Arno Forsius

Täisota Suomessa jatkosodan aikana vuosina 1941–1944

Pilkkukuume eli typhus exanthematicus on ollut aikaisemmin vaarallinen kulkutauti, joka on tuottanut tavattoman suuria tappioita sotajoukoille monien satojen vuosien aikana. Lisäksi se on usein levinnyt tuhoisin seurauksin myös siviiliväestön keskuuteen. Tautia levittävät vaatetäit, jotka kantavat mukanaan tautia aiheuttavaa riketsiaa (Rickettsia prowazekii). Taudin oireina ovat korkea kuume, sekavuus, punoittavat läiskät ja verenpurkaumat ihossa, vatsavaivat sekä kuoliot raajoissa. Kuolleisuus tautiin on ollut vielä 1900-luvun alkupuolella 10– 40 % sairastuneista, joskus jopa 50 %.

Taistelu pilkkukuumetta vastaan voitettiin käytännössä vasta 1910-luvulla, kun vaatetäi oli todettu taudin levittäjiksi. Täit voitiin tuhota vaatteista kuumakäsittelyllä, mihin riitti hyvin yli 70 asteiseksi lämmitetty sauna. Toinen keino oli hävittää täit vaatteista hyönteismyrkyllä, mihin käytettiin aikaisemmin mm. vaarallista syaanivetyä ja 1940-luvun alusta yleensä DDT:tä. Ensimmäinen tautiin tehoava lääke oli klooritetrasykliini, joka keksittiin vuonna 1948. Uusilla tetrasykliinivalmisteilla tauti voidaan parantaa nykyään lähes aina, jos hoito päästään aloittamaan riittävän aikaisin.

Kokemuksen mukaan sodan aikana on aina varauduttava kulkutautien ja erityisesti pilkkukuumeen esiintymiseen. Talvisodan alkaessa marraskuun lopussa 1939 muistot pilkkukuumeen vaarallisuudesta olivat haalistuneet Suomessa, sillä tautia oli ollut meillä viimeksi 1860-luvun lopulla. Suomen puolustusvoimissa ei ollut järjestetty talvisodan alkaessa mitään keskitettyä vaatetäiden torjuntaa. Eräät joukko-osastot kehittivät kuitenkin sodan aikana oma-aloitteisesti erilaisia saunoja, joissa voitiin peseytymisen lisäksi kuumentaa myös vaatteet täiden ja niiden saivareiden tappamiseksi. Lisäksi oli käytettävissä erillisiä kuumennuskaappeja vaatteiden puhdistamiseksi täistä. Talvisota oli lyhyt ja rintamalinjat liikkuvia, minkä johdosta vaatetäit eivät muodostaneet merkittävää ongelmaa. Kaikeksi onneksi ei myöskään pilkkukuumetta esiintynyt.

Jatkosodan alkaessa kesäkuun loppupuolella 1941 Päämajassa tunnettiin hyvin vaatetäiden ja pilkkukuumeen aiheuttamat vaarat. Päämajassa oli erityinen lääkintäosasto I, jossa hoidettiin hygieniakysymyksiä sekä tarttuvien tautien hoitoa ja ehkäisyä. Suojeluskunnista perustetuilla kotijoukoilla oli myös oma lääkintätoimistonsa, joka vastasi mm. sotavankien terveydenhuollon järjestämisestä. Rintamalla annettiin kaasusuojelujoukkojen tehtäväksi myös vallattujen rakennusten puhdistus ja desinfektio, mikä tapahtui yleensä rikkisavutuksella ja kloorikalkkipesulla. Myös kenttäsairaaloissa oli usein tarvetta syöpäläisten hävittämiseen. Vaatteiden ja vastaavien varusteiden puhdistamisessa käytettiin kuumailma- eli täikaappeja.

Vähitellen vaatetäitä alkoi ilmaantua rintamajoukkoihin lisääntyvästi ja täiongelma kehittyi vaikeaksi talvella 1941–1942, jolloin rintamalinjat vakiintuivat ja siirryttiin pysyvään talo- ja korsumajoitukseen. Jo syksyllä 1941 oli alettu valmistaa siirrettäviä desinfektiosaunoja, joissa voitiin kylvettää 20 miestä tunnissa ja puhdistaa samalla heidän varusteensa. Saunoja valmistettiin aluksi 40 kappaletta. Täisaunoista huolimatta täitä ei saatu pidettyä kurissa ja alkuvuodesta 1942 paikoin 50 %:lla miehistä oli vaatetäitä. Täitä kulkeutui miesten mukana myös kotirintamalle ja päinvastoin. Pilkkukuumeen tuloon oli varauduttu hankkimalla tautia vastaan myös rokotetta, mutta sen valmistaminen oli hankalaa ja saanti Saksasta ja muualta ulkomailta vaikeaa. Rokotetta annettiin sodan alkuvaiheessa alussa lähinnä desinfektio- ja lääkintäjoukkoihin kuuluville.

Täiden runsaudesta huolimatta pilkkukuumeen vaaraa ei pidetty kuitenkaan merkittävänä, ennen kuin maaliskuussa 1942 todettiin ensimmäiset pilkkukuumetapaukset venäläisten vankien keskuudessa Naarajärven sotavankileireillä Pieksämäellä. Tärkein syy epidemian puhkeamiselle oli vangiksi otettujen venäläisten sotilaiden karanteenimääräysten laiminlyöminen. Lisäksi leirillä oli vain kaksi saunaa ja täikaapit olivat kelvottomia. Silloin tehdyssä tilannearviossa kävi ilmi, että varotoimenpiteitä oli tehostettava kaikkialla niin rintamalla kuin kotirintamallakin.

Tauti pääsi leviämään tartuntavaiheessa olevien vankien ja heidän vaatteissaan kulkeutuneiden saastuneiden täiden mukana monelle muulle vankileirille ennen ensimmäisten taudintapausten varmistumista. On luultavaa, että osa tapauksista jäi toteamatta sen vuoksi, että suuri määrä vangeista oli keväällä 1942 nälkiintyneitä ja muiden sairauksien uuvuttamia. Tilanteen vakavuuden selvittyä karanteenimääräysten toimeenpanoa tehostettiin ja siirrot vankileireiltä toisiin kiellettiin. Pilkkukuumeen leviämisen uhka sekä sotajoukkojen että siviiliväestön keskuuteen oli nyt todellinen.

Valvontaa ja toimenpiteitä tehostamalla vankileirien tilanne saatiin nopeasti kuntoon. Niissä sairastui keväällä 1942 pilkkukuumeeseen 741 sotavankia, joista 104 kuoli (14 %). Suomalaisia vankileirien henkilökuntaan kuuluvia sairastui leireillä 26, joista kuoli 8 (30 %). Päijät-Hämeen alueella todettiin kesäkuun alussa 1942 Nastolan sotavankileirillä 7 tapausta, joista yksi oli suomalainen. Heistä ei kukaan kuollut tautiin. Uhkaavasta tilanteesta huolimatta luvut jäivät yllättävän vähäisiksi. Viimeiset tapaukset todettiin kesäkuun alussa 1942. Kevään 1942 jälkeen sotavankeja sairastui vielä 63, joista vain 1 kuoli. Suomalaisia sairastui vankileiritoimintaan liittyen myöhemmin 22, joista yksi kuoli.

Pilkkukuumetapausten toteamisen jälkeen aloitettiin nopeasti tehostetut toimenpiteet suomalaisten joukkojen keskuudessa täiden hävittämiseksi, mutta järjestelmällinen ja huolellinen täisaunotus saatiin toteutettua vasta kevään 1942 lopulla. Liikuteltavia täisaunoja ja täikaappeja valmistettiin runsaasti lisää ja tilanne saatiin hallintaan melko nopeasti hallintaan. Keväällä 1944 käytössä oli pieniä desinfektiosaunoja n. 200, keskikokoisia n. 50 ja isoja n. 100 sekä täikaappeja n. 530. Saunoista suurin osa oli kenttäarmeijan käytössä, täikaapit jakautuivat tasan kenttäarmeijan, kotijoukkojen, sotavankileirien ja päämajan käytössä olleiden kesken. Vetäytymisvaiheen aikana menetettiin suuri määrä täisaunoja ja -kaappeja, mutta kesäkuun lopulla 1944 oli käytössä vielä 157 saunaa ja 209 kaappia. Heinäkuusta 1943 kesäkuuhun 1944 saunotettiin kuukaudessa keskimäärin 232 000 miestä ja puhdistettiin 244 500 vaatekertaa. Syksystä 1942 lähtien pystyttiin suurin osa tarvittavasta pilkkukuumerokotteesta valmistamaan Vaasassa olevassa bakteerilaboratoriossa. Rokotuksia annettiin kaikille tartuntavaarassa oleville ja sodan loppuvaiheessa myös mm. Inkeristä tulleille siirtolaisille.

Suomen puolustusvoimien tehtävissä olivat suurimmassa vaarassa sairastua pilkkukuumeeseen ne, jotka hoitivat tautiin sairastuneita, työskentelivät vankileireillä tai puhdistus- ja desinfektiojoukoissa. Edellä mainituista 48 pilkkukuumeeseen sairastuneesta suomalaisesta kuului lääkintä- ja desinfektiohenkilöstöön 26 sekä sotavanki- ja eristysleirien virkailijoihin ja vartiomiehiin 16. Muita tähän ryhmään kuuluvia olivat 2 sotilashenkilöä ja 4 siviilihenkilöä. Sairastuneista 20 oli rokotettu ja he toipuivat kaikki taudista. Rokotus ei siis antanut varmaa suojaa tartuntaa vastaan, mutta varjeli kuolemalta. Sairastuneista oli rokottamattomia 28 ja heistä kuoli 9 eli n. 32 %. Heillä kuolleisuus oli siis taudin tavanomaista tasoa.

Vakavampi pilkkukuume-epidemia ilmaantui tammikuussa 1943 kahdella Itä-Karjalan valloitetun sotilashallintoalueen kahdella siviilihenkilöiden siirtoleirillä. Sen lisäksi Itä-Karjalassa todettiin joitakin hajallisia tapauksia. Kaikkiaan Itä-Karjalassa todettiin pilkkukuumetapauksia 477, joista kuoli 30 (6,3 %). Sodan loppuvaiheessa Suomeen siirrettävien inkeriläisten karanteenileirien asukkaista, joita oli kaikkiaan n. 63 000, sairastui pilkkukuumeeseen 75 ja kuoli 4 (5 %). Saksan kansalaisia sairastui 5, joista kuoli 3 (60 %).

Vaatetäit eivät olleet suinkaan vain armeijan ongelma, sillä niitä oli paikoin runsaasti siviiliväestönkin keskuudessa. Siten pilkkukuumeen vaara oli olemassa myös kotirintamalla, jos sinne oli päässyt siirtymään tautiin sairastuneita ihmisiä tai taudin saastuttamia täitä. Koska sotilaita ja rintamaoloissa työskenteleviä kulki jatkuvasti työtehtävissä ja lomilla kotirintamalle ja takaisin, oli kotirintaman suojelemiseksi välttämätöntä ryhtyä täiden hävittämiseen sielläkin. Sen vuoksi pantiin siviiliväestön parissa vuosina 1942–1944 toimeen yleinen täisota. Siinä tarvittiin myös desinfektiohenkilökunnan opastamista. Esim. kesällä 1942 kävi luutnantti Toivo Mäkelä Lahdessa neuvomassa desinfektiosaunan pystyttämistä, ja samalla suoritettiin koulutussaunotus, johon haettiin kaupungilta 12-henkinen täinen perhe.

Siiviiliväestön desinfektion toteuttamiseksi terveydenhoitoviranomaisilla oli poliisivaltuudet tehdä sekä ruumiin- että asunnontarkastuksia täiden varalta sekä suorittaa tarvittaessa myös pakkosaunotuksia. Tämän toiminnan yhteydessä tarkastettiin eri puolilla kotirintamaa vuosien 1942–1944 aikana yli miljoona henkilöä ja yli 200 000 asuntoa. Vaatetäitä löydettiin n. 6 %:lla tarkastetuista. Pakkotoimien vuoksi täisota herätti vastustusta sekä siviiliväestön että terveysviranomaisten keskuudessa, sillä sen katsottiin loukkaavan ihmisten yksityisyyttä. Tähän vaikutti sekin asia, että toimenpiteiden syynä olleesta pilkkukuume-epidemiasta ei kerrottu sotasensuurin vuoksi suurelle yleisölle.

Suuri täisota oli pitkäaikainen ja paljon varoja vaatinut operaatio, mutta sen ansiosta sotavankileireillä keväällä 1942 alkanut pilkkukuume ei päässyt koskaan leviämään rintamajoukkoihin eikä kotirintaman siviiliväestöön. Ilman tehokasta pilkkukuumeen torjuntaa tauti olisi voinut pahimmillaan lamauttaa hyvin merkittävästi sekä rintamajoukkojen että kotirintaman toiminnan.

Ne, jotka haluavat perehtyä yksityiskohtaisemmin jatkosodan aikaiseen täisotaan, saavat lisätietoja Heléne Laurentin kirjallisuusluettelossa mainitusta tutkimuksesta.

Kirjoitus on valmistunut kesäkuussa 2007. Julkaistu: Sotiemme veteraanien Lahden piirin Jouluviesti 2007, s. 66–67.

Kirjallisuutta:

Huovinen, P. ym. (toim.): Mikrobiologia ja infektiosairaudet. Kirjat I ja II. Kustannus Oy Duodecim. Jyväskylä 2003.

Klemola, E.: Pilkkukuume Suomessa ja Itä-Karjalassa vuosina 1942–1944. Duodecim 1948 (Vol. 64): 1: 1–23.

Laurent, H.: Suuri täisota. Pilkkukuumeen torjunta Suomessa jatkosodan aikana 1941–1944. Pro Gradu -tutkielma, Helsingin yliopiston Yhteiskuntahistorian laitos. Tammikuu 2006. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/yhtei/pg/laurent/ .

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1950.

Tuuteri, L.: Tuhat päivää Itä-Karjalassa.Itä-Karjalan siviiliväestön terveyden- ja sairaanhoito suomalaismiehityksen aikana 1941–1944. Recallmed Oy. Hämeenlinna 1998.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON