Arno Forsius

Lääkintäaliupseerin muistot jatkosodasta – Eero Suomalaisen muistelmia

Eero Suomalainen, Lääkintäaliupseerina jatkosodassa 1941–1945. Omakustanne, [Lahti 1997]. Sivuja 362.

Eero Suomalainen (s. 1912) on lääkintäylivääpeli, joka menetti sodan jälkeen Lapissa miinanraivauksen aikana kokonaan näkönsä ja suurimman osan vasemmasta kädestään. Hän asuu edelleen yksin kotonaan opaskoiransa Ekon kanssa. Pari on saanut hiljattain arvonimen "Vuoden opaskoirakko 1997" . Ulkona liikkuminen onkin ollut enimmäkseen opaskoiran varassa, mutta tutuilla reiteillä se käy myös kepin avulla tunnustellen. Pahin liikkumisen este on ollut ajoittainen huimaus. Eero Suomalaisen vaimo Aili on ollut kohta kuuden vuoden ajan laitoshoidossa. Ikävuosien lisääntyessä Eero Suomalainen on saanut lisääntyvästi kotiapua ja nykyään kotiavun tarve on jokapäiväistä.

Henkisinä harrastuksina Suomalaisella on ollut kuorolaulu ja kirjoittaminen. Aikaisemmin hän lauloi Lahden NMKY:n kuorossa ja Sotasokeiden kuorossa. Nykyään hän on yhä mukana Lahden Sotaveteraanikuorossa ja hän on osallistunut aina Yhdysvaltoja myöten sen ulkomaisiin esiintymismatkoihin, viimeksi Ruotsissa vuonna 1990. Aikakauslehdissä julkaistujen kirjoitusten lisäksi Suomalaiselta on ilmestynyt aikaisemmin neljä kirjaa, sotaromaani Raatteen sissit (1987), muistelmateokset Poikapartiotoimintaa Kiteellä (1992) ja Komennus Lappiin (1996) sekä romaani Sanna, Korvenperän piika (1997).

Suomalaisen uusin teos on sotakuvaus Lääkintäaliupseerina jatkosodassa 1941–1945. Se on ilmestynyt keväällä 1998 omakustanteena, kuten hänen muutkin kirjansa ensimmäistä lukuun ottamatta. Suomalaisen kohdalla jatkosota alkoi lääkintäkersanttina JR 12:ssa (aluksi 20. prikaati) Rovaniemellä kesäkuussa 1941. Rykmentti kulki taistellen Sallasta Tuntsajoelle ja sieltä edelleen Kiestingin seudulle. Täällä suomalaiset joukot kävivät sotaa osittain yhteistoiminnassa Saksan pohjoisen vuoristoarmeijan sekä SS-joukkojen kanssa. Sotanäyttämönä olivat pohjoisen Suomen lähes tiettömät metsät, tunturit ja suot.

Teos antaa hyvän kuvan lääkintämiesten työn raskaudesta varsinkin hyökkäys- ja vetäytymisvaiheiden aikana. Silloin oli jatkuvasti siirryttävä paikasta toiseen, tavallisesti marssimalla tai hiihtämällä, ja rakennettava aina uusia joukkosidontapaikkoja (JSP). Taistelujen aikana oli kuljetettava haavoittuneet rintamalinjoilta JSP:hen, usein paareilla kantamalla, sidottava toisinaan yötä päivää haavoittuneita, autettava lääkäreitä ensiavun antamisessa ja hätäleikkauksissa sekä huolehdittava jatkohoitoa tarvitsevien siirroista linjojen taakse kenttäsairaaloihin.

Jatkosodan aikana haavoittuneiden kuljetus hevosilla oli usein ratkaisevan tärkeää. Tiettömillä taipaleilla ainoat kelvolliset kuljetusvälineet olivat puiden rangoista tehdyt, hevosen vetämät purilaat. JSP:n hevosmiesten tehtäviin kuuluikin kuljetusten ja hevosten huollon lisäksi purilaiden rakentaminen, niin että niitä oli aina käytettävissä. Hyvän hevosmiehen ja suomalaisen työhevosen yhteistyö turvasi monen haavoittuneen hengen säilymisen.

Kesällä 1942 Suomalainen oli vähän aikaa keltataudin vuoksi Kuusamon kenttäsairaalassa. Asemasotavaiheen alettua JR 12 siirrettiin syksyllä 1942 Uhtuan kautta Nurmekseen ja sieltä Itä-Karjalaan Karhumäen alueelle. Silloin Suomalainen sai kuitenkin komennuksen lääkintäaliupseerien jatkokurssille eli A-kurssille Lääkintäkoululle Lahden Hennalaan. Kurssi kesti joulukuusta 1942 toukokuuhun 1943 ja sen jälkeen Suomalainen palasi joukko-osastoonsa Karhumäen alueelle.

Kesän 1944 alussa lääkintävääpeliksi ylennetty Suomalainen sai polkupyörällä kaatuessaan aivotärähdyksen, jonka vuoksi hän joutui Karhumäen kenttäsairaalan. Pian vamma osoittautui aivoruhjeeksi, johon liittyi lievä oikeanpuoleinen halvaus. Se johti miehen jatkohoitoon sotasairaalaan Tampereelle ja Jyväskylään. Tänä aikana käytiin sodan raskaat vetäytymistaistelut ja syyskuun alussa Suomalainen sai toipumislomalla olleessaan kuulla välirauhan solmimisesta.

Sodan päättyessä Suomalainen jäi puolustusvoimien palvelukseen lääkintävääpelinä, koska hänellä ei ollut tiedossa työpaikkaa siviilissä. Kohta hänet komennettiin vanhemmaksi lääkintämieheksi pioneeriosastoon, joka osallistui saksalaisten joukkojen karkottamiseen Pohjois-Suomesta. Hänen joukko-osastonsa kulki Hyrynsalmelta Kontiomäen kautta Puolangalle, Ranualle, Rovaniemelle ja Sodankylään. Reitti vei läpi saksalaisten tuhoaman ja polttaman maan. Paikoin taistelut olivat ankaria ja lääkintäjoukkojen työssä olivat uutta runsaat miinojen aiheuttamat vammat.

Sodankylästä Suomalaisen kulku kääntyi vähitellen kohden rauhan ajan elämää Rovaniemen, Kemin ja Oulun kautta. Oulussa hän sai keväällä 1945 komennuksen Kuopion varuskuntasairaalaan. Toukokuun lopussa 1945 hänet komennettiin kuitenkin sieltä lääkintämieheksi Lapin miinanraivaukseen osallistuneeseen pioneeriryhmään MR 9. Syyskuun alussa 1945 Suomalainen vammautui Kaunispäällä vakavasti, havaitsematta jääneen miinan räjähtäessä.

Tapahtumat ja maisemat ovat säilyneet tuoreina kirjoittajan muistissa. Päiväkirjamaisesti persoonallisella tyylillä esitetty kertomus etenee paikoin elokuvamaisena tapahtumaketjuna. Lukijan kannalta kerrontaa olisi voinut tiivistää niiltä osin, jotka eivät tuo esiin uusia puolia kertomuksen etenemisen kannalta. Kirjassa luetellaan suuri määrä sotatovereita ja muita kohdattuja henkilöitä. Kirjassa on runsaan kymmenen sivun verran valokuvia.

Eero Suomalaisen teos antaa hyvän kuvan niistä tehtävistä, olosuhteista ja vaikeuksista, joissa suomalaiset sotilaat ovat isänmaataan puolustaneet. Kuvauksessa saavat osansa asioiden vakavuus ja tapahtumien järkyttävyys, kohtalon ja sattuman osuus sekä elämään erottamattomasti liittyvät kommellukset ja huumori. Teoksen kirjoittaminen ja kustantaminen on kunnioitettava saavutus kirjoittajalta, joka on joutunut monessa asiassa turvautumaan näkevien tuttaviensa ja ystäviensä apuun.

Kirjoitus on valmistunut vuonna 1998 Lääkintäkilta ry:n "Välskäri" -lehteen, mutta lehden julkaiseminen keskeytyi niihin aikoihin, eikä kirjoitusta julkaistu lehdessä koskaan.

Jälkikirjoitus:

Olen asunut Lahdessa monia vuosia samassa talossa Eero ja Aili Suomalaisen kanssa, ja tutustunut heihin läheisesti. Olen myös voinut avustaa Eero Suomalaista eräissä kirjallisissa töissä. Hänen viimeinen teoksensa oli Muistelmia sota-ajan tuntumasta vuosilta 1933–1940, joka julkaistiin vuonna 1998. Edellä mainittujen harrastusten lisäksi Eero Suomalainen teki vuosikausia puutöitä sorvia apuna käyttäen, kynttilänjalkoja, puheenjohtajan nuijia, linnunpönttöjä sekä lintulautoja. Aili Suomalainen kuoli joulukuussa 2000 ja Eero Suomalainen joulukuussa 2001.

Kirjallisuutta:

Eero Suomalaisen teokset, jotka on mainittu edellä.

Keitola, L.: Lähimmäisemme Eero Suomalainen. Sotaveteraanien Lahden piirin Jouluviesti 1981, s. 12–14.

Kivijärvi, T.: Eko tuuppaa isäntänsä liikkeelle. Vuoden opaskoirakko Lahdesta. Etelä-Suomen Sanomat 29.4.1998.

Haastattelu: Eero Suomalainen keväällä 1998.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ tai IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON