Arno Forsius

Valtion sairaaloiden synnytysosastot Suomessa 1890-luvulla

Synnytykset olivat vielä 1860-luvulla usein vaarallisia. Synnyttäjistä kuoli synnytykseen tai lapsivuoteeseen keskimäärin 1 % ja lapsista syntyi kuolleena keskimäärin 3 %. Sitä paitsi imeväisten lasten hoito oli puutteellista ja elävänä syntyneistä lapsista kuoli ensimmäisen ikävuoden aikana keskimäärin 22 % eli lähes neljännes. Kätilöitä oli edelleenkin kovin vähän, varsinkin sisämaan suomenkielisissä kunnissa.

Maan ainoa synnytyslaitos, jonka yhteydessä oli kätilöoppilaitos, avattiin Turussa vuonna 1816. Se toimi vuodesta 1833 Helsingin yleisen sairaalan yhteydessä, jolloin siinä oli 25 hoitopaikkaa synnyttäjille ja lisäksi muutamia sairaansijoja naistentauteja varten. Synnytyslaitosten ongelmana oli kaikkialla lapsivuodekuume ja esim. Helsingissä siihen kuoli synnyttäjistä vuosina 1861–1869 peräti 7,4 %.

Unkarilaissyntyisen lääkärin Ignác Fülöp Semmelweisin kirjoitukset johtivat vähitellen toimenpiteisiin tartunnan ehkäisemiseksi. Helsingissä lapsivuodekuumeen aiheuttama kuolleisuus alkoi nopeasti laskea 1870-luvulla professori Josef Adam Joachim Pippingskiöldin ansiosta.

Vuoden 1865 lopulla ryhdyttiin kokeiluluontoisesti järjestämään jokaisen lääninsairaalan yhteyteen kahden vuoden ajaksi kaksi hoitopaikkaa köyhiä synnyttäjiä varten, lähinnä lapsenmurhien ehkäisemistä ajatellen. Tämä tapahtui tekemällä sopimukset luotettavien kätilöiden kanssa siitä, että nämä hoitivat luonaan kokeilun tarkoittamia synnyttäjiä, lääninsairaalan maksaessa kustannukset.

Senaatin kansliatoimituskunta ilmoitti vuonna 1868 lääkintätoimen ylihallitukselle, että hoitopaikoille saatiin ottaa vain naimattomia ja varattomia synnyttäjiä, koska ne oli järjestetty erityisesti lapsenmurhien ehkäisemiseksi. Kokeilua jatkettiin kahden ja myöhemmin kolmen vuoden jaksoissa vuoteen 1892 saakka.

Maan kätilötilanne alkoi korjaantua sen jälkeen, kun koulutettavien kätilöiden määrää voitiin lisätä vuonna 1878 avatussa uudessa Kätilöopistossa. Siinä oli synnyttäjiä varten 50 hoitopaikkaa. Samana vuonna käynnistyneessä Porin yleisessä sairaalassa oli synnyttäjille 4 hoitopaikkaa, mutta muualla maassa ei ollut hoitopaikkoja kuin varattomia ja naimattomia synnyttäjiä varten.

Turun Lääkäriyhdistys ryhtyi vuonna 1887 toimenpiteisiin tilanteen korjaamiseksi. Aloitteen johdosta aatelittomat säädyt tekivät vuoden 1888 valtiopäivillä anomuksen, että myös naimisissa olevia varattomia synnyttäjiä varten perustettaisiin synnytyslaitokset läänien pääkaupunkeihin ja muuallekin, missä se näyttäisi tarpeelliselta. Tarkoitusta varten myönnettiinkin määräraha huhtikuussa 1892. Perustettaviin synnytyslaitoksiin saataisiin ottaa tilan salliessa maksukykyisiäkin synnyttäjiä. Huhtikuussa 1893 annetuissa ohjeissa todettiin, että synnytysosasto ei saanut olla sairaalan tiloissa, vaan soveliaassa erillisessä huoneistossa.

Tarkoitetut synnytyslaitokset oli perustettava Nikolainkaupungin (Vaasan), Oulun, Kuopion, Mikkelin, Viipurin ja Hämeenlinnan lääninsairaaloiden sekä Tornion, Rovaniemen, Kajaanin, Nurmeksen ja Joensuun yleisten sairaaloiden yhteyteen kahden hoitopaikan suuruisina. Jyväskylän, Sortavalan ja Tampereen yleisten sairaaloiden yhteyteen perustettaviin synnytyslaitoksiin tuli kolme hoitopaikkaa. Turun lääninsairaalaa ei mainittu, koska lääket. ja kir. tri Carl von Heideken oli avannut vuonna 1890 Turussa yksityisen synnytyslaitoksen. Vuonna 1894 tuli mukaan uutena Käkisalmen yleinen sairaala.

Synnytyslaitokset perustettiin eräin poikkeuksin vuosien 1893–1894 aikana. Vastuu synnyttäjien hoidosta kuului yleensä lääninsairaalan tai yleisen sairaalan lääkärin virkavelvollisuuksiin. Eräissä kaupungeissa synnytyslaitokset kuitenkin toimivat sopimuksen perusteella yksityisinä ja erillään sairaaloista.

Niinpä Kuopiossa synnytyslaitosta piti lääket. lis. Julius Victor Johnsson vuosina 1893–1901, Jyväskylässä lääket. lis. Klas Kristian Edgren vuosina 1896–1901, Vaasassa lääket. lis. Alfred Theodor Ehrström vuosina 1893–1902 ja Sortavalassa lääket. lis. Gustaf Johannes Winter vuosina 1895–1917. Osa näistä laitoksista jatkoi muiden lääkärien omistuksessa, osa siirtyi kuntien ylläpitämäksi.

Näiden lisäksi oli olemassa jokunen muukin yksityinen synnytyslaitos. Hämeenlinnassa toimi 1880-luvulla synnytyssäätiön ylläpitämä lapsenpäästölaitos, josta vastasi linnan- ja lasaretinlääkäri Richard Wilhelm Waldemar Salingre. Porvoossa oli kätilö Alva Forsiuksen yksityinen synnytyslaitos vuodesta 1899, Helsingissä oli Fru Sveins privata förlossningsanstalt vuodesta 1904 ja Pietarsaaressa Elisabet Backmanin yksityinen synnytyslaitos vuodesta 1905. Synnyttäjiä varten oli vuonna 1905 laitospaikkoja koko maassa yhteensä 198, siis 144 enemmän kuin vuonna 1878. Synnytyslaitoksia perustettiin 1900-luvun alkupuolella erityisen runsaasti, niin että vuonna 1918 niissä oli jo 432 hoitopaikkaa.

Katso myös kirjoitusta "Synnytysten historiaa".

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1992: 29: 2774. Tarkistettu lokakuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Bergstedt, K. A.: Medicinalväsendet i Finland. Helsingfors 1907.

von Bonsdorff, B.: Privata sjukhus i Finland. Festskrift Del II. Utgiven med anledning av Finska Läkaresällskapets 150-års jubileum. Finska Läkaresällskapets Handlingar 4/1985.

Finlands Medicinal-Författningar V–VII (1871–1898), utg. A. von Collan, Helsingfors 1888–1899.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. WSOY. Porvoo 1980.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON