Arno Forsius

Franciscus Sylvius eli François de le Boë (1614–1672) – iatrokemian kehittäjä

Dubois -niminen hugenottiperhe oli joutunut pakenemaan Ranskasta 1500-luvun lopulla uskonnollisten vainojen vuoksi ensin Alankomaihin ja edelleen Saksan Hanauhun (am Main). Siellä perheeseen syntyi vuonna 1614 poika François, joka opiskeli aluksi lääketiedettä Saksan ja Alankomaiden yliopistoissa, ja valmistui lääketieteen tohtoriksi Baselissa vuonna 1637. Ajan tavan mukaan hän käytti latinaistettua nimeä Franciscus Sylvius. Sen rinnalla hän käytti myös ranskalaista nimimuotoa François de le Boë (metsä, latin. silva, ransk. bois). Hänet on sekoitettu usein aikaisemmin eläneeseen pariisilaiseen anatomiin Jacobus Sylviukseen (1478–1555).

Lääkäriksi valmistuttuaan Franciscus Sylvius asettui lääkäriksi Hanauhun, jossa hän oli myös kaupungin palveluksessa. Parin vuoden kuluttua hän kyllästyi elämäänsä siellä ja lähti Pariisin jatkamaan opintojaan. Sen jälkeen hän muutti Alankomaiden Leideniin, jossa hän piti opiskelijoiden suosimia kasvitieteen ja anatomian luentoja. Anatomia oli Sylviuksen erityisen kiinnostuksen kohteena. Hän kuvasi vuonna 1641 ihmisellä aivojen pinnalla olevan sivuvaon (fissura Sylvii), joka kulkee ohimolohkon ja sen yläpuolella olevien otsalohkon ja päälaenlohkon välissä. Hän totesi myös, että elimistössä oli kahdenlaisia rauhasia, konglomeroituneita eli kasautuneita, jotka koostuivat pienemmistä yksiköistä ja joiden tiehyet yhdistyvät asteittain suuremmiksi, sekä konglobaattisia eli pallomaisia, jotka muodostivat pyöreän kudosmassan.

Sylviuksella ei ollut Leidenissa vakituista tointa, minkä vuoksi hän muutti vuonna 1641 ystäviensä ehdotuksesta Amsterdamiin hoitamaan lääkärinpraktiikkaa. Hänestä tuli pidetty lääkäri, jolla oli suuri praktiikka, ja lisäksi hän oli suosittuna henkilö kaupungin seuraelämässä. Sylvius hoiti myös uhrautuvalla tavalla protestanttiseen kirkkoon kuuluneita varattomia sairaita. Hän toimi lääkärinä Amsterdamissa 17 vuoden ajan. Kun Leidenin yliopistossa vapautui vuonna 1658 käytännöllisen lääketieteen professorin virka, valittiin Sylvius siihen yksimielisesti, ja hän hoiti tehtävää vuonna 1672 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.

Sylviuksen lääketieteellinen näkemys perustui paljolti englantilaisen William Harveyn (1578–1657) 1600-luvun alkupuolella tekemiin havaintoihin ihmisen verenkierrosta ja muista elintoiminnoista. Sylvius teki Harveyn oppeja tunnetuksi Leidenissa ja varmisti niitä omilla kokeillaan. Sylvius oli Johann Baptist van Helmontin (1577–1644) kanssa fysiologian alalla eräs Paracelsuksen (1493–1541) luoman iatrokemian tärkeimmistä kehittäjistä, jotka perustelivat elimistön toimintoja, sairauksien syntyä ja hoitojen vaikutusta kemiallisilla tapahtumilla. Iatrokemistien ajattelu, vaikka se olikin vielä varsin alkeellista ja virheellistä, ohjasi kuitenkin lääketiedettä mystisistä spekulaatioista yleisten fysikaalisten ja kemiallisten lakien soveltamista kohden. Sylviuksen eräs periaate oli, että "lääketieteessä ei tule pitää oikeana mitään, ellei kokemus ole aistien välityksellä osoittanut ja vahvistanut sitä todeksi." Hänen tunnetuista kannattajistaan on aiheellista mainita englantilainen Thomas Willis (1622–1675).

Sylviuksen mukaan elämän kannalta tärkeät normaalit ja sairaalloiset ilmiöt tapahtuivat veressä. Aineenvaihdunnan perustava ilmiö oli käyminen, jonka kautta aineet muuttuivat toisiksi. Sen avulla myös ravinto muuttui rauhaseritteiden vaikutuksesta lopulta vereksi. Havaittuaan suolojen esiintymisen elävässä kudoksessa Sylvius päätteli, että ne olivat happojen ja emästen keskinäisen vaikutuksen seurauksia. Hän uskoi, että sappi siirtyi vereen pitämään sitä juoksevana ja että lisämunuaisten tehtävänä oli erittää vettä laimentamaan verta, kun se oli munuaisissa tullut paksummaksi veden poistumisen vuoksi.

Sairauksien hoidon tarkoituksena oli säilyttää elimistön voimat, poistaa sairauden syyt sekä parantaa sairaus tai lievittää sen oireita. Sylviuksen mielestä aineenvaihdunnan tuloksena syntyneet aineet olivat joko happamia tai emäksisiä. Jos niiden suhde oli oikea, ihminen oli terve. Jos elimistössä oli ylimääräistä happamuutta (asidoosia) tai emäksisyyttä (alkaloosia), seurauksena oli kemiallinen epätasapaino, acrimonia (latin., kirpeys), joka ilmeni sairautena. Oppiensa mukaan Sylvius taisteli happamuutta vastaan emäksisillä lääkkeillä ja emäksisyyttä vastaan happamilla lääkkeillä.

Sylvius käytti myös perinteisiä menetelmiä. Elimistön liiallisia ja haitallisia eritteitä kuten sappea ja limaa tyhjennettiin pois oksennusaineilla sekä kasvi- tai mineraaliperäisillä ulostuslääkkeillä. Kuppausta ja suoneniskua Sylvius käytti säästeliäästi, mutta hänen määräämänsä hikoilu- ja oksennuskuurit olivat ilmeisen rasittavia, ja hän käytti niissä myös antimonivalmisteita. Sylvius piti oopiumia korvaamattomana lääkkeenä. Kuppataudin hoidossa hän kannatti elohopeahoitoa, mutta käytti sen ohella myös kiinakuorta, sarsaparillajuurta ja guajakkipuuta.

Leidenissa toimiessaan Sylvius alkoi valmistaa ruoansulatusvaivojen hoitoa varten lääkettä, jota saatiin tislaamalla ohraa, maltaita ja katajanmarjoja sisältävästä vierteestä käyttämällä saatua alkoholipitoista liuosta. Katajanmarjat olivat valmistusaineena siksi, että ne tunnettiin lämmittävänä, virkistävänä, verta puhdistavana, vatsaa vahvistavana ja virtsaneritystä lisäävänä rohdoksena. Lääke, jota nimitettiin geneveriksi (kataja ransk. aik. genéver, nyk. genièvre, latin. juniperus), tuli pian hyvin suosituksi, sillä todellisuudessa se oli katajanmarjoilla maustettua paloviinaa. Kun englantilaiset kävivät sotaa 1600-luvun puolivälin jälkeen Alankomaissa, alettiin sitä jakaa sotilaille lämmittävänä ja rohkaisevana juomana. Se osoittautui erinomaiseksi päihteeksi ja sen käyttö levisi nopeasti sotilaiden mukana Englantiin, jossa se tunnettiin nimellä Holland’s Geneva ja pian nimellä gini (engl. gin, ranskan sanasta genéver). Ginistä tuli Isossa-Britanniassa jo 1600-luvun lopulta alkaen vaikea sosiaalinen ongelma. Myöhemmin giniä valmistettiin tavallisesti lisäämällä paloviinaan katajanmarjaöljyä ja joitakin muita mausteaineita.

Sylvius oli aikanaan eräs Euroopan merkittävimmistä lääketieteen opettajista. Hän oli ensimmäinen, joka otti Alppien pohjoispuolella olevassa Euroopan osassa käyttöön kliinisen opetuksen sairaalan potilasvuoteen äärellä. Aloiteen tekijöinä olivat alankomaalaiset lääketieteen opiskelijat. Aikaisemmin kliinistä opetusta olivat soveltaneet italialainen Giovanni Battista da Monte noin vuonna 1540 Padovan Ospedale San Francesco’ssa sekä hänen jälkeensä vuonna 1578 Bottoni miespotilailla ja degli Oddi naispotilailla. Sylviuksen aloitteestaan perustettiin luultavasti ensimmäinen kemiallinen laboratorio yliopiston yhteyteen. Edistyksellisyytensä vuoksi Alankomaiden yliopistot ja erityisesti Leiden olivat 1600- ja 1700-luvulla lääketieteen opetuksen arvostettuja keskuksia.

Sylviuksen lääketieteellisiä julkaisuja olivat "Disputationes medicae" vuodelta 1663 sekä "Praxeos medicae idea nova" vuodelta 1671. Jälkimmäinen sisälsi kokoelman tutkimuksia, joissa hän kuvasi eräitä merkittäviä havaintoja. Sylvius oli mm. todennut uudella kaksoislinssillä varustetulla mikroskoopilla, että keuhkotautia sairastavilla oli keuhkoissa tavallisesti eri kokoisia tuberkkeleita eli nystyröitä, joiden keskellä oli märkää, ja että ne muuttuivat kaverneiksi eli onteloiksi, joita ympäröi vain ohut kuori. Hän piti havaitsemiaan tuberkkeleita keuhkotaudin syynä ja taudin nimeksi vakiintuikin tuberkuloosi (suom. aik. nystyrätauti, varsinkin nautaeläimillä).

Sylvius piti lääketiedettä kaikkien taitojen kuningattarena. Maanviljelyksen, viljanjauhatuksen ja keittotaidon oli oltava sen suojeluksessa, samoin kuin käsityöammattien. Lääkärin oli oltava yhteydessä niihin kaikkiin. Sylviuksen kuoltua joulukuussa 1672 pidetyssä muistopuheessa mainittiin, että "hän oli koko Euroopan Apollo ja oraakkeli".

Kirjoitus on valmistunut kesäkuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Bergmark, M.: Lust och lidande, Läkeörter, giftdroger och kärleksdrycker. Natur och kultur, Stockholm. Fjärde utökade och aktualiserade upplagan, Stockholm 1966.

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia. En översikt, II. Albert Bonniers förlag. Stockholm 1946.

Heikura, P. T.: Halpa gini ja sosiaalinen katastrofi 1700-luvun Lontoossa. Tieteessä tapahtuu 2003: 5: 24–28.

Leibbrand, W.: Heilkunde. Eine Problemgeschichte der Medizin.Freiburg Im Breisgau 1954.

[The] New Encyclopædia Britannica. 15th Edition. Vol. 11. Reprinted 1990.

Sigerist, H. E.: Grosse Ärzte, Eine Geschichte der Heilkunde in Lebensbildern. J. F. Lehmanns Verlag, München. Freising – München, 1932.

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON