Arno Forsius

Kuppataudin historiaa

Kuppataudin tulosta Eurooppaan on näinä aikoina kulunut hieman yli 500 vuotta. Tauti aiheutti monenlaisia terveydellisiä ja yhteiskunnallisia ongelmia sekä toimenpiteitä niiden ratkaisemiseksi. Kuppataudin vaiheilla on useita vertailukohteita parikymmentä vuotta sitten ilmaantuneen HIV-tartunnan ja sen aiheuttaman AIDS-taudin seurauksena syntyneiden ongelmien kanssa. Sekä kuppatauti että HIV-tartunta leviävät pääasiallisesti sukupuoliyhdynnän välityksellä ja kummassakin tartuttamisvaihe kestää noin viisi vuotta.

Kuppataudin tulo Eurooppaan

Kuppatauti, joka leviää enimmäkseen ketjutartuntana sukupuoliyhdynnän välityksellä, lienee ilmaantunut Eurooppaan vuonna 1493, Kolumbuksen ensimmäiseen löytöretkeen osallistuneiden miesten tuotua tartunnan Amerikasta. Kuppatautia muistuttavaa tautia epäillään olleen Euroopassa jo aikaisemminkin, mutta asiasta ei ole saatu pitäviä todisteita. Portugalin, Espanjan ja Italian satamakaupungeista tauti levisi hämmästyttävän nopeasti yhä laajemmalle ympäristöön.

Vuonna 1494 tapahtuneen Napolin kaupungin piirityksen aikana kuppatauti sai ensimmäisen kerran epidemian luonteen ja alkoi herättää yleistä kauhua. Aivan ilmeisesti tauti oli jo silloin mielletty sukupuoliyhteyden kautta leviäväksi, vaikka erään tiedon mukaan vasta skotlantilaiset olisivat tehneet myöhemmin tämän havainnon.

Piiritettyjen italialaisten joukkojen väitetään lähettäneen tautia sairastavia naisia levittämään sitä ranskalaisten piirittäjien keskuuteen. Sen mukaan jo silloin harrastettiin eräänlaista biologista sodankäyntiä. Ranskalaisten sotajoukkojen mukana kuppatauti levisi Ranskaan ja sieltä edelleen muualle Eurooppaan, missä sitä alettiinkin kutsua ranskantaudiksi. Ranskalaiset puolestaan sanoivat tautia italiantaudiksi.

Kuppataudin leviämistä avustivat miesten ja naisten yhteiskylvyt kylpylöissä, varsinkin kun niissä yleisesti harrastettiin juopottelua ja sukupuolista yhteiselämää. Sen vuoksi yhteiskylvyt lopetettiinkin 1500-luvun alkupuolella. Suomessa kuppatautia todettiin ensimmäisen kerran 1640-luvulla, mutta tiedostettu terveydenhuollon ongelma siitä muodostui maassamme vasta 1720-luvulla.

Italialainen Nicolo Leoniceno (1428–1524) kuvasi kuppataudin tarkasti jo vuonna 1497. Hänen maanmiehensä Antonio Benivieni (1440–1502) huomasi, että tartunta saattoi siirtyä raskaana olevalla myös sikiöön. Vuonna 1530 italialainen Girolamo Fracastoro (1483–1533) antoi kirjoittamassaan teoksessa ”Syphilis sive morbus gallicus” taudille nimen syfilis. Ranskalainen Jean Fernel (1506–1558) otti 1500-luvun puolivälissä käyttöön nimen lues tai lues venerea. Lues tarkoittaa kulkutautia ja ruttoa, lues venerea sukupuoliteitse leviävää kulkutautia. Niiden lisäksi taudista on käytetty yleisesti nimeä morbus venereus, sukupuolitauti.

Tippurin (gonorrhoea, kirjaimellisesti ”siemenvuoto”) oireet oli tunnettu jo varhaisissa kulttuureissa. Alunperin uskottiin, että tippuri ja kuppa ovat yhden ja saman sukupuolitaudin erilaisia muotoja. Englantilainen John Hunter (1728–1793) suoritti kokeen istuttamalla tippurin itseensä tautia sairastavan eritteestä. Hunter sairastui kuppaan, sillä potilaalla sattui olemaan samanaikaisesti myös kuppa. Tämä vahvisti Hunterin uskoa siihen, että tippuri oli kuppataudin ensimmäinen vaihe. Ranskalainen Philippe Ricord (1800–1889) osoitti vasta vuonna 1832 tippurin erilliseksi taudiksi ja hän kuvasi myös kuppataudin kolme eri vaihetta. Albert Neisser (1855–1916) varmisti vuonna 1879, että tippurin aiheuttaa gonokokki-niminen bakteeri.

Kuppataudin taudinkuva

Kuppatauti on siis pääasiallisesti sukupuoliyhdynnässä tarttuva tauti, jonka aiheuttaja on vasta 1900-luvun alussa löydetty treponema pallidum niminen spirokeetta. Sukupuoliyhdynnässä olosuhteet taudin tarttumiselle ovat edulliset. Kuppataudin aiheuttaja pääsee tunkeutumaan elimistöön hiertymien kautta mutta myös terveen ihon ja limakalvon läpi. Tautia vastaan ei ole luontaista vastustuskykyä eikä sitä kehity myöskään taudin sairastamisen seurauksena.

Tartuntapaikkaan, tavallisimmin sukuelimiin tai niiden lähialueelle, kehittyy keskimäärin 2–3 viikon kuluttua tartunnasta 1–3 cm:n läpimittainen, kovareunainen, aristamaton haavauma. Se voi kuitenkin ilmaantua jo 10 päivässä tai vasta kolmen kuukaudenkin kuluttua. Haavauma, joka voi tartuttaa tautia edelleen, paranee itsekseen muutamassa viikossa lähes näkymättömäksi arveksi. Heti tartunnan tapahduttua taudinaiheuttajat lisääntyvät kudoksessa ja leviävät tartuntapaikasta imusuonien ja imusolmukkeiden kautta verenkiertoon ja kaikkialle elimistöön. Taudin alkuvaiheeseen saattaa liittyä lievää lämpöilyä, imusolmuketurvotuksia ja päänsärkyä, mutta usein yleisoireet ovat hyvin vähäiset.

Tartuntapaikkaan syntyneen haavauman aikana tai sen jo parannuttua ilmaantuvat kuppataudin toisen vaiheen oireet 2–3 kuukauden kuluessa tartunnasta. Ne ovat monimuotoisia ihottumaläiskiä, syylämäisiä muodostumia ja matalia limakalvohaavaumia. Näissä iho- ja limakalvomuutoksissa on runsaasti kuppataudin aiheuttajia, joten tauti tarttuu niistäkin herkästi. Myös iho- ja limakalvo-oireet paranevat itsekseen viikkojen tai kuukausien kuluessa ilman hoitoa. Oireet saattavat kuitenkin uusiutua viiden vuoden aikana. Saman ajan hoitamaton kuppatautipotilas voi yleensä tartuttaa tautia edelleen.

Säilyneiden kuvausten perusteella on ilmeistä, että kuppataudin ihottumaoireet ovat olleet aikaisemmin varsin yleisiä, runsaita ja näkyviä. Kuppataudin ihottuma oli aikoinaan englannin kielessä great pox (”isorokko”) tai pox (”ihottuma, rokko”) ja näillä tarkoitetaan edelleenkin kuppatautia. Tähän asiaan liittyy myös isorokon (variola) erilaiset nimitykset englannin ja suomen kielissä. Suomen isorokko on nimittäin englannin kielessä smallpox (”pikkurokko”).

Ihottumavaiheen jälkeen tauti muuttuu piileväksi useiden vuosien ajaksi. Noin 10–15 vuoden oireettoman välivaiheen jälkeen kuppatauti ilmenee pääasiallisesti neljällä tavalla, iho- ja luumuutoksina (gumma), aortan tyven tulehduksena (aortitis), selkäydinkatona (tabes) ja aivojen pehmennyksenä (paralysia). Näistä kuppataudin kolmannen vaiheen ilmiöistä aortan tulehdus, selkäydinkato ja aivojen pehmennys johtavat ilman hoitoa hitaasti kuolemaan, yleensä aikaisintaan 20–30 vuoden kuluttua tartunnan saamisesta. Gummamuutokset aiheuttavat tuhoja rustoissa ja luissa, mm. nenänselän luhistumisia (”satulanenä”) ja aukkoja luisessa kitalaessa sekä vaikeita nivelmuutoksia. Katso kirjoituksen lopussa valtimonpullistumia ja aivokuppaa koskevia lisäyksiä.

Italialainen kuvanveistäjä Benvenuto Cellini (1500–1574) on elämäkerrassaan kuvannut hyvin omaa kuppatauti-ihottumaansa. Saksalainen humanisti ja runoilija Ulrich von Hutten (1488–1523) puolestaan on kirjoittanut sairastamastaan kuppataudista ja sen hoidosta laajalle levinneen kirjasen, jossa hän kuvaa myöhemmin ilmaantuvien ihomuutosten inhottavuutta. Heidän lisäkseen monen muun historian suurmiehen tiedetään sairastaneen kuppatautia.

Kuppataudin tarttuminen

Vaikka kuppatauti leviääkin tavallisesti sukupuoliyhdynnän välityksellä, on sillä muitakin tartuntateitä. Kuppatauti voi siirtyä raskaana olevasta naisesta kehittyvään sikiöön, joka sairastuu silloin synnynnäiseen kuppatautiin. Se voi tarttua, sukupuoliyhdynnän lisäksi, toisen asteen ihottuma- ja haavaumavaiheessa esim. suudellessa sekä samassa vuoteessa nukkumisen tai yhdessä saunomisen seurauksena. Imettäjä on voinut tartuttaa kuppataudin rinnassa olleesta ihottumasta tai haavaumasta imettämäänsä lapseen, mutta tiedossa on myös tapauksia, jolloin imettäjä on saanut kuppataudin imettämästään lapsesta. Kuppataudin aiheuttaja ei säily kuivuttuaan tartuttamiskykyisenä, mutta tauti on kyllä voinut tarttua välillisesti mm. yhteisiä ruokailuvälineitä käytettäessä.

Terveydenhuollon piirissä ovat potilaasta saadulle tartunnalle olleet alttiina varsinkin kirurgit, hammaslääkärit ja kätilöt. Kuppatauti saattoi aikoinaan levitä myös isorokkorokotuksen mukana, kun rokkoainetta vielä siirrettiin suoraan ihmisestä toiseen. Verensiirtotoiminnan alkuvaiheessa oli olemassa taudin leviämisen vaara myös sen välityksellä.

Kun kuppatauti oli saavuttanut laajan levinneisyyden, olivat mahdollisuudet tartunnan saamiseen ilman sukupuoliyhdyntää merkittävän suuret. Niinpä kuppatautia sairastivat aikoinaan, sukupuolisesti aktiivisessa iässä olevien lisäksi, myös lapset ja vanhukset. Sen vuoksi kuppatauti oli Suomessakin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella yleisenä pelon aiheena.

Sukupuolitautien jatkuva ja kohtalaisen runsas esiintyminen perustuu siihen, että melkoinen osa ihmisistä harrastaa tilapäisiä sukupuolisuhteita terveydentilaltaan tuntemattomien kumppaneiden kanssa. Sota-aikoina ja katovuosina tapaukset lisääntyivät aina merkittävästi sotajoukkojen siirtojen, väestön runsaamman liikkumisen sekä juopottelun ja tapojen höltymisen seurauksena. Yleensäkin kuppatautia ovat kokemuksen mukaan erityisesti levittäneet sotilaat, merimiehet, kiertelevät käsityöläiset ja kaupustelijat sekä prostituoidut.

Sukupuolitautien tartuntaa on yritetty ehkäistä erilaisilla kondomeilla jo ainakin 1500-luvulta alkaen. Aikaisemmin kondomeja valmistettiin mm. kankaasta, kalan uimarakosta sekä lampaan suolesta, ja 1800-luvun lopulta alkaen kumista. Kuppataudin kohdalla kondomin teho on kuitenkin epävarma, sillä tartunta voi tapahtua myös sen suojaaman alueen ulkopuolella.

Kuppataudin yleisyys

Kuppatauti levisi jo 1600-luvun alkuun mennessä kaikkialle läntisen Euroopan maihin ja edelleen muualle, missä sitä ei ollut aikaisemmin esiintynyt. Euroopassa kuppataudin levinneisyys oli suurimmillaan 1900-luvun alkutaitteessa, ennen kuin siihen oli saatu tehokasta hoitoa. Kuppataudin levinneisyyttä koskevat tilastot ovat vain suuntaa antavia. Tautiin vuosittain sairastuvien määrä oli enimmillään ainakin 5 ‰ asukasluvusta. Ennen tehokkaan hoidon alkamista sairastuneet saattoivat tartuttaa tautia edelleen noin 5 vuoden ajan. Koska tautiin kuoltiin yleensä vasta 15–30 vuotta myöhemmin, oli tautia sairastavien määrä väestössä varsin huomattava, arvioiden mukaan noin 10 %.

Satama-, varuskunta- ja suurkaupungeissa tautia oli yleensä runsaammin kuin muualla 1900-luvun alussa käyttöön otettujen serologisten tutkimusten mukaan sairaalaan otetuista potilaista noin 10 % oli joskus kuppataudin tartunnan saaneita. 1800-luvun loppupuolella mielisairaaloiden potilaista noin kolmannes sairasti kuppataudin aiheuttamaa halvaavaa tylsistymistä eli paralysiaa. Sisätautiosastoilla oli 1900-luvun alkupuolella melko paljon potilaita, joilla oli kuppataudin aiheuttamia sydän- ja verisuonitauteja.

Kuppataudin elohopealääkitys

Arabialainen lääketiede oli käyttänyt jo 1000-luvun vaiheilla kroonisten ihotautien hoitoon metallista elohopeaa sisältävää voidetta, joka tunnettiin nimellä Unguentum Saracenicum. Uuden taudin hoitoon alettiin pian kokeilla arabialaisten oppeja, jotka näyttivätkin tepsivän siihen. Italialainen anatomi Giacomo Berengario (1470–1550) suositteli jo vuonna 1500 elohopeaa kuppataudin hoitoon. Paracelsus eli Theofrastus von Hohenheim (1493–1541), joka yleisesti kannatti kemiallisia lääkkeitä, puhui myös elohopean puolesta. Sananlaskun mukaan ”yksi yö Venuksen kanssa merkitsi loppuelämää Merkuriuksen kanssa”. Elohopea oli nimittäin saanut latinankielisen nimensä mercurius kauppiaiden ja huijarien jumalan Mercuriuksen mukaan.

Kuppataudin peruslääkkeenä oli noin 400 vuoden ajan Unguentum cinereum tai harmaasalva, jota valmistettiin hiertämällä rasvaan noin kolmasosa painosta metallista elohopeaa. Näin tehtyä voidetta hierottiin potilaan ihoon muutama gramma päivittäin, paikkaa aina vaihtaen. Elohopea vaikutti suurimmaksi osaksi ihon kautta imeytymällä, mutta osa joutui höyrystyneenä elimistöön keuhkojen kautta. Vaikutuksen nopeuttamiseksi oli 1500-luvun alkupuolella tapana pitää sairaita voitelemisen jälkeen lämmitettävässä kopissa tai tynnyrissä.

Elohopeahoidon tavallisia sivuoireita olivat hikoilu ja lisääntynyt syljen eritys. Niitä pidettiin hyödyllisenä, sillä juuri niiden uskottiin puhdistavan tautimyrkyn elimistöstä. Runsaan syljenerityksen vuoksi elohopeakuuria kutsuttiinkin yleisesti salivaatiohoidoksi (lat. saliva, sylki) eli syljetyshoidoksi. Muita myrkytysoireita olivat ikenien tummuminen ja turpoaminen, niiden märkivät haavaumat sekä hampaiden irtoaminen, oksennukset ja ripuli sekä pahimmassa tapauksessa hengenvaarallinen munuaisvaurio. Suun haavaumat aiheuttivat aina hirvittävän pahan hajun hengitykseen. Hoidon sivuvaikutukset olivat usein pelättyjä, minkä vuoksi oli tapana sanoa: ”Parempi tauti kuin hoito”. Toisaalta ymmärrettiin kyllä sekin, että paha tauti vaati kovat lääkkeet.

Kuppatautisten hoito kuului aikaisemmin partureille, välskäreille ja kirurgeille. He huolehtivat elohopeahoidon järjestämisestä, minkä lisäksi he hoitivat taudin aiheuttamia haavaumia ja iho-oireita leikkaamalla tai polttoraudalla. Yleisesti kuppatautia sairastavia ei huolittu sairaalahoitoon ja monin paikoin heidän ottamisensa sairaaloihin oli suorastaan kiellettyä. Vasta 1700-luvun loppupuolella, kun kirurgia ja lääketiede yhdistyivät, alettiin kuppatautisia hoitaa erityisissä kuppatautisten parantoloissa ja yleissairaaloissa.

Kokemusten kertyessä kuppataudin hoidoksi vakiintui 6–8 viikkoa kestävä kuuri. Lääkityksen katsottiin tehoavan parhaiten, kun se aiheutti selviä myrkytysoireita, ja lääkkeen annostusta säädeltiinkin niiden esiintymisen mukaan. Hoidon aikana kuppataudin ensimmäisen ja toiseen vaiheen oireet yleensä hävisivät. Hoidon jälkeen oireet kuitenkin uusiutuivat usein tai tauti jäi kytemään oireettomana usean vuoden ajaksi.

Amerikan mantereella kuppataudin hoidoksi oli vanhastaan annettu guajakkipuusta (Guajacum officinale) keitettyä uutetta. Hoito levisi jo 1500-luvun alkuvuosina myös Eurooppaan, jossa sitä käytettiin laajasti elohopeahoidon lisäksi tai vaihtoehtona. Sen ohella käytettiin myös sarsaparillaa, Smilax china kasvin mukulaisesta juuresta eli kiinanjuuresta tehtyä rohdosta. Hoito uusittiin aikaisemmin yleensä vain, jos ihottumaoireet ilmaantuivat uudelleen näkyviin.

Ranskalainen Jean-Alfred Fournier (1832–1915), joka oli aikansa tunnetuin sukupuolitautien tutkija, vakiinnutti elohopeahoidossa noudatetun järjestelmän. Sen mukaan hoitokuurit oli toistettava aina noin 2 kuukauden välein. Vasta jos potilas pysyi toistuvien kuurien seurauksena oireettomana kahden vuoden ajan, pidettiin häntä parantuneena ja hoito lopetettiin. Kaikista hoidoista huolimatta tauti jäi yleensä kytemään elimistöön jopa vuosikymmenien ajaksi.

Kuppataudin kolmannen vaiheen oireet, gummamuodostumat, aortan tyviosan tulehdus, selkäydintulehduksesta johtuva selkäydinkato eli tabes dorsalis ja aivotulehduksen aiheuttama halvaava tylsistyminen eli paralysis progressiva todettiin kuppataudista johtuviksi vasta 1800-luvun loppupuolella. Samoihin aikoihin synnynnäinen kuppatauti tuli yleisen mielenkiinnon kohteeksi. (Lisäys joulukuussa 2008: Jean-Alfred Fournier päätteli kuppataudin ja tabes dorsaliksen yhteyden vuonna 1876 sekä kuppataudin ja paralysis progressivan yhteyden vuonna 1894.)

Eräitä elohopean yhdisteitä käytettiin kuppataudin hoitoon suun kautta, tavallisesti pillereiden muodossa. Vaikuttavana aineena oli useimmiten merkurokloridi eli kalomeli, toisinaan merkurikloridi eli sublimaatti tai elohopeatannaatti, joskus jopa hienojakoinen metallinen elohopea. Suun kautta annettavassa liuoksessa elohopea oli sublimaatin muodossa. Harvinaisena menetelmänä oli elohopean antaminen hengitysilman mukana kalomelia höyrystämällä.

Kun kolmannen vaiheen oireita alettiin hoitaa elohopeavalmisteilla, yhdistettiin niihin tavallisesti jodin antaminen suun kautta kaliumjodidin muodossa. Tunnettu kuppataudin lääke Suomessa oli ns. ”kakkosen mikstuura”, kaliumjodidin ja elohopeavalmisteen sekoitus.

Injektioruiskujen ja neulojen kehityttyä annettiin elohopeavalmisteita 1850-luvulta alkaen myös ruiskeina, yleensä pakaralihakseen kerran viikossa. Lääkkeenä oli hienojakoista metallista elohopeaa tai kalomelia (merkurokloridi) sisältävä öljy. Injektiopaikka kipeytyi melkoisesti ja tulehduksen vaara oli huomattava. Parin kolmen kuukauden kuluttua pidettiin aina muutaman viikon tauko.

Elohopeahoidon aikana kiinnitettiin suurta huomiota mietoon ruokajärjestykseen, alkoholin ja tupakan välttämiseen, äärimmäisten lämpötilojen karttamiseen ja huvituksista luopumiseen. Yleisesti sanottiin, että ”sairauden uhrin tuli elää vaatimattomasti ja ajatella ylevästi”.

Elohopeahoidon tehoa arvioitaessa on otettava huomioon myös se, että hoito on aikoinaan saattanut jäädä kesken pitkän kestonsa tai vaikeiden sivuoireittensa vuoksi. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että osa potilaista parani ja taudin oireilu ainakin lyheni huomattavasti.

Kun kuppataudin kolmannen vaiheen ilmenemismuodot 1800-luvun loppupuolella tunnistettiin, löytyi niitä huomattavan paljon. Oireiden yhdistämisessä kuppatartuntaan auttoi havainto, että niitä sairastavat olivat yleensä saaneet aikaisemmin elohopeahoitoa kuppataudin vuoksi. Sen mukaan hoitojen teho oli ollut riittämätön.

Uusia aseita kuppatautia vastaan

Taistelussa kuppatautia vastaan saavutettiin huomattavia tuloksia 1900-luvun alussa. Saksalainen Fritz Schaudinn (1871–1906) löysi vuonna 1905 yhdessä Erich Hoffmannin (1868–1957) kanssa kuppataudin aiheuttajan, treponema pallidum nimisen spirokeetan. Taudin aiheuttajan löytäminen oli hankalaa sen vuoksi, että se ei värjäytynyt tutkimuksissa kovinkaan helposti. Juuri tämän ominaisuuden seurauksena se sai nimensäkin (pallidum, kalpea, väritön).

Saksalainen August Wassermann (1866–1925) esitti vuonna 1906 kehittämänsä verikokeen (WaR), jonka avulla oli mahdollista todeta, tosin eräin varauksin, kuppataudin tartunta myös sairauden oireettomassa vaiheessa, kun tartunnasta oli kulunut noin 4 viikkoa. Tämä menetelmä yleistyi muutamassa vuodessa ja se merkitsi olennaista parannusta kuppataudin toteamisessa ja levinneisyyden selvittämisessä. Myöhemmin kehitettiin yksinkertaisempia verikokeita, mm. Kahn, Sitolipin, Cardiolipin, VDRL. Ne eivät olleet aivan niin luotettavia kuin Wassermannin koe, mutta ne soveltuivat paremmin tapausten seulontaan.

Saksalainen Paul Ehrlich (1854–1915) keksi vuonna 1909 arsfenamiinin (Salvarsan), ja vuonna 1912 neoarsfenamiinin (Neosalvarsan), joilla ainakin ensimmäisen ja toiseen vaiheen kuppatautia pystyttiin todella hoitamaan. Nämä lääkkeet tulivat yleiseen käyttöön jo lähivuosina. Ne aiheuttivat kuitenkin usein sivuvaikutuksia ja ne oli annettava suoraan verisuoneen. Vuonna 1921 R. Sazerac ja Constantin Levaditi (1874–1953) keksivät, että eräät lihakseen annettavat vismuttiyhdisteen tehosivat myös kuppatautiin. Parinkymmenen vuoden ajan kuppataudin hoitona olivatkin yhdistetyt neoarsfenamiini- ja vismuttiruiskesarjat. Saksalainen Julius Wagner von Jauregg (1857–1940) otti vuonna 1918 käyttöön keinotekoisesti istutetun malarian aivokupan hoidossa, siihen kun muut hoidot eivät juuri tehonneet. Sitä käytettiin myös Suomessa, viimeksi vuonna 1956 Helsingissä Iho- ja sukupuolitautien klinikan alaisessa Kumpulan sairaalassa.

Vuonna 1943 todettiin, että penisilliini tehoaa riittävän pitkinä hoitojaksoina hyvin kuppataudin kaikkiin vaiheisiin. Penisilliinin käyttö kuppataudin hoitoon yleistyi pian toisen maailmansodan päätyttyä. Suomessa penisilliini saatiin kuppataudin hoitoon 1950-luvun alussa. Vasta nyt pystyttiin riittävän tehokkaasti hoitamaan myös uudet tapaukset ja katkaisemaan tartuntaketju tarpeeksi aikaisin. Yhdessä terveydenhuollon säädösten ja valvonnan avulla saatiin kuppataudin esiintyminen lopulta kuriin. Sen jälkeen kuppataudin kolmatta vaihetta todettiin vain satunnaisesti.

Eräissä maissa, kuten mm. Suomessa, todettiin 1960-luvun alussa uusia tapauksia vain satunnaisesti, ja niissäkin tartunta oli tavallisesti saatu oman maan ulkopuolella. 1960-luvun alkupuolella kuppataudin tartuntoja alkoi taas esiintyä jonkin verran. Syynä oli ainakin osittain siirtyminen kondomin käytöstä muihin ehkäisykeinoihin sekä matkailun lisääntyminen ja tartuntojen saanti ulkomailla. Itä-Euroopan valtiolliset muutokset 1990-luvulla ja niihin liittyvä yhteiskunnallinen hajaannus yhdessä suurten taloudellisten vaikeuksien kanssa ovat selvästi lisänneet kuppataudin esiintymistä monella alueella.

Yhteiskunnan ongelmat

Kuppatauti aiheutti uuden ajan alusta lähtien yhteiskunnassa monenlaisia ongelmia ja pohdintoja. Kirkko piti tautia oikeudenmukaisena rangaistuksena synneistä, varsinkin kun taudin oireet vielä ilmenivät siinä elimessä, jolla syntiä oli tehty. Tartuntavaara hillitsi jossakin määrin höltynyttä sukupuolimoraalia, mutta järjen varoittavat sanat eivät pystyneet saamaan ihmisiä pysymään siveellisyyden kaidalla polulla. Juopottelu oli omiaan edistämään lankeamista ja prostituutio liittyi olennaisesti taudin tartuntaketjuun.

Kuppatauti aiheutti vaikeita tragedioita avioliitoissa ja perhekuntien keskuudessa. Sen lisäksi taudista tuli yhteiskunnallisesti moraalinen, sairaanhoidollinen ja taloudellinen taakka. Kansalaisjärjestöt ja useat viranomaiset pyrkivät lopettamaan prostituution ja saamaan ostetun rakkauden rangaistavaksi. Sairastuneet yritettiin saada lainsäädännön avulla pakolla hoitoon tartuntaketjun katkaisemiseksi, irtolaiset haluttiin sijoittaa työlaitoksiin ja sotilaat sekä laillisen prostituution ilotytöt pyrittiin saamaan terveystarkastusten alaisiksi. Suuri osa toimenpiteistä kuului järjestysvallan toimialaan ja poliisilla oli aina 1900-luvun puoliväliin saakka merkittävä osuus sukupuolitautien valvonnassa.

Valtimonpullistumia koskeva lisäys kesäkuussa 2006:
Edellä on mainittu kuppataudin kolmannessa vaiheessa esiintyvä valtimotulehdus, joka kehittyi tyypillisesti aortan tyviosan seinämään ja johti vähitellen hengenvaarallisen aortan pullistuman eli aneurysman muodostumiseen. Ranskalainen kirurgi Ambroise Paré (1510–1590) oli ensimmäinen, joka arveli aortan pullistumia kuppataudin aiheuttamiksi. Tähän ajatukseen hänet johti havainto, että pullistumia esiintyi yleensä niillä, jotka olivat aikaisemmin saaneet elohopeahoitoa kuppataudin vuoksi. Vastaavanlainen tulehdus ja pullistuma saattoi kehittyä mm. ylä- ja alaraajan suuriin valtimoihin. 1700-luvulla useat kirurgit kehittivät menetelmiä raajojen valtimoissa todettujen aneurysmien hoitamiseksi "ligeeraamalla" eli sitomalla valtimo umpeen aneurysman ylä- tai alapuolelta. Tällä tavalla estettiin aneurysman laajeneminen ja puhkeaminen, joka olisi johtanut raajan amputoimiseen tai potilaan menehtymiseen verenvuodon seurauksena. Säilyneiden ilmaisujen mukaan aneurysmien sitomisella säästettiin "tuhansia raajoja amputaatiolta". On syytä olettaa, että suurin osa kyseisistä aneurysmista oli kuppataudin aiheuttamia. Varmoja todisteita asiasta ei kuitenkaan ole, sillä kuppataudin piilevän vaiheen osoittava verikoe ja bakteerivärjäys keksittiin molemmat vasta 1900-luvun alkuvuosina.

Aivokuppaa koskeva lisäys marraskuussa 2007:
Kolmannen vaiheen aivokuppaa (paralysis generalis progressiva, halvaava tylsistyminen, myös "aivojen pehmennys") on todettu miehillä 3–5 -kertainen määrä verrattuna naisiin, vaikka kuppataudin tartunnassa ei ole ollut mainittavia eroja sukupuolten välillä. Vielä 1800-luvulla arveltiin, että kroonisesti mielisairaista n. 1/3 osa eli n. 30 % sairasti halvaavaa tylsistymistä. 1900-luvun alkuvuosina lukema oli jo alempi, n. 1/7 osa eli n. 15 %.

Kirjoituksessa Kuppatauti terveydenhuollon ongelmana Suomessa kuvataan esimerkkinä yhden maan osalta kuppataudin yhteiskunnalle ja terveydenhuollolle aiheuttamia ongelmia sekä keinoja niiden ratkaisemiseksi.

Kirjoitus on valmistunut heinäkuussa 1999. Valtimonpullistumia koskeva lisäys kesäkuussa 2006. Aivokuppaa koskeva lisäys marraskuussa 2007.

Kirjallisuutta:

Brandt, A. M.: Sexually transmitted diseases. Teoksessa Companion Encyclopedia of the History of Medicine, Volume 1 (ed. by W. F. Bynum and Roy Porter). Reprinted, London 1994

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie. Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage. Nördlingen 1950

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON