Arno Forsius

Suomen Talousseura

Vuonna 1797 perustettiin Suomen Talousseura eli "Kuningallinen Suomalainen Huonenhallituxen Seura". Suomen tultua vuonna 1809 liitetyksi suuriruhtinaanmaana Venäjän keisarikuntaan seuran nimeksi tuli vuoteen 1917 saakka Keisarillinen Suomen Talousseura. Seuran ensimmäinen esimies oli silloinen Turun piispa Jakob Gadolin ja sen jäseninä olivat alkuaikoina lähes kaikki maamme sivistyneistöön kuuluvat henkilöt.

Yhä edelleen toimivan Suomen Talousseuran tarkoituksena oli jakaa kansalle tietoa talouteen liittyvistä asioista ja innostaa kansaa toimeliaisuuteen ja ahkeruuteen. Seuran toimintapiirinä oli kaikkinainen työ maan henkisen ja aineellisen vaurauden kohottamiseksi. Maatalouden parantamisen sekä perunan ja muiden ravintokasvien käytön edistämisen ohella seura kiinnitti huomiota myös teiden kunnossapitoon, rautateiden ja kanavien rakentamiseen sekä viinan kotitarvepolttoa ja kansakoululaitosta koskeviin kysymyksiin. Seura julkaisi vuosikirjaa vuodesta 1803 alkaen.

Seura teki 1800-luvun lopulle saakka työtä myös maamme terveydenhuollon kehittämisen hyväksi. Etenkin pappien seuralle lähettämistä kuvauksista kävi ilmi terveydenhuollon surkea tila suurimmassa osassa maata. Vaikeita ongelmia olivat mm. isorokko- ja punatautiepidemiat, hukkuneiden suuri määrä sekä eläintautien runsaus. Lääkintätoimen kehittyessä seuran merkitys terveydenhuollon alalla väheni hiljalleen. Maatalouden ja elinkeinoelämän järjestötoiminnan laajentuessa seuran toimintapiiri ja -alue supistuivat muutenkin ja nykyään seura toimii Turun seudulla ja Ahvenanmaalla ruotsinkielisenä maatalousneuvontajärjestönä.

Seuran tärkeimmäksi tehtäväksi terveydenhuollon alalla muodostui taistelu isorokkoa vastaan. Seura ehdotti helmikuussa 1802 palkkion maksamista valtion varoista rokonistuttajille jokaisesta rokonistutuksesta. Lääkärien vähäisen määrän vuoksi seura esitti myös, että seurakuntien lukkarien oli hankittava itselleen rokottamisen taito. Esitysten tultua hyväksytyksi keväällä 1803 seura aloitti rokotustoiminnan ja keväällä 1804 rokotuksen järjestäminen koko maassa määrättiin seuran tehtäväksi.

Maassamme rokotettiin 1800-luvun alkuvuosina isorokkoa vastaan keskimäärin 8000 henkeä vuosittain eli noin neljännes syntyneiden ikäluokasta. Rokotettujen saaman suojan lisäksi sillä oli jo jonkin verran merkitystä isorokkokuolleisuuden vähentäjänä. Rokottamattomien osuus pysyi kuitenkin jatkuvasti niin suurena, ettei isorokkoepidemioita vielä saatu estetyksi.

Vuoden 1812 suuri isorokkoepidemia osoitti, että rokotus oli monissa pitäjissä ollut kovin vähäistä. Suomen Talousseura tehosti toimintaansa Collegium medicumin pyynnöstä ja lukkarit tekivätkin omien pitäjiensä ulkopuolelle laajoja rokotusmatkoja, joiden aikana saatiin rokotetuksi kymmeniä tuhansia ihmisiä. Suomen Talousseura huolehti rokotuksen järjestämisestä aina vuoteen 1825 saakka, jolloin se määrättiin lääkintäviranomaisten velvollisuudeksi. Maa jaettiin nyt piirilääkärien valvomiin rokotuspiireihin, joita oli kaikkiaan 75.

Lukkarit olivat olleet jo vuodesta 1756 velvolliset hankkimaan suoneniskutaidon. Rokotuksen järjestämiseen liittyi vaatimus, että lukkarin toimiin valittavien oli hallittava myös tavallisimpia välskärintaitoja. Suomen Talousseura ponnisteli 1810-luvulla edelleen lukkarien opastamiseksi mitä erilaisimmissa lääkintätehtävissä. Seura pyysi silloin lääketieteen tohtori Adolph Reinhold Bouchtia laatimaan lukkareiden neuvomiseksi ja kansan valistamiseksi taulukon "Pelastuskeinoja äkillisessä hengenvaarassa ja valekuolemassa". Collegium medicumin mielestä mainituista keinoista olisi väärin käytettynä enemmän haittaa kuin hyötyä ja epäävän lausunnon vuoksi taulukon julkaiseminen raukesikin.

Maassamme raivosi 1700-luvun loppupuolella vaikeita eläintautiepidemioita, jotka aiheuttivat suuria taloudellisia menetyksiä. Sen vuoksi seura julkaisi jo vuonna 1799 kirjoituksen karjatautien ehkäisemisestä ja hoitamisesta. Seura julisti myös marraskuussa 1802 kilpailun Suomen oloihin soveltuvan eläinlääketieteen oppikirjan laatimiseksi, mutta sitä ei saatu koskaan julkaistuksi.

Suomessa oli ollut 1800-luvun alkupuolella vain pari eläinlääkärin opin saanutta lääkäriä ja vuodesta 1836 alkaen maassa ei ollut ainuttakaan eläinlääkäriä. Yksityinen hanke eläinlääkärin palkkaamiseksi ulkomailta kariutui vuonna 1838. Silloin seura järjesti rahankeräyksen, jonka turvin suomalainen Carl Johan Möller saattoi jatkaa opintojaan Tukholman eläinlääketieteen laitoksessa. Eläinlääkärin saamiseksi Suomeen seura perusti Möllerille Turkuun hevosten kengittämistä ja kengityksen opettamista varten kengityspajan, joka aloitti toimintansa toukokuussa 1840.

Valtion opintoavustuksen turvin valmistui Tukholman eläinlääketieteen laitoksesta vuonna 1843 kolme suomalaista eläinlääkäriä ja heidät nimitettiin lokakuussa 1843 läänineläinlääkärin toimiin Helsinkiin, Turkuun ja Hämeenlinnaan. Suomen Talousseuran vuonna 1837 Tammelaan perustamassa Mustialan maanviljelysoppilaitoksessa oli vuodesta 1853 eläinlääkinnän opettajan toimi. Kun oppilaitos siirtyi valtiolle vuonna 1860, muutettiin eläinlääkinnän opettajan toimi samalla maamme ensimmäiseksi eläinlääkärin viraksi.

Kotisivuilla kerrotaan myös Suomen Talousseuran toimintaan osallistuneista henkilöistä, joita olivat mm. kirkkoherra Anders Chydenius, kirkkoherra ja myöhemmin piispa Zacharias Cygnaeus, professori Carl Niclas von Hellens, apteekkari Johan Julin vanhempi, apteekkari Erik Julin sekä kirurgian professori Joseph Gustavi Pippingskiöld. Seuran toimintaa kuvataan lisäksi kirjoituksissa Lukkarit sairaiden hoitajina, Rokotus isorokkoa vastaan Suomessa ja Eläinlääkinnän kehitys Suomessa vuosina 1809–1865.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1991: 6: 533. Täydennetty ja tarkistettu joulukuussa 2002.

Kirjallisuutta:

Yleiset historiateokset ja linkkeinä mainittujen kirjoitusten lähteet.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON