Arno Forsius

Georg Ernst Stahl (1659—1734) ja animismi

Saksalainen Georg Ernst Stahl (1659—1734) syntyi vuonna 1659 Frankenin Ansbachissa. Hän kasvoi saksalaisen pietismin vaikutuksen alaisena. Tämä reformoidun uskonnon suuntaus korosti sisäistä hurskautta, parannuksenteon merkitystä ja kieltäytymistä synnillisistä nautinnoista. Vaikka saksalainen pietismi ei ollutkaan kaikkein ahdasmielisintä, sai Stahl silti ankaran uskonnollisen kotikasvatuksen.

Stahl opiskeli lääketiedettä Jenassa. Siellä hänen opettajanaan oli Georg Wolfgang Wedel (1645—1721), joka oli iatrokemiallisen koulukunnan kannattaja ja pyrki selittämään kaikki elämän ilmiöt kemiallisina tapahtumina. Stahlin varhain omaksumat käsitykset olivat nähtävissä myöhemmin, kun hän kehitti uusia ajatuksia sekä kemiassa että lääketieteessä.

Stahlin ensimmäinen väitöskirja ilmestyi vuonna 1683 ja hän toi jo siinä esiin omintakeisia aatteitaan. Hänet promovoitiin seuraavana vuonna 1684 lääketieteen tohtoriksi. Stahlin yksityiset luennot toivat hänelle nopeasti mainetta lääketieteen uudistajana. Hänen suosionsa praktiikkaa harjoittavana lääkärinä johti siihen, että hän sai vuonna 1687 Sachsen-Weimarin herttuan Johann Ernstin hovilääkärin aseman Weimarissa.

Stahl oli luonteeltaan syvämielinen ja yksinäinen, mutta samalla itsekeskeinen, suvaitsematon ja helposti ärsyyntyvä. Hän saavutti suurin vaikeuksin ja taistelemalla ne vakaumuksensa, joita hän sitten piti Jumalan ilmoittamina totuuksina. Hänen oppirakennelmansa oli lisäksi vaikeaselkoinen ja sen vuoksi monet ymmärsivät hänet väärin.

Stahl ystävystyi Jenassa opiskelutoverinsa Friedrich Hoffmannin (1660—1742) kanssa. Kun Brandenburgin vaaliruhtinas Friedrich III (Preussin kuninkaana Friedrich I) perusti vuonna 1694 yliopiston Halleen, nimitettiin Hoffmann sinne lääketieteen professoriksi. Hoffmannin suosituksesta Stahl nimitettiin silloin yliopiston toiseksi lääketieteen professoriksi. Hoffmann luennoi Hallessa käytännön lääketiedettä, anatomiaa, fysiikkaa ja kemiaa, Stahl teoreettista lääketiedettä, patologiaa, ravinto-oppia, fysiologiaa, kasvioppia ja farmakologiaa.

Hoffmann oli mekanistisen iatrofysiikan kannattaja ja hän joutui pian toteamaan, että Stahl oli hänen käsitystensä vastustaja. Stahl näki fysiologiset tapahtumat kemiallisina prosesseina eikä voinut sietää elämän ilmiöiden mekanistista yksinkertaistamista. Stahl ei pitänyt toisaalta mahdollisena, että kemialliset tapahtumat riittäisivät yksinään selittämään elämän ilmiöitä. Hänen mukaansa organismi tarvitsi elääkseen ohjaavan voiman, josta hän käytti latinankielistä nimitystä anima. Kun Deutsche Akademie der Naturforscher eli "Leopoldina" valitsi Stahlin jäsenekseen, se antoi hänelle lisänimen "Olympiodor".

Näkemyserojen seurauksena Hoffmannin ja Stahlin ystävyys alkoi rakoilla ja he ajautuivat vähitellen katkeriin kiistoihin. Hoffmann pysyi edelleen Hallen yliopistossa, mutta Stahl katsoi parhaaksi lähteä sieltä vuonna 1716. Stahl siirtyi silloin Preussin kuninkaan Friedrich Wilhelm I:n henkilääkäriksi Berliiniin. Siellä hänestä tuli pian hovineuvos ja Berliinin Akademie der Wissenschaften'in jäsen. Stahl kuoli Berliinissä 74 vuoden ikäisenä vuonna 1734.

Stahlin oppirakennelma jäi aikanaan Hoffmannin esittämien oppien varjoon, mutta Stahlin aatteilla oli välillisesti pitkälle tulevaisuuteen kestävä vaikutus. Lääketieteen ohella Stahl vaikutti ratkaisevasti myös kemialliseen ajatteluun. Hän toi uudelleen esiin Johann Joachim Becherin (1635—1682) jo aikaisemmin esittämän teorian, jonka mukaan kaikki palavat aineet sisälsivät flogistonia. Se oli teorian mukaan aineen osa, joka poistui palamisen seurauksena aineesta. Flogiston -teoria oli kemian perusajatuksia aina 1790-luvulle saakka, jolloin ranskalainen kemisti Antoine Lavoisier osoitti, että aineen palaminen on hapen ja aineen yhtymisestä aiheutuva reaktio.

Vaikka Stahl oli 1700-luvun alkupuolen tärkeimpiä kemian kehittäjiä, niin vastoin iatrokemistien ajatuksia hän ei antanut kemialle ratkaisevaa merkitystä lääketieteen yhteydessä. Samoin hän väheksyi anatomian ja fysiologian osuutta lääketieteessä. Stahlin mukaan elämän ylläpitäjänä oli kaikkialla ruumiissa läsnä oleva sielu, anima. Stahlin sairausteoria olikin omalaatuinen sekoitus vanhan ajan humoraalioppien ajatuksia ja henkielämän pohdiskeluja.

Stahlin lääketieteellinen ajattelu lähti havainnosta, että ihmisen ruumis alkoi kuoleman hetkestä lähtien nopeasti mädäntyä. Hänen mielestään syynä saattoi olla ainoastaan, että sielu oli jättänyt ruumiin. Siitä seurasi, että kaikki elämän ilmiöt olivat yksinomaan sielun toiminnan seurauksia, jolloin aineellisella rakenteella oli vain toissijainen merkitys. Ruumis oli pelkästään tilapäinen rakennelma, joka teki mahdolliseksi Jumalan luoman sielun lyhytaikaisen oleskelun maan päällä.

Stahlin mukaan sairaus oli seurausta sielun valta-aseman häiriintymisestä ruumiissa. Sairautta voitiin siten pitää sen mädäntymisprosessin epätäydellisenä muotona, joka seurasi kuolemaa sielun jätettyä ruumiin. Suurin osa sairauden oireista oli ilmauksia siitä, että sielu pyrki saamaan takaisin valta-asemansa. Se näkyi erityisesti elimistön yrityksenä korjata veren määrässä, jakautumisessa ja koostumuksessa syntyneet häiriöt. Juuri tämä käsitys yhdisti animismin vuosisatoja vanhaan humoraalioppiin.

Eräänä esimerkkinä Stahlin ajattelusta voidaan mainita liikaverisyys, jonka oireilla oli hänen mukaansa selvä taipumus siirtyä ikää myöten ylhäältä alaspäin. Lapsilla liikaverisyys sijoittui päähän, minkä vuoksi verenvuoto nenästä oli heillä yleistä. Nuorilla ihmisillä liikaverisyys keskittyi rintaan, sillä heillä oli usein veriysköksiä. Vanhemmilla ihmisillä liikaverisyys ilmeni alavatsassa, sillä heillä oli usein verenvuotoa peräpukamista. Stahlin aikana nuorten ihmisten veriyskökset johtuivat silloin yleisestä keuhkotaudista.

Stahlin teorian mukaan liikaverisyydessä esiintyneet verenvuodot olivat siis sielun yrityksiä parantaa sairauden tilaa. Sen vuoksi verenvuotoja ei suinkaan pitänyt hoitaa liian suurella innolla. Siten esim. peräpukamavuotojen täydellisen tyrehdyttämisen arveltiin johtavan jopa mielenhäiriöihin ja muihin vaikeisiin sairaudentiloihin.

Stahl piti myös kuumetta sielun aiheuttamana ja parhaana keinona elimistön taudista puhdistamista ajatellen. Tässä hän olikin täysin eri mieltä Hoffmannin kanssa, joka piti kuumetta sairautena sinänsä. Käsityksensä vuoksi Stahl hylkäsi kokonaan kiinakuoren käytön mm. malarian hoidossa, koska lääke alensi kuumetta. Koska Stahlin mukaan eläimillä ei ollut sielua, ei niillä voinut hänen mielestään myöskään olla kykyä kuumeilla.

Stahlin hoitoperiaatteet olivat yksinkertaisia ja vanhan humoraaliopin avulla hyvin selitettävissä. Jos sielu oli kiihtynyt, oli sitä tuettava hellävaraisesti rauhoittamalla, ja jos sen reaktiot olivat liian heikkoja, oli sitä vahvistettava. Hoitona käytettiin ennenkaikkea niitä tyhjennyshoitoja, joiden uskottiin olevan avuksi sielun taistelussa sairautta vastaan. Tärkeimpiä menetelmiä olivat erilaiset verenpoistohoidot ja sen ohella useat ulostuslääkkeet, kuten aloe, raparperi ja jalapa.

Stahlin kehittämä animismi oli siis monessa suhteessa antiikin humoraalioppia myötäilevä, vaikka siinä käytettiinkin toisenlaisia nimityksiä. Voidaan jopa sanoa, että animismi oli kristillisen dogmatiikan mukaan kehitetty muunnos humoraaliopin pääperiaatteista. Stahlin animismilla ja sen "animalla" oli eräänlaisena vertailukohteena Johann Baptist van Helmontin (1578—1644) iatrokemiallinen oppi, jossa elämää ylläpitävänä voimana oli salainen "archeus".

Stahlin animismi herätti aikanaan suurta huomiota ja suosiota etenkin Saksassa ja sen naapurimaissa. Varsinkin Ranskassa se sulautui 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa vallinneeseen vitalismiin. Nykyajan näkökulmasta tarkastellen Stahlin animismi on eräs niistä lääketieteen harhaopeista, jotka ovat olleet suorastaan haitaksi alan kehitykselle.

Kirjoitus on valmistunut maaliskuussa 2000.

Kirjallisuutta:

Fåhræus, R.: Läkekonstens historia. En översikt. II. Stockholm 1946

Margarot, J.: Georg Ernst Stahl (1659 bis 1734). Teoksessa Die berühmten Ärzte, herausgeg. von R. Dumesnil und H. Schadewaldt. 2. deutsche Auflage, Köln [ilman painovuotta, noin 1970]

Hakusana: Stahl, Georg Ernst. The New Encyclopædia Britannica, Volume 11. 15th Edition, 1990

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON