Arno Forsius

Tacuinum sanitatis - keskiaikainen arabialainen terveysopas

Etsiessäni aineistoa terveydenhoitoa koskevaan kirjoitukseen tuli eräissä teoksissa vastaan keskiaikainen Tacuinum sanitatis -niminen terveysopas. Otsikon sana tacuinum ei avautunut lainkaan latinankielen sanakirjojen avulla. Ajallinen yhteys saattoi viitata arabien islamilaiseen lääketieteeseen. Internetin kautta asiasta löytyi tieto, että kristitty lääkäri Ibn Butlan oli kirjoittanut arabian kielellä kyseisen terveysoppaan. Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitos avusti tacuinum -sanan etymologian selvittämisessä.

Tacuinum sanitatis teoksen on alun perin laatinut arabian kielellä kristitty lääkäri Yuwânîs Ibn Butlân (k. 1066), joka toimi 1000-luvun ensimmäisellä vuosisadalla Bagdadissa kalifin henkilääkärinä. Hänen pääteoksensa on "Taqwîm al-sihha", jonka hän oli laatinut hallitsijaansa varten. Arabian kielen sana taqwîm tarkoittaa lähinnä parantamista ja sana sihha terveyttä. Siten kirjan otsikon merkitys on "terveyden parantaminen". Useimmin se mainitaan kirjallisuudessa käsikirjana. Kirjan tekijästä on käytetty länsimaissa myös nimeä John Boltan

Kirja käännettiin latinaksi Sisilian kuninkaan Manfredin hovissa 1200-luvun puolivälissä, jolloin se sai otsikon Tacuinum sanitatis (tacuinum, johdos arabian sanasta taqwîm, latin. sanitas, terveys). Kirjasta on säilynyt useita kuvitettuja kopioita, joita on ollut liikkeellä monissa Välimeren maissa Iberian niemimaalta (Espanjasta) Kreikkaan. Saksalainen Michael Herr teki siitä saksankielisen käännöksen, jonka vuonna 1533 painetusta ja väritetyin puupiirroksin koristetusta laitoksesta tuli sittemmin tavoiteltu harvinaisuus.

Tacuinum perustui antiikin ajan humoraalioppiin ja niihin kuuteen ei-luonnolliseen asiaan, joiden avulla ihminen voi itse vaikuttaa terveydentilansa säilyttämiseen ja hoitamiseen. Näihin asioihin olivat kiinnittäneet huomiota Kreikassa Hippokrates ja hänen koulukuntansa sekä Roomassa Celsus ja Claudios Galenos. Keskiajalla kyseiset kuusi ei-luonnollista seikkaa olivat yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan seuraavat: 1) valo ja ilma, 2) ruoka ja juoma, 3) työ ja lepo, 4) nukkuminen ja valvominen, 5) sisäiset ja ulkoiset eritteet, sekä 6) mielentilan vaihtelut.

Keskiajalla kiinnitettiin lisääntyvästi huomiota näihin kuuteen ei-luonnolliseen seikkaan, jotta kaikki oppineet henkilöt voisivat ymmärtää, millä tavalla heidän tuli huolehtia itsestään terveyden vaalimiseksi normaalitilassa ja sairauden aikana. Asiaan liittyvät säännöt perustuivat siihen, missä suhteessa edellä mainitut ei-luonnolliset seikat sisälsivät lämpöä, kylmyyttä, kuivuutta ja kosteutta ja miten nämä ominaisuudet vaikuttivat elimistössä vastaavien ominaisuuksien tasapainoon.

Kuuden ei-luonnollisen seikan ominaisuudet ja vaikutukset perustuivat yleiseen elämänkokemukseen ja käytännön havaintoihin. Niiden teoreettiset perustelut oli sovitettu jälkeen päin antiikin ajan humoraalioppiin soveltuviksi. Ne olivat virheellisen filosofisen järjestelmän spekulatiivisia päätelmiä eikä niillä ollut mitään yhteyttä nykyajan lääketieteelliseen tutkimukseen.

Tacuinumin ohjeita sovellettaessa oli otettava huomioon kuuden ei-luonnollisen seikan ominaisuuksien lisäksi mm. kohdehenkilön ikä, sukupuoli, kompleksio ja ammatti. Kompleksiolla tarkoitettiin yksilöllä hänelle ominaista peruslaatujen sekoituksen tasapainotilaa, joka myös määritti hänen alttiuttaan tiettyihin sairauksiin. Kompleksioiden neljä päätyyppiä muodostuivat jonkin neljästä perusnesteestä, jotka olivat veri (sanguis), sappi (chole), musta sappi (melanchole) ja lima (phlegma), ollessa vallitsevana. Vastaavat kompleksiot tai niiden perustyypit olivat samassa järjestyksessä sangviininen, koleerinen, melankolinen ja flegmaattinen.

Seuraavassa on eräitä esimerkkejä tacuinumin terveydenhoito-ohjeista ja niiden perusteluista. Ilma ja sen sisältämä valo vaikuttivat mm. asuinpaikan terveellisyyteen ja miasman mukana leviävien kulkutautien esiintymiseen. Ruoka ja juoma olivat elimistön pääasialliset rakennusaineet ja siinä ominaisuudessa hyvin tärkeitä. Niitä koskevat ohjeet muodostivat suuren osan dieettiin eli päiväjärjestykseen liittyvistä ohjeista. Siitä syystä dieetti onkin saanut myöhemmin merkityksen ruokajärjestys. Tacuinum luettelee runsaat kaksi sataa Iberiassa (Espanjassa) ja Välimeren eteläpuolella yleistä ruoka-ainetta. Siinä selostetaan niiden ominaisuudet, lämmön ja kylmyyden sekä kuivuuden ja kosteuden asteet tuoreina ja säilöttyinä, sekä niiden parhaat hankinta-alueet. Lisäksi teoksessa käsitellään ravinnon vaihtelua eri vuodenaikoina, ruokien valmistusta sekä ruokalajien yhdistelemistä.

Ruoka-aineiden vaikutuksia eri elimiin selostetaan ja ruokia kehotetaan nauttimaan tai välttämään käyttäjän ammatin mukaan. Samoin selostetaan käyttöön liittyviä vaaroja ja mainitaan erityisiä haittavaikutuksia. Naudanlihaa pidettiin kuumana ja kuivana, ja parasta oli vasikanliha. Naudanliha sopi erityisesti raskasta työtä tekeville. Sianlihaa pidettiin kuumana ja kosteana, se oli ruumista ravitsevaa. Naudanlihan liiallinen käyttö vahingoitti pernaa, kun taas liiallinen sianlihan syönti oli haitallista mahalaukulle, ellei se ollut paahdettua ja sinapin kera nautittua. Päärynät olivat kylmiä ja kuivia, ne vahvistivat mahalaukkua, mutta aiheuttivat liikaa nautittuina mahakouristuksia. Lehtisalaatti oli kylmää ja kosteaa, sillä oli unettomuutta vastustavia ominaisuuksia. Se voi kuitenkin heikentää näköä, ellei sitä nautittu lehtisellerin kera.

Työn ja levon sekä nukkumisen ja valvomisen säätely perustui elämisen tasapainon ylläpitämiseen. Ulkoisiin ja sisäisiin eritteisiin luettiin hien, liman, virtsan ja ulosteen lisäksi kaikki ne ulospäin näkymättömät aineet, joita syntyi elimistössä elinten toiminnan seurauksena. Ulkoiset eritteet olivat yleensä vesi- ja limapitoisia, minkä vuoksi niitä pidettiin keinona vähentää terveydentilan kannalta haitallista liman määrää. Ulkoisten eritteiden määrään oli mahdollisuus vaikuttaa useilla ruoka-aineilla. Mielentilan vaihtelut eli vihan, raivon, pelon, tuskan, kateuden ja ilon tunteet olivat yhteydessä perusnesteiden tasapainon häiriöiden kanssa ja käänteisesti mielentilat saattoivat järkyttää tätä tasapainoa ja aiheuttaa sielullista ja jopa ruumiillista sairautta. Sen vuoksi terveydentilan hoitoon liittyi myös taito hallita haitallisia tunnetiloja ja saavuttaa sitä varten tarvittava tasapaino.

Ibn Butlanin teos "Taqwîm al-sihha" eli tacuinum sanitatis oli ensimmäinen tunnettu terveydenhoito-ohjeiden kokoelma. Se sai pian seuraajia, joista tunnetuin on Salernon lääketieteellisen koulun piirissä syntynyt terveysopas Regimen sanitatis Salernitanum. Molemmat mainitut terveydenhoito-oppaat olivat alun perin käsin kirjoitettuja tai kopioituja, mutta kirjapainotaidon ansiosta niistä valmistettiin 1400-luvun puolivälin tienoilta lähtien myös painettuja laitoksia. Varsinkin useille kansankielille käännetystä Salernon koulun terveysoppaasta otettiin monissa maissa lukuisia painoksia 1700-luvulle saakka. Yleisölle erityisesti suunnattuja terveysoppaita alettiin painaa 1500-luvulla ja niiden suosio on jatkuvasti kasvanut meidän päiviimme saakka.

Kirjallisuutta:

Bergdolt, K.: Leib und Seele, Eine Kulturgeschichte des gesunden Lebens. C. H. Beck, München. Ulm 1999.

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1—2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Joutsivuo, T. ja Mikkeli, H. (toim.): Terveyden lähteillä. Länsimaisten terveyskäsitysten kulttuurihistoriaa. Suomen Historiallinen Seura. Historiallinen arkisto 106. Helsinki 1995.

Schipperges, H.: Lebendige Heilkunde, Von grossen Ärzten und Philosophen aus drei Jahrtausenden. Walter-Verlag, Olten und Freiburg im Breisgau, Freiburg im Breisgau 1962.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

Lisätietoja ovat antaneet: Harry Halén ja Kaj Öhrnberg, Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitos, syys- ja lokakuu 2003.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON