesten hylkääminen psyykkisistä syistä 1. maailmansodassa vaikutti myöhemmin maan psykiatrian ja psykologian kehitysmalleihin. Iso-Britanniassa rintamapalvelukseen 2. maailmansodassa rekrytoitavien täydennysjoukkojen heikko terveydentila vahvisti perusteluja väestön yleisen terveydenhuollon kehittämiseksi. Sukupuolitautien runsaus sotilaiden keskuudessa 1. maailmansodan aikana johti niitä koskevan lainsäädännön kehittämiseen rauhan tultua.

Lääkärien kokemukset 1. maailmansodan aikana nopeuttivat lääketieteen menetelmien ja teknologian leviämistä potilashoitoon. Röntgenlaitteet, laboratorio, patologia ja bakteriologia tulivat sodassa monille sen ajan lääkäreille tutuiksi ensimmäistä kertaa. Vieläpä potilaskorttien käyttö lääkärien vastaanotoilla vakiintui sodan seurauksena. Ensimmäisen maailmansodan kokemusten tuloksena kemiallinen teollisuus alkoi lisääntyvästi tukeutua lääketieteeseen ja kehittää farmaseuttista osaamista. Verensiirrot ja veripalvelutoiminta saivat myös alkunsa 1. maailmansodan kokemuksista. Toisen maailmansodan aikana lääketeollisuuden suuria saavutuksia oli penisilliinin teollisen valmistuksen toteutus.

Sotien aikana tapahtui kehitystä myös erikoistumisessa lääketieteen sisällä. Tutkimus- ja hoitomenetelmien parantamisen lisäksi erikoistumisen tarpeeseen vaikuttivat osaltaan ongelmat tunnistaa mahdolliset ”simulantit”, joiden määrä kohosi ajoittain huomattavan suureksi. Kehittyviä erikoisaloja olivat tapaturmakirurgian lisäksi erityisesti ortopedia, plastiikkakirurgia, neurokirurgia, psykiatria sekä fysikaalinen lääketiede ja kuntoutus. Ranskassa 1. maailmansodan aikana vanhempien ikäluokkien kutsuminen palvelukseen toi ilmi syöpätautien esiintymisen ja sai aikaan niiden tutkimuksen ja hoidon keskittämisen mm. radium- ja röntgenhoidon kehittämistä ajatellen.

Sodan ajalta saatiin myös rakenne- ja toimintamalleja ensihoidon, tapaturma-asemien ja terveyskeskusten kehittämistä varten siviilioloissa. Samoin sairaankuljetusten järjestäminen suurissa kaupungeissa nojasi sodan aikaisiin kokemuksiin. Sotien aikana useissa maissa suuret vapaaehtoisten joukot työskentelivät sairaanhoidon apuna ja perehtyivät käytännössä terveydenhuollon menetelmiin ja periaatteisiin. Punainen Risti ja muut vastaavat siviilijärjestöt saivat rauhan tultua riveihinsä paljon jäsenistöä, jolla oli käytännön kokemusta sodan ajalta.

Jatkuvan hengenvaaran alaisena oleminen on useimmille merkittävä psyykkinen stressi. Vaikka sairastumisen vaara vakaviin tauteihin onkin vähentynyt, on vammautumisen vaara taistelutehtävissä sitäkin suurempi. Asepalvelusta pois pääseminen keinolla millä hyvänsä on ollut varsin monen tavoitteena. Jotkut ovat tehneet itsemurhan, toiset ovat karanneet, monet ovat vahingoittaneet itseään tahallisesti ja useat ovat pyrkineet tekeytymään sairaaksi. Kotirintamalla on lääkärikuntaa koskevana ongelmana ollut miesten siirtäminen eläkkeelle kyseenalaisien sairauksien perusteella.

Lääketieteen yleisestä kehityksestä huolimatta sotilaslääketieteessä tulee, toiminnan luonteesta johtuen, aina olemaan saavuttamattomia tavoitteita. Joskus hoidon tarpeessa olevia ei pystytä olosuhteiden pakosta hoitamaan lainkaan, vaikeasti vammautuneita ei voida aina pelastaa elämään ja pysyviä vammoja saaneet kärsivät merkittäviä menetyksiä myöhempää elämänkulkua ajatellen.

Tulevaisuuden sodat

Maailman yhä teknistyessä sotien mahdollisia aseita ovat suurienergiaiset ampuma-aseet, kemialliset aseet kuten hermokaasut, bakteriologiset aseet kuten pernarutto tai eräät virukset, ja lisäksi ydinase. Tuhoaseita voidaan lähettää jopa maapallon toiselle puolelle. Vammautuneiden määrät ovat mahdollisesti suuria ja hoidon onnistumista ajatellen toivottomia tapauksia on paljon. Järkevän toiminnan ja hyvän tuloksen kannalta uhrien lajittelu tulee yhä tärkeämmäksi. Vammojen lisäksi uusilla aseilla voidaan ehkä lamauttaa yhteiskunta täysin saastuttamalla ilma, vesi ja ravinto sekä tuhoamalla energialähteet ja ohjausjärjestelmät. Tämän päivän kokemukset osoittavat kuitenkin, että paikallisia sotia käydään enimmäkseen tavanomaisten ampuma-aseiden ja miinojen avulla.

Kansainvälisesti on pyritty luomaan kieltoja ja valvontajärjestelmiä miinoja, ydinaseita sekä kemiallista ja biologista sodankäyntiä vastaan. Kokemukset osoittavat asioiden vaikeuden ja sotatilan syttyessä rauhan aikana tehdyillä sopimuksilla ei ole paljon merkitystä. Toivottavasti sodat saadaan loppumaan, mutta ennuste ei näytä hyvältä. Sen vuoksi rauhan aikana on suorastaan pakko varustautua sodan varalta, myös lääketieteessä.

Tarkistettu ja täydennetty 11.2.1999, esitelmä oli paikoin lyhennetty. Jaksoon 1800-luku on tehty haavoittuneiden hoidon puolueettomuutta koskevia lisäyksiä toukokuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Cooter, R.: War and modern medicine. Teoksessa Companion Encyclopedia of the History of Medicine (ed. by W. F. Bynum and R. Porter), Volume 2, 1536–1573.

Die Chronik der Medizin (Ed. von Heinz Schott), Chronik Verlag, 2. painos.

Gigon, F. Ihmisrakkauden apostoli. Henri Dunantin, Punaisen Ristin perustaja, elämänkuva. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä. Jyväskylä 1942. [Lisätty toukokuussa 2003.]

Härö, A. S.: Våra soldaters handböcker i hälsovård - de första i sitt slag. Nordisk Medicinhistorisk Årsbok 1993: 55–70.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie. Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage. Nördlingen 1950.

Rosén, G.: Sata sodan ja rauhan vuotta. Suomen Punainen Risti 1877–1977. Suomen Punainen Risti, Helsinki. Espoo 1977. [Lisätty toukokuussa 2003.]

Vonhoff, H.: Laupiaat sydämet. Armeliaisuuden maailmanhistoria. Porvoo 1962.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON