Arno Forsius

Suoneniskusta

Suonenisku eli venesektio näyttää olleen käytössä sairauksien ja vaivojen hoitamiseksi monissa alkukantaisissa kulttuureissa jo niiden esihistoriallisen kauden lopulla. Aluksi suoneniskussa tapahtuva verenvuodatus lienee perustunut maagisiin menoihin, mutta myöhemmin sille löydettiin tautien parantumista edistäviä selityksiä.

Vanhat itämaiset kulttuurit

Mesopotamiassa eli Kaksoisvirranmaassa lääkärijumalatar Gulalla oli lisäniminä Leikkaava veitsi ja Suonenavaaja, mistä päätellen suonenisku oli siellä käytössä ollut hoitomenetelmä.

Muinaisten egyptiläisten käsityksen mukaan terveyden suurin vaara oli elimistön saastuminen epäpuhtauksilla. Siitä johtuivat myöskin monet toimenpiteet sairauksien hoitamiseksi. Egyptissä muotoutui ensimmäisen kerran tietoisesti ns. tyhjentävän sairaanhoidon periaate, jolla pyrittiin edistämään elimistön puhdistumistoimintaa. Se tapahtui poistamalla elimistöstä eri tavoin niitä aineita, jotka käsityksen mukaan olivat sen saastuttaneet. Egyptiläiset käyttivät tähän tarkoitukseen myös suoneniskua, jolle he antoivat näin maallisen selityksen. He noudattivat suoneniskun yhteydessä periaatteita, joita seurattiin sittemmin kreikkalaisten humoraaliopin ohjenuorana lähes 4000 vuoden ajan.

Kiinassa suonenisku ei liene ollut ainakaan yleinen hoitomenetelmä. Siellä sen korvasi akupunktiohoito, jolla pyrittiin samaan tavoitteeseen.

Vanhassa Intiassa käytettiin veren poistamiseen suoneniskua, kuppausta ja verijuotikkaita. Suoneniskua oli tapana käyttää kahdesti vuodessa. Suoneniskua tehtäessä oli noudatettava yksityiskohtaisia ohjeita. Sen oli tapahduttava potilaan istuessa, kasvot käännettynä itään, jumalien kotipaikkaa kohden, ja avustajan tukiessa hoidettavaa takaapäin. Lääkärin oli hierottava verta alaspäin siinä suonessa, joka oli avattava, ja asetettava sitten sen yläpuolelle side, ei kuitenkaan liian tiukkana. Suonta oli iskettävä raudalla hoidettavan pidättäessä henkeä. Reiän tuli olla suuri kuin jyvä ja veren tuli juosta siitä suihkuna. Verenlaskun tuli jokaisella kerralla olla kohtuullinen, mutta se voitiin toistaa useita kertoja. Kaikkea pahaa verta ei kuitenkaan tarvinnut poistaa, sillä pienempien määrien jäljelle jäädessä voitiin tulla toimeen lääkehoidolla.

Kreikka

Hippokrateen ajan kreikkalaisten mukaan suonet kuljettivat ruumiiseen sekä lämpöä että pneumaa (eli ilmaa tai henkeä). Humoraaliopin mukaan perusnesteiden välinen suhde oli terveyden kannalta perustavan tärkeä. Jos nesteiden suhde oli häiriintynyt, tapahtui sen korjaaminen usein verta poistamalla. Siihen käytettiin suoneniskua, kuppausta, ihohaavoja (kassaamista) ja verijuotikkaita, joskus jopa valtimon avausta. Verenpoistohoidoista suonenisku oli kaikkein vaikuttavin. Nesteiden koostumuksen korjaamiseen pyrittiin myös oksetus- ja ulostusaineita käyttämällä sekä peräruiskeita antamalla. Dogmaatikkojen hoitomenetelmiin kuului samassa yhteydessä olennaisena osana myös ruokavalio.

Alunperin suoneniskua käytettiin sairaudessa nimeltä plethora, joka vastaisi nykyaikana lähinnä verenpainetautia. Sittemmin suoneniskun käyttö laajeni kaikkiin sairauksiin, joissa elimistön nesteiden tasapaino katsottiin jostakin syystä vääräksi. Koska melkein kaikkien sisäisten sairauksien katsottiin johtuvan mainitusta syystä, oli suonenisku myös yleinen hoitomenetelmä. Tällaisia sairauksia olivat mm. kuumeet, halvaukset, kouristukset, tulehdukset, keuhkokuumeet, keuhkopussintulehdukset, niveltulehdukset, riutuminen ja nestekertymät ruumiin sairaissa osissa.

Jotta suoneniskulla ei olisi häiritty ravinnon sulamista, vältettiin suoneniskua ruoansulatuksen aikana. Sen vuoksi sopivin ajankohta oli vasta toinen tai kolmas päivä, jos ateria oli ollut runsas. Sitä paitsi suoneniskua ei saanut suorittaa kuumeen ollessa korkeimmillaan, vaan vasta sen laskiessa. Silloin suonenisku piti taas toimittaa niin perusteellisesti, että potilas meni tajuttomaksi. Suonenisku toistettiin yleensä useampana päivänä, jolloin samanaikaisesti pyrittiin vahvistamaan sairasta hunajavedellä tai virkistävillä aineilla (analeptikoilla).

Jos tauti oli paikallinen, iskettiin suonta niin läheltä sairasta paikkaa kuin mahdollista, kuten mm. Aristoteles (n. 445–n. 385 eKr) suositteli. Koska verenkiertoa ei tunnettu, oli kreikkalaisten käsitys haitallisten nesteiden kertymisestä elimistöön paikallisesti aivan ymmärrettävä. Jos sairaus oli luonteeltaan yleinen, tapahtui suonenisku kyynärtaipeesta. Muita yleisiä suoneniskun paikkoja olivat otsan, silmäkulmien ja kehräsluiden alueet. Toimenpiteen yhteydessä otettiin huomioon myös sairaan ikä ja voimat sekä sairauden voimakkuus. Lapsilla ja vanhuksilla toimenpidettä ei tullut käyttää. Verevät henkilöt sietivät toimenpiteen paremmin kuin vähäveriset. Tietyissä sairauksissa, esim. melankoliassa, tehtiin suonenisku myös vähäverisille potilaille, koska nestehäiriö katsottiin silloin vaikeammaksi kuin verenvähyys.

Suoneniskua suoritettaessa kiinnitettiin tietenkin huomiota pois laskettavan veren ominaisuuksiin. Jos saatiin kirkasta punaista verta, kokenut lääkäri keskeytti toimenpiteen, koska veren silloin katsottiin olevan tervettä, erotukseksi paksusta ja tummasta verestä. Tumma veri viittasi erityisesti mustan sapen runsaaseen määrään, vaaleus taas veren suureen osuuteen. Jos verihera erottui selvästi veriastiassa, johon veri laskettiin, oli se osoitus keltaisen sapen liiallisuudesta. Jos hyytyvän veren pinnalle muodostui vaalea kerros, joka johtui valkoisista verisoluista ja fibriinistä, arveltiin sen osoittavan liman suurta määrää.

Rooma

Roomassa metodisen järjestelmän perustaja Themison (noin 50 eKr.) hylkäsi neljän nesteen opin ja selitti tautien johtuvan ihon aukkojen eli huokosten supistumisesta tai avautumisesta. Hän käytti muiden hoitojen ohella suoneniskua nimenomaan veren vähentämiseksi eikä nesteiden suhteen muuttamiseksi.

Roomassa 1. ja 2. vuosisadalla jKr. vaikuttaneiden pneumaatikkojen oppisuunnan perustaja oli Athenaios Attalialainen (noin 50 jKr.). Sen lähtökohtana oli käsitys, että ihminen hengitti pneumaa (henkeä), joka kulki keuhkoista sydämeen ja levisi sieltä valtimoiden välityksellä kaikkialle. Sairauden ymmärrettiin aiheutuvan muutoksista pneuman, lämmön ja kosteuden välisissä suhteissa. Pneumaatikot käyttivät suoneniskua yleensä vain kuumeessa, jos nesteiden määrä oli riittävä, mutta muuten he pitivät ulostuslääkkeitä parempana. Myös silloin, kun oli tarkoituksena poistaa vain pieni määrä verta, pitivät monet pneumaatikot kuppausta parempana kuin suoneniskua. Kuppauksessa he käyttivät ns. kuivaa kuppausta, jossa kuppauskohtaan ei tehty lainkaan verta vuotavia haavoja.

Pneumaatikkoihin kuuluneen Aretaios Kappadokialaisen (81–n. 138 jKr.) hoitotavoista voidaan päätellä, että hän oli hyvin tietoinen suoneniskuun liittyvistä vaaroista ja pohti tarkasti sen riskejä ajateltavissa olevaan hyötyyn verrattuna. Hän rajoittikin suoneniskun käytön ankariin kuumetauteihin sekä vakaviin kroonisiin tauteihin, joita olivat mm. angiina, halvaus, verenvuodot tai uneliaisuus liikaverisyyden yhteydessä, keuhkopussintulehduksen alkuvaihe, satyriasis, melankolia, uhkaava pyörtyminen, maksasairaus, keuhkokuume, uneliaisuus, epilepsia, munuaistauti, suolentukkeuma ja alaraajaturvotukset.

Suoneniskulla pyrittiin yleensä johtamaan suoraan pois haitallisia nesteitä. Toisinaan tarkoituksena oli kuitenkin muuttaa suoneniskulla veren virtausta eli fluxiota ns. antispasiksen avulla. Siinä suoni avattiin mahdollisimman kaukana sairaasta paikasta ja silloin aina eri puolella ruumista. Siten uskottiin, että esimerkiksi verenvuoto voitiin lopettaa vetämällä veri muualle pois vuotavasta paikasta. Niinpä oikean keuhkon verenvuodossa iskettiin suonta vasemmasta jalasta. Myöskin alkavissa turvotuksissa ja tulehduksissa käytettiin toisinaan hyväksi antispasista.

Claudios Galenos (129–n. 200 jKr.), kuuluisin roomalaisista lääkäreistä, käytti myös suoneniskua hoitokeinona, mutta varotti lasketun veren liian suuresta määrästä ja kehotti seuraamaan pulssia toimenpiteen aikana. Paulos Aeginalainen (625–690), Itä-Rooman keisarikunnassa vaikuttanut lääkäri, kiinnitti erityistä huomiota suoneniskun syihin ja suorittamiseen.

Astrologia suoneniskun ohjeena

Astrologian valtakauden aikana, noin 400-luvulta 1700-luvun puolelle saakka, suoneniskun suorittamista määritettiin ensisijaisesti Eläinradan tähtikuvioiden sijainnin ja kuun liikkeiden mukaisesti. Säännöt olivat peräisin suurimmaksi osaksi Ptolemaeuksen (n. 100–170 jKr.) kirjoituksista ja ne levisivät laajalle Avicennan kirjoitusten kautta. Niiden perusteella oli laadittu useita käsinkirjoitettuja oppaita.

Italiassa 1000-1200-luvuilla kukoistaneen Salernon koulun terveydenhoito-ohjeissa "Regimen sanitatis Salernitanum" käsitellään ensimmäisen jakson loppuosassa erityisesti suoneniskua. Ensin siitä annetaan yleisiä ohjeita ja niitä seuraavat kahdet ns. kuukausisäännöt, jotka tunnettiin samassa muodossa Saksassa jo 1100-luvulla. Ensimmäiset niistä on johdettu kuun sijainnista Eläinradan suhteen ja toiset kalenterikuukausien mukaisesti. Terveyden edistämiseksi suoneniskuja suositeltiin neljästi vuodessa, Martin päivänä 11.11., Filippuksen päivänä 1.5., Bartolomeuksen päivänä 24.8. ja Blasiuksen päivänä 3.2.

Kirjapainon keksimisen jälkeen ryhdyttiin 1480-luvulla julkaisemaan painettuja suoneniskutaulukoita, joista almanakat sittemmin kehittyivät. Uranuurtajia olivat saksalaiset lääkärit, jotka painattivat kalentereita erityisesti suoneniskulle soveliaiden päivien määrittämiseksi kuun vaiheiden mukaan. Ensimmäinen Suomea varten julkaistu painettu kalenteri oli vuonna 1488 ilmestyneessä messukirjassa "Missale Aboense". Sen kalenteriosan alussa on vain kaksi suoneniskentään liittyvää säeparia:

"Per omnes quintas, caueas incidere venas. Estas ver dextras, autum[n]us hyemsque sinistras."
"Ante die[m] quintu[m], post vicesimu[m] quoque quintu[m]. A te vitanda quasi mors est fleubotomia."

(Aina ennen viidettä päivää, varo iskemästä suonta. [Iske suonta] kesällä, keväällä oikeasta, syksyllä ja talvella vasemmasta [kädestä].
Ennen viidettä päivää ja viidennenkolmatta jälkeen sinun tulee karttaa suonen iskemistä kuin kuolemaa.)

Mikael Agricola julkaisi vuonna 1544 suomeksi teoksensa "Rucouskiria/Bibliasta". Sen alussa on varhaisin suomenkielinen kalenteri sekä latinan kielellä runsaasti maailmankatsomukseen ja terveydenhoitoon liittyvää tietoa, myös humoraaliopin ja astrologian periaatteiden mukaisesti esitettyjä suoneniskun ohjeita. Sen lisäksi jokaisen kuukauden kohdalla, marraskuuta lukuun ottamatta, on riimitettyinä parisäkeinä suoneniskuun liittyvät ohjeet, sekä muutamina kuukausina myös muita suoneniskua koskevia ohjeita:

Tammikuu:
"Kylue ia caickia mwta te / mutta weri älä ialghast laske." (Kylve ja tee kaikkea muuta, mutta älä laske verta jalasta.)
"Eyke pää szonda iskemen/ mutta maxa szonda / ios hätä käske." (Eikä pidä pääsuonta iskeä, mutta maksasuonta, jos hätä vaatii.)

Helmikuu:
"Ano leuli/ ia iske szonda / cartha ialghast / quin wayua monda." (Ota löylyä ja iske suonta, karta iskemästä jalasta, jos on monta vaivaa.)
"Iske pääszonda/ ia kädhen ia peucalon." (Iske pääsuonta, sekä käden ja peukalon.)

Maaliskuu:
"Ele päästes laske werta / mutta heltes kylue monda kerta." (Älä laske päästäsi verta, mutta kylve lämpimässä monta kertaa.)
"Ey pääszonda pide iskettemen eijke peucalo szonda." (Ei pidä iskeä pääsuonta eikä peukalosuonta.)

Huhtikuu:
"Nijn kylue sis/ ia teghe touckå / silloin sine mös szondes loucka." (Niin kylve siis, ja tee toukotyötä, silloin myös avaa suontasi.)

Toukokuu:
"Kylue/ ia äle yrtit säästä / äle kedhest ia kesiwardhest werda pääste." (Kylvä, äläkä lääkeyrttejä säästä, älä kädestä ja käsivarresta verta päästä.)

Kesäkuu:
"Joca nyt mös kylpe tachto / Szonda hen mös iske machta." (Joka nyt myös kylpeä tahtoo, hän myös suonta iskeä mahtaa.)

Heinäkuu:
"Ele kylue/ eli szonda löö / ele tee silloin haureus töö." (Älä kylve, tai suonta lyö, älä silloin tee haureuden työtä.)

Elokuu:
"Ele szonist werta nyt laske / ele mös Saunas käydhe raski." (Älä suonista nyt verta laske, älä myös saunassa käydä raski.)
"Telle kwlla eij soui otta siseliset läkityxet (ma Seneca se mestari sano) sille ette metekw silloin ombi/ ia ey mös werta laske." (Tällä kuulla ei sovi ottaa sisäistä lääkitystä (sanoo mestari Seneca) koska silloin on mätäkuu, ja älä myöskään laske verta.)

Syyskuu:
"Nyt sine kyluä Talui siemendh / laske mös werta cosca lystendh." (Kylvä nyt syysvilja, laske myös verta koska haluat.)

Lokakuu:
"Kylue/ coppa/ ia szonda löö / ele rupe miten ala wöö." (Kylve, kuppaa ja lyö suonta, älä ryhdy mihinkään vyön alapuolella.)

Marraskuu: [Ei mainintaa suoneniskusta.]

Joulukuu:
"Mutta ele löö polui szonda / quin tyhmest tekeuet monda." (Mutta älä lyö polvisuonta, kuten monet tyhmästi tekevät.)
"Carta werta laskemast. " (Karta laskemasta verta.)

Teoksen latinankielisessä osassa on luettelo siitä, minkä Eläinradan tähtikuvion suojelukseen eri ruumiinosat kuuluivat. Se on tulkittu tässä suomeksi:

"Auderman [Suonimies] tarkoittaa tätä (Manliuksen mukaan).

Näet Oinas liittyy Päähän / Härkä kaulaan.
Käsivarsia pidetään Kaksosille / ja rintaa Ravulle kuuluvana.
Hartioita Leijona kutsuu omakseen / suolistoa Neitsyt.
Vaaka pitää huolta takamuksista / ja Skorpioni nivusia hallitsee.
Ja reisiä Jousimies / ja polvia Kauris rakastaa.
Sääriä varjelee nuorukainen [Vesimies] / jalkoja Kalat."

Myöhemmin annetaan latinaksi mm. seuraavia yleisiä ohjeita "Suonen iskemisen valinnoista" (tässä suomeksi tulkittuina):

"Suonen leikkaaminen / eli veren vähentäminen kuten tavallisesti sanotaan / on tehtävä Phlegmaattiselle [limapitoiselle] ruumiille / tai jossa on runsaasti phlegmaattista [limapitoista] nestettä / kun Kuu liikkuu tulen merkeissä.

Samoin Melancholiselle [mustaa sappea omaaville] ilman / Cholerikoille [sapellisille] veden [merkeissä] / Hylättäköön maan merkit kuivuuden ja kylmyyden tähden / hylättäköön myös ensimmäinen Leijonan kolmanneksista / ja Vaa'an toinen [keskimmäinen] / samoin Kaksosten jotka määräävät käsiä / joissa suonet useimmiten avataan.

Martinuksen [11.11.] / Blasiuksen [3.2.] / Filippuksen [1.5.] / Bartolomeuksen [24.8.] Juhlina iske suonta / jotta ruumis eläisi terveenä. Kesällä / ja Keväällä leikataan oikean / Syksyllä ja talvella vasemman [käden] täyteläinen laskimo sairaassa ruumiissa."

Teoksessa Codex Aboensis on 1500-luvulla teosta uudelleen sidottaessa mukaan liitetyillä lisäsivuilla Eläinradan tähtikuvioiden mukaisesti laadittu, käsinkirjoitettu horoskooppi. Kaikkien muiden tähtimerkkien paitsi Ravun ja Neitsyen kohdalla annetaan ohjeita suoneniskun hyödyllisyydestä ja joidenkin kohdalla myös sen paikasta.

Almanakassa hyvän suoneniskun päivän kohdalla oli merkkinä punaisella painettu risti ja erikoisen hyvinä päivinä kaksoisristi. Suoneniskentäohjeita oli suomalaisissa almanakoissa aina vuoteen 1725 saakka.

Tärkeimmät astrologiset säännöt suonta iskettäessä olivat siis seuraavat: Suonta ei saanut kuun kierron aikana iskeä ennen viidettä päivää eikä 25. päivän jälkeen, siis uudenkuun aikoihin. Sitä paitsi suonta ei sopinut iskeä myöskään täydenkuun ja puolenkuun aikana. Suonta ei saanut iskeä siitä paikasta, jota kulloinkin vallitseva Eläinradan tähtikuvio piti hallinnassaan. Suonta ei saanut iskeä myöskään paikasta, jos kuu oli parhaillaan sitä hallitsevassa Eläinradan tähtikuviossa. Nuorilta suonta oli iskettävä kasvavassa kuussa, samoin kuin laihoilta. Vanhoilta ja lihavilta suonta oli iskettävä vähenevässä kuussa. 60 vuotta täyttäneiltä suonta ei saanut iskeä. Keväällä ja kesällä oli iskettävä suonta oikeasta kädestä, syksyllä ja talvella vasemmasta.

Ruotsalaisen Benedictus Olain (n. 1524–1582) vuonna 1578 julkaisemassa lääkärikirjassa "Een Nyttigh Läkere Book ther vthinnen man finner rådh/hielp och Läkedom til allehanda menniskiornes siwkdomar bådhe inwertes och vthwertes" on seitsemän sivun verran suoneniskuun liittyviä perusteluja ja ohjeita.

Suoneniskukiistoja

Keskiajan lopulla arabialainen lääketiede kohosi vallitsevaan asemaan Euroopassa. Hippokrateen ja osittain Galenoksenkin opit joutuivat Avicennan oppien varjoon. Tästä oli seurauksena, että suonenisku pyrittiin nyt suorittamaan niin kaukana kuin mahdollista sairauden sijaintipaikasta, siis antispasista noudattaen. Kun kreikkalaiset pyrkivät poistamaan limaa, pyrkivät arabialaiset muuttamaan sen virtaamissuuntaa. Samat periaatteet koskivat myös kuppaamista ja verijuotikkaiden käyttöä. Tästä puhkesi oppineiden kesken ankara suoneniskukiista, joka oli kiivaimmillaan 1500-luvun alussa.

Antiikin kreikkalaisten luoman käsityksen mukaan neljästä nesteestä koostuva veri sijaitsi suljetussa laskimojärjestelmässä, joka käsitti myös sydämen oikean puolen lokerot eli eteisen ja kammion. Tässä laskimosäiliössä veri lepäsi jokseenkin liikkumattomana. Veressä tapahtui kuitenkin hidasta vaihtumista, sillä se uudistui keskellä elimistöä ravinnon johdosta ja siirtyi hitaasti ruumiin ääriosiin. Tietyissä sairauksissa veren virtaussuunta saattoi vaihtua päinvastaiseksi. Jos lima lisääntyi päässä eikä seulaluu pystynyt erittämään sitä pois nenän kautta nuhan muodossa, täyttyivät kaulan verisuonet (laskimot) limalla, mistä se siirtyi sydämen oikeaan puoliskoon ja sieltä edelleen keuhkoihin.

Jos nyt iskettiin suonta mahdollisimman lähellä virtauksen lähdettä, oli se lyhin tie johtaa liman muuttama veri pois elimistöstä, joka sai pitää muualla olevan muuttumattoman veren. Arabialaisen lääketieteen mukaan suonta oli kuitenkin iskettävä niin kaukana sairauden sijaintipaikasta kuin mahdollista. Sen avulla pakotettiin liman virtaaminen kohti sairasta elintä lakkaamaan tai saatiin aikaan liman virtaaminen poispäin siitä. Jos esimerkiksi haluttiin johtaa lima pois oikeasta keuhkosta, oli suonta iskettävä vasemmasta jalasta.

Ranskalainen Pierre Brissot (1478–1522), Pariisin yliopiston lääketieteen professori, tutki Hippokrateen kirjoituksia ja alkoi jälleen soveltaa kreikkalaisten alkuperäistä oppia. Hän saavutti mielestään sillä parempia tuloksia kuin arabialaisten menetelmällä ja sai myös puolustajia käsityksilleen. Brissot'in oli kuitenkin paettava Portugaliin herättämänsä pahennuksen vuoksi. Kiista riehui katkerana ja sen ratkaisemiseksi kutsuttiin Bolognaan koolle lääkärikokous itsensä paavi Clemens VII:n johdolla. Lopulta arabialaisten käsitykset joutuivat tappiolle. Eräässä asiassa arabialaisten suosima suoneniskutapa jäi kuitenkin voimaan, nimittäin verenvuotojen hoidossa. Siinä kuviteltiin, että verenvuoto nenästä tai keuhkosta voidaan saada lakkaamaan iskemällä suonta vastaavasti käsivarresta tai jalasta.

Suoneniskun eri menetelmien kannattajilla oli yhteinen tarve löytää riittävästi laskimoita toimenpiteiden suorittamista varten. Käytössä olikin 28 eri laskimoa, joista monet olivat vaikeasti avattavissa. Kreikkalaisen koulukunnan edustajat käyttivät varsinkin suuria käsivarren laskimoita, kun taas arabialaiselle koulukunnalle olivat tärkeitä erityisesti varpaiden ja sormien laskimot. Kaikkein arvokkain niistä oli pikkusormen sisäsivulla sijaitseva pieni laskimo, jota kutsuttiin latinan kielellä nimellä "salvatella" (pelastaja).

Kaikkien laskimoiden kohdalla oli tarvetta määrittää, mikä niistä parhaiten vastaisi tiettyjä sisäelimiä ja siten soveltuisi parhaiten juuri niissä esiintyvien sairauksien vuoksi tapahtuvaan suoneniskuun. Esimerkkinä tästä voidaan mainita, että kyynärtaipeen keskimmäistä laskimoa eli vena mediana'a nimitettiin oikeassa kädessä "maksalaskimoksi" ja vasemmassa kädessä "pernalaskimoksi". Vena cephalea eli päänsuoni oli kyynärtaipeen keskimmäisen laskimon vieressä ulkosivun puolella sijaitseva suoni ja vena basilica eli tärkeä laskimo vastaavasti kyynärtaipeen sisäsivun puolella sijaitseva suoni. Suomalaisessa kansanparannuksessa vena mediana tunnettiin nimellä "metjain".

Mutta suoneniskua ei käytetty pelkästään selvien ruumiillisten tautien hoitoon, sillä sen aiheena saattoivat olla kivut ja lemmenkiihkokin. Miehillä "lihanhimoa" hoidettiin iskemällä suonta reisien sisäsivujen yläosassa, elleivät viilentävät hoidot kuten kylmät kylvyt ja viilentävät lääkeaineet olleet auttaneet. 1600-luvun lopulla käytiin ankaraa kiistaa siitä, kumpi on parempi menetelmä kivun hoitamiseksi, suonenisku vai antimonin käyttö lääkkeenä.

Verraton hoitokeino edelleen

Ranskalainen sotilaslääkäri François-Joseph-Victor Broussais (1772–1838) kehitti oman tauti- ja hoito-oppinsa, jota hän nimitti fysiologiseksi lääketieteeksi. Hän väitti, että kaikki sairaudet johtuivat tulehduksesta ja sen syynä olevasta ärsytyksestä. Hoito oli yhtä yksinkertaista. Lievissä tapauksissa riitti ruokajärjestys, mutta helpompaa kuin poistaa ärsytys oli vaimentaa tulehdus heikentämällä elinvoimaa, mikä tapahtui poistamalla verta. Broussais käytti siihen mieluummin verijuotikkaita kuin suoneniskua.

Broussais'n oppilas Jean-Baptiste Bouillaud (1796–1881) meni kuitenkin verenvuodatuksessa äärimmäisyyteen toistetuin suoneniskuin ja väitti saaneensa erityisen hyviä tuloksia tulehdustaudeissa. Aikansa merkittävimpiin kliinikoihin kuulunut Bouillaud oli vakuuttunut siitä, että hän tulisi pelastamaan tuhansia ihmishenkiä menetelmällään, joka merkitsi vähintään 2,5 litran verimäärän vuodattamista pois elimistöstä. Aivan ilmeisesti hoidolla aiheutettiin paljon ihmishengen menetyksiä.

Aikakauden käsityksen mukaan taidolla suoritettu suonenisku oli vielä 1700-luvun puolivälissä tehokkain hoito miltei jokaisessa sairaudessa. Ruotsissa ja siihen kuuluneessa Suomessa silloin kovin vähän lääkäreitä ja välskäreitä, minkä vuoksi väestöllä ei ollut juuri mahdollisuuksia päästä osalliseksi tästä verrattomasta parannuskeinosta. Siitä syystä Collegium medicum esitti vuonna 1750 maaherroille toivomuksen, että seurakuntien lukkarit voisivat palvella sairaita suonta iskemällä. Asian tärkeyden vuoksi myös terveyskomissio kysyi vuoden 1753 valtiopäiville jättämässään kertomuksessa, eikö lukkareiksi otettavien pitäisi tästä lähtien osata suonen avaaminen, koska seurakunnan jäsenillä olisi silloin sairauden sattuessa mahdollisuus päästä jonkun lähellä asuvan verenlaskijan luokse ja välttyä turvautumasta naisväkeen tai muihin, jotka eivät ymmärrä avata oikeaa suonta. Collegium medicum teki vuonna 1755 uuden esityksen suoraan kuninkaalle, joka hyväksyi sen. Sekä silloisten että tulevien lukkareiden oli nyt hankittava taito iskeä suonta. Vuosina 1803 ja 1804 annettujen määräysten mukaan lukkarit olivat yhä velvolliset hallitsemaan suoneniskutaidon ja lisäksi mikäli mahdollista muitakin tavallisia välskärin taitoja. 1850-luvulla vaatimuksia välskärin taitojen hallitsemisesta ei pidetty enää ehdottomina ja vuoden 1869 kirkkolaissa ne jätettiin pois lukkarin kelpoisuusvaatimuksista, vaikka niiden tarpeellisuudesta vielä keskusteltiinkin lain valmisteluvaiheessa.

Suoneniskua käytettiin 1800-luvun alussa myös kirurgiassa. Ennen antiseptisen kirurgian aikakautta jokaiseen suurempaan toimenpiteeseen liittyi haavakuumeen vaara. Ainoana toimenpiteenä, joka saattoi sen estää tai sitä lieventää, pidettiin suoneniskua. Se tehtiin jo ennen leikkausta ja toistettiin sen jälkeen. Jopa sotilaslääkärit pitivät hyvänä, että haavoittunut oli menettänyt paljon verta, ja sidontapaikalla verta vuodatettiin varmuuden vuoksi lisää. Myös raskauden vaivoja hoidettiin suoneniskulla ja samoin sillä oli tärkeä sija lapsivuodekuumeen hoidossa.

Suoneniskuhoidon hylkääminen

Verenpoistohoitojen kukoistuskausi päättyi vasta 1800-luvun puolenvälin aikoihin. Ranskalainen kliinikko Pierre-Charles-Alexandre Louis (1787–1872) esitti siinä merkittävää osaa. Hän alkoi kokemustensa perusteella epäillä suoneniskun hyödyllisyyttä ja yleensäkin kokemuksen luotettavuutta. Hän suositteli tilastollisia tutkimuksia hoidollisten ongelmien selvittämiseksi, mikä oli uutta lääketieteessä. Louis'in käytettävissä ei ollut sellaisia potilaita, joille ei olisi tehty suoneniskuja. Sen vuoksi hän ryhtyi vertaamaan potilaita, joista oli otettu vähän verta, sellaisiin potilaisiin, joilta sitä oli otettu tavanmukainen määrä. Siinä hän päätyi tulokseen, että suonenisku ei ollut tehokas hoito tulehdustautien hoidossa. Louis ei kuitenkaan kieltänyt suoneniskua kokonaan, mutta hän katsoi sen hyödylliseksi vain vaikeiden tapausten alkuvaiheessa. Myös homeopatian yleistymisellä oli osuutta suoneniskun hylkäämisessä.

Ratkaisevaa tappiota suoneniskuhoidolle merkitsi wieniläisen lääkärin Joseph Dietl'in (1804–1878) tutkimus "Der Aderlass in der Lungenentzündung", joka ilmestyi vuonna 1849. Vaikka sen teoreettinen osa ei pidä paikkaansa nykytietämyksen mukaan, sen tilastollinen aineisto on vakuuttava. Hänen aineistonsa käsitti kaikkiaan 380 keuhkokuumetapausta. Niistä hoidettiin suonta iskemällä 85 potilasta, suurilla oksennusviinikiviannoksilla 106 potilasta ja pelkästään tarkkailemalla 189 potilasta. Kuolleisuus näissä ryhmissä oli vastaavasti 20,4 %, 20,7 % ja 7,4 %. Sen mukaan 2/3 osaa kuolleista oli menettänyt henkensä hoidon vuoksi. Tarkkailupotilailla hoitotulos oli sama kuin homeopaattisella hoidolla. Toipuneilla, jotka oli hoidettu ilman suoneniskua ja oksetushoitoa, oli myös vähemmän lisätauteja ja he toipuivat nopeammin. Tämän jälkeen usko suoneniskun hyödyllisyyteen väheni ratkaisevasti.

Suoneniskun suorittaminen

Suonenisku tapahtui tavallisimmin kyynärtaipeesta. Käsivarsi paljastettiin ja iskukohta puhdistettiin vedellä ja saippualla. Potilas istui tavallisesti tuolilla tuvassa tai pirtissä, joko kotonaan tai suoneniskijän asuinpaikassa. Potilas piti kättä vaakatasoon ojennettuna ja tuki sitä pitämällä kiinni sopivalta korkeudelta kepistä tai vaikkapa hiilihangosta. Kyynärtaipeen yläpuolelle sidottiin tiukasti suoniside, jotta suonet tulisivat paremmin esiin ja veri juoksisi helpommin. Jos suonenisku tapahtui pään alueelta, puristettiin siteellä tai kaulahuivilla kaulasta niin paljon, että "veri kohosi" päähän.

Suonen puhkaiseminen tapahtui lansetilla eli suoniveitsellä tai jousella varustetulla iskurilla. Suonta ei saanut avata pitkin suonta eikä poikittain vaan viistoon. Iskun piti olla niin voimakas, että syntyi tarpeeksi suuri haava, mutta isku ei saanut toisaalta puhkaista suonen takaseinää. Tavallisin suoneniskun paikka oli kyynärtaipeen keskimmäinen laskimo, latinaksi vena mediana, suomalaisen kansanparannuksen metjain.

Välineisiin kuului myös ns. veriastia, vati, muki tai kuppi, johon veri valutettiin ja jonka perusteella voitiin arvioida vuotaneen veren määrää. Aikaisemmin parturiliikkeiden kilpenä ollut pyöreä metallilautanen esitti juuri suoneniskussa käytettyä verivatia. Suoneniskun jälkeen oli verenjuoksu saatava pysähtymään. Siihen käytettiin peukalolla tai hopearahalla painamista. Mikäli peukalolla painaminen ei auttanut, turvauduttiin muihinkin keinoihin, joista yleisin oli ukontuhnioiden (jota saatiin ukonkuukusesta) paneminen haavan päälle. Haavan päälle voitiin panna myöskin vanhaa hämähäkin verkkoa, tuoretta piipunhikeä, tupakansylkeä, tervaa, sikarin päällyspaperia tai pelkästään kostutettu paperinpala. Pahimmassa tapauksessa oli turvauduttava verenseisottajan apuun.

Suoneniskijät olivat tavallisesti miehiä, lukkareita, välskäreitä, seppiä, kun taas kupparit olivat yleensä naisia. Suoneniskijän piti olla kokenut ja asioita ymmärtävä. Suonenisku tapahtui yleensä sen suorittajan asuinpaikassa, kun taas kupparit kävivät antamassa hoito jaan potilaan kotona. Suoneniskentää on kuitenkin harrastettu jopa sunnuntaisin kirkonmäellä jumalanpalveluksen jälkeen, mikä tietenkin sopi hyvin ainakin lukkareille.

Ruotsi-Suomessa vuonna 1777 annetun kirurgien toimenpidetaksan mukaan suoneniskusta perittävä palkkio vaihteli välillä 2 killinkiä 8 runstykkiä – 8 killinkiä. Helsingin kaupunginvälskärin taksassa vuodelta 1844 palkkio suoneniskusta välskärintuvassa oli 6–20 kopeekkaa hopearahaa ja sen ulkopuolella 10–30 kopeekkaa hopearahaa.

Yhdistelmä suoneniskentäpaikoista eri sairauksissa:

Sairaus tai vaiva Suoneniskentäpaikat
Päänsärky kaula, keskiotsa, käsivarsi, kyynärtaipeen sisäpuoli, ohimot
Hammassärky kaula, peukalon päällys, käsi, käsivarsi, kielen alapuoli, leukaperä
Selkäsärky pohkeet
Keuhkotauti kyynärtaipeen sisäpuoli
Puutuvat kädet peukalon päällys
Pistokset syväsuoni vasemmassa käsivarressa
Iskias kantapäät
Yskä kielen alapuoli
Kipeät sivut sääret
Unissakävely kainalo

Lopuksi vielä suomalaisen Elias Lönnrotin ja ruotsalaisen Carl Johan Hartmanin 1800-luvun alkupuolella esittämiä ohjeita suoneniskun käytöstä.

Elias Lönnrotin suoneniskuohjeita teoksessa "Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri":

"Suonen-isku, werenlasku, suonenlyönti. Ilman suurempaa tarwetta on suonenlyönti wahingollinen, moneltaki ennen aikaansa terweyden turmelewa ja ijän lyhentäwä. Ei siis pitäisi kenenkään itseänsä siihen kewiämielisesti totuttaman. Wäärä luulo on se, että usiammat taudit tulisiwat weren haitasta tahi pahasta, pilauneesta werestä, niinkuin tawallisesti sanotaan, ja jonka tähden typerät ihmiset iskettäwät suonta toisinaan usiammastaki paikasta yhteen aikaan. Muutamat taas laskettawat werta kerran kuussa ilman muuta pienintäkään syytä, kun omaa tyhmää luuloansa, että olisi weri ja ruumis siitä raitistuwa. Sekin on kowin tyhmästi ja typerästi tehty.

Paikallansa ja hyödyttäwä on suonenlyönti kowissa pistoksissa, päänkiwuissa, waikioissa rinnan ja watsan poltteissa, weri-yskissä ja muissa werikohtauksissa, halwauksissa, tawallisten werijuoksuin tukehtumisissa, esimerk. nenäjuoksun, [ja] waimollisten eli kuukautisten, [sekä] wihotaudeissa, kowissa loukkauksissa ja satuttamissa, erittäinki jos tekewät tunnottomaksi, waarallisissa polttohaawoissa, kureutuneissa suolipuhkeemisissa ja muissa senlaisissa. Sitä wastoin on suonenlyönti aina waarallinen ja wahingollinen kowin nuorille ja wanhoille ihmisille, heikkoluontoisille ja huonokuntoisille, pitkittäwissä kuumeissa ja muissa heikentäwissä taudeissa.

Talwis- ja kewät-aikana otetaan wähä runsaammin werta, kuin kesällä ja syksyllä. Päälle korttelin ei pidä koskaan yhdellä kerralla ottaa, ellei lääkäri erittäin niin määräisi. Uudistettakoon kuitenki weren-otto kowissa wihotaudeissa, liiatenki jos ensimäisen werilaskoksen hyyde olisi sitkiänkokoinen, walkialla, harmaalla tahi kellahtawalla kuorella, ja jos tuska ensimmäisestä werenotosta ei olisi tuntuwasti waikennut. Otettakoon kuitenki jälkimäisillä kerroilla wähemmin.

Tyhmät, tietämättömät ihmiset luulewat itsekullaki kiwulla olewan erityisen suonensa aukaistawan, milloin otsasta, kulloin kaulasta, kielen alta, peukalohangasta j. n. e., jolla luulolla ei ole mitään perustusta, sillä yksi weri kulkee koko ruumiissa, ja yhdestä paikasta wähennetty wähentyy se pian toisistaki, siksi että taas joutuu tasaweroon. Ei siis tarwitse'kaan waarallisia paikkoja suonenlyöntiä warten hakea, joissa waan olisi waikiampi sekä löytää että aukaista suonen, kuin myös wälistä saada sitte weren pysähtymään juoksemasta.

Sopiwin paikka suonta lyödä on käsiwarsi, jossa waan katsotaan, ettei alla olewaa liha jännettä taikka valtasuonta loukata. Waltasuonen haawoitus on kowin waarallinen tapaus. Se tunnetaan ja hawaitaan siitä että weri silloin juoksee tyrskien eli tykyttäin, ei yhtätasaisesti. Paikalla pitää käsiwarsi yläpuolelta haawaa lujasti sidottaa ja lääkäri noudettaa; katso, mitä werenseisottamisesta jo ennen on sanottu.

Jos liha jänne sattuisi loukkaumaan, josta paikka pian ajettuu, kuumenee ja punettuu, niin pitää uudelleen taitawammasti suonta lyödä taikka iilimatoja ympäristölle panna, ja sitte jälkeenpäin hautoa sitä kylmillä, etikka-weteen kastetuilla kääreillä. Sen ohessa nautitaan pehmittäwiä aineita ja hapahkoita, weteliä juomia. Raitis ilma ja lepo eli liikkumattomuus owat myös tarpeelliset.

Erinäisissä waiwoissa, esimerk. pitkittäwissä päänkiwuissa, waimollisien ja muiden alapuolisten juoksuin tukkeuksissa, ja kaikissa muissa tapauksissa, joissa werta tahdottaisiin alaspäin wetäymään, sopii kyllä jalastaki suonta aukaista, jos joku niin erittäin toiwoisi. Jos suonta ei löyttäisi ei kädestä eikä jalasta, niin awettakoon muualta ruumiista päältäpäin hawaittawa sinertäwä, tykkimätön suoni, niin likeltä kipiätä paikkaa, kuin mahdollinen."

Carl Johan Hartmanin suoneniskuohjeita teoksessa "Husläkaren eller Allmänna och Enskilda Föreskrifter i Sundhetsläran [---]:

"Venaesectio. Tiden för åderlätning är, när som helst en sjukdom påkallar det, eller wanan föreskrifwer. Stället för åderlätning är i det hela likgiltigt, emedan det är blodmassan i allmänhet, som derigenom minskas. Att man i wissa sjukdomar, t. ex. upphörd rening, wäljer foten i stället för armen, hwilken alltid är den beqwämaste delen för åderlätning, härrörer deraf, att blodet, under åderns flytande, skyndar nedåt kroppen, hwarigenom man tror, att äfwen närgränsande delar deraf skola riktas. Någon noggrann undersökning tål likwäl knappt denna theori. Man wäljer ådrorna egentligen med affseende på lättheten att träffa och öppna dem, samt på deras aflägsenhet från farliga delar, pulsådror, nerwer, senor och lymphatiska kärl, som eljest löpa fara att skadas. [---] Hwad blodets mängd angår, som wid en åderlätning borttages, så bestämmes den af läkaren och den sjukas krafter; en liten åderlätning är en liten thekopp, en medelmåttig 2 à 3, en stark åderlätning hwad som går deröfwer."

(Kirjoittajan suomennos: Suonenisku. Sopiva aika suoneniskuun on, kun jokin tauti sitä vaatii tai tapa määrää. Suoneniskun paikka on ylimalkaan samantekevä, koska sen kautta vähennetään veren määrää yleisesti. Se että tietyissä sairauksissa, esimerkiksi kuukautisten lakkaamisessa, valitaan jalka käden sijasta, vaikka käsi on helpoin paikka suoneniskua varten, johtuu siitä, että veri suonista juostessaan kulkee alaspäin ruumista, minkä vuoksi uskotaan, että myös lähellä olevat [suoneniskuun soveltuvat] osat on valittava siitä suunnasta. Tämä teoria tuskin kestää kuitenkaan lähempää tutkimista. Suonet valitaankin oikeastaan tarkoituksella, että ne löydetään ja avataan helposti, ja että ne ovat etäällä vaarallisista [elimistön] osista, valtimoista, hermoista, jänteistä ja imusuonista, jotka muuten ovat vaarassa vahingoittua. [---] Mitä tulee veren määrään, joka poistetaan suoneniskun aikana, sen määräävät lääkäri ja sairaan voimat; pieni suonenisku on pieni teekupillinen, keskinkertainen 2 tai 3 [teekupillista], runsas suonenisku mikä sen ylittää.)

Kirjoitus on valmistunut maaliskuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Agricola, M.: Rucouskiria/ Bibliasta/ [---]. Stocholmisa 1544.

Benedictus Olai, "Een Nyttigh Läkere Book ther vthinnen man finner rådh/hielp och Läkedom til allehanda menniskiornes siwkdomar bådhe inwertes och vthwertes. [---]". Stockholm 1578. Facsimile 1938, 1957. Facsimilen esipuheen kirjoittanut O. T. Hult.

Bergmark, M.: Medicinsk magi. Om tro, förtroende och godtrohet. Natur och kultur, Stockholm, Falun 1966.

Büchelin wye der Mensch bewahr das Leben sein, Eine mittelalterliche Gesundheitslehre in lateinisch-deutschen Versen, mit einer Einführung und Transkription herausgegeben von Dietrich Kurze. Guido Pressler Verlag, Hurtgenwald. 1980.

Codex Aboensis, Kommentaarit ja suomennokset. Kone Oy, Helsinki 1977.

Finlands Medicinal-Författningar I–IV (1683–1870), utg. F. J. Rabbe, Helsingfors 1837–1874.

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, I–II, Albert Bonniers förlag, Stockholm 1944, 1946.

Hartman, C. J.: Husläkaren eller Allmänna och Enskilda Föreskrifter i Sundhetsläran, samt Sjukdomslära, [---], Tredje förbättrade Upplagan, Stockholm 1835.

Hirvonen, L.: Lääketieteen historia. Recallmed Oy, Hanko 1987.

Lundberg, U.: Ur antikens och orientens medicin, C. W. K. Gleerups förlag, Lund, Malmö 1948.

Lönnrot, E.: Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri. Kolmas laitos, Porwoo 1856 (Neljäs laitos, Facsimile edellisestä, Tampere 1981).

Renander, A.: Aretaios, Om akuta och kroniska sjukdomarnas symptomatologi och behandling. Almqvist & Wiksell, Stockholm. Uppsala 1959.

Rytkönen. H.: Markkuli ja metjain, sivut 89–92 teoksessa Kansan syvistä riveistä, WS Oy, Helsinki-Porvoo, Forssa 1946.

Strandberg, H.: Suoneniskentä. Pohakka, Lehti kansanlääkinnästä, 2/1988, 25–28.

Strandberg, H.: Kansanomaisia suonenavausohjeita. Teoksessa Kansa parantaa, toim. Pekka Laaksonen ja Ulla Piela, Kalevalaseuran vuosikirja 63, 1983, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Pieksämäki 1983.

Tuovinen, J.: Tietäjistä kuppareihin. Kansanparannuksesta ja parantajista Suomessa. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva, Porvoo 1985.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON