Arno Forsius

Ympäristöterveydenhuollon kehitystä Suomessa ennen 1900-luvun alkua

Katso myös kirjoitusta Ympäristö ja terveys — menneisyyden ongelmista kohti tulevaisuuden katastrofia?

Näillä kotisivuilla on lisäksi erillinen kirjoitus Työsuojelun kehitystä Suomessa ennen 1900-lukua.

Varhainen asutus

Suomessa lienee ollut kiinteää asutusta jo noin vuonna 7500 eKr., mm. Hollolassa, Askolassa, Kirkkonummella ja Heinolan tienoilla. Ns. Askolan kulttuurin lopulla eli noin vuonna 6500 eKr on tunnettu kivikirves. Pronssikauden alkaessa noin vuonna 1500 eKr. oli olemassa pronssikirveitä ja ilmeisesti viimeistään silloin on alettu rakentaa Suomessakin taloja pystyhirsistä. Rautakaudella vuodesta 500 eKr. alkaen on pystytty rautakirveen avulla rakentamaan asuintaloja vaakahirsistä. Kirves on myös helpottanut puunrunkojen halkaisemista lattialankuiksi.

Suomalaisen asumuksen perustyyppi oli pitkään, maaseudulla aina 1800-luvun puoliväliin asti, maalattialla varustettu savupirtti, jonka keskellä oli sisäänlämpiävä kiuas sekä lämmittämistä että ruoanvalmistusta varten. Valoa asuntoon saatiin päiväsaikaan pitämällä auki ovea ja pieniä, luukuilla varustettuja ikkuna-aukkoja, joissa saattoi toisinaan olla kalvona ohut, osittain valoa läpäisevä nahka. Uloslämpiävä savutorvellinen uuni ja lasiset ikkunaruudut alkoivat yleistyä 1400-luvulta lähtien talonpoikaisasunnoissa Lounais-Suomesta lähtien.

Teollistumista

Suomessa on ollut kaivos- ja kivilouhostoimintaa jo 1500-luvun alkupuolelta lähtien. Muuten teollistumisen kehitys oli varsin hidasta. Metsien käyttö tervanpolttoon oli yleistä varsinkin 1800-luvun puoliväliin saakka, mutta se väheni nopeasti, kun laivoja alettiin rakentaa teräksestä ja höyryvoimalla kulkevat alukset syrjäyttivät purjelaivat. Metsiä raivattiin osittain edelleen pelloiksi kaskeamalla.

Höyrykoneen keksimisen jälkeen puun käyttö polttoaineena lisääntyi. Saha- ja puutavarateollisuus alkoivat käyttää puuta raaka-aineena merkittävästi 1800-luvun loppupuolella höyrysahojen kehittyessä ja puutavaraviennin lisääntyessä. Sähkön kehittäminen höyryn ja vesivoiman avulla alkoi 1880-luvulle tultaessa paikallisina yksikköinä ja vuosisadan lopulla voitiin jo käyttää voimansiirtojohtoja kauempana olevien voimalaitosten hyödyntämiseksi.

Vesistöjen säännöstelyä tapahtui jokien perkaamisen ja patoamisen, soiden ojittamisen ja vesiliikennekanavien rakentamisen yhteydessä. Viime mainituista tärkeimmät olivat Saimaan, Vääksyn ja Kalkkisten kanavat. Myös peltoalan lisäämiseksi toteutettiin usein paikoin järvien laskuja purkujokia raivaamalla.

Höyryvoimalaitosten lähistöllä ilmeni tietenkin, ainakin ajoittain, noki- ja savukaasuhaittoja, mutta muutoin ilmasto säilyi kiitettävän puhtaana. Vesistöjen saastuminen alkoi 1800-luvun puolivälissä saada jo huolestuttavia mittasuhteita suurkaupunkien liepeillä asumis- ja teollisuusjätteiden seurauksena. Viemärit ja vesikäymälät alkoivat yleistyä 1880-luvulta alkaen. Tehokkaita likaveden puhdistuslaitoksia oli olemassa vasta 1900-luvun alussa, mutta useimmiten nekin jäivät alimitoitetuiksi viemäriverkostojen nopeasti laajentuessa.

Asumisesta

Sahojen kehittyminen 1500-luvulta alkaen teki vähitellen mahdolliseksi vuoratun, rossipohjaisen lattian, kivijalan käytön ja lautavuorauksen, jolloin voitiin jo puhua asumismukavuudesta ainakin vauraissa paikoissa. Kivirakenteisia ja useampikerroksisia asuintaloja alkoi Suomessa ilmaantua kaupunkeihin 1800-luvun puolella. Portland-sementtiä tuotiin maahamme ensimmäisen kerran vasta vuonna 1856. Suomen ensimmäinen sementtitehdas perustettiin Savioon vuonna 1877.

Asunnot ovat olleet hataruuden vuoksi vetoisia ja talvikauden aikana tietenkin kylmiä ja kosteita. Ruotsin tiedeakatemian julkaisussa (Kungliga Svenska Vetenskaps Akademins Handlingar) Lapinmaan talousjohtaja Anders Hellant käsitteli vuonna 1774 asuntoihin liittyviä terveyshaittoja kirjoituksessaan "Tankar, huruvida byggningssättet hos det fattiga folket i Torneå stad och kringliggande landsbygd kan bidraga till rötfeber och andra sjukdomar".

Asuntojen ilman merkittävin haitta oli savuisuus, joka aiheutui sisäänlämpiävistä uuneista ja valaistukseen käytetyistä päreistä. Savuisen huoneilman kitkeryydestä johtunut silmien kirvely oli syynä silmien hieromiseen, joka puolestaan oli omiaan levittämään silmäpaskoa eli trakoomaa. Se olikin Suomessa merkittävä sokeuden ja heikkonäköisyyden aiheuttaja aina 1800-luvun loppupuolelle asti.

Huoneilman savuisuudesta päästiin eroon sisäänlämpiävien kiukaiden korvautuessa muilla lämmityslaitteilla ja vuonna 1852 keksityn petrolilampun yleistyttyä Suomessa 1860-luvulla ja erityisesti 1870-luvulla. Puulla ja hiilellä lämmittämiseen liittyi aina häkämyrkytyksen vaara, etenkin uloslämpiäviä ja pelleillä suljettavia uuneja taitamattomasti käytettäessä. Helsingissä ja Viipurissa esiintyi vuoden 1860 jälkeen useita häkämyrkytyksiä, kun katujen ja tehtaiden valaisemista varten maahan sijoitetuista kaasuputkista pääsi kohoamaan häkäpitoista valokaasua (kaupunkikaasua) vuotavien paikkojen kohdalla olleisiin asuintaloihin.

Häkämyrkytyksen lisäksi ihmisiä uhkasi kotipiirissä 1800-luvun lopulle asti arsenikkimyrkytyksen vaara, etenkin varakkaammissa perheissä, sillä arsenikkipitoisia väriaineita oli mm. vihreissä tekstiileissä, lampunvarjostimissa, seinäpapereissa, keinokukissa ja vieläpä naisten hattuihin käytetyissä oljissakin. Arsenikkipitoisilla väriaineilla painettujen seinäpaperien vaaroihin kiinnitettiin huomiota Suomessa jo vuonna 1841.

Vuonna 1868 Collegium medicum antoi senaatille lausunnon myrkyllisten väriaineiden käytön kieltämiseksi mm. seinäpapereissa, leikkikaluissa ja ravintoaineissa. Venäjän keisarikunnassa annettiin tuolloin seinäpapereita, kankaita ja eräitä muita tavaroita koskeva vastaava asetus. Myrkyllisten aineiden käyttöä koskeva kielto annettiin Suomessa vasta vuoden 1888 asetuksessa "myrkkyjen kaupitsemisesta sekä mitä muutoin on otettava huomioon koskien myrkyllisiä aineita ja tavaroita".

Jäteongelmista

Maaseudulla asumis- ja yhdyskuntajätteen "hävittäminen" on yleensä ollut melko mutkatonta. Talon lähettyvillä tai tontilla oli tunkio, johon jätteet heitettiin ja jonka reunalla myös "tarpeet" toimitettiin. Kaupunkipaikoissa jäteongelma on aina ollut paljon hankalammin hoidettavissa. Talousjätettä varten saattoi kaupunkitaloissakin olla tunkio, mutta etenkin varhaisempina aikoina jätteitä heitettiin jopa ovesta ja ikkunasta kadulle. Vilkkaan hevosliikenteen johdosta katuja peitti usein runsas kerros hevosenlantaa. Kaupunkien jätteiden hävittämisestä huolehtivat paljolti siat, koirat ja kanat.

Jätteiden hoitoon jouduttiin kaupungeissa puuttumaan säädöksin jo varhain. Kaupunkien puhtaanapitoa koskevia määräyksiä oli esim. vuoden 1350 tienoilla kirjoitetun Maunu Eerikinpojan kaupunkilain rakennuskaaressa. Vuonna 1557 Kustaa Vaasa määräsi, että Tukholmassa oli jokaiselle kadulle ja kujalle nimettävä kaksi henkilöä, jotka vastasivat alueensa puhtaana pysymisestä. Tottelemattomuudesta oli määrätty huomattavat sakkorangaistukset. Sittemmin 1600-luvulla oli Ruotsi-Suomessa eräiden kaupunkien erioikeuksissa mainittu myös joitakin terveellisyyttä, siisteyttä, ulkorakennuksia ja karjanpitoa koskevia vaatimuksia, mutta seuraavalla vuosisadalla nekin olivat jääneet pois. Turun kaupungissa kielletttin vuonna 1638 sakon uhalla jätteiden heittäminen Aurajokeen.

Ainoastaan Tukholmassa, joka oli sen ajan suurkaupunki sille ominaisine ongelmineen, oli annettu vuodesta 1720-luvulta alkaen erillisiä määräyksiä mm. juomavedestä, jätteiden hoidosta ja katujen päällystämisestä. Kallioisille saarille rakennetussa Tukholmassa jouduttiin jätteet monin paikoin keräämään rannoilla oleviin proomuihin. Kun katuja alettiin kivetä ja istuttaa, oli sikojen pitäminen kaduilla kiellettävä, sillä ne tonkivat kivet ylös ja söivät puiden taimet.

Käymälöistä ja kaatopaikoista

Keskiaikaisissa linnoissa oli käymälöitä rakennettu muurien ulokkeisiin, josta jätteet putosivat vapaasti maahan linnan muurin ulkopuolelle. Pappiloihin, herraskartanoihin ja kestikievareihin rakennettiin puisia käymälärakennuksia jo 1600-luvulta lähtien, mutta maalaistalojen pihapiirissä käymälät alkoivat yleistyä vasta 1800-luvun loppupuolella. Käymälät olivat tavallisesti maapohjaisia ja siksi pintavedet pääsivät usein huuhtelemaan niitä, saastuttaen sitten avovesiä, pohjavesiä ja kaivojakin.

Kaupungeissa käymälät rakennettiin yleensä muiden ulkorakennusten väliin tai jatkeeksi. Suurten asukasmäärien takia niitä oli pakko tyhjentää usein. Sen vuoksi ulosteet kerättiin tynnyreihin, jotka tavallisesti asetettiin niin, että virtsa valui niiden ulkopuolelle. Sitä paitsi puiset tynnyrit ja kuljetukseen käytetyt kärryt olivat lähes aina vuotavia. Koska käymälöissä oli vain maapohja, saastui maaperä kaupunkipaikoissa laajalti, samoin melkeinpä poikkeuksetta pohjavedet ja yleiset kaivot.

Yleinen kaatopaikka on suhteellisen uusi ilmiö eikä sellaisesta ollut mitään määräyksiä tai edes mainintaa Suomen terveydenhoitosäännössä vuodelta 1879. Kuitenkin kuolleet kotieläimet tai niiden jäännökset oli kaivettava tarkoitusta varten osoitettuun paikkaan kaupungin ulkopuolella. Vasta vuoden 1927 terveydenhoitosäännön mukaan kaupunkien oli järjestettävä kaatopaikka, mutta maalaiskunnissa sellaisen järjestäminen voitiin tarpeen vaatiessa ottaa tiheästi asuttua aluetta varten laadittavaan terveydenhoitojärjestykseen.

Ilman epäpuhtauksista

Palamistapahtumista on epäilemättä aiheutunut eniten ilman epäpuhtauksia Suomessakin ennen 1900-lukua, joskin haitat ovat ilmeisesti olleet vielä vähäisiä. Metsien polttamista kaskiviljelyä varten harrastettiin satojen vuosien ajan aina 1800-luvun loppupuolelle asti. Tervanpoltto oli runsasta maassamme 1600-luvulta 1900-luvun alkuvuosiin asti. Puun palamisesta kehittynyt noki ja savu oli sentään suhteellisen harmitonta, ehkä kaupunkeja lämmityskautena lukuun ottamatta. Teollisuuden käyttövoimana oli aikaisemmin suureksi osaksi vesivoima ja sen vuoksi teollisuuslaitokset olivatkin sijoittuneet koskien rannoille. Puun palamisesta saatavaa lämpöenergiaa käytettiin 1700-luvun lopulle lähinnä metallisulatoissa ja lasitehtaissa.

1800-luvun alkupuolella Suomen teollinen kehitys alkoi nopeutua höyrykoneiden ansiosta ja ensimmäiset kotimaiset höyrykoneet valmistettiin 1830-luvun lopulla. 1830-luvulla ilmaantuivat maisemaan höyrylaivat ja 1860-luvulla höyryveturit. Höyrykoneiden käyttövoimana oli pitkään pääasiallisesti puu, mutta 1800-luvun puolivälistä lähtien kivihiilen tuonti alkoi jo näytellä merkittävää osaa maamme ulkomaankaupassa. Helsinkiin ja Viipuriin rakennettiin kivihiiltä käyttävät kaasulaitokset vuonna 1860, mutta niiden aiheuttama ilman saastuminen lienee ollut lähinnä paikallista. Energian tuotannossa kivihiilen osuus olikin kovin vähäinen aina 1910-luvulle asti.

Vuodesta 1885 alkaen maahamme perustettiin lisääntyvästi selluloosatehtaita. Ne aiheuttivat ympäristössään laajastikin ilman pilaantumista rikki- ja rikkivetypitoisten päästöjensä vuoksi. Haittoja pidettiin silloin lähinnä esteettisinä ja eniten häiritsivät sulfaattiselluloosatehtaiden levittämät merkaptaani ja metyylimerkaptaani pahan hajunsa vuoksi. Niiden uskottiin olevan miasman tavoin mitä erilaisimpien tautien syynä. Tilanne paheni entisestään kemiallisten tehtaiden perustamisen seurauksena. Teollisuuden aiheuttamat haitat ovat laajentuneet jatkuvasti, nykyään jo yleismaailmallisiksi.

Päästöjen todelliset haitat olivat aikaisemmin tuntemattomia eikä ilman epäpuhtauksien kaukokulkeutumisesta ollut minkäänlaista käsitystä. Vuodesta 1877 lähtien perustetut sementtitehtaat aiheuttivat lähiympäristössään huomattavia pölyhaittoja. Jonkin verran pölyhaittoja ilmeni myös pumpulitehtaiden lähiympäristössä. Teollisuuden aiheuttamiin meluhaittoihin on kiinnitetty huomiota vasta aivan viime aikoina.

Vesiongelmista

Juoma- ja talousveden saanti oli ihmisen ja yhdyskuntien sijoittumista määräävä seikka. Suolatonta käyttövettä voitiin saada järvistä, joista, lähteistä ja rakennetuista kaivoista sekä tietenkin hätätilassa sulattamalla lunta ja jäätä. Vuoden 1742 kyläjärjestyksessä puhuttiin kaivoveden riittävyydestä ja kaivojen puhdistamisen tarvetta koskevasta velvollisuudesta.

Periaatteessa käyttövedet säilyivät Suomessa varsin puhtaina aina 1800-luvun loppupuolelle asti, jolloin järvet ja joet sekä kaupunkipaikkojen rantavedet alkoivat selvästi likaantua viemärivesien ja selluloosatehtaiden jätevesien johdosta. Helsingin kaupungissa ilmeni likavesien aiheuttamia ongelmia Kluuvinlahdessa jo vuonna 1845, jolloin lääkintätoimen pääjohtaja teki esityksen haittojen poistamiseksi.

Vuonna 1868 annettiin "Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus, wedenjohdoista ja wesilaitoksista". Vesiensuojeluun siinä viitataan yhdessä ainoassa pykälässä (15 §): "Jokainen olkoon kielletty wesijohtoon ulosheittämästä mitään, joka woi waikuttaa wedennousua tahi wahingoittaa kulkuwäylää ja kalawettä, taikka asettamasta jotakin semmoista niin lähelle rantaa, että wesi sen woipi alaswiruttaa. Sahalaitoksissa owat sahajauhot eri arkuilla tahi muulla sopiwalla tawalla estettäwät weteen putoamasta." Kuten voidaan havaita, oli tämänkin pykälän tarkoituksena pääasiallisesti estää veden virtaamista ja kalanpyydyksiä haittaavat seikat. Suomessa valmisteltiin vuonna 1875 asetusehdotus kalavesien suojelemiseksi teollisuuden jäteaineilta ja muilta vahingollisilta aineilta, mutta sitä ei annettu koskaan.

Heikkojen käymäläolojen johdosta kaupunkipaikoissa maaperä ja kaivot pääsivät pahoin saastumaan suolistobakteereilla. Terveydenhuollon kannalta kiusallista oli se, että varsinkin kesän ja syksyn runsaat sateet pääsivät likaantuneen maan kautta vedenottopaikkoihin virratessaan saastuttamaan ne ulosteista peräisin olevilla taudinaiheuttajilla (kuten suolistobakteereilla ja -viruksilla sekä leveän heisimadon munilla). Kolera, punatauti ja salmonellataudit ovat levineet juuri tätä kautta. Leveän heisimadon tiedetään olleen yleinen Suomessa jo 1700-luvun puolivälin edellä, kun kalaa syötiin usein heikosti suolattuna tai huonosti kypsennettynä. Vaikka esim. Turussa on ollut vesijohtoja eräiden rakennusten tarpeiksi jo 1500-luvulla, elettiin yleensä aina 1800-luvun lopulle asti kaivojen varassa.

Asutuskeskusten lähellä meren ja järvien vedet saastuivat käyttökelvottomiksi jo varhaisessa vaiheessa avoviemärien ja sadevesiviemärien johdosta. Haitat lisääntyivät ratkaisevasti siinä vaiheessa, jolloin asutuskeskuksiin rakennettiin viemärijohdot vesijohtolaitosten yhteydessä. Alkuvaiheessa WC:t tyhjentyivät nimittäin viemäreihin täysin puhdistamatta, ehkä vain hajotuskaivojen kautta. Suomessa otettiin ensimmäiset WC:t käyttöön vuonna 1841 avatussa Lapinlahden keskuslaitoksessa Helsingissä. Helsingin ensimmäiset kaupunkialueen WC:t olivat vuonna 1883 valmistuneessa Suomen Pankin rakennuksessa.

Myös kasvimailta saattoi valua vesistöihin eläinten lannan ja ihmisten ulosteiden saastuttamia sade- ja kasteluvesiä. Rannikkokaupungeissa käymäläjätteiden keräily tapahtui usein rannassa sijaitseviin proomuihin, joilla ne piti kuljettaa lähiympäristön maanviljelijöille peltojen lannoitteeksi. Esim. Helsingissä oli olemassa melko varmoja todisteita siitä, että osa jätteestä kaadettiin silloin kuljetustynnyreistä suoraan sataman vesiin.

Vesistöjen mahdollisesta happamoitumisesta ei ole tietoja 1800-luvun puolella. Kemiallisen lannoituksen haittoja lienee esiintynyt vasta 1900-luvun puolella. 1950-luvulta alkaen ovat ongelmaksi tulleet kotitalouksien pesuaineista lähtöisin olevat fosfaatit ja tensidit.

Teollisuusjätteistä

Teollisuuden piirissä vesistöjen likaantumista aiheuttivat mm. paperitehtaat, nahankäsittelylaitokset ja kangasvärjäämöt. Varsinaisia vesistöjen likaajia olivat kuitenkin vasta vuodesta 1885 rakennetut selluloosatehtaat, joiden jätevedet sisälsivät merkittäviä määriä ligniiniä ja valkaisuaineita. 1800-luvun loppupuolella meijerit, suurnavetat ja sikalat aiheuttivat myös viemäri- ja valumajätteillään vesistöjen pilaantumista.

Vesijohdoista ja viemäreistä

Turussa oli apteekkari Erik Julinilla vuonna 1830 apteekissaan vesipumppulaitos, josta oli vedetty kupariputket kaikkiin laboratoriohuoneisiin. Niistä viemärivesi johdettiin maanalaista viemärijohtoa pitkin läheiseen Aura-jokeen. Ensimmäinen varsinainen vesijohtolaitos rakennettiin Helsinkiin ja se aloitti toimintansa vuonna 1876. Vesi saatiin tavallisesti pintavedestä, järvestä tai joesta, tarvittaessa suodattamalla. Alkuaikoina vesijohtoverkot olivat alttiita saastumaan teknisten puutteiden ja raakaveden huonon laadun vuoksi. Ratkaisevan tärkeää oli jatkuvan ylipaineen aikaansaaminen vesijohtoverkkoon, ettei vuotokohdista imeytynyt johtojärjestelmään taudinaiheuttajia ja muita epäpuhtauksia saastuneesta maaperästä. Vesijohtoveden klooraus otettiin ensimmäisen kerran maailmassa käyttöön Englannissa vuonna 1905.

Veden käytön lisääntyminen ja viimeistään vesijohdon käyttöön ottaminen merkitsi viemäriveden määrän kasvua siinä määrin, että oli ryhdyttävä rakentamaan erityisiä viemärijohtoja myös asutusta varten. Niiden tavallisin purkupaikka oli läheisin vesistö. Vesistön läheisyys oli yhteiskunnan rakentamisen kannalta siinäkin suhteessa ratkaisevan tärkeää. Ongelmat pahenivat erityisesti 1800-luvulla, jolloin asuntokohtaiset, vesihuuhtelujärjestelmällä toimivat WC:t yleistyivät vesijohtojen yhteydessä. Viemärijärjestelmien puutteina olivat pitkään avo-ojat, huonosti rakennetut viemärijohdot sekä puhdistuslaitosten puuttuminen. Suomen ensimmäistä asutuskeskuksen viemäröintisuunnitelmaa alettiin toteuttaa Helsingissä vuonna 1878. Lähes samoihin aikoihin alkoi viemäröintityö myös Tampereella.

Talousvedestä

Talousveden riittävyys on suoraan suhteessa puhtaudenpidon mahdollisuuksiin. Rakennukset olivat usein niin kylmiä, että talvikautena vesi oli aamuisin jäässä sisätiloissakin. Kerran viikossa lämmitetty savusauna antoi mahdollisuuden kylpemiseen talvellakin. Vesi lämmitettiin aikaisemmin panemalla kuumia kiuaskiviä vesisaaviin. Muuripadat tulivat käyttöön vasta aivan 1800-luvun lopulla. Uloslämpiäviä saunoja alettiin rakentaa samoihin aikoihin. Saunaa käytettiin myös pyykinpesupaikkana talvella ja usein pyykit käytiin viruttamassa avannossa. Kesällä pyykinpesu voi tapahtua ulkosalla vaikkapa järven tai joen rannalla. Saunat olivat tarpeellisia kaupungeissakin siihen asti, kunnes vesijohtoverkoston ja viemärilaitosten lisääntyessä voitiin rakentaa asuntoihin kylpyhuoneita ammeineen ja suihkuineen.

Asumusten siisteydestä

Eräissä vanhoissa matkakuvauksissa kerrotaan ihannoivaan sävyyn suomalaisten siisteydestä menneinä aikoina, mutta useimmat kertomukset, viranomaisten ohjeet ja piirilääkärien kuvaukset kielivät elämänolojen siivottomuudesta.

Jo pelkästään asuntojen pimeys tai hämäryys vaikeutti likaisuuden huomaamista. Kuitenkin suurin osa asumisen siivottomuudesta, tunkkaisuudesta ja epäviihtyisyydestä johtui yksinkertaisesti siitä, että huoneissa asuvien ihmisten määrä oli aivan liian suuri käytettävissä olevaan huonetilaan nähden. Suurikin perhe joutui yleensä tyytymään yhteen huoneeseen, ja sen lisäksi siinä saattoi asua vanhemman polven edustajia, setämiehiä, vanhapiikatätejä, vuokralaisia ja tilapäisesti muitakin vieraita ihmisiä. Vuoteet olivat aikaisemmin harvinaisia ja yhden sängyn sai usein jakaa kaksi aikuista tai useampi lapsi.

Moni sai viettää yönsä lattialla, penkillä tai uunin pankolla. Vuokralaisen osa saattoi olla varsin ankea. Hänelle vuokraa vastaan huoneessa luvattu tila erotettiin nuoralla tai lattiaan piirretyllä liituviivalla, ja sen täytti tavallisesti kokonaan makuualustaksi tarkoitettu olkipatja tai heinäsäkki.

On syytä muistaa vielä, että maaseudulla oli tapana tuoda talvella hevonen ja ehkä muitakin eläimiä pirttiin suojaan kylmältä ainakin yöksi. Huoneilma oli useimmiten oli erilaisten hajujen pilaama, mikä sattoi johtua yhtä hyvin sisätilojen epäsiisteydestä kuin pihapiirinkin siivottomuudesta.

Lattioille syljeskeleminen oli aivan yleistä eikä lattioita tavallisesti kuurattu kuin kaksi kertaa vuodessa, jouluksi ja juhannukseksi. Piirilääkärien raporttien mukaan rahvas ei ymmärtänyt tuuletuksen merkitystä terveydellisenä tekijänä ja suorastaan vältti sitä, eikä ainoastaan talvikautena kylmyyden pelossa vaan myös lämpimänä kesäaikana. Kaiken tämän huomioon ottaen voi hyvin ymmärtää, että olosuhteet olivat erittäin suotuisat mm. keuhkotaudin ja kulkutautien leviämistä ajatellen.

Syöpäläisistä

Kärpäset ja torakat, pääntäit, vaatetäit ja luteet sekä hiiret ja rotat toivat omat ongelmansa kotipiirin puhtaudenpitoon. Näistä kärpäset saattoivat levittää ainakin punatautia, vaatetäit pilkkukuumetta ja toisintokuumetta, sekä aikaisemmin mustarotan syöpäläisinä liikkuneet rottakirput paiseruttoa epidemioiden aikana. Syöpäläisten puremien aiheuttama kutina sai aikaan raapimisen seurauksena kiusallisia ihotulehduksia. Syöpäläisten hävittämiseen käytettiin aiemmin käsin tappamista ja muita mekaanisia keinoja, kärpäsille kärpäslätkiä, lehtipatukoita tai kärpäspulloja, luteille rei'itettyjä ludelautoja ja kuumalla vedellä valeluja, vaatetäille käsin poimimista.

Kemiallisia keinoja oli mm. Olaus Magnuksen vuonna 1555 suosittelema rikin polttaminen luteiden hävittämiseksi. 1800-luvun lopulla samaan tarkoitukseen käytettiin sinihappoa, joka kuitenkin oli kovin vaarallista ihmisillekin. Hyönteismyrkkynä tunnettiin myös keisarinvihreä eli kupariasetoarsenaatti. Rottien ja hiirien pyydystämiseen käytettiin erilaisia loukkuja ja häkkejä. Sen lisäksi niitä tuhottiin käyttämällä myrkkyjä, kuten arsenikkia ja fosforia. Jo vuonna 1787 annettiin kuninkaallinen asetus (förordning) koskien sitä, mitä ostajien ja apteekkarien oli otettava huomioon arsenikin ja rotanmyrkyn myynnin yhteydessä, sekä apteekkarien vastuuta, jos asetusta vastaan rikottiin.

Asuntojen haitat

Senaatin huhtikuussa 1858 antaman määräyksen mukaan piirilääkärien oli valvottava tehdastyöläisten työpajojen ja asuntojen järjestämistä, ettei niistä aiheudu haittaa työväen terveydentilalle. Kun senaatti syyskuussa 1859 antoi lääkintätoimen pääjohtajan tehtäväksi laatia ehdotuksen yleistä terveydenhoidon valvontaa koskevaksi asetukseksi, mainittiin eräänä perusteena se, että kaupunkien talonomistajat olivat saaneet vuokrata työväen ja köyhien ihmisten käyttöön epäterveellisiä, kosteita ja kylmiä asuinhuoneita, mistä oli ollut seurauksena tämän kansanluokan runsas sairaalloisuus. Samalla todettiin tarpeelliseksi valistaa kansaa, että se huolehtisi paremmin asuntojensa lämmön säilyttämisestä kylmänä vuodenaikana sekä pyrkisi ehkäisemään kosteuden ja vedon esiintymistä.

Vuoden 1879 terveydenhoitosäännön mukaan kaupunkien terveydenhoitolautakunnilla oli mahdollisuus kieltää asunnon käyttö tai vuokraaminen, jos siinä asuminen lautakunnan harkinnan mukaan oli asukkaiden terveydelle vaarallista riittämättömän valon, ilman tai lämmön vuoksi, tahi kosteuden, likaisuuden tai asunnon laadun johdosta, kunnes puutteellisuudet oli poistettu. Maalaiskunnissa kunnallislautakuntien oli valvottava, että ne terveyden vaarat, jotka voivat johtua likaisuudesta asunnoissa ja niiden läheisyydessä, mahdollisuuksien mukaan poistetaan. Kaupungeissa terveydenhoitolautakuntien oli lisäksi valvottava, että lasten ja nuorten käyttöön työnantajan puolelta mahdollisesti luovutetut asunnot olivat terveellisiä ja riittävän tilavia.

Ravitsemus

Suomalaisten ravinto on aikaisemmin ollut usein niukkaa ja yksipuolista. C-vitamiinin puutteesta johtuvaa keripukkia ja D-vitamiinin puutteesta johtuvaa riisitautia on tiettävästi esiintynyt runsaasti. Käytetyt viljalajikkeet kestivät huonosti liiallista kosteutta ja ennen kaikkea hallaa, minkä vuoksi osittainen tai täydellinen kato oli toistuvasti uhkaamassa väestön toimeentuloa. Parin kolmen perättäisen katovuoden seurauksena ilmeni laajoilla alueilla nälänhätää ja väestötappioita, joista suurin osa ilmeisesti kuitenkin johtui kerjäläisjoukkojen mukana leviävistä kulkutaudeista, esim. pilkkukuumeesta ja isorokosta.

Maanlaajuisia nälkävuosia oli Suomessa mm. vuosina 1550–1551, 1601–1602, 1695–1697, 1771–1772, 1834–1835 ja 1867–1868. Huonoina viljavuosina käytettiin leivän valmistamiseen jauhojen jatkeena survottua pettua eli männyn nilaa, herneenvarsia, akanoita ja olkia, joiden ravintoarvo oli vähäinen. Hieman parempaa leivän lisäkettä olivat herneenvarret sekä vehkan juuret, joista viime mainittuja oli kuitenkin vaikea kaivaa esille kovina talvina ja joita ei useinkaan ollut riittävästi saatavissa.

Jo 1700-luvun puolivälistä lähtien kansalle yritettiin antaa ohjeita ja opastusta jäkälien, sienien ja muun hätäravinnon käytössä, mutta ilmeisen huonolla menestyksellä. Carl Fredrik Mennander, myöhempi Turun piispa, kirjoitti Turun akatemian filosofisen tiedekunnan apulaisena ollessaan Ruotsin tiedeakatemian julkaisuun vuonna 1742 artikkelin aiheesta "Om Stampe- Bark- och Misse-bröd". Vuonna 1784 Collegium medicum julkaisi kuulutuksen (kungörelse) sellaisista aineksista, joita voitiin käyttää ravinnoksi nälänhädän aikana ja joita rahvas saattoi valtakunnassa helposti hankkia itselleen. Suomen Talousseura, joka perustettiin vuonna 1797, painatti jo seuraavana vuonna sekä suomeksi että ruotsiksi Josef Pippingin (myöh. Pippingsköld) laatiman opaskirjasen jäkäläruokien valmistamiseksi. Hätäravintoa esitteleviä kirjasia ilmestyi sittemmin runsaasti aina 1860-luvun lopulle saakka.

Erikoisuutena voidaan vielä mainita, että Turussa vuonna 1801 valmistettiin koemielessä lääninsairaalassa professori Gabriel Erik Haartmanin aloitteesta keittoa, jonka Rumfordin kreivi Benjamin Thompson oli suunnitellut köyhien ihmisten ruokkimista varten.

Eräs merkittävä ravitsemusongelma on ollut imeväisten ruokinta kautta aikojen, jos jouduttiin turvautumaan johonkin muuhun ravintoon kuin oman äidin rintaruokintaan. Moni pieni lapsi jäi ilman sitä sen vuoksi, että äiti kuoli synnytyksen seurauksiin tai kulkutauteihin. Toisaalta oli paljon imettämisvaiheessa olevia naisia, jotka olivat menettäneet pikkulapsensa, sillä imeväiskuolleisuus oli 20 % tai jopa 30–50 % vuoden aikana elävänä syntyneistä aina 1700-luvun lopulle asti.

Varakkaampi väki saattoi palkata imettäjän rintamaidon saannin turvaamiseksi. Varaton rahvas sen sijaan joutui usein antamaan pikkulapsille lehmänmaitoa ns. sarvella, lehmänsarvesta tehdyllä "tuttipullolla". Sitä oli mahdotonta pitää riittävän puhtaana ja ripulitaudit olivatkin imeväisikäisillä varsin tavallisia ja usein myös hengenvaarallisia. Sen vuoksi viranomaiset pyrkivät antamaan kansalle ohjeita lastenhoidon parantamiseksi ja rintaruokinnan edistämiseksi. Collegium medicumin ohjekirjanen julkaistiin vuonna 1755 ruotsiksi ja seuraavana vuonna suomeksi. Lastenkotien perustamisen johdosta hallitusvaltakin joutui huolehtimaan rintamaidon saannista.

Niinpä vuonna 1757 annettiin Collegium medicumin julistus koskien Tukholmassa toimivaa imettäjienhankintatoimistoa, joka siis oli sen ajan äidinmaitokeskus. Myöhemmistä valistuskirjasista mainittakoon vain lääkintätoimen pääjohtajan Carl Daniel von Haartmanin ruotsiksi laatima ja Elias Lönnrotin suomennoksena vuonna 1844 julkaistu opas.

Erään kiusallisen ravitsemusongelman aiheutti torajyvän (secale cornutum) esiintyminen rukiin tähkissä. Torajyvissä oli verisuonia voimakkaasti supistavia alkaloideja, jotka ravinnon mukana nautittuina aiheuttivat "vetotautina" tunnetun sairauden. Siihen liittyi verenkierron häiriintymisestä johtuvien suonenvetojen lisäksi raajojen kärkiosien kuolioita, ripulia, rauhattomuutta, sekavuutta ja pahimmassa tapauksessa kuolema. Vetotauti eli ergotismi tunnettiin jo keskiajalla, jolloin se oli Keski-Euroopassa suorastaan tuhoisa kansantauti ruista käyttävissä maissa etenkin sateisina vuosina. Silloin saattoi nimittäin 6–10 % rukiinjyvistä olla torajyviä ja jo 0,1 % riitti aiheuttamaan oireita. Viileämmässä ilmastossa torajyvien esiintyminen oli vähäisempää.

Merkittäviä torajyvän esiintymiskausia Suomessa olivat vuodet 1840–1842 ja 1862–1864, jolloin viranomaistenkin taholta kiinnitettiin huomiota asiaan ja annettiin kansalle neuvoja siihen liittyvistä terveyden haitoista. Suomessa kuoli torajyvämyrkytyksen uhrina 1126 henkeä vuonna 1863. Samana vuonna lääkintätoimen pääjohtaja ilmoitti kaikille piirilääkäreille ja apteekkareille, että näiden oli sopivalla tavalla tiedotettava rahvaalle viljassa esiintyvän torajyvän haitallisesta vaikutuksesta sekä sen käytöstä lääketieteellisiin tarkoituksiin.

Lääkäri A. R. Spoof julkaisi vuonna 1872 väitöskirjan torajyvämyrkytyksestä ja sen esiintymisestä Suomessa. Rukiin korvautuminen muilla viljalajeilla lievensi vaaraa huomattavasti, mutta kokonaan eroon siitä päästiin vasta 1900-luvun puolella viljan lajittelun ja siemenviljan peittauksen seurauksena. Suomessa on viimeksi esiintynyt torajyvämyrkytyksiä vuonna 1940. Vilja ja jauhot saattoivat pilaantua myös viljaruosteen, homehtumisen ja tuhoeläinten vaikutuksesta.

Elintarvikkeiden valvonta

Terveydenhoitoasetuksen tarvetta syyskuussa 1859 perustellessaan senaatti kiinnitti imettämisen tärkeyden lisäksi huomiota muutamaan muuhun ravitsemukseen liittyvään epäkohtaan, nimittäin kaupan pidettävien ruokatavaroiden väärentämiseen sekä laimentamiseen tai "sekoittamiseen". Edellisellä lienee tarkoitettu heikkolaatuisten jauhojen "parantamista" kemiallisilla aineilla ja jälkimmäisellä veden lisäämistä maitoon. Sitä paitsi kirjelmässä todettiin, että satamien vedet olivat puhdistuksen laiminlyönnin seurauksena likaantuneet, minkä vuoksi sumpuissa myyntiä varten säilytetyt kalat pääsivät pilaantumaan.

Teurastuksen valvonnan ja lihantarkastuksen puuttuessa liha saattoi olla peräisin sairaista ja itse kuolleista eläimistä tai muutoin tartunnanvaarallista. Sianlihasta voi saada trikiinitaudin tai väkäsekkään kapean heisimadon ja naudanlihasta kapean heisimadon. Sitä paitsi muutkin ravintoaineet saattoivat levittää sairauksia. Aikaisemmin on jo mainittu leveän heisimadon tartunta kalojen välityksellä. Maidon mukana leviäviä sairauksia olivat mm. angiina, tulirokko, salmonellataudit sekä tuberkuloosi, erityisesti ennen pastöroinnin käyttöön ottamista ja tuberkuloosin vastustamistyön alkua.

Ruoan valmistukseen ja säilytykseen liittyi myös tiettyjen myrkytysten vaara. Lyijyä saattoi liueta ravintoon lyijypitoisella lasitteella käsitellyistä saviastioista sekä lyijypitoisella tinalla tinatuista kupariastioista. Kuparimyrkytyksenkin vaara oli olemassa huonosti tinattuja kupariastioita käytettäessä.

Lihantarkastustoiminnan käynnistymiseen 1800-luvun loppupuolella vaikutti olennaisesti trikiinitaudin leviämisen vaara ja lihakaupan yleistyminen kaupunkipaikoissa. Suomessa aloitettiin lihan trikiinitarkastus Helsingissä vuonna 1876 ja yleinen lihantarkastustoiminta käynnistyi Oulussa vuonna 1898. Vuoden 1879 terveydenhoitosäännössä oli elintarvikkeiden kauppaa ja kaupungeissa tapahtuvaa teurastusta koskevat määräykset.

Säädösten kehityksestä

Tässä yhteydessä on erikseen syytä korostaa, että Suomi kuului vuoteen 1809 Ruotsin valtakuntaan ja vuosina 1809–1917 autonomisena suuriruhtinaanmaana Venäjän keisarikuntaan. Ruotsin vallan aikana Suomessa noudatettiin Ruotsin valtakunnan lakia, mutta Venäjän vallan aikana Suomella oli eräin poikkeuksin oma sisäinen lainsäädäntö.

Jo 1600-luvulla oli eräiden kaupunkien erioikeuksissa mainittu joitakin terveellisyyttä, siisteyttä, ulkorakennuksia ja karjanpitoa koskevia määräyksiä, mutta seuraavalla vuosisadalla nekin jäivät pois. Vuosien 1710–1711 paiseruttoepidemian jälkeen perustettiin uusien epidemioiden uhatessa vuonna 1721 Tukholmassa terveyskollegio, sundhetscollegium, järjestämään kulkutautien torjuntaa. Eri viranomaisten välistä yhteistoimintaa pyrittiin parantamaan valitsemalla tähän elimeen lääkärien lisäksi myös keskushallinnon muiden alojen virkamiehiä. Terveyskollegio ehti muutamia vuosia kestäneen toimintansa aikana laatia eräitä ohjeita kulkutautien ja tarttuvien karjatautien ehkäisemiseksi.

Vuonna 1726 annetussa satamajärjestyksessä annettiin eräitä kalan käsittelyä koskevia ohjeita. Vuonna 1721 annettiin määräys sairaista eläimistä peräisin olevasta lihasta. Vuonna 1731 kiellettiin pahentuneiden ja terveydelle vaarallisten hedelmien myynti torilla ja kehotettiin kaupungin katsastusmiehiä tarkastamaan asiaa.

Terveyskollegion seuraajaksi perustettiin vuonna 1737, jälleen kulkutautien uhatessa, terveyskomissio, sundhetscommission. Myös sen kokoonpanossa otettiin huomioon yhteistoiminta eri viranomaisten kesken. Täten Ruotsin (ja Suomen) valtakunnassa oltiin varsin edistyksellisiä. Terveyskomission tehtäviin kuului kulkutautien torjunnan ohella mm. kansantajuisten lääketieteellisten kirjoitusten julkaiseminen.

Vuonna 1748 Ruotsissa perustettiin, ensimmäisenä koko maailmassa, valtakunnallinen taulustolaitos väestötilastojen kokoamiseksi mm. terveydenhuollon tarpeita varten. Taulustolaitoksen toiminta alkoi jo seuraavana vuonna ja tilastojen perusteella ryhdyttiin heti toimenpiteisiin mm. lastenhoidon edistämiseksi, kätilölaitoksen parantamiseksi ja rokonistutuksen käynnistämiseksi.

Tähän Ruotsin (ja Suomen) valtakunnan edistykselliseen vapaudenaikaan, joka sattui yhteen eurooppalaisen valistusajan kanssa, liittyi Suomessakin pari mielenkiintoista tapahtumaa. Turun akatemian lääketieteen professori Johan Leche piti vuonna 1761 rehtorin toimesta luopuessaan puheen, kaiken lisäksi ruotsin kielellä eikä latinaksi, otsikkona "Tal om luftens beskaffenhet i Åbo samt huru politien, i samråd med medicin, bör förekomma sjukdomar". Tässä puheessa esitettiin kaupungin terveellisyyteen, talojen rakentamiseen ja asumisen viihtyisyyteen vaikuttavista seikoista osuvia neuvoja, joskin siinä sairauksien ehkäisyyn liittyen edelleen kiinnitettiin pääasiallinen huomio kosteuden ja hajujen poistamiseen. Painettuna tämä puhe on ensimmäinen Suomessa julkaistu ympäristöhygienian ohjelmajulistus.

Vuonna 1772 Turun akatemiassa esitetyssä väitöskirjassa "De cura Imperantis circa sanitatem subditorum" tarkasteltiin terveydenhoidollisen lainsäädännön tarpeellisuutta. Väitöskirjan oli laatinut akatemian luonnontieteen ja taloustieteen professori Pehr Kalm ja sitä puolusti Johan Sourander.

Vuonna 1763 annetun ohjesäännön mukaan Collegium medicumin oli tutkittava tiettyjen seutujen, käsityöammattien ja elinkeinojen epäterveellisyyden syitä. Sittemmin Collegium medicumin oli myös ilmoitettava varmat keinot asiantilan korjaamiseksi Kuninkaallisen Majesteetin huolenpitoa ja toimenpiteitä varten.

Lääkärikunnan velvollisuudet

Suomessa vuonna 1811 perustetun Collegium medicumin tehtävänä oli vuonna 1816 annetun ohjesäännön mukaan pyrkiä selvittämään ne syyt, joiden vuoksi eräät paikkakunnat sekä tietyt käsityöt ja ammatit olivat epäterveellisempiä kuin toiset. Samansisältöinen määräys oli ollut jo sen Ruotsin vallan aikaisen edeltäjän ohjesäännössä vuodelta 1763. Jos Collegium medicum vakaan harkinnan perusteella katsoi voivansa ehdottaa varmoja keinoja merkittävien epäkohtien poistamiseksi, oli ehdotukset jätettävä senaatille tutkimista ja enempiä toimenpiteitä varten. Tarpeellisten tietojen saamiseksi kansliatoimituskunnan oli ilmoitettava Collegium medicumille kaikesta taulustolaitoksen hallussa olevasta aineistosta, joka koski lääkintälaitosta hyödyttäviä asioita.

Lääkintätoimen ylihallituksen ohjesäännössä, joka julkaistiin vuonna 1830, kehotettiin lääkintätoimen pääjohtajaa samoin tutkimaan, mikä tekee eräät paikkakunnat epäterveellisiksi ja eräät käsityöt tai ammatit terveydelle vahingollisiksi, sekä ehdottamaan keinoja ja neuvoja, jotka osoittautuisivat soveliaiksi niiden ehkäisemiseksi ja torjumiseksi.

Piirilääkärien ohjesääntöä valmisteltaessa yllätti maailmanlaajuinen koleraepidemia myös Suomen. Siitä oli seurauksena, että piirilääkäreistä tuli vuoden 1832 uuden ohjesäännön mukaan ensisijaisesti terveydenhoidosta vastaavia virkamiehiä: "Yhteinen waarinpito terweydestä Piirikunnassa, on Läänilääkärin ammatin päämaali, ja pitää hänen sentähden ahkeroitseman ilmiin saadakseen, mikä pajkoittain, erinäisillä wuoden ajoilla ja eri elatuskeinoin ja työharjotusten ohessa, matkaan saattaa terweydelle wahingollisia seurauksia, niinmyös sekä näiden seurausten estämiseksi ja poistamiseksi, että muutoin kulkewain tautein lakkauttamiseksi myötä-waikuttaman, kussa hänen apunsa sopii. Läänilääkärin tulee myöskin poisestää ja oiastawaksi ilmoittaa sen sopimattomuuden, joka säännöttömiltä ihmisiltä harjoitetaan, lääketten kaupittelemisella ja waarallisten parannuskeinoin laittelemisella, niinmyös tulee hänen soweljaasti neuwoen, mikä ylipään on terweydelle hyödyllinen taikka turmelewa, ahkeroita ulosjuurittaakseen tässä asiassa wahingollisia epäluuloja ja tapoja." Piirilääkärin oli lisäksi vuosikertomuksessaan tehtävä yleisen terveydenhoidon parantamiseksi ja edistämiseksi sellaisia ehdotuksia, joita hän piti tarpeellisina. Terveydenhoidon valvonnan osalta ei ollut kuitenkaan toistaiseksi olemassa minkäänlaisia määräyksiä tai ohjeita.

Sosiaaliset ja terveydenhoidolliset olot olivat maalaisyhdyskunnissakin erittäin puutteelliset loisten, mäkitupalaisten ja muun tilattoman väestön keskuudessa, mutta kymmenien tai satojen työläisten muodostamissa teollisuusyhdyskunnissa suoranaiseksi kurjuudeksi paisuneet ongelmat olivat selvästi kaikkien havaittavissa. Siten on ymmärrettävää, että yleisen terveydenhoidon merkitykseen ja tarpeellisuuteen kiinnitettiin aluksi huomiota juuri teollisuuden työväestön kohdalla. Näin tapahtui meidänkin maassamme.

Työväen terveydenhoidollisia oloja sivuttiin myös senaatin kansliatoimituskunnan vuonna 1858 lääkintätoimen pääjohtajalle lähettämässä kirjelmässä. Siinä todettiin, että talonomistajat olivat kaupungeissa saaneet vuokrata työväen ja köyhien ihmisten käyttöön epäterveellisiä, kosteita ja kylmiä asuinhuoneita, mistä oli ollut seurauksena mm. runsas sairaalloisuus tämän kansanluokan keskuudessa. Heikkojen sosiaalisten olojen ja epäterveellisten työpaikkojen lisäksi voidaan työväestön elämään liittyvistä epäkohdista mainita esimerkkeinä suuri tapaturmavaara, pitkät työpäivät, lapsityövoiman käyttö sekä lasten ja naisten yövuorot. Vaikeuksia lisäsivät usein runsas alkoholin käyttö ja tehtaantyttöjen aviottomat lapset.

Tehtaaston johtokunnan ja lääkintätoimen pääjohtajan lausunnon johdosta senaatti ilmoitti huhtikuussa 1858 kansliatoimituskunnan välityksellä lääkintätoimen pääjohtajalle, että piirilääkärit on velvoitettava valvomaan työväestön terveydentilaa, työpajoja ja asuntoja. Epäkohtia oli selostettu myös piirilääkärien raporttien perusteella lääkintätoimen vuosikertomuksessa vuodelta 1858 ja lääkintätoimen pääjohtajan siitä antamissa lausunnoissa. Sen vuoksi senaatin kansliatoimituskunta lähetti syyskuussa 1859 lääkintätoimen pääjohtajalle kirjelmän, jossa annettiin määräyksiä eräiden yleiseen terveydentilaan haitallisesti vaikuttavien epäkohtien korjaamiseksi. Samalla siinä kehotettiin lääkintätoimen pääjohtajaa valmistelemaan ehdotus "terveyspoliisia" eli terveydenhoidon järjestyksenvalvontaa koskevaa asetusta varten.

Manufaktuuri-intendentti Julius Mickwitz laati vuonna 1860 senaatin käskystä kertomuksen 17 tehdaslaitoksessa suoritetun tarkastuksen perusteella. Sen mukaan työolot ja turvallisuus olivat monin paikoin sangen puutteelliset. Asumisen taso oli usean tehtaan asuntolassa varsinkin naisten ja lasten kohdalla alapuolella kaiken arvostelun. Säädösten puuttuessa oli uudistusten aikaansaaminen jokseenkin mahdotonta ja eräin poikkeuksin ne lykkääntyivätkin vuoden 1865 jälkeiseen aikaan.

Terveydenhoitoon liittyvän kiinnostuksen lisääntymistä lääkärikunnan keskuudessa osoittaa myös Karl Gustaf Fogelholmin vuonna 1864 ilmestynyt väitöskirja "Studier i Allmän Sundhetsvård". Väitöskirjatyö tapahtui O. E. A. Hjeltin johdolla.

Terveydenhoitoasetuksen valmistelu

1850-luvun lopulta lähtien hygieenisten epäkohtien yleisyys oli tullut lisääntyvästi julkisuuden kohteeksi. Terveydenhoidon järjestyksenvalvonnan valmistelu ei kuitenkaan edistynyt vuonna 1862 asetetun komitean verkkaisen työtahdin vuoksi. Komitea lienee saanut valmiiksi vain kaksi asetusehdotusta, vuonna 1865 tulitikkujen valmistamista koskevaa asetusta varten ja vuonna 1871 myrkkyjen kaupitsemista koskevaa asetusta varten. Fosforipitoisten tulitikkujen valmistusta ja myyntiä koskeva asetus annettiinkin jo vuonna 1865. Vuonna 1868 Collegium medicum antoi senaatille lausunnon myrkyllisten väriaineiden kieltämiseksi. Valkoisen fosforin käyttö kiellettiin Suomessa vuonna 1872. Vuonna 1875 valmisteltiin sääntöehdotus kalavesien suojelemiseksi teollisuuden jäteaineilta ja muilta haitallisilta aineilta. Myrkkyjen kaupitsemista ja myrkyllisten aineiden ja tavaroiden käsittelyä koskeva asetus annettiin vuonna 1888.

Senaatti lakkautti lopulta terveydenhoidon järjestyksenvalvontaa valmistelleen komitean marraskuussa 1874 ja asetti sen tilalle uuden komitean, joka sai tehtäväkseen valmistaa ehdotuksen maan yleistä terveydenhoitosääntöä varten. Tämänkertainen komitea, joka työskenteli professori Otto E. A. Hjeltin johdolla, ryhtyi ripeästi toimintaan. Komitea totesi, että yleisen terveydenhoidon perusehtoja koskevan asetuksen oli nojauduttava tieteen ja kokemuksen vahvistamiin totuuksiin. Yksityisen terveydenhoidon lisäksi oli nyt kiinnitettävä entistä enemmän huomiota niihin ulkonaisiin elinehtoihin, joissa yksilö eli ja jotka sellaisinaan vaikuttivat yksilön terveyteen. Paikkakunnan yleinen terveydellinen tilanne oli nimittäin mitä läheisimmässä yhteydessä ilman, valon, lämmön, veden ja asunnon laadun kanssa.

Siten komitea katsoi tehtäväkseen yleisen hygieenisen järjestyksen aikaansaamisen ja sen sovelluttamisen yhteiskunnan elämään. Komitean mukaan uudistusten toimeenpanemisessa olisi jätettävä mahdollisimman laaja vaikutusvalta kunnille, sillä yleiset terveydenhoitomääräykset tulisivat aiheuttamaan suuria muutoksia sekä yhdyskuntien hallinnossa että yksilön itsemääräämisoikeuksissa. Asian järjestämistä edisti kuntien ja kaupunkien hallinnon hiljattain tapahtunut uudistaminen. Komitean työtä helpotti lisäksi se, että Ruotsi, esikuvamme monessa asiassa, oli saanut uuden terveydenhoitosäännön juuri vuonna 1874.

Komitean laatimaan ehdotukseen kohdistettiin laajan lausuntokierroksen yhteydessä voimakasta arvostelua, sillä se merkitsi todella ratkaisevaa muutosta kuntien hallinnossa, kuntien ja niiden asukkaiden velvollisuuksissa sekä asukkaiden oikeuksissa. Lausuntojen johdosta ehdotuksesta poistettiin kohtia, jotka olisivat saattaneet aiheuttaa väärinkäsityksiä terveydenhoitolautakuntien toimivallan suhteen, sekä ne yksityiskohtaiset määräykset, jotka koskivat mm. saunoja, pesuloita, yhdyskuntien puhtaanapitoa, karjasuojia, käymälöitä ja viemäröintiä. Terveydenhoitosääntö Suomea varten annettiin näin supistettuna 22.12.1879 ja sitä koskeva asetus astui voimaan 1.7.1880. Vuoden 1879 terveydenhoitosääntö oli erittäin taitavasti ja kaukonäköisesti laadittu, mistä lankeaa suurin ansio professori Otto E. A. Hjeltille.

Hallinnon hajanaisuus, terveydenhuollon alalla tapahtunut kehitys ja erityisesti terveydellisten olojen lisääntyneet valvontavaatimukset olivat syynä siihen, että jo pitkään jatkuneen keskustelun jälkeen muodostettiin Ruotsin esimerkin mukaisesti vuonna 1878 uusi terveydenhuollon keskusvirasto, lääkintöhallitus. Collegium medicum ja Houruinhoidon johtokunta lakkautettiin samasta ajankohdasta lähtien ja lääkintätoimen pääjohtajasta tuli lääkintöhallituksen pääjohtaja.

Yleisen terveydenhoidon osalta lääkintöhallituksen tehtävänä oli valvoa, että terveydentilalle maassa haitallisia olosuhteita ehkäistään ja vastustetaan, sekä vuosikertomuksessa tehdä esitykset niistä muutoksista ja parannuksista, jotka lääkintätoimen puolelta ovat terveydenhoidon vuoksi tarpeen. Lääkintöhallitus toimi kollegiaalisena elimenä, jossa oli pääjohtajan lisäksi kaksi lääkintöneuvosta ja asessori. Toiselle lääkintöneuvokselle kuuluivat kanslia-asioiden ohella oikeuslääkeopilliset asiat, yleistä terveydenhoitoa ja kulkutauteja koskevat kysymykset sekä eläinlääkintätoimi

Lääkintöhallituksen uudelleen järjestämisen ja terveydenhoitoasetuksen antamisen jälkeen terveydenhoidon valvonnan mahdollisuudet olivat olennaisesti parantuneet, ainakin teoriassa. Kaupungeissa oli nimettävä erillinen terveydenhoitolautakunta ja vahvistettava terveydenhoitojärjestys. Sen sijaan maaseudulla terveydenhoitolautakunnan tehtäviä hoiti kunnallislautakunta, ja siinä terveydenhoidon asiantuntemus oli tavallisesti kovin vähäinen. Valvonnan toteuttamiseksi eräät kaupungit perustivat terveyspoliisin, terveydenhoidon tarkastajan tai terveydenhoidon katsastajan toimia. Elintarvikkeiden tarkastusasema perustettiin Helsinkiin vuonna 1884 ja Viipuriin vuonna 1890.

Kirjoitus on valmistunut helmikuussa 2003.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: (The) History of Medicine in Finland 1828—1918. The History of Learning and Science in Finland 1828—1918. Helsinki 1975.

Finlands Medicinal-Författningar I–IV (1683–1870), utg. F. J. Rabbe, Helsingfors 1837–1874.

Finlands Medicinal-Författningar V–VII (1871–1898), utg. A. von Collan, Helsingfors 1888–1899.

Forsius, A.: Ympäristöolojen sosiaalilääketieteellisestä merkityksestä Suomessa ennen 1900-lukua. Medisiinari 4: 12–15, 1984.

Forss, P.: Poimintoja ympäristöterveyden ja ympäristönsuojelun varhaisista säädöksistä. Ympäristö ja Terveys N:o 6/1997: 16–20.

Laamanen, A.: Ympäristöterveyden perusteet. Weilin+Göös. Espoo 1986.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. WSOY. Porvoo 1980.

Rosén, H: Lapinlahden sairaalan rakennushistoriasta. Teoksessa Achté, K.: 150 vuotta psykiatriaa. Lapinlahden sairaalan historia 1841–1991. Recallmed Oy. Jyväskylä 1991.

Vuorinen, H. S.: Tauti(n)en historia. Vastapaino. Jyväskylä 2002.

Vuorinen, H. S.: Ympäristöterveyden historia. Ympäristö ja Terveys N:o 6/1997: 8–15.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON