Arno Forsius

Suomen hospitaalit

Hospitaaleissa hoivattiin keskiajalla pitkäaikaisesti sairaita ihmisiä, joita ei voitu pitää kotioloissa. Turun Pyhän Yrjänän hospitaalissa, josta on ensimmäinen maininta vuodelta 1355, oli hoidettavia viitisenkymmentä. Viipurin Maria Magdaleenan hospitaalissa, joka perustettiin vuonna 1475, oli hoidettavia jonkinverran enemmän. Molemmissa kaupungeissa oli myös vaivaistupa eli Pyhän Hengen huone, jossa hoidettiin raihnaisia vanhuksia, sotavammaisia, mielenvikaisia ja muita avuttomia sairaita. Helsinkiin rakennettiin pienehkö hospitaali pian kaupungin perustamisen jälkeen. Ensimmäinen maininta siitä on vuodelta 1555.

Koska lepraa eli pitalia sairastavien määrä lisääntyi Suomessa 1600-luvun alussa, määräsi Kustaa II Aadolf vuonna 1619, että maahamme oli perustettava uusi hospitaali. Sen paikaksi valittiin Nauvon pitäjään kuuluva Seilin saari. Hospitaali valmistui kolme tai neljä vuotta myöhemmin ja se sai potilaansa Turun Pyhän Yrjänän hospitaalista ja kaupungin vaivaistuvasta, joiden toiminta samalla päättyi.

Pohjanmaata varten rakennettiin hospitaali Kruunupyyhyn Korpholman niemelle vuonna 1632. Lepran leviämisen vuoksi perustettiin 1600-luvun puolivälissä uudet hospitaalit vielä Ahvenanmaalla Gloskäriin, Pohjanmaalla Mustasaareen ja Kaarleporin kreivikuntaan (nykyisen Uusikaarlepyyn tienoille), Kainuussa Paltamoon sekä Kuusamossa Pudasjärvelle.

Lepra alkoi vähentyä jo muutaman vuosikymmenen jälkeen. Gloskärin hospitaali lakkautettiin vuonna 1672 ja siellä olleet potilaat siirrettiin Seilin hospitaaliin. Samoihin aikoihin päättyi myös Mustasaaren, Kaarleporin, Paltamon ja Pudasjärven hospitaalien toiminta, kun niiden hoidokit siirrettiin Kruunupyyn hospitaaliin. Lepratautisten edelleen vähentyessä otettiin Seilin ja Kruunupyyn hospitaaleihin hoidettavaksi yhä enemmän parantumattomia mielisairaita. Helsingin hospitaali yhdistettiin vuonna 1777 perustettuun Uudenmaan ja Hämeenlinnan läänin lääninlasarettiin.

Suomeen alettiin rakentaa yleissairaaloita eli lasaretteja 1750- luvun loppupuolelta lähtien. Varsin pian ensimmäisten avaamisen jälkeen todettiin tarpeelliseksi määrittää tehtäväjako hospitaalien ja lasarettien välillä. Hospitaali- ja lastenkotiasetuksessa vuodelta 1763 määrättiin jo, että hospitaaleihin saatiin ottaa vain parantumattomasti sairaita, kuten lepraa, syöpää ja kaatumatautia sairastavia sekä mielenvikaisia, joiden oleskelu muiden keskuudessa oli kammottavaa tai vaarallista. Vuonna 1766 uudistetun asetuksen mukaan edellä tarkoitettuja potilaita saatiin ottaa hospitaaleihin ainoastaan, jos heitä asianomaisten antaman todistuksen mukaan ei voitu auttaa tai parantaa lasareteissa.

Hoitolaitosten hallinnosta vastanneen serafiimiritariston killan ohjesäännössä vuodelta 1791 todettiin, että hospitaaleihin saatiin ottaa toistaiseksi ensisijaisesti hulluja ja heikkomielisiä. Sekä Seilin että Kruunupyyn hospitaalit muodostuivatkin 1700-luvun päätyessä lopulla lähinnä parantumattomien mielisairaiden hoitopaikoiksi. Seilin hospitaaliin saatiin lähettää potilaita Turun ja Porin, Uudenmaan ja Hämeenlinnan, Kyminkartanon sekä Savon ja Karjalan lääneistä. Kruunupyyn hospitaali oli tarkoitettu Vaasan ja Oulun lääneistä tulevia sairaita varten.

Oulun lääninlasaretin yhteydessä toimi 1800-luvun alussa muutamana vuonna mielenvikaisten hoitoon varattu pieni hospitaali. Muuhun Suomeen vuonna 1812 liitetyn "Vanhan Suomen" alueella Viipurissa ollut Maria Magdalenan hospitaali muutettiin vuonna 1813 lääninlasaretiksi. Sen jälkeen autonomisessa Suomen suuriruhtinaanmaassa oli vain kaksi hospitaalia. Niistä Seilin hospitaalissa oli hoitopaikkoja noin 50 ja Kruunupyyn hospitaalissa noin 30. Hospitaaliin pääsy saattoi kestää tavattoman kauan ja professori Josef Pippingin vuonna 1810 antaman lausunnon mukaan olot niissä olivat kerrassaan kurjat.

Senaatin siviiliasiaintoimituskunta asetti vuonna 1835 komitean suunnittelemaan mielisairaanhoidon järjestämistä Suomessa. Komitean esityksen mukaisesti perustettiin Collegium medicumin rinnalle helmikuussa 1840 mielisairaanhoidon keskushallintoa varten houruinhoidon johtokunta ja annettiin mielisairaanhoitoasetus.

Asetuksella Kruunupyyn hospitaali lakkautettiin ja Seilin hospitaali muutettiin parantumattomien mielisairaiden holhouspaikaksi eli turvalaitokseksi. Vastaavasti valmistui vuonna 1841 silloisen Helsingin kaupungin lähistöllä olevalle Lapinniemelle uusi mielisairaiden hoitolaitos, "Houruhuone Helsingin kaupungin tykönä" eli Lapinlahden keskuslaitos. Tämän koko valtakuntaa varten tarkoitetun laitoksen avaaminen merkitsi huomattavaa parannusta mielisairaiden hoitomahdollisuuksissa.

Seilin turvalaitoksen toiminta päättyi vuonna 1962. Lapinlahden keskuslaitos ja sittemmin sairaala on toiminut vuodesta 1958 Helsingin yliopistollisen keskussairaalan psykiatrian klinikkana.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1992: 35: 3393. Tarkistettu ja lisätty elokuussa 1999.

 

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON