Arno Forsius

Taitekohtia lääketieteen kehityksessä

Ihmisillä on halua ja tarvetta löytää historiasta, myös lääketieteen vaiheista, murrosaikoja tai taitekohtia, jotka ovat merkittävästi vaikuttaneet ihmiskunnan tai lääketieteen kehitykseen. Tässä esityksessä tarkastelen ensisijaisesti niitä ajatuksia ja keinoja, jotka ovat kehittäneet terveyden edistämistä tai sairauksien hoitamista. Siinäkin tulee eteen valinnan vaikeuksia. Otetaanko perusteeksi vaikutukset yksilöihin vai väestöön, sairauksien ehkäisyyn vai hoitoon jne.? Erilaisten vaikutusten tärkeyden välille on mahdotonta vetää ehdotonta rajaa, sillä niiden merkitys voi vaihdella paljonkin aikakaudesta ja olosuhteista riippuen.

Lisäksi on otettava huomioon, että sairastavuuden syihin ovat vaikuttaneet ratkaisevasti myös yleinen kehitys, kuten elämisen, asumisen, ravitsemuksen ja sivistyksen taso. Ns. yhteiskuntakriittinen näkemys on halunnut korostaa yleisen kehityksen merkitystä terveydenhuollon saavutuksissa. Samalla se on vähätellyt lääketieteen osuutta siinä tai suorastaan pitänyt lääketiedettä yhteiskunnan kehitystä haittaavana tekijänä.

Seuraavassa on kerrottu eräistä taitekohdista, jotka ovat olleet eri yhteyksissä esillä toistuvasti. Kun olen miettinyt aihetta, olen tullut siihen tulokseen, että asiaa on tarkasteltava aihepiireittäin eikä pelkästään yksittäisten keksintöjen mukaisesti. Suurillakin keksinnöillä on yleensä takana pitkällinen kehityshistoria. Sen vuoksi tuon esiin lyhyesti myös niiden tärkeimpiä kehitysvaiheita. Tämä esitys etenee aikajärjestyksessä. Lopussa mainitaan joukko lääketieteen taitekohtia, jotka jäävät tämänkertaisen esityksen ulkopuolelle. Eräitä niistä on käsitelty toisaalla näillä kotisivuilla.

Luonnolliset syyt sairauksien aiheuttajina (n. 400 eKr.)

Primitiivisissä kulttuureissa sairaudet tulkittiin jumalien, henkiolentojen tai maagisten syiden aiheuttamiksi. Tässä suhteessa tapahtui sairauskäsityksessä merkittävä muutos antiikin Kreikan aikana, sillä silloin kehittyneessä lääketieteessä alettiin pitää sairauksia luonnollisten syiden aiheuttamina. Tämä merkitsi sitä, että sairauksien ehkäisyssä ja hoidossa voitiin etsiä luonnollisiin ilmiöihin perustuvia keinoja ja menetelmiä.

Antiikin Kreikassa muotoutunut lääketiede perustui neljään alkuaineeseen: tuleen, ilmaan, maahan ja veteen, sekä elimistön neljään perusnesteeseen: vereen, sappeen, mustaan sappeen ja limaan. Tämä filosofiseen ajatteluun nojaava humoraalipatologinen tautikäsitys oli oikeastaan maallistunutta uskontoa, jonka perusteet olivat virheelliset. Luonnollisuuden tavoittelustaan huolimatta se oli luonnoton ja siihen perustuvat hoitokeinot olivat enimmäkseen virheellisiä.

Silloisen luonnontieteen avulla ei pystytty havaitsemaan yleisesti hyväksytyn oppijärjestelmän virheitä ja niin siitä muodostui todellisuudessa auktoriteettien pönkittämä ajatusrakennelma, joka oli uuden ajan alkuun saakka esteenä lääketieteen kehitykselle ja johon perustuvat virheelliset hoitomenetelmät olivat käytössä aina 1800-luvun puoliväliin saakka.

Isorokolta suojautuminen (1800-luku)

Isorokko oli ihmiskunnan varhaisista vaiheista alkaen suuri vitsaus. Erittäin herkän tarttuvuuden vuoksi tuskin kukaan säästyi siltä. Taudin saaneista huomattava osa kuoli ja siitä hengissä selvinneistä suuri osa sai pysyviä vammoja, heikon näön tai sokeuden, huonon kuulon tai kuurouden ja joka tapauksessa selvästi näkyvät ja rumentavat rokonarvet kasvoihinsa ja vartaloonsa. Isorokon aiheuttama suuri kuolleisuus oli pääasiallinen syy siihen, että ihmiskunnan lisääntyminen oli aikaisemmin varsin hidasta.

Jo vähän ennen ajanlaskumme alkua Intiassa opittiin istuttamaan isorokko keinotekoisesti ihmisiin, jolloin se aiheutti tavallista lievemmän sairauden ja esti taudin luonnollisen ja vaarallisen tarttumisen epidemioiden aikana. Rokonistutus oli sen saaneille henkivakuutus ja nuorille naisille se oli myös vakuutus rumentavia rokonarpia vastaan, mikä lisäsi heidän arvoaan avioliiton ja haareminaisten markkinoilla. Rokonistutuksella ei ollut riittävää yleisyyttä epidemioiden ehkäisemiseksi. Isorokon istutus omaksuttiin Euroopassa 1700-luvun alussa ja Suomessa tehtiin ensimmäinen rokonistutus vuonna 1754.

Brittiläinen Edward Jenner keksi vuonna 1796 menetelmän suojata ihmisiä isorokolta lehmärokon istuttamisen avulla. Lehmärokon istuttaminen eli rokotus saavutti suuremman laajuuden kuin rokonistutus ja vähitellen sillä oli merkitystä myös epidemioiden vähentämisessä ja kuolleisuuden alentamisessa. Väestön ennakkoluulojen ja vastahakoisuuden vuoksi menetelmästä ei tullut niin kattavaa, että sen avulla olisi voitu kokonaan estää isorokkoepidemioiden esiintyminen. Terveydenhoitoviranomaisten aloitteesta rokotus tuli useimmissa maissa pakolliseksi 1800-luvun loppupuolella. Kesti vielä 100 vuotta, ennen kuin oli päästy niin pitkälle, että WHO saattoi vuonna 1980 julistaa isorokon hävitetyksi maailmasta.

Puhdistetut lääkkeet (1800-luku)

Sairauksien parantamisessa ja niiden oireiden lievittämisessä on käytetty ensisijaisesti lääkkeitä. Vanhoina aikoina suurin osa niistä oli peräisin yrteistä eli rohdoskasveista. Joitakin lääkkeitä saatiin myös maaperän kivennäisistä sekä eläimistä. Lääkkeiden valinta perustui käytännössä saatuihin kokemuksiin, mutta hyvin kauan aikaa lääkkeiden määrääminen perustui myös uskonvaraisiin pohdiskeluihin. Antiikin Kreikan aikaisen nelinesteopin vallitessa lääkkeillä ja muilla hoidoilla pyrittiin palauttamaan nesteiden häiriintynyt suhde. Sen jälkeen, kun lääketieteessä oli alettu erottaa tiettyjä tauteja ja taudinkuvia, kohosi toiveeksi löytää juuri kyseiseen tautiin tehoavia lääkkeitä. Vaatimukset kasvoivat siinä vaiheessa, kun opittiin myös tuntemaan taudin erityiset syyt tai aiheuttajat.

Vanhalla ja keskiajalla oli olemassa harvoja tiettyyn tautiin tai sen aiheuttajaan vaikuttavia lääkkeitä. Esimerkkinä niistä voidaan mainita matolääkkeenä käytetty saniaisenjuuri. Lisäksi käytetyissä lääkkeissä oli useita vaikutukseltaan tuntemattomia ja haitallisia aineita. Kaikkien lääkkeiden antamisen yleisenä vaikeutena oli, että niissä vaikuttavien aineiden pitoisuus ja samalla teho vaihteli runsaasti rohdosten keräämisestä ja säilyttämisestä sekä lääkkeen valmistamisesta riippuen.

Lääkeaineiden valmistamisessa tapahtui 1800-luvun alussa ratkaiseva muutos. Saksalainen apteekkari Friedrich Wilhelm Sertürner (1783–1841) eristi vuosina 1805–1807 oopiumista puhtaan morfiinin. Pian sen jälkeen eristettiin useista kasveista uusia alkaloideja eli kasviemäksiä lääkekäyttöön. Niistä voidaan mainita tässä strykniini, emetiini, kofeiini ja kiniini. Puhtaina eristetyt lääkkeet mahdollistivat myös tarkemman annostelun.

Sen lisäksi lääkkeiden vaikutuksia alettiin tutkia ennen hoitokäyttöön ottamista. Kokeellisen lääkeaineopin eli farmakologian uranuurtajaksi tuli ranskalainen François Magendie (1783–1855). 1800-luvun puolivälin aikoihin käynnistyi myös kemiallinen lääkkeenvalmistus ja pian perustettiin merkittäviä lääketehtaita. Vasta puhtaitten ja kontrolloitujen kemiallisten valmisteiden käyttö teki mahdolliseksi luotettavat havainnot lääkkeiden tehosta eri sairauksissa.

Sairauden fysikaalinen tutkimus (1800-luvun alkupuoli)

Luonnontieteellisen lääketieteen alkuaikoina antiikin Kreikassa sairaan tutkimus tai sairauden olemuksen selvittäminen perustuivat taudin kehitystä koskevaan kertomukseen sekä lääkärin tekemiin aistihavaintoihin. Niiden avulla perehdyttiin valtimonkäynnin nopeuteen, hengityksen taajuuteen ja mahdolliseen korinaan, ihon väriin ja lämpöisyyteen sekä mahdollisesti eritteiden, kuten virtsan, ulosteen ja oksennuksen laatuun. Jos tehtiin suonenisku, havaittiin myös veren väriä. Valtimon tunnustelun lisäksi saatettiin tunnustella vatsaonteloa mahdollisen nestekertymän havaitsemiseksi. Keskiajalla otettiin käyttöön uroskopia, virtsan tähystely lasipullossa, mutta siinä käytetyt perusteet olivat virheelliset ja tulokset harhaan johtavia.

Sairaiden tutkimisessa ei tapahtunut satojen vuosien aikana juuri minkäänlaista edistymistä. Pikemminkin tutkimukset jäivät entistä vähäisemmiksi aina 1500-luvulle saakka. Sairauksien aiheuttamien sisäisten muutosten tutkiminen alkoi edistyä vasta 1700-luvun lopulla. Saksalainen Leopold Auenbrugger (1722–1809) kuvasi vuonna 1761 keinon saada koputtamalla eli perkussion avulla tietoa mm. keuhkopussin mahdollisesta nestekertymästä. Menetelmä löydettiin uudelleen vasta 1800-luvun alkuvuosina. Ranskalainen René-Théophile-Hyacinthe Laënnec (1781–1826) puolestaan kehitti ontoksi poratusta puusauvasta kuuntelutorven, stetoskoopin, jolla oli mahdollista kuunnella eli auskultoida rintakehän sisältä kuuluvia ääniä.

Sekä perkussio että auskultaatio yleistyivät potilaiden keuhkojen ja sydämen tutkimuksessa vasta 1800-luvun puoliväliin mennessä, jolloin myös opittiin tulkitsemaan tutkimuslöydösten merkitys rintakehän elimissä esiintyvien tautimuutosten osoittajana.

Kontrolloitu kliininen koe (1800-luvun puoliväli)

Aina 1800-luvun alkupuolella sakka erilaisten hoitomenetelmien tehon seuranta perustui erilaisiin pohdintoihin, joiden taustalla ei ollut lainkaan mitattavaa tai vertailukelpoista tietoa. Ranskalainen kliinikko Pierre-Charles-Alexandre Louis (1787–1872) alkoi kokemustensa perusteella epäillä lähes aina käytetyn suoneniskun hyödyllisyyttä ja yleensäkin kokemuksen luotettavuutta. Hän suositteli tilastollisia tutkimuksia hoidon tehoa koskevien ongelmien selvittämiseksi, mikä oli silloin aivan uutta lääketieteessä. Louis'n käytettävissä ei ollut sellaisia potilaita, joille ei olisi tehty suoneniskuja. Sen vuoksi hän ryhtyi vertaamaan keskenään potilaita, joista oli otettu vähän verta ja joista sitä oli otettu tavanmukainen määrä. Siinä hän päätyi tulokseen, että suonenisku ei ollut tehokas hoito ainakaan tulehdustautien hoidossa.

Ratkaisevaa tappiota suoneniskuhoidolle merkitsi wieniläisen lääkärin Joseph Dietl'in (1804–1878) tutkimus "Der Aderlass in der Lungenentzündung", joka ilmestyi vuonna 1849. Vaikka sen teoreettinen osa ei pidä paikkaansa nykytietämyksen mukaan, sen tilastollinen aineisto on vakuuttava. Hänen aineistonsa käsitti kaikkiaan 380 keuhkokuumetapausta. Niistä hoidettiin suonta iskemällä 85 potilasta, suurilla oksennusviinikiviannoksilla 106 potilasta ja pelkästään tarkkailemalla 189 potilasta. Kuolleisuus näissä ryhmissä oli vastaavasti 20,4 %, 20,7 % ja 7,4 %. Sen mukaan 2/3 osaa kuolleista oli menettänyt henkensä hoidon vuoksi. Tarkkailupotilailla hoitotulos oli sama kuin homeopaattisella hoidolla. Toipuneilla, jotka oli hoidettu ilman suoneniskua ja oksetushoitoa, oli myös vähemmän lisätauteja ja he toipuivat nopeammin. Tämän jälkeen usko suoneniskun hyödyllisyyteen väheni ratkaisevasti ja vaatimus kliinisten tutkimusten kontrolloimiseksi kasvoi.

Sairaanhoitajien koulutus (1800-luvun puoliväli)

Aina 1800-luvun alkupuolelle saakka ei ollut ammattikoulutuksen saaneita sairaanhoitajia. Hoitolaitoksissa oli kyllä ollut jo satojen vuosien ajan uskonnollisiin tai maallisiin järjestöihin kuuluneita hoitajia, joilla oli hoitotyöstä käytännön kokemusta ja taustana järjestön säännöt. Monissa maissa sairaanhoidon taso oli laitoksissa hyvin alhainen.

Saksalainen evankelinen pappi Theodor Fliedner aloitti vuonna 1836 Kaiserswerthissä diakonissojen koulutuksen, johon kuului lääketieteeseen perustuvaa opetusta. Valmistuneet diakonissat saivat elatuksensa omasta laitoksestaan, mutta heitä sijoitettiin työskentelemään sekä sairaaloissa että niiden ulkopuolella. He olivat todellisuudessa sen ajan vuokratyöntekijöitä. Kokemukset sairaanhoitajien ammatillisesta koulutuksesta olivat hyvät. 1850-luvun lopputaitteessa alettiin kouluttaa Sveitsin Lausannessa ja Englannin Lontoossa ns. vapaita sairaanhoitajattaria, jotka voivat hakeutua haluamaansa työpaikkaan, joka maksoi heille palkan.

Sairaanhoitajien ammatillinen koulutus teki mahdolliseksi sairaaloiden hoitotason kohottamisen vastaamaan uusia tutkimus- ja hoitomenetelmiä, joissa tarvittiin vaikeasti sairaiden hoitamiseen ja yhä vaativampien toimenpiteiden avustamiseen tottunutta henkilökuntaa. Sairaanhoitajien erikoistuminen mm. leikkaussalityöhön ja röntgenkuvaukseen tapahtui vasta 1900-luvun puolella.

Laboratoriotutkimukset (1800-luvun loppupuoli)

Potilaiden tutkimisessa oli käytetty kertomusta sairauden kehityksestä, ulkoista tarkastelua ja 1800-luvun alusta myös koputtelua eli perkussiota ja kuuntelua eli askultaatiota. Ulkoiseen tarkasteluun oli kuulunut myös virtsan, ulostuksen ja mahdollisen oksennuksen ominaisuuksien, lähinnä värin tarkastelu. Keskiajalta lähtien oli virtsan laatua tarkasteltu uroskopian avulla ja ns. "virtsaamistaudissa" eli diabeteksessa oli neuvottu myös toteamaan maistamalla, oliko virsta makeaa.

Sairauksien aiheuttamien elin- ja kudosmuutosten tuntemuksen kasvaessa ja biokemiallisen tutkimuksen kehittyessä alettiin kiinnittää lisääntyvästi huomiota elimistön eritteisiin ja niistä saataviin lisätietoihin. 1800-luvun puolivälissä otettiin käyttöön potilaiden säännöllinen kuumeenmittaus ja vuoteiden päätyyn ilmaantuivat kuumekäyrät eli "kurvat". 1800-luvun lopulla taudinmäärityksessä käytettiin apuna virtsan, ulosteen ja veren kemiallisia, fysikaalisia ja mikroskooppisia tutkimuksia. Verta ja verisoluja koskevista tutkimuksista yleistyivät mm. hemoglobiinin määrittäminen ja verisolujen laskenta.

Kliiniset laboratoriotutkimukset herättivät suurta kiinnostusta erityisesti Saksassa. Ensimmäisen varsinaisen kliinisen laboratorion perusti Hugo von Ziemssen (1829–1902) Münchenissä vuonna 1885. Ranskassa suhtauduttiin kauan varauksin laboratoriotutkimuksiin ja siellä haluttiin yhä pitäytyä ensisijaisesti potilaan kliinisessä tutkimuksessa sairasvuoteen äärellä.

Veden puhdistaminen (1800-luvun loppupuoli)

Puhtaan juomaveden merkitys on suuri ja se on edellytys myös asutuksen ja asutuskeskusten muodostumiselle. Erityisesti asutuskeskuksissa ulostus ja virtsa saastuttavat helposti maaperän, vedenottamot ja vesijohdot. Varsinkin ulostuksen mukana leviävät suolistotautien ja muiden tautien aiheuttajat muodostavat uhkan veden puhtaudelle. Ankara muistutus puhtaan veden merkityksestä saatiin Euroopassa 1830-luvun alusta, kun toistuvat koleraepidemiat aiheuttivat suuria väestömenetyksiä ennen kaikkea asutuskeskuksissa.

Lontoon koleraepidemioista pääteltiin vuonna 1842, että koleran syynä ovat heikot hygieeniset olot. Vuonna 1854 osoitettiin jo epidemiologisesti, että tauti leviää viemärivesien saastuttaman vesijohtoverkoston kautta, vaikka koleran aiheuttava bakteeri löydettiinkin vasta vuonna 1883. Saksan Hampurissa vuonna 1892 esiintynyt laaja epidemia osoitti, miten tärkeää on huolehtia vesijohtoverkostoon otettavan veden puhdistamisesta ja laadusta. Sen jälkeen ryhdyttiin yleisesti kehittämään vesi- ja viemäriverkostoja sekä klooraamaan vesijohtovettä ja rakentamaan jätevedenpuhdistamoja.

Nukutus ja puudutus (1800-luvun loppupuoli)

Kirurgisten hoitojen vaikeutena oli aikaisemmin nukutuksen ja puudutuksen puuttuminen ja leikkaushaavojen tulehtuminen hengenvaarallisesti. Puutteista huolimatta kirurgit tekivät toisinaan rohkeitakin leikkauksia, mm. munasarjakasvaimen ja mahalaukun vierasesineen poiston. Kirurgisen hoidon mahdollisuuksissa tapahtui ratkaiseva muutos 1840-luvulla, jolloin eräiden kaasujen ja kaasuuntuvien nesteiden kokeiluissa löydettiin eräitä aineita, jotka sisään hengitettyinä aiheuttivat tajunnan samenemisen ja kivuntunteen häviämisen eli anestesian. Nämä aineet olivat typpioksiduuli eli ilokaasu (1845), eetteri (1846) ja kloroformi (1847). Typpioksiduulia käytettiin yleensä hampaiden poistamisessa. Eetteri ja kloroformi muuttivat kirurgian olemusta ratkaisevasti, sillä niiden avulla oli mahdollista tehdä suunnitellusti myös sisäelimiin kohdistuvia leikkauksia. Silloin kirurgiasta tuli "ulkotautien" lisäksi sisäisten sairauksien hoitomenetelmä.

Saksalainen Carl Koller (1857–1944) puolestaan totesi vuonna 1884, että kokaiiniliuoksella voitiin paikallisesti puuduttaa silmä niin, että useat kivuliaat toimenpiteet ja eräät leikkaukset voitiin suorittaa sen avulla kivuttomasti. Kokaiinista kehitettiin pian myös kudoksiin ruiskutettava puudutusliuos, jonka avulla voitiin saada aikaan paikallinen puudutus tai hermoratoihin annettuna vastaavan hermotusalueen kattava puudutus. Paikallispuudutus teki mahdolliseksi useita leikkauksia, joissa täysi nukutus oli ehkä haitallinen tai vaarallinen tai joissa se oli toimenpiteen pienuuden vuoksi tarpeeton. Heti 1900-luvun alussa valmistettiin synteettisiä puudutusaineita, joiden käyttöominaisuudet olivat kokaiinia paremmat.

Antiseptiikka ja aseptiikka (1800-luvun loppupuoli)

1800-luvun alkupuolella olivat hengenvaaralliset haavakuumeet erittäin usein vammojen ja leikkausten uhkana. Synnyttäjiä ja vastasyntyneitä uhkasi erityisesti synnytyslaitoksissa hengenvaarallinen lapsivuodekuume. Vaikka bakteereja ei vielä tunnettu, ymmärrettiin mainitut sairaudet tarttuviksi, ja niiden ehkäisemiseksi ryhdyttiin etsimään keinoja. Unkarilainen Ignác Fülöp Semmelweis (1818–1865) osoitti vuonna 1847, että lapsivuodekuumeen estämiseksi lääkärien ja kätilöiden oli ennen synnyttäjien tutkimista puhdistettava kätensä klooripitoisella vedellä. Brittiläinen kirurgi Joseph Lister (1827–1912) alkoi vuonna 1865 ehkäistä leikkaushaavojen tulehduksia käsittelemällä leikkausaluetta ja leikkaussalin ilmaa karbolihapolla. Kumpikin heistä pystyi kuvatulla antiseptisellä menettelyllä ratkaisevasti vähentämään hoidettaviensa toimenpiteisiin liittynyttä kuolleisuutta.

1870-luvulla osoitettiin, että haavakuumeet ja lapsivuodekuume johtuivat bakteereista, joita todettiin yleisesti olevan leikattavassa tai hoidettavassa potilaassa, kirurgien käsissä ja vaatteissa, instrumenteissa ja sidetarpeissa sekä leikkaussalin ilmassa. Tämän havainnon jälkeen pyrittiin mahdollisuuksien mukaan tekemään kaikki tarvittavat välineet bakteerittomiksi eli aseptisiksi kuumentamalla, mihin käytettiin joko keittämistä tai käsittelyä höyryautoklaavissa. Iho ja sellaiset välineet, joita ei voitu kuumentaa, pyrittiin käsittelemään antiseptisillä aineilla, kuten sublimaatilla, karbolihapolla tai jodispriillä. 1800-luvun lopulla kirurgit alkoivat lisäksi käyttää steriloituja leikkauskaapuja, päähineitä, kasvosuojuksia ja kumisia leikkauskäsineitä. Näillä menettelytavoilla saatiin hengenvaaralliset haavakuumeet vähenemään murto-osaan aikaisemmasta.

Mikrobit ja bakteriologia (1800-luvun loppupuoli)

Näkymättömiä "taudinsiemeniä" eli epäilty tarttuvien tautien ja kulkutautien aiheuttajiksi jo kauan, mutta vasta 1830-luvulta alkaen voitiin mikroskooppien erotuskyvyn parantuessa osoittaa, että sienet, bakteerit ja alkueläimet saattoivat aiheuttaa tauteja eläimissä ja ihmisissä. Bakteerien järjestelmällinen tutkimus alkoi 1850-luvulla ja syntyi erityinen bakteeritiede, bakteriologia. Myöhemmin sen nimeksi tuli mikrobiologia, joka käsitti myös muut mikrobit kuten sienet, alkueläimet ja virukset. Virustutkimus eli virologia irtautui myöhemmin omaksi erikoisalakseen 1930-luvulla.

Bakteriologiaan liittyi pian kaksi uutta tieteen alaa, serologia ja immunologia, joiden avulla tutkittiin bakteerien elimistössä aiheuttamia muutoksia veriseerumin ominaisuuksissa ja kykyä tulla vastustuskykyiseksi eli immuuniksi tarttuville taudeille. Serologian ja immunologian menetelmiä voitiin käyttää eräiden tautien toteamiseen ja hoitoon. Bakteerien elimistössä kehittämiä vasta-aineita voitiin antaa hoidoiksi sellaisissa taudeissa, joihin ei ollut vielä olemassa lääkettä. Ensimmäinen niistä oli kurkkumätä-antitoksiini. Bakteerien kehittämistä vasta-aineista voitiin kehittää myös rokotteita, joilla voitiin estää tartunnan puhkeaminen taudiksi.

Terveydenhoidon lainsäädäntö (1800-luvun loppupuoli)

Euroopassa 1830-luvun alusta lähtien toistuneet koleraepidemiat osoittivat, miten haavoittuva silloinen aiheuttivat yhdyskuntarakenne oli vaarallisten kulkutautien esiintymisen johdosta. Englannissa osoitettiin 1840-luvun alussa, että epidemioiden syynä olivat heikot yhteiskunnalliset olot. Sen vuoksi Isossa-Britanniassa säädettiin jo vuonna 1848 Public Health Act, yleinen terveydenhoitolaki, ensimmäisenä maailmassa. Pian 1850-luvulla voitiin päätellä, että kolera levisi viemärivesien saastuttaman vesijohtoverkoston välityksellä. Silloin vedettiin nopeasti johtopäätökset, että kyseessä oli yhteiskunnallinen ongelma, jonka poistaminen vaatii merkittäviä elinympäristöä koskevia toimenpiteitä. Sen jälkeen säädettiin vuonna 1878 Great Public Health Act, "suuri terveydenhoitolaki", jossa annettiin mm. vesi- ja viemärijohtoja koskevia säännöksiä. Ison-Britannian terveydenhoidon lainsäädäntöä ryhdyttiin nopeasti seuraamaan monissa maissa ja esim. Suomessa ensimmäinen terveydenhoitosääntö tuli voimaan vuonna 1880. Asutuskeskuksien ja teollistumisen uudet ongelmat sekä tieteen ja tekniikan kehitys ovat aiheuttaneet toistuvasti muutoksia lainsäädännössä.

Röntgenkuvaus (1890-luku)

Erittäin ratkaiseva uudistus sairaan ihmisen tutkimuksessa oli röntgenkuvaus. Saksalainen Konrad Wilhelm Röntgen keksi sattumalta vuonna 1895, että katodisädeputkesta lähtevä säteily tunkeutui eräiden esineiden läpi ja pystyi muodostamaan läpäisemistään esineistä negatiivisen kuvan valoherkälle filmille. Muutamassa vuodessa keksintö levisi ympäri maailman. Kehitetyn röntgenputken avulla pystyttiin ottamaan kuvia ihmisen luista ja havaitsemaan elimistöön joutuneita metalliesineitä. Sen lisäksi voitiin käyttää ns. läpivalaisua, jossa tutkittava kohde nähtiin pimeässä huoneessa fluoresoivalle kalvolle muodostuneena kuvana.

Pian opittiin saamaan kuvia myös sisäelimistä, joihin oli viety röntgensäteitä huonosti läpäisevää varjoainetta. Suolistossa käytettiin bariumpitoisia vesisuspensioita, kun taas verisuonten, virtsateiden ja sappiteiden kuvauksissa käytettiin jodipitoisia liuoksia. Röntgensäteiden fysikaalisia ominaisuuksia muuntamalla ja laitteistoja kehittämällä voitiin parantaa menetelmän läpäisy- ja erottelukykyä, niin että esim. keuhkoista saatiin hyviä kuvia ilman varjoaineita. Jo 1930-luvulla kehitettiin myös ns. kerroskuvaus- eli tomografialaitteita, joissa saatiin tietyltä syvyydeltä esiin tarkemmin kuvautuneita viipaleita. Eräs kerroskuvausmenetelmä on suomalaisen hammaslääkärin Yrjö Paateron kehittämä ortopantomografia, jota käytetään erityisesti leukaluiden ja hampaiden kuvaamisessa samanaikaisesti yhdelle filmille.

Ravinnon vitamiinien merkitys (1900-luvun alkupuoli)

Hyvin kauan aikaa ravinnon riittävyyttä pidettiin sen tärkeimpänä asiana. Vähitellen kävi selville, että myös ravinnon koostumuksella oli merkitystä. 1800-luvun alkupuolella opittiin erottamaan ravinnon kolme päätekijää, hiilihydraatit, valkuaisaineet ja rasvat. 1800-luvun lopulla päästiin selville siitä, että on olemassa muitakin välttämättömiä ravintotekijöitä, joita ilman elimistön toiminnat häiriintyvät.

Näitä elämälle välttämättömiä aineita olivat eräät pieninä määrinä tarvittavat ns. epäorgaaniset hivenaineet sekä vitamiineiksi nimitetyt orgaaniset ravintotekijät, joita elimistö ei pystynyt itse valmistamaan lainkaan tai ei ainakaan riittävästi. Niiden selvittäminen riittävän herkkien kemiallisten menetelmien puuttuessa osoittautui yllättävän vaikeaksi. Sen vuoksi oli turvauduttava pitkäaikaisiin ja hankaliin eläinkokeisiin.

Kansanterveyden kannalta tärkeimmät vitamiinien puutostaudit (suluissa kyseinen vitamiini) ovat olleet keripukki (C-vitamiini), kuivasilmäisyys ja hämäräsokeus (A-vitamiini), riisitauti (D-vitamiini), beriberi (B 1 -vitamiini) ja pellagra (niasiini, B 3 -vitamiini). Näistä erityisesti keripukki ja riisitauti ovat olleet Suomessakin aikaisemmin yleisiä kansantauteja. Tärkeimpien vitamiinien puutostautien syyn varmistaminen ja vastaavien vitamiinien eristäminen tapahtuivat pääasiallisesti 1910- ja 1920- luvuilla. Kyseisten puutostautien estämiseksi eräisiin ravintoaineisiin lisätään nykyäänkin A-, B 3-, C- ja D- vitamiineja.

Geenit ja perinnöllisyys (1900-luvun loppupuoli)

Tiettyjen ulkoisten piirteiden ja ominaisuuksien periytyminen oli ilmeistä jo tuhansia vuosia sitten. Samoin kävi toistuvasti ilmi, että taipumus tiettyihin sairauksiin liittyi joihinkin rakennepiirteisiin tai että ne olivat tavallista yleisempiä joissakin suvuissa, kansoissa tai roduissa. Vasta 1900-luvun alussa todettiin, että periytyvien ominaisuuksien siirtymisestä vastaavat sukusolujen kromosomeissa sijaitsevat geenit. Ihmisen sukusoluissa on 23 kromosomia, joissa on yhteensä noin 30 000 geeniä, ja jokaisessa elimistön tavallisessa solussa on kromosomeja kaksinkertainen määrä eli 46. Geenit on pystytty suurimmaksi osaksi identifioimaan vuoteen 2003 mennessä.

Aikaisemmin perinnölliset sairaudet oli todettava sairauksien aiheuttamien rakenteellisten tai toiminnallisten virheiden perusteella. Se taas ei ollut useinkaan mahdollista ns. väistyvän geenin kantajilla, jotka olivat oireettomia. Vain osa perinnöllisistä sairauksista voitiin todeta erilaisin menetelmin esim. sikiökauden aikana. 1960-luvun alusta lähtien on pystytty paikantamaan useita perinnöllisiä häiriöitä aiheuttavia geenejä tiettyihin kromosomeihin ja myös niiden sijainti kyseisissä kromosomeissa. Sen jälkeen on ollut huomattavasti helpompaa varmistaa solunäytteiden perusteella, olivatko lapsen saantia suunnittelevat vanhemmat jonkin perinnöllisen sairauden kantajia ja oliko sikiöllä jonkin perinnöllisen sairauden aiheuttava geeniperintö tai geenivirhe.

Geenitutkimuksiin liittyy kaikesta huolimatta aina tietty virhemahdollisuus, sillä kaikkia sairauksia aiheuttavia geenejä ei tunneta ja geeneihin liittyvät sairaudet saattavat olla seurausta useamman geenin yhteisvaikutuksesta.

Kemoterapeuttiset lääkkeet (1900-luvun alkupuoli)

Tartuntatautien määrätietoinen kehittäminen alkoi 1800-luvun puolivälissä afrikkalaisen unitaudin hoitoyrityksistä arseenipitoisilla lääkkeillä. Ensimmäinen synteettinen lääke oli atoksiini. Sattumalta todettiin, että se tehosi myös erääseen spirokeetan aiheuttamaan tautiin, toisintokuumeeseen. Tämä havainto oli pohjana, kun saksalainen Paul Ehrlich (1854–1915) alkoi kehittää "taika-ammusta" kuppatautia kohtaan. Hän kehitti ensin arsfenamiinin eli Salvarsanin, joka oli jo tehokas, mutta jonka annosteluun liittyi hankaluuksia. Sen vuoksi hän paransi ainetta ja kehitti siitä vesiliukoisen muunnoksen, neoarsfenamiinin eli Neo-Salvarsanin. Tämä lääke olikin kuppataudin hoitona, vismuttivalmisteilla tehostettuna, kunnes penisilliini saatiin käyttöön 1940-luvulla.

Jokapäiväisten bakteerien, kuten streptokokkien ja stafylokokkien suhteen oltiin vielä voimattomia. Tähän saatiin apu 1930-luvun puolivälissä, jolloin saksalainen Gerhard Domagk (1895–1964) kehitti Prontosil-nimisen sulfanilamidi-valmisteen, joka oli tosin löydetty väriaineteollisuudessa jo paljon aikaisemmin. Nyt todettiin, että Prontosil pystyi estämään koe-eläiminä käytettyjen hiirien sairastumisen verenmyrkytykseen bakteerien antamisesta huolimatta. Prontosilin tehokkuus oli hämmästyttävä ja se muutti paiseiden, korvatulehdusten, trakooman, angiinan ja märkäisten haavojen hoidon kokonaan. Lääkkeestä kehitettiin uusia muunnoksia, jotka tehosivat myös aivokalvontulehdukseen ja tippuriin. Vähitellen kävi kuitenkin ilmi, että useat bakteerit "tottuivat" lääkkeeseen ja lääkkeen teho alkoi heikentyä. Sitä paitsi sulfavalmisteilla oli myös haitallisia vaikutuksia mm. luuytimen toimintaan ja yliherkkyyteen.

Insuliini ja muut hormonit (1900-luvun alkupuoli)

Umpieritysrauhaset ovat rauhasia, joiden erite vapautuu suoraan verenkiertoon ja aiheuttaa kudosten tai rauhasten reaktion jossakin muualla elimistössä. Näiden rauhasten eritteitä nimitetään hormoneiksi (kreik. hormainoo, käynnistää). Hormonikäsitteen loi Starling vuonna 1904. Silloin tunnettuja hormoneja olivat kilpirauhashormoni, lisämunuaisen erittämä adrenaliini ja pohjukaissuolen erittämä sekretiini. Tärkeä hormoni, joka löydettiin vasta 1930-luvun puolivälissä, on lisämunaisten kuorikerroksen erittämä kortisoni.

Tunnetuin hormoni on kuitenkin haimassa olevien Langerhansin saarekkeiden erittämä insuliini. Koirilla oli osoitettu kokeellisesti jo 1880-luvun päättyessä, haiman erittämän hormonin puute oli syynä sokeritaudin eli diabeteksen syntyyn. Tutkijoiden kilpajuoksu insuliinin löytämiseksi päättyi vuonna 1921 ja sen voitti kanadalainen Frederick Grant Banting (1891–1941) yhdessä tutkijatoverinsa Charles Herbert Bestin (1899–1978) kanssa. Diabeteksen hoidossa lääkkeenä käytettävää insuliinia alettiin valmistaa teollisesti vuonna 1923, aluksi nautojen ja sikojen haimasta eristettynä. Insuliini on valkuaisaine ja se on annettava ruiskeina, sillä se menettää tehonsa suun kautta annettuna. Insuliinin kemiallinen rakenne selvitettiin vuonna 1953 ja nykyään sitä valmistetaan synteettisesti.

Antibioottien alkuvaiheet (1940-luvun alkutaite)

Englantilainen Alexander Fleming totesi vuonna 1928 eräässä bakteerimaljassa epäpuhtautena homepesäkkeitä, joiden ympärillä viljellyt bakteerit olivat tuhoutuneet. Fleming oivalsi tässä poikkeuksellisen ilmiön, ns. antibioottisen vaikutuksen, jossa toinen mikrobi aiheutti toisen mikrobin tuhoutumisen. Hän löysi homeviljelmistä ainetta, jolle hän antoi homeen mukaan nimen penisilliini. Suoritetuissa kokeissa aine edisti paikallisesti käytettynä selvästi mm. märkäisten haavojen paranemista. Penisilliiniä kertyi kuitenkin kovin pieniä määriä ja tulokset olivat vaatimattomia, minkä vuoksi Fleming keskeytti kokeet jo vähän ajan kuluttua.

Toisen maailmansodan uhatessa 1930-luvun lopulla bakteereja tuhoavien lääkkeiden tarve kasvoi ja penisilliinin antibioottinen vaikutus otettiin jälleen tutkimusten kohteeksi. Howard Walter Florey (1898–1968) ja Ernst Boris Chain (1906–1979) sekä E. P. Abraham löysivät vuonna 1939 paremman homelajin ja penisilliinin eristysmenetelmän. Sen jälkeen suoritettiin menestykselliset kokeilut ihmisillä. Vuonna 1943 keitettiin Yhdysvalloissa teolliset menetelmät penisilliinin tuottamiseksi ja niin uusi antibiootti saatiin vähitellen yleiseen lääkekäyttöön.

Penisilliini mullisti ratkaisevasti useiden märkäbakteerien aiheuttamien tautien ja mm. kuppataudin hoidon. Aluksi penisilliiniä oli annettava ruiskeina muutaman tunnin välein. Vähitellen kehitettiin valmisteita, joiden vaikutus oli huomattavasti pitempi, ja lopuksi kehitettiin myös suun kautta vaikuttava lääkemuoto. Pian keksittiin myös kemiallinen menetelmä valmistaa penisilliiniä synteettisesti. Penisilliinin jälkeen saatiin jo lähivuosina markkinoille uusia antibiootteja, kuten streptomysiini, kloramfenikoli, tetrasykliini jne.

Tuberkuloosin lääkehoito (1940-luku)

Tuberkuloosi ja sen tavallisin ilmenemismuoto keuhkotauti on tunnettu vuosituhansien ajan yleisenä ja hengenvaarallisena, kuluttavana ja riuduttavana sairautena. Tautia epäiltiin kauan aikaa perinnölliseksi, koska se esiintyi usein perhekunnittain tai suvuittain. Vähitellen heräsi epäily taudin leviämisestä tartunnan kautta. Robert Koch (1843–1910) löysi tuberkuloosia aiheuttavan bakteerin vuonna 1882. Sen jälkeen oli mahdollista taistella järkevästi taudin leviämistä vastaan hygieenisin menetelmin.

Toiveet tuberkuloosiin tehoavan lääkkeen löytämiseksi toteutuivat vasta 1940-luvulla. Jörgen Lehmann totesi para-aminosalisyylihapon vaikutuksen tuberkuloosibakteeriin vuonna 1943, Selman A. Waksman löysi samana vuonna streptomysiini -nimisen antibiootin ja Gerhard Domagk (1895–1964) keksi vuonna 1946 tiosemikarbatsoneihin kuuluvan Conteben -nimisen aineen. Ne otettiin kaikki käyttöön muutama vuosi keksimisensä jälkeen. Tärkein tämän kauden lääkkeistä oli isonikotiinihappohydratsidi eli INH, joka keksittiin vuonna 1950 ja otettiin käyttöön vuonna 1952.

Kaikille näille lääkkeille oli ominaista se, että tuberkuloosibakteerissa kehittyi melko pian kyky vastustaa lääkkeen tehoa. Lisäksi kaikilla mainituilla lääkkeillä oli haittavaikutuksia, jotka vähensivät niiden käyttömahdollisuuksia. Haittoja voitiin kuitenkin vähentää tai hallita lääkkeiden käyttöä yhdistämällä ja vuorottelemalla. Näin oli 1950-luvun alussa saatu käyttöön lääkitys, joka paransi ratkaisevasti tuberkuloosin hoitomahdollisuuksia. Sen seurauksena kuolleisuus tuberkuloosiin alkoi vähentyä nopeasti kehittyneissä maissa.

Psykoosien lääkehoito (1950-luku)

Psykoottiset eli mielisairaat potilaat, jotka olivat ajatus- tai aistiharhojen vuoksi levottomia, väkivaltaisia ja toisille tai itselleen vaarallisia, oli yleensä jouduttu hoitamaan eristettyinä suljetuissa laitoksissa. Koska mitään häiriintynyttä sieluntilaa rauhoittavaa lääkettä tai muuta hoitoa ei ollut olemassa, oli heidän tilanteensa vankilaan verrattavissa laitoksissa säälittävä. 1700-luvulta alkaen heräsi pyrkimyksiä vapauttaa mielisairaalat kahleista ja vankilaa vastaavista oloista. Se onnistui kuitenkin vain joidenkin harvojen kohdalla.

1800-luvun lopulla käytettiin psykoottisten potilaiden rauhoittamiseen bromiyhdisteitä ja kemiallisesti valmistettuja unilääkkeitä, mutta niillä ei ollut kuitenkaan varsinaiseen mielenhäiriöön vaikuttavaa tehoa. 1900-luvun alussa otettiin käyttöön aivoleikkaukset, mm. lobotomia, ja 1930-luvulla insuliini- ja sähköshokit, mutta niiden käyttö oli rajoitettua ja tulokset epävarmoja.

Allergian hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä kehitettäessä keksittiin vuonna 1945 fentiatsiinien ryhmään kuuluva prometatsiini, jolla oli merkittävä rauhoittava ominaisuus. Sen perusteella alettiin etsiä muita vastaavalla tavalla rauhoittavasti vaikuttavia aineita ja vuonna 1950 löydettiin klooripromatsiini. Se aiheuttaa ihmisessä uneliaisuutta ja ennen kaikkea se lieventää tai poistaa psykoottisia oireita. Lääkkeen annosta lisättäessä ja sen käyttöä jatkettaessa unettava vaikutus ei lisäänny, mutta psykoottisia oireita poistava vaikutus voimistuu. Lääke tuli yleiseen käyttöön vuonna 1952.

Klooripromatsiini ja sen jälkeen kehitetyt uudemmat antipsykoottiset lääkkeet eivät ole suinkaan ongelmattomia, sillä niillä on runsaasti ja monenlaisia haittavaikutuksia. Niiden suurin hyöty on ollut siinä, että psykiatriset sairaalat ja muut hoitolaitokset ovat voineet muuttua rauhallisiksi ja muihin sairaaloihin verrattaviksi hoitopaikoiksi ja että suurin osa aikaisemmin laitoshoidossa olleista psykoottisista sairaista on voinut elää niiden avulla kotonaan tai muulla tavoin järjestetyssä hoidossa laitosten ulkopuolella.

Ehkäisykeinot (1950- ja 1960-luku)

Ei-toivottu raskaus eri syistä on yleensä ollut inhimillinen katastrofi, useimmiten naiselle. Aikaisemmin se johti usein rikolliseen raskaudenkeskeytykseen, joka aiheutti uhkan naisen terveydelle ja hengelle, tai jopa syntyneen lapsen surmaamiseen. Keskeytetty yhdyntä, kondomit, kemialliset siittiöitä tuhoavat aineet olivat liian epävarmoja. Raskauksien keskeyttäminen eli keinotekoinen abortti kaikkine haittoineen yleistyi eri maissa laittomuudesta huolimatta.

Rikollisten raskaudenkeskeytysten vähentämiseksi on 1920-luvun alkupuolelta lähtien toteutettu useissa maissa laillinen raskaudenkeskeytys tietyillä edellytyksillä. Yleensä ehtona on aluksi ollut raskaana olevaa uhkaava hengenvaarallinen sairaudentila, mutta monessa maassa on vähitellen väljennetty ehtoja siinä määrin, että raskaudenkeskeytys voi tapahtua lähes rajoituksetta naisen pyynnöstä.

Tarve ehkäisymenetelmien kehittämiseksi lisääntyi 1900-luvun alkupuolella jatkuvasti. Naisen kuukautiskierron taustalla olleiden hormonitoimintojen selviäminen 1920-luvulla johti 1950-luvun lopulla kemiallisten ehkäisypillerien keksimiseen. Muoviset ehkäisylaitteet ja -kierukat otettiin käyttöön 1960-luvun alussa. Ehkäisykeinot johtivat useissa läntisissä maissa syntyneisyyden voimakkaaseen laskuun. Katolinen kirkko ja islaminusko sekä useat pienemmät uskonnolliset yhteisöt suhtautuvat jyrkän kielteisesti kaikkiin syntymistä rajoittaviin menetelmiin.

Keinonivelet (1960-luku)

Monet eri syyt ovat aiheuttaneet ihmisillä nivelten vikoja ja vammoja, jotka ovat haitanneet elämää esim. kipujen, liikerajoitusten ja jäykistymisen vuoksi. Vikoja ovat aiheuttaneet mm. tulehdukset, nivelreuma, kulumisilmiöt sekä tapaturmat. Usein ainoa tehokas hoito oli nivelen kirurginen jäykistäminen siihen liittyvine haittoineen. 1920-luvulta alkaen kehitettiin metallista ja lasista valmistettuja keinoniveliä, mutta niissä ilmeni monia puutteita. Tilanne muuttui vasta vuonna 1960, jolloin brittiläinen John F. Charnley (1911–1982) otti käyttöön hyvin toimivan lonkkaproteesin, jossa reisiluun yläpään korvasi metallinen nivelnuppi ja lantioon kiinnitettiin sitä vastaava muovista valmistettu nivelkuppi. Sen jälkeen on kehitetty lukuisia erilaisia nivelproteeseja tapaturman, nivelrikon, nivelreuman tai kasvaimen tuhoamien nivelten korvaamiseksi. Keinonivelten tarve on kasvanut voimakkaasti väestön vanhentuessa lisääntyneen nivelrikkotaudin vuoksi. Aikaisemmin reisiluun yläosan murtuma merkitsi usein korjaamista naulaamalla tai viikkoja kestävää makuuta, joihin liittyi molempiin suuria riskejä. Lonkkaproteesin asentaminen reisiluun yläosan murtumassa on nopeuttanut ratkaisevasti vammasta toipumista ja parantanut hoidon ennustetta.

Elinsiirrot (1960-luku)

Eräät vammat ja sairaudet voivat aiheuttaa elimistössä kudosten tai elinten toimintaa haittaavia vaurioita ja pahimmassa tapauksessa kuoleman, ellei syntyneitä kudosvaurioita voida korvata jollakin tavalla.

Luunsiirtoja tehtiin kokeilumielessä jo 1800-luvun alkupuolella ja ihonsiirtoja 1860-luvun lopulla. Sarveiskalvon siirtoja alettiin käyttää yleisesti 1930-luvulta alkaen. Varsinaisia elinsiirtoja alettiin tehdä vasta 1960-luvun alussa, kun mm. verisuonikirurgian menetelmät olivat kehittyneet riittävästi. Aluksi tehtiin munuaisten siirtoja ja melko pian myös mm. maksan, sydämen sekä keuhkojen siirtoja. Elinsiirtojen vaikeutena ovat teknisten ongelmien lisäksi kudostyypiltään siirrännäisiksi soveltuvien elinten saanti sekä siirretyissä elimissä syntyvien hylkimisreaktioiden hallitseminen lääkkeillä. Elinsiirtojen mahdollisuus helpottui huomattavasti, kun 1960-luvulta alkaen on ollut mahdollisuus saada siirtoelimiä potilailta, jotka on todettu aivotoiminnan lakkaamisen vuoksi aivokuolleeksi.

Tehostettu hoito (1900-luvun loppupuoli)

Tehostetulla hoidolla tarkoitetaan vakavasti sairaalla ihmisellä tärkeiden elintoimintojen jatkuvaa seurantaa ja ylläpitämistä sekä valmiutta ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin niitä uhkaavien häiriöiden korjaamiseen. Tehostettua hoitoa tarvitsevat erityisesti vaikeasti sairaat tai loukkaantuneet ihmiset, suuren ja vaikean leikkauksen läpi käyneet potilaat sekä keskoset. Tehostetun hoidon alkuna on ollut 1930-luvun alussa potilaiden sijoittaminen suurten leikkausten jälkeen erilliseen hoitohuoneeseen sairaudentilan valvontaa varten.

Ensimmäiset nykyaikaiset tehostetun hoidon yksiköt perustettiin Yhdysvalloissa 1950-luvulla. Yksiköt ovat varustetut mahdollisimman hyvillä teknisillä laitteilla, joilla seurataan potilaan lämpötilaa, verenpainetta, keuhkoverenkierron painetta, valtimonsykettä, sydänvirtakäyrää (ekg), hengityksen toimintaa, veren hapetusta ja nestetasapainoa. Mahdollisten korjaustoimenpiteiden varalta teho-osastolla tarvitaan mm. nesteen- ja verenantomahdollisuus, hapenantomahdollisuus, sydämen tahdistin ja defibrillaattori ja hengityskone sekä mahdollisesti keinomunuainen ja keinosydän. Potilaan tilan selvittämiseksi voidaan tarvita lisäksi toistuvia laboratoriotutkimuksia sekä mahdollisuus röntgenkuvaan tai ultraäänikuvaukseen. Nestehoidon ohella tarvitaan pitkään kestävissä tilanteissa myös suoneen annettava ravitsemus.

Potilaan hoidosta tehostetun hoidon osastolla vastaa useimmiten joko anestesialääkäri tai sisätautilääkäri yksinään tai muiden erikoisalojen lääkärien kanssa. Potilaan välittömästä valvonnasta huolehtivat yleensä erikoissairaanhoitajat, yksi tai kaksi yhtä potilasta kohden. Tehostetun hoidon yksiköt vaativat suuria kustannuksia tilojen, varusteiden, laitteiden, henkilökunnan ja usein myös käytettyjen lääkkeiden ja muiden hoitovalmisteiden vuoksi.

Uudet kuvantamismenetelmät (1900-luvun loppupuoli)

Toisen maailmansodan jälkeen tapahtui lääketieteellisessä kuvantamisessa suurta kehitystä. Röntgenlaitteisiin kytkettiin tietokoneohjaus, jolloin mahdollisuudet niiden käyttöön erilaisine kerroskuvauslaitteineen parani ratkaisevasti. Röntgenkuvauksen ja -läpivalaisun rinnalle tulivat uusina menetelminä ultraäänikuvaus (1950-luku), gammakuvaus (1960-luku), magneettikuvaus (1970-luvulla) ja positronikuvaus (1980-luku). Niiden avulla on voitu vähentää merkittävästi röntgentutkimusten määrää ja tutkittavien niistä saamaa radioaktiivista säteilyä. Gammakuvaus tosin perustuu radioaktiiviseen säteilyyn. Kuvantamismenetelmien nopeutuminen on lisännyt mahdollisuuksia käyttää niitä myös toiminnan tutkimiseen ja erilaisten toimenpiteiden yhteydessä.

Keinotekoisesti valmistettujen, nopeasti hajoavien radioaktiivisten isotooppien valmistaminen toi isotooppitutkimukset myös lääketieteeseen. Niiden käyttömahdollisuudet ovat varsin laajat, mutta kuvantamiseen niitä käytetään lähinnä vain ns. gammakameratutkimuksessa. Tutkimuksen yhteydessä potilaalle annetaan tutkittavasta kohteesta riippuen radioaktiivista ainetta, joka kertyy nimenomaan tutkittavaan kudokseen. Tutkimuksessa mitataan gammakameralla, missä kohdissa ja kuinka voimakkaana aineesta vapautuva gammasäteily näkyy muodostuvassa kuvassa. Lääketieteessä gammakuvausta käytetään mm. aivojen, kilpirauhasen, monien sisäelinten, munuaisten ja luuston tutkimukseen.

DNA-tutkimus ja ns. geneettinen sormenjälki (1980-luku)

Solujen tumassa perintötekijöitä muodostavat DNA-yhdisteet eli desoksiribonukleiinihapot esiintyvät varsinaisten geenien ulkopuolella jaksoina, joissa DNA-yhdisteiden toiston määrä vaihtelee ja on jokaisella yksilöllä toisista yksilöistä poikkeava. Näistä DNA-jaksoista voidaan polymeraasiketjureaktiolla (PCR, polymerase chain reaction) valmistaa synteettisesti kopioita ja käyttää niitä yksilöiden tunnistamiseen biologisen materiaalin kuten kudos- ja solunäytteiden sekä veren, syljen ja muiden eritteiden avulla.

Geneettinen sormenjälki on teknisesti oikein toteutettuna hyvin luotettava yksilön identiteetin osoittaja. Menetelmällä on nykyään tärkeä merkitys oikeuslääketieteessä. Sillä voidaan erittäin suurella varmuudella osoittaa vanhemman ja lapsen välinen jälkeläissuhde sekä muu läheinen sukulaisuus. Tämän vuoksi isyys- ja äitiyskysymysten todistaminen on helpottunut ratkaisevasti, jos tarvittavat näytteet ovat käytettävissä.

Vielä laajempi geneettisen sormenjäljen käyttöalue on kudoksista ja eritteistä otettujen näytteiden yhdistäminen tiettyyn henkilöön. Tavallisin tutkimuksen aihe on osoittaa, onko jokin rikokseen liittyvä kudospala tai eritetahra peräisin jostakin tietystä ihmisestä, joko epäilyn varmistamiseksi tai kumoamiseksi. Geneettisen sormenjäljen avulla on, usein jopa vuosikymmenien jälkeen, pystytty saamaan selville rikoksentekijöitä, joiden osoittaminen olisi ollut muilla menetelmillä mahdotonta.

Muita merkittäviä taitekohtia lääketieteessä ovat olleet mm.:

sairaalauudistus (1700-luvun loppupuoli)
mikroskooppinen tutkimus (1800-luku)
seerumihoidot (1890-luku)
äitiysneuvola- ja lastenneuvolatoiminta (1890-luku)
verenpaineen mittaus (1800-luvun loppu)
verensiirrot (1900-luvun alkupuoli)
virustutkimus (1930-luku)
kortisoni (1940-luku)
avosydänleikkaukset (1950-luku)
nestehoito (1950-luku)
keinomunuaishoito (1950-luku)
solunsalpaajahoito (1950-luku)
valtimoiden kalkkiutumisen ehkäisy (1950-luku)
aivokuoleman määritteleminen (1950-luku)
sähköinen sydämentahdistin (1950-luku)
laparoskooppiset tutkimukset ja toimenpiteet (1970-luku)
sepelvaltimoiden ohitusleikkaus (1960-luku)
sepelvaltimoiden pallolaajennus (1970-luku)
koeputkihedelmöitys (1970-luku)
helikobakteerin ja mahahaavataudin yhteys (1980-luku)

Kirjoitus perustuu Lahden kansanopistossa 29.4.2004 pidettyyn luentoon. Tarkistettu, lisätty ja muokattu toukokuussa 2004.

Kirjallisuutta:

Useat lääketieteen ja yleistiedon hakuteokset.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON