Arno Forsius

Tartuntatautien historiaa (Osa 2)

Edellinen osa: Tartuntatautien historiaa (Osa 1)

Kadonneet ja uudet tartuntataudit

Suurin osa nykyisistä tartuntataudeista on ollut väestön vitsauksena satojen tai tuhansien vuosien ajan, mutta tautien esiintymisessä on tapahtunut myös muutoksia, jotka ovat johtuneet osittain taudinaiheuttajista ja osittain ympäristötekijöistä.

Kadonneita tartuntatauteja ovat mm. 1400–1500-luvulla Euroopassa liikkunut Englannin hikitauti, viimeksi 1920-luvun alussa espanjankuumeena tunnetun influenssa yhteydessä esiintynyt unitauti (encephalitis lethargica) sekä Afrikassa vuodesta 1959 kolmen vuoden ajan esiintynyt G’nyong-nyong -virustauti (tunnetaan myös nimellä O'nyong-nyong). Viime mainittu tauti, jonka oireita olivat kuume, ihottuma ja niveloireet, tarttui hyttysten levittämänä ja muistutti oireiltaan paljon Suomessa tavattavaa Pogostan tautia. (Lisäys vuonna 2014 : O’nyong- nyong -tautia on todettu Afrikassa uudelleen vuodesta 1978 lähtien.) Ruttoa (paiseruttoa) ei ole ollut 1900-luvulla epidemioina, mutta sitä esiintyy eräissä Aasian osissa yhä endeemisenä. Isorokko on saatu hävitetyksi rokotuksilla, viimeinen sairaustapaus todettiin Afrikassa vuonna 1979.

Uusia tai 1900-luvun aikana merkitykselliseksi tulleita tartuntatauteja ovat olleet mm. virusten aiheuttamat verenvuotokuumeet, hepatiitti B, legioonalaistauti, HIV-tartunta ja sen aiheuttama AIDS, sekä prionitaudit.

Lisäys 1: Marraskuussa 2002 Kiinasta lähti leviämään ilmeisesti uudentyyppisen corona-viruksen aiheuttama hengitystietulehdus SARS (Severe Acute Respiratory Syndrome), joka muistuttaa taudinkuvaltaan vakavaa influenssa A:ta, eräänä oireena hengenvaarallinen keuhkotulehdus. SARSin tarttuvuus ei vaikuta niin herkältä kuin influenssa A:ssa ja tartunta leviää todennäköisesti hengitysteistä tapahtuvan pisaratartunnan sekä virtsan ja ulosteen välityksellä. Sairastuneissa ei ole ollut lapsia. Taudintapauksia on ilmoitettu 30.6.2003 mennessä noin 8500 ja tautiin kuolleita noin 810, siis noin 9,5 %. 65 vuotta täyttäneillä kuolleisuus on ollut yli 50 %, nuorilla aikuisilla ehkä vain 1 %. Tapauksia on ollut yli 30 maassa, eniten Kiinassa ja Kauko-Idässä sekä Kanadan Torontossa, pieniä epidemioita ja hajatapauksia ympäri maailmaa. Lukemat ovat osaksi arvoihin perustuvia. Yksi suomalainen on kuollut tautiin Kiinassa, mutta Suomessa ei ole todettu varmoja tapauksia. Toukokuun 2003 lopulla julkistettiin tieto, että tautia aiheuttavan corona-viruksen isäntänä olisi Kauko-Idässä yleinen, sivettieläimiin kuuluva naamaripalmunäätä (Paguma larvata), joka kantaa virusta tautiin sairastumatta. [Päivitetty 30.6.2003. Epidemia näyttää pysähtyneen melkein täysin. Tämän jälkeen päivitetään vain, jos tulee ratkaisevasti uutta.]

Lisäys 2: J. Zahorsky on kuvannut vuonna 1929 ensimmäisen kerran kaliki-viruksen aiheuttamaksi sopivan oksennus- ja ripulitaudin, ns. talviripulin. Kyseisen taudin aiheuttajaksi tunnistettiin vuonna 1968 ns. Norwalk-agenssi, joka aiheutti silloin Yhdysvaltojen Norwalkissa laajan oksennus- ja ripuliepidemian. A. Z. Kapikian ym. totesivat vuonna 1972 elektronimikroskoopilla sen ensimmäiseksi ihmisellä tautia aiheuttaneeksi kaliki-virukseksi, jonka nimeksi on sittemmin tullut norovirus. Suomessa kaliki- (noro-) virusepidemioita on ollut ainakin vuodesta 1979 alkaen. Niiden ja tautiin sairastuneiden määrä on jatkuvasti lisääntynyt. Tauti aiheuttaa kuumeisen, 1–2 päivää kestävän vatsataudin, jonka oireita ovat vatsakivut, oksennukset ja ripuli. Tauti, joka on yleensä vaaraton, tarttuu hyvin herkästi potilaiden eritteiden, niiden tahrimien pintojen ja käsien sekä vesien ja ravintoaineiden välityksellä. [Päivitetty 29.4.2003.]

Mikrobitautien lääkehoito

Kuppataudin hoito 1500-luvun alusta lähtien elohopealla oli kemoterapiaa, sairauksien hoitoa kemiallisilla aineilla. Seuraava tietyn tartuntataudin hoitoon tehonnut lääke oli kiinakuori, jota käytettiin kasvirohdoksena ja jonka vaikuttava kemiallinen aine, kiniini, eristettiin puhtaana vasta vuonna 1820.

Englantilainen James Braid (1795–1860) kokeili natriumarsenaattia vuonna 1858 trypanosoman aiheuttaman afrikkalaisen unitaudin hoitamisessa, samoin tutkimusmatkailijana tunnettu David Livingstone (1813–1873). Aivan ilmeisesti heillä on ollut käsitys siitä, että taudin aiheuttaja oli jokin mikrobi. Arseeniyhdisteet oli todettu hyödyllisiksi aikaisemmin mm. kasvituholaisia vastaan. Toinen taudin hoidossa käytetty lääke oli kaliumarsenaattiliuos eli Solutio arsenicalis Fowleri. Arseeniyhdisteillä, jotka tunnettiin tehokkaina myrkkyinä ja väriaineina, tuli olemaan tärkeä osuus kemoterapian kehityksessä.

Mikrobitautien järjestelmällinen kemoterapia alkoi kuitenkin vasta 1800-luvun loppupuolella bakteriologian kehittyessä. Bakteerien ja kudosten värjääminen mikroskooppisia tutkimuksia varten oli osoittanut, että käytetyt väriaineet kiinnittyivät eri tavoin kudosten eri rakenteisiin. Paul Ehrlich (1854–1915) oli kokeillut jo 1860-luvun lopulta alkaen myös elävien solujen värjäämistä eli ns. vitaalivärjäystä. Hänen teoriansa mukaan väriaineet ja lääkkeet vaikuttivat kiinnittymällä solujen tiettyihin rakenteisiin, joita hän nimitti reseptoreiksi niitä tarkemmin tuntematta. Myöhemmin Ehrlich kiinnostui väriaineiden vaikutuksesta taudinaiheuttajiin. Hän käytti metyleenisinistä (metyylitioniinikloridi) kohtalaisella tuloksella malarian hoitoon ihmisillä. Hän kehitti myös mm. nimillä trypaanipunainen ja trypaanisininen tunnetut väriaineet, jotka olivat tehokkaita erityisesti kotieläinten trypanosomiaasin hoidossa.

Charles-Louis-Alphonse Laveran (1845–1922) ja Félix Mesnil (1868–1938) havaitsivat vuonna 1902, että Béchampin jo vuonna 1863 keksimä arseenivalmiste atoksyyli hävitti Nagana-trypanosoomat rottien, hiirien ja koirien verestä. W. Thomas puolestaan totesi vuonna 1904, että atoksyyli oli unitaudin hoidossa vähemmän myrkyllistä kuin usein käytetty kaliumarsenaattiliuos. Käytetyt valmisteet eivät kuitenkaan pystyneet parantamaan suuria eläimiä eikä ihmisiä. Sen lisäksi Franke, Röhl ja Browning totesivat jo vuonna 1907, että lääkitys menetti hiirillä usein nopeasti tehonsa seurauksena arseenivalmisteille vastustuskykyisten taudinaiheuttajien kehittymisestä. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin havaittiin taudinaiheuttajien lääkeresistenssi.

Ehrlich kiinnostui jälleen arseenivalmisteista ja selvitti vuonna 1907 Bertheimin kanssa, että atoksyyli oli kemialliselta rakenteeltaan para-amino-fenyyli-arsonihappoa. Ehrlich kehitti atoksyylistä vuonna 1909 arseno-fenyyli-glysiinin, jolla saatiin unitaudin hoidossa parempia tuloksia. Atoksyylistä kehitettiin vuonna 1919 Yhdysvalloissa afrikkalaisen unitaudin hoitoon edelleen tehokkaampi ja vaarattomampi johdannainen, tryparsamidi. Atoksyylia käytettiin kuitenkin edelleen ja siihen liittyy myös eräs lääketieteen katastrofi, sillä 700 potilasta menetti vuonna 1932 näkönsä lääkkeen väärän annostelun vuoksi. Sen jälkeen sveitsiläinen lääkäri ja kemisti Friedheim kehitti lääkkeestä jälleen vaarattomamman valmisteen nimeltään melarsoprol.

Ehrlichin haaveena oli kehittää mikrobitautien hoitoon kemiallisia "taika-ammuksia", jotka elimistöön annettuina osuisivat suoraan taudinaiheuttajiin. Tässä tarkoituksessa hän tutki työtoveriensa kanssa satoja kemiallisia yhdisteitä. Kun Fritz Schaudinn (1871–1906) ja Erich Hoffmann (1868–1959) olivat löytäneet vuonna 1905 kuppatautia aiheuttavan spirokeetan, ryhtyi Ehrlich etsimään lääkettä sitä vastaan. Paul Uhlenhuth (1870–1957) oli työtovereineen havainnut vuonna 1907, että atoksyyli tehosi koe-eläimillä kuppatautiin sekä erään toisen spirokeetan aiheuttamaan toisintokuumeeseen. Sen vuoksi Ehrlich suuntasi tarmonsa erityisesti arseeniyhdisteisiin. Hänen onnistuikin yhdessä japanilaisen Shatshiro Hatan (1873–1938) kanssa kehittää vuonna 1909 arsfenamiini (Salvarsan) ja vuonna 1912 neoarsfenamiini (Neosalvarsan). Näistä jälkimmäinen olikin kuppataudin pääasiallinen lääke aina 1940-luvun lopulle saakka, jolloin penisilliini syrjäytti sen.

Seuraavat merkittävät tartuntatautien hoitoon kehitetyt lääkkeet olivat bakteereihin tehoavat sulfavalmisteet 1930-luvulla ja antibiootit 1940-luvulla sekä viruksiin vaikuttavat kemialliset lääkkeet 1970-luvulla. Prionitauteihin ei ole toistaiseksi olemassa mitään lääkettä. Tässä yhteydessä on aiheellista mainita lisäksi, että 1940-luvulta alkaen käytettiin eräiden bakteeritautien hoitoon bakteriofageja, joista useat ovat bakteereja tuhoavia viruksia. Kiinnostus bakteriofagien avulla tapahtuvaan hoitoon väheni antibioottien keksimisen jälkeen, mutta asia on tullut jälleen ajankohtaiseksi 1980-luvulta alkaen, kun yhä useammat bakteerit ovat kehittyneet vastustuskykyisiksi mikrobilääkkeitä kohtaan.

Tartuntatautien leviämistapoja

Seuraavassa on mainittu joitakin esimerkkejä tartuntatautien leviämistavoista, taudinaiheuttajina loiset, alkueläimet, sienet, bakteerit, riketsiat, virukset tai prionit. Moni tartuntatauti voi kuulua kahteen tai useampaankin ryhmään. Luettelot eivät ole täydellisiä.

1. Pisara- ja kosketustartunta hengitysteiden ja nielun eritteistä suuhun, nenään, silmien sidekalvoihin, hengitysteihin tai ihoon (sukupuolitaudit kohdassa 2.): loistaudit: syyhy; alkueläintaudit: amebiasis; sienitaudit: ihosienet; bakteeritaudit: kurkkumätä, tulirokko, hinkuyskä, pernarutto, tuberkuloosi, lepra; virustaudit: isorokko, vesirokko, tuhkarokko, vihurirokko, sikotauti, influenssa, myyräkuume, rabies (raivotauti).

2. Sukupuolinen tartunta seksuaalisen kanssakäymisen seurauksena limakalvoihin tai ihoon eritteistä tai ihossa olevista vaurioista: bakteeritaudit: kuppa, tippuri, sankkeri, lymphogranuloma inguinale, klamydiatauti; virustaudit: herpes genitalis, kondyloma, HIV.

3. Ruoka- ja juomatartunta ruoan ja juoman mukana ruoansulatuskanavaan: loistaudit: suolistoloiset; alkueläintaudit: amebiasis; sienitaudit: sammas; bakteeritaudit: kolera, salmonellataudit, bruselloosi, tuberkuloosi; virustaudit: hepatiitti A, norovirus (kalikivirus) -tauti, polio; prionitaudit: nautojen BSE-tauti ihmisellä, nimenä variantti Creutzfeldt-Jacobin tauti (disease) eli vCJD.

4. Vektoritartunta hyttysten ja muiden niveljalkaisten välityksellä ihoon tai vereen: loistaudit: filariasis, bilharziasis; alkueläintaudit: malaria, trypanosomiasis, leishmaniasis; bakteeritaudit: rutto, borrelioosi; riketsiataudit: pilkkukuume; virustaudit: keltakuume, virusaivokuumeet.

5. Veritartunta ruiskutettavien lääkkeiden ja muiden valmisteiden mukana tai epäpuhtautena injektioiden ja kajoavien (invasiivisten) toimenpiteiden seurauksena: bakteeritaudit: kuppa; virustaudit: hepatiitit B ja C, HIV; prionitaudit: Creutzfeldt-Jacobin tauti (disease) eli CJD.

Tartuntatautien torjunta

Tartuntatautien torjunnassa on kaksi pääasiallista keinoa: taudinaiheuttajien leviämisen ehkäiseminen ja väestön vastustuskyvyn lisääminen rokotuksilla.

Taudinaiheuttajien leviämistä voidaan ehkäistä monella eri tavalla. Tautia sairastavia voidaan hoitaa tautiin tehoavilla lääkkeillä, jolloin taudin kesto ja taudin levittämisen aika lyhenevät. Tautia sairastavat voivat vähentää taudinaiheuttajien levittämistä välttämällä yskimistä ja aivastamista, välttämällä käsiensä ja vaatteittensa tahrimista taudinaiheuttajia sisältävillä eritteillä, pesemällä kätensä huolellisesti ulostamisen ja virtsaamisen jälkeen sekä hävittämällä tai desinfioimalla kaikki taudinaiheuttajia sisältävät eritteet. Lisäksi tautia sairastavien on vältettävä kontakteja tartunnanvaarassa oleviin tai heidät on eristettävä kokonaan.

Toisaalta tartunnanvaarassa olevien ihmisten on mahdollisuuksien mukaan vältettävä tartunnan lähteitä tai välittäjiä. Pisaratartuntaa voidaan välttää käyttämällä hengityssuojaimia, mutta suojainten tulisi peittää myös silmät sidekalvojen kautta tulevan tartunnan ehkäisemiseksi. Pisaratartuntaa saa helpoimmin väentungoksessa sisätiloissa, minkä vuoksi epidemia-aikoina on syytä välttää oleskelua mm. väentungoksessa, kokoushuoneissa ja liikennevälineissä. Suuri osa tartunnoista saadaan likaisten käsien, ruoan ja juoman välityksellä, minkä vuoksi epidemia-aikoina on noudatettava huolellista käsihygieniaa ja vältettävä mahdollisesti tartunnanvaarallisia juomia ja ruokia. Turvallisimpia ovat pullotetut ja pastöroidut juomat, kuumentaen valmistetut ruoat sekä kuorittuina syötävät hedelmät. Sukupuolitaudeissa kondomi ehkäisee useimmat tartunnat, mutta esim. kuppatauti voi tarttua kondomin peittämän alueen ulkopuolelle jäävän ihon kautta.

Yhteiskuntien tartuntatautien torjuntaohjelmaan kuuluvat mm. hyvin toimivat viemäri- ja vesijohtojärjestelmät, muiden tartuntaa levittävien teknisten laitteiden valvonta, elintarvikkeiden laadun, valmistuksen, kuljetuksen ja myynnin tarkastus ja valvonta sekä tartuntatautien esiintymisen seuranta, koko väestön kattava valistustoiminta sekä yleisvaarallisia tartuntatauteja sairastavien hoito ja tarvittaessa eristäminen. Tartuntatautien torjunnan onnistuminen edellyttää asianmukaista lainsäädäntöä ja sen noudattamista.

Rokotuksilla voidaan lisätä elimistön vastustuskykyä useita mutta ei suinkaan läheskään kaikkia tarttuvia tauteja kohtaan. Rokotukset ovat tautikohtaisia, joskin rokotus isorokkoa vastaan on tapahtunut lehmärokkovirusta käyttäen. Eräiden rokotusten kohdalla on päätelty tapahtuneen tietynlaista yleistä vastustuskyvyn kohoamista. Rokotuksilla saatava vastustuskyky ei yleensä ole yhtä hyvä ja kestävä kuin sairastetun taudin aiheuttama vastustuskyky, mutta rokotuksen tehon kestoa voidaan lisätä tehosterokotuksilla.

Osa rokotteista on valmistettu heikennetyistä taudinaiheuttajista ja niiden kohdalla on olemassa teoreettinen vaara sairastua tautiin rokotuksen seurauksena. Osa rokotteista on taas valmistettu kuolleista taudinaiheuttajista tai taudinaiheuttajien joistakin rakenneosista. Nämä rokotteet eivät voi aiheuttaa sairautta, mutta joissakin tapauksissa kylläkin yliherkkyysoireita. Rokotteita annetaan niiden laadusta riippuen suun kautta, ihonsisäisesti, ihonalaisesti tai lihaksensisäisesti. Käyttöön tulevat rokotteet on valmistettu ja tarkastettu niin, että niistä mahdollisesti aiheutuvat sivuvaikutukset ovat hyvin harvinaisia. Rokotteita kehitetään jatkuvasti sekä uusia tauteja vastaan että teholtaan paremmiksi. Parhaillaan ponnistellaan rokotteen valmistamiseksi mm. malariaa ja HIV-tartuntaa vastaan.

Eräät luonnonmukaista elämäntapaa korostavat väestöryhmät ovat vastustaneet "keinotekoista" rokottamista, minkä johdosta heidän keskuudessaan on lapsilla esiintynyt vakavia ja jopa kuoleman aiheuttaneita lasten kulkutauteja, mm. kurkkumätää ja hinkuyskää. Toinen rokotusten kannalta ongelmallinen väestöryhmä on sosiaalisesti syrjäytyneet, jotka eivät välitä huolehtia lastensa rokottamisesta. Jos rokottamattomien lasten osuus väestöstä kasvaa merkittävästi, lisääntyy samalla eräiden tartuntatautien mahdollisuus levitä epidemioina.

Rokotukset tapahtuvat käytännössä kahdella periaatteella. Lapsille annetaan ennen aikuistumista tietyn kaavan mukainen rokotussuoja yleisiä ja haitallisia tartuntatauteja vastaan. Aikuisille ja osittain myös lapsille annetaan tarvittaessa tehosterokotuksia aikaisempien rokotusten vaikutusajan jatkamiseksi sekä sellaisia rokotuksia, jotka ovat tarpeen heikentyneen vastustuskyvyn, ammatin, työn, ulkomaille matkustamisen tai muun erityisen syyn vuoksi.

Lasten rokotusohjelma on käsittänyt Suomessa rokotukset seuraavia tauteja vastaan: tuberkuloosi, kurkkumätä, hinkuyskä, jäykkäkouristus, tuhkarokko, sikotauti, vihurirokko ja polio. Muita tarvittaessa yleisimmin annettuja rokotuksia ovat: influenssa A ja B, hepatiitti A, hepatiitti B, vesirokko, keltakuume, puutiaisaivotulehdus, Japanin aivotulehdus, rabies eli raivotauti, lavantauti, rutto, pernarutto, meningokokki A ja C, pneumokokki ja hemofilus B.

Lyhyitä katsauksia eräiden tartuntatautien historiaan

Seuraavassa on mainittu esimerkkeinä eräitä merkittäviä tartuntatauteja. Esiintyvyys- ja kuolleisuuslukemat ovat vain suuntaa antavia. Mm. seuraavista tähän kirjoitukseen liittyvistä tartuntataudeista on laajemmat esitykset näillä kotisivuilla: dengue-kuume, Englannin hiki, hepatiitti A, hinkuyskä, influenssa, isorokko, kolera, kuppatauti, kurkkumätä, lavantauti, legioonalaistauti, lepra, malaria (Suomessa), pernarutto, pilkkukuume, punatauti, rabies, (paise)rutto, toisintokuume, tuberkuloosi, tuhkarokko, tulirokko.

Bakteeritaudit

Lepra eli spitaali on leprabakteerin aiheuttama pitkäaikainen sairaus, joka tarttuu yleensä monivuotisen läheisen kontaktin välityksellä. Puhjettuaan lepra on yleensä parantumaton, ja vuosia tai vuosikymmeniä sairastettuaan potilaat kuolevat siihen tai varsin yleisiin lisätauteihin. Nykyään on olemassa lepraan tehoavia lääkkeitä, mutta köyhissä maissa niiden käyttöön ei ole varaa. Lepraa sairastavia arvioidaan olleen 1900-luvun lopulla maailmassa ainakin noin 12 milj. ihmistä useissa matalan elintason maissa. Tautiin vuosittain kuolleiden määrästä ei ole tarkempia tietoja.

Tuberkuloosi on tuberkuloosibakteerin aiheuttama sairaus, jonka tavallisin muoto on keuhkotuberkuloosi eli keuhkotauti. Tauti voi esiintyä kuitenkin lähes kaikissa elimissä. Lapsilla yleinen taudin muoto on imusolmuketuberkuloosi eli risatauti. Sen lisäksi lapsilla tavataan usein nivel-, luu- ja selkärankatuberkuloosia. Muita taudin muotoja ovat iho- ja munuaistuberkuloosi. Vaikka tuberkuloosi on yleensä pitkäaikainen sairaus, voivat ns. lentävä keuhkotauti eli miliaarituberkuloosi ja tuberkuloottinen aivokalvontulehdus aiheuttaa kuoleman jo lyhyessä ajassa.

Aikaisemmin suuri osa väestöstä sai tartunnan, mutta huomattava osa parani ensitartunnasta. Jos paranemista ei tapahtunut, sairaus eteni muualle elimistöön ja kesti usein vuosikausia. Myös näistä tapauksista osa parani vähitellen. Ensitartunnan ehkäisemiseksi on käytetty 1920-luvulta alkaen lapsilla ns. Calmette-rokotusta. Tuberkuloosin aiheuttamasta sairastuneisuudesta ja varsinkin kuolleisuudesta on kyllä tilastoja, mutta kuolleiden osuus sairastuneista on ollut vaikeasti arvioitavissa tuberkuloosin monimuotoisuuden vuoksi. Eräiden arvioiden mukaan tuberkuloosin eri muotoja aktiivisesti sairastavia olisi ollut väestössä 5-kertainen määrä tautiin kuolleisiin verrattuna.

Ennen tuberkuloosiin tehoavan lääkehoidon alkamista vuotuinen kuolleisuus tuberkuloosiin oli noin 2–3 o/oo asukasluvusta ja noin 1/10 osa kokonaiskuolleisuudesta. Tuberkuloosi on edelleen yleinen tauti kehitysmaissa ja sosiaalisten vaikeuksien rasittamissa maissa. Tuberkuloosiin sairastui vielä 1900-luvun lopulla maailmassa vuosittain lähes 9 milj. ihmistä ja tautiin kuoli vuosittain noin 3 milj. ihmistä. Luvut ovat olleet laskusuunnassa. Tuberkuloosibakteeriin on ollut tehokkaita lääkkeitä 1950-luvulta alkaen, mutta aivan viime vuosina on todettu bakteerikantoja, jotka ovat vastustuskykyisiä melkein kaikille tunnetuille lääkkeille.

Tulirokko eli scarlatina on melko herkästi tarttuva tauti, joka antaa lähes elinikäisen vastustuskyvyn. Taudin aiheuttaa A-ryhmään kuuluva hemolyyttinen streptokokki, jolla on erityinen punoittavan ihottuman aiheuttava toksiiniominaisuus. Tämä bakteerityyppi on usein muutenkin paljon vaarallisempi kuin muut A-ryhmän streptokokit. Tulirokkoa esiintyi vaihtelevin väliajoin enimmäkseen lasten keskuudessa, mutta myös aikuiset saattoivat sairastua siihen. Tulirokon vaarallisuus vaihteli melkoisesti eri epidemioiden aikana. Joskus sen aiheuttama kuolleisuus oli jopa 20 % sairastuneista. Eräiden tilastojen mukaan tulirokon aiheuttama vuotuinen kuolleisuus on ollut pitkällä aikavälillä keskimäärin 0,3 o/oo väestöstä. Aikaisemmin ainoa ennalta ehkäisevä menetelmä oli muutamia viikkoja kestänyt eristäminen. Tulirokkoa on voitu hoitaa 1930-luvulta alkaen sulfalääkkeillä ja 1940-luvulta alkaen ensisijaisesti penisilliinillä. Nykyään tartunnan ehkäisemiseen käytetään penisilliinisuojausta.

Hinkuyskä eli pertussis tarttui herkästi ja antoi lähes elinikäisen vastustuskyvyn uutta tartuntaa kohtaan. Hinkuyskäepidemioita esiintyi vaihtelevin väliajoin, jolloin siihen sairastuivat yleensä edellisen epidemian jälkeen syntyneet. Hinkuyskä tarttui jo aivan pieniinkin lapsiin ja alle 6 kk:n ikäisistä siihen saattoi kuolla jopa 25 % sairastuneista. Vanhemmilla lapsilla kuolleisuus tautiin oli paljon vähäisempi, tavallisesti alle 1 %. Hinkuyskäepidemian aiheuttama vuotuinen kuolleisuus oli joskus jopa 6 o/oo väestöstä, mutta pitkän aikavälin vuotuinen kuolleisuus on ollut yleensä noin 1 o/oo väestöstä. Lapset voidaan suojata rokotuksilla tautia vastaan ja taudin vaarallisuutta voidaan vähentää lääkkeillä. Maailmassa arvioitiin esiintyvän 1990-luvulla vuodessa keskimäärin 40 milj. hinkuyskätapausta, joista 355 000 päättyi kuolemaan.

Kurkkumätä eli difteria tarttui melko herkästi ja antoi elinikäisen vastustuskyvyn uutta tartuntaa kohtaan. Epidemioita oli vaihtelevin väliajoin, useimmiten talvikauden aikana. Tautiin sairastuneet olivat yleensä lapsia. Kurkkumädän hankalin oire oli tukkeava kurkunpääntulehdus eli kuristustauti. Kurkkumätä voi esiintyä myös haavatulehduksena. Kurkkumätäbakteerin erittämä myrkky aiheutti usein vakavia sisäelinhermoston vaurioita. Kuolleisuus kurkkumätään oli aikaisemmin ilman hoitoa 5–10 % sairastuneista. Pitkän aikavälin vuotuinen kuolleisuus oli kurkkumädän kohdalla kuitenkin keskimäärin vain noin 0,2 o/oo väestöstä. Kurkkumätä voidaan pitää lapsilla kurissa rokotuksilla, mutta suojan jatkuminen aikuisella iällä edellyttää myöhempiä tehosteannoksia.

Punatauti eli bakteeridysenteria (shigelloosi) tarttuu herkästi saastuneen talousveden ja ravintoaineiden välityksellä. Epidemiat alkoivat tavallisesti syyskesällä ulosteiden likaamien sadevesien päästessä saastuttamaan kaivot. Punatauti ei antanut mainittavaa vastustuskykyä uutta tartuntaa kohtaan, minkä vuoksi epidemiat saattoivat toistua paikkakunnalla vuodesta toiseen. Punatautiin sairastuivat kaiken ikäiset ja se oli vaarallisin pikkulapsille sekä vanhuksille. Epidemioiden vaarallisuus vaihteli eri aikoina melkoisesti, ja siihen sairastuneista kuoli joskus vain 0,1 %, joskus jopa yli 10 %. Pitkän aikavälin vuotuinen kuolleisuus punatautiin oli aikaisemmin 2–3 o/oo väestöstä, mutta epidemian aikoina se saattoi olla 8–25 o/oo. Punataudin ehkäisyssä tärkeintä on hyvä ruoka-, vesi-, käymälä- ja käsihygienia. Tautiin on olemassa tehokkaita lääkkeitä.

Kolera eli aasialainen kolera on voimakkaan ripulin ja hengenvaarallisen nestehukan aiheuttava tartuntatauti, joka leviää tartunnanaiheuttajan saastuttamien talousvesien ja ravinnon mukana. Maailmanlaajuisiin koleraepidemioihin kuoli 1800-luvulla miljoonia ihmisiä. Koleraan sairastuivat melkein kaikki tartunnan saaneet ja tautiin kuoli keskimäärin 50 % sairastuneista. Myös lievempiä koleratyyppejä on ollut liikkeellä. Varhain aloitetulla nestehoidolla kuolleisuus on nykyään vähäinen. Taudin voimakkuuteen voidaan vaikuttaa myös lääkkeillä. Koleran ehkäisyssä vesihygienia on ensiarvoisen tärkeää. Tautia esiintyy jatkuvasti mm. Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa.

Rutto eli paiserutto on bakteerin aiheuttama hengenvaarallinen tartuntatauti, joka tarttuu rotista ja muista jyrsijöistä ihmisiin ja sen jälkeen myös ihmisistä tosiin, varsinkin ns. keuhkorutossa. Suurin osa tartunnan saaneista sairastuu tautiin ja kuolleisuus on ollut 60–90 % , keuhkorutossa jopa 100 %. Tämä kauhistuttava "musta surma" vei 1300-luvun puolivälin tienoilla hautaan neljänneksen Euroopan väestöstä, noin 25 milj. ihmistä. Ruttoa on ollut läntisessä maailmassa vain satunnaisesti 1720-luvun jälkeen. Tautiin on olemassa rokote ja sitä voidaan myös hoitaa lääkkeillä.

Toisintokuume eli typhus recurrens levisi vaatetäiden ja ehkä luteiden välittämänä samoissa olosuhteissa kuin pilkkukuumekin. Siihen sairastuivat kaiken ikäiset ihmiset. Toisintokuume antoi vain lyhytaikaisen vastustuskyvyn uutta tartuntaa kohtaan. Tauti oli kohtalaisen vaarallinen ja siihen kuoli 2–8 % sairastuneista, joskus huomattavasti enemmänkin. Taudin ehkäisemiseksi vaatetäiden hävittäminen on tärkeää. Tautiin on olemassa lääkkeitä.

Alkueläintaudit

Malaria on tärkeä ja paljon kuolleisuutta aiheuttanut tauti, jota hyttyset levittävät. Tautia esiintyy trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla sekä osaksi myös lauhkean ilmaston alueella. Malariaa on neljää päätyyppiä, joista ns. trooppinen malaria on nopeasti tappava tauti. Muissa tyypeissä tauti on hitaammin etenevä, mutta luontainen paraneminen niistäkin on hyvin harvinaista. Rokotetta ei ole vielä onnistuttu kehittämään, mutta estolääkitys on melko tehokas hyvin toteutettuna. Tautiin on myös lääkkeitä, mutta monet niistä ovat menettäneet tehonsa malariaplasmodin kehittämän vastustuskyvyn johdosta. Eräs osa taistelussa malariaa vastaan on hyttysten torjunta sekä myrkyillä että lätäköiden hävittämisellä. Hyttyset ovat tulleet vastustuskykyisiksi useita myrkkyjä kohtaan. Maailmassa todettiin 1990-luvulla vuosittain noin 500 milj. uutta malariatapausta ja tautiin kuoli vuosittain noin 2 milj. ihmistä. [Lisäys toukokuussa 2005: WHO:n uuden arvion mukaan malariaan kuolee vuosittain noin 1 milj. ihmistä.]

Amebiaasi, amebapunatauti eli amebadysenteria on yleinen trooppisten alueiden kulkutauti, joka aiheuttaa paljon kuolleisuutta ja vakavana jälkitautina märkäpesäkkeitä maksassa ja vatsaontelossa, joskus myös keuhkoissa ja aivoissa. Taudin pääasiallinen oire on paksunsuolen tulehduksesta aiheutuvat suolistokouristukset ja verinen ripuli. Taudin sairastanut voi jäädä oireettomaksi tartunnankantajaksi. Tautiin on kuollut aikaisemmin miljoonia ihmisiä. Hoitona on nykyään ensisijaisesti metronidatsoli, joka tehoaa hyvin tuoreissa tapauksissa.

Unitauti eli afrikkalainen unitauti on siimaeliön aiheuttama pitkäaikainen kuumetauti, jossa esiintyy loppuvaiheessa erilaisia keskushermosto-oireita ja uneliaisuutta. Unitauti on ensimmäinen tietoisesti kemoterapialla hoidettu tartuntatauti. Tautia esiintyy karjassa ja ihmisissä, ja sen siirtäjänä eläimistä ja ihmisistä toisiin toimivat useat tsetse-kärpäslajit. Keski- ja Etelä-Amerikassa esiintyvä unitauti (Chagasin tauti) on hieman toisen tyyppinen ja sen siirtäjänä toimii lude.

Leishmaniasis on siimaeliön aiheuttama tartunta-tauti, jonka tärkein muoto on kala-azar. Tautia esiintyy laajasti trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla. Taudissa esiintyy, kuumetta, anemiaa, pernan suurentumista ja limakalvojen verenvuotoa. Taudinkantajina ovat useat eläinlajit ja tauti tarttuu hietasääskien välityksellä. Ilman hoitoa kuolleisuus on ollut taudissa noin 90 %, mutta nykyään se on hoidettuna alle 5 %. Tauti on aiheuttanut aikaisemmin miljoonia sairaustapauksia ja kuolemantapauksia. Taudista tunnetaan myös pelkästään iho-oireita tai iho- ja limakalvo-oireita aiheuttavat muodot.

Loistaudit

Loistaudeista tärkeimpiä ovat suolistoloiset. Suolistomatoja sairastavia arvioitiin olleen maailmassa 1990-luvulla jatkuvasti 1,4 miljardia henkeä ja tauteihin kuoli vuosittain noin 165 000 henkeä.

Suolinkainen (ascaris) on kaikkialla maailmassa ihmisellä esiintyvä suolistoloinen. Suolinkainen on haitallinen erikoisesti lapsilla ja se voi aiheuttaa joskus vakavia tai hengenvaarallisia lisätauteja. Suolinkainen tarttuu maaperän kautta käsien ja mullan välityksellä. Taudin ehkäisemisessä käsi- ja ruokahygienia ovat ensisijaisia keinoja. Useimmilla imettäväislajeilla on omat suolinkaistyyppinsä.

Lapamato eli leveä heisimato (Diphyllobothrium latum) on esimerkkinä suolattomien vesien kaloista tarttuvana suolistoloisena, joka on ollut aikaisemmin yleinen myös Suomessa. Tauti on aiheuttanut joillekin sitä sairastaville näivetysveritautia eli pernisiöösiä anemiaa muistuttavan verenheikkouden. Tauti leviää matoa sairastavien ulosteissa erittyvien madonmunien mukana vesistöihin ja sieltä äyriäisten ja kalojen välittämänä jälleen ihmisiin. Tauti voidaan ehkäistä välttämällä kypsentämättömän kalan syömistä.

Bilhartsioosi (Bilharziosis) eli skistosomiaasi (halkiomatotauti) on ollut malarian jälkeen merkittävin trooppinen tartuntatauti, jonka torjunnassa on saavutettu tuloksia 1900-luvun puolivälistä alkaen. Bilhartsioosi on eräiden imumatojen aiheuttama sairaus, jossa esiintyy vaikeita tautimuutoksia maksassa ja suolistoverenvuotoja tai tulehdusmuutoksia ja verenvuotoja virtsarakossa. Veteen jouduttuaan munista vapautuneet toukat siirtyvät kotiloihin, joissa kehittyneet kerkariat tarttuvat ihon kautta vesissä kahlaaviin tai uiviin ihmisiin. Tautia esiintyy Afrikassa, Keski- ja Etelä-Amerikassa sekä Kaakkois-Aasiassa miljoonissa ihmisissä.

Filarioosi on hyttysen välityksellä tarttuva mikrofilarioiden (rihmamatojen) aiheuttama tauti, jossa pienikokoiset madot pesiytyvät imusuoniin ja imusomukkeisiin, aiheuttaen vähitellen runsaita turvotuksia jaloissa ja alavartalolla. Filarioosi on yleinen sairaus trooppisilla ja subtrooppisilla ilmastovyöhykkeillä, joiden alueilla sitä sairastavat miljoonat ihmiset. Taudin hoitoon käytetään arsenamidia, dietyylikarbamatsiini ja ivermektiiniä.

Riketsiataudit

Pilkkukuume eli typhus exanthematicus on ollut ihmisellä tärkein riketsian aiheuttama tartuntatauti. Pilkkukuume, joka levisi pääasiallisesti vaatetäin välittämänä, oli erittäin tarttuva ja se antoi taudista parantuneelle pitkäaikaisen vastustuskyvyn uutta tartuntaa kohtaan. Pilkkukuumetta esiintyi epäsäännöllisin väliajoin yleensä nälkä- ja sotavuosina, jolloin kerjäläisten tai sotaväen liikehtiminen sekä asumisen ahtaus loivat hyvät edellytykset taudin leviämiselle. Pilkkukuumeeseen sairastuivat usein kaiken ikäiset ihmiset ja se oli vaarallinen sairaus, johon kuoli nuoremmissa ikäluokissa 10–20 % sairastuneista ja 50-vuotta täyttäneistä jopa 60 %. Epidemian aikana pilkkukuumeen aiheuttama vuotuinen kuolleisuus saattoi olla 15–75 o/oo väestöstä. Koska epidemiat toistuivat harvoin, jäi pitkän aikavälin kuolleisuus vähäiseksi. Taudin ehkäisemisessä on tärkeintä vaatetäiden hävittäminen. Tautiin on olemassa nykyään myös tehokkaita lääkkeitä.

Virustaudit

Isorokko eli variola tarttui erittäin herkästi ja sairastettu tauti antoi käytännössä elinikäisen vastustuskyvyn uutta tartuntaa kohtaan. Epidemiat toistuivat noin 4–6 vuoden välein ja niiden aikana tautiin sairastuivat pääasiallisesti edellisen epidemian jälkeen syntyneet lapset. Isorokko oli vaarallinen tauti, johon kuoli tavallisesti noin 25 % sairastuneista. Pitkän aikavälin vuotuinen kuolleisuus siihen oli 2–5 o/oo väestöstä ja 8–15 % kokonaiskuolleisuudesta. Taudin estämisessä rokotus on tärkeää. Isorokko oli ensimmäinen tartuntatauti, joka saatiin rokotusten avulla hävitetyksi maailmasta. Viimeinen tapaus todettiin Afrikassa vuonna 1979.

Tuhkarokko eli morbilli tarttui erittäin herkästi ja sen sairastaminen antoi elinikäisen vastustuskyvyn uutta tartuntaa kohtaan. Epidemiat toistuivat muutaman vuoden välein ja tautiin sairastuivat edellisen epidemian jälkeen syntyneet lapset. Tuhkarokon vaarallisuus vaihteli mm. sairastuneiden lasten peruskunnosta riippuen. Kuolleisuus siihen oli useimmiten vain 0,1 % sairastuneista, mutta pidemmän väliajan jälkeen on todettu epidemioita, joissa kuolleisuus oli jopa 25 %. Tuhkarokon aiheuttama pitkän aikavälin vuotuinen kuolleisuus oli noin 0,4 o/oo väestöstä. Tuhkarokon arvioitiin aiheuttaneen maailmassa 1990-luvulla vuosittain sairastumisia noin 42 milj. ja kuolemantapauksia noin 1 miljoonan. Tautiin on nykyään olemassa tehokas rokote.

Vihurirokko eli rubeola on etenkin lapsilla yleinen virustauti, joka on yleensä vaaraton. Varsinkin aikuisilla se voi aiheuttaa jälkitautina pitkällisen niveloireilun ja naisilla raskauden aikana sikiölle epämuodostumia. Lasten yleisen rokotuksen seurauksena tauti on tullut kehittyneissä maissa harvinaiseksi ja useat eivät saa sitä enää normaalina tartuntana. Erityisesti sikiövaurioiden ehkäisemiseksi rokottamattomille ja tautia sairastamattomille tytöille ja naisille annetaan rokotussuoja.

Polio(myelitis) eli lapsihalvaus oli aikaisemmin varhain lapsuudessa saatu virustauti, joka sairastettiin usein lähes huomaamatta. Hygieenisten olojen parannuttua tartunta siirtyi myöhäisempään ikään, nuoruuteen ja joskus jopa aikuisuuteen saakka, jolloin tauti on esiintynyt usein vakavin ja pysyvin halvausoirein. Tauti voidaan ehkäistä rokotuksella. Koska rokotuksia ei ole ollut mahdollista toteuttaa monissa kehitysmaissa, aiheutti polio vielä 1990-luvulla keskimäärin 460 000 kuolemantapausta vuosittain. Kuolinsyistä tärkein on ollut hengityshalvaus.

Influenssa ("oikea" influenza) kiertää jatkuvasti maanosia ja koko maailmaa toistuvina epidemioina, nykyään vuosittain. Influenssaviruksia on useita tyyppejä ja osa niistä aiheuttaa vakavan sairauden, jossa kuolleisuus on ollut jopa 20 % sairastuneista. Lievissä epidemioissa kuolleisuus on ollut tavallisesti vain noin 1 %. Sairastetun taudin aiheuttama vastustuskyky säilyy hyvänä vain vuoden verran, minkä jälkeen se heikkenee nopeasti. Toistuvien influenssojen jälkeen jää kuitenkin osittainen vastustuskyky. Influenssaepidemiat ovat nykyään ainoita epidemioita, jotka näkyvät kehittyneissä maissa kuolleisuuden lisääjänä, sillä niihin kuolee usein vanhoja tai vaikeaa perustautia sairastavia ihmisiä, joilla olisi muuten ollut jonkin verran elinaikaa jäljellä. Influenssaa vastaan on kehitetty kohtalaisen hyviä rokotteita, mutta liikkeelle lähtevä epidemia saattaa olla eri tyyppiä kuin ennakolta valmistettu rokotetyyppi.

Keltakuume on trooppisten alueiden merkittävä virustauti, joka aiheutti aikaisemmin hyvin paljon kuolemantapauksia. Tautia esiintyy Afrikassa sekä Keski- ja Etelä-Amerikassa ja sitä levittää Aëdes aegypti -lajin hyttynen. Tehokkaiden rokotusten ja hyttysten hävittämisen johdosta taudin haitat ovat vähentyneet, mutta taudin kurissa pitäminen vaatii jatkuvaa ponnistelua.

Dengue-kuume on flaviviruksen aiheuttama tauti, jota Aëdes aegypti ja Aëdes albopictus -hyttyset levittävät trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla. Tautiin sairastuu vuosittain kymmeniä miljoonia ihmisiä. Kaksi perättäistä tartuntaa puolen vuoden kuluessa voi aiheuttaa vakavan verenvuotokuumeen, jota esiintyy lähes 500 000 tapausta vuodessa. Tautiin ei ole lääkettä eikä rokotetta. Vietnamissa on käytetty vuonna 1999 dengue-kuumeen torjumiseen millimetrin mittaista mesocyclops -äyriäistä, joka syö vesistöissä tautia levittävän Aëdes aegypti -hyttysen toukkia. Kenttäkokeet mesocyclopsin istuttamiseksi ovat vaikuttaneet lupaavilta.

Hepatiitti B on veriteitse leviävä krooninen virustauti, jota esiintyy nykyään erityisesti suonensisäisten huumeiden käyttäjillä likaisten ruiskujen ja neulojen seurauksena. Taudin pääasiallinen oire on krooninen tai vaikeutuva maksatulehdus ja siitä johtuvat pahanlaatuiset maksakasvaimet. Uusia sairaustapauksia ilmeni 1990-luvulla vuosittain noin 350 milj. tapausta vuodessa ja tautiin kuoli vuosittain noin 1,1 milj. henkeä. Hepatiitti C, joka on hyvin samankaltainen sairaus kuin hepatiitti B, on levinnyt viime aikoina monin paikoin jopa runsaampana kuin hepatiitti B.

HIV-tartunta ja AIDS (Aquired immune deficiency syndrome, suom. immuunikato) havaittiin 1980-luvun alkutaitteessa ensimmäisenä miespuolisilla homoseksuaaleilla. Sen syyksi osoittautui veriteitse ja sukupuoliyhdynnässä tarttuva virus. Nykyään suurin osa tapauksista tarttuu heteroseksuaalisen yhdynnän kautta tai raskaana olevista naisista vastasyntyneisiin sekä likaisten huumeruiskujen ja -neulojen välityksellä. Tauti aiheuttaa immuunikadon, mikrobitautien pääsyn elimistöön ja niiden seurauksena kuoleman. Tauti on levinnyt lyhyessä ajassa kaikkialle maailmaan ja 2000-luvun alussa siihen kuolee jo vuosittain 3 milj. ihmistä. Uusia tapauksia todetaan nykyään vuosittain yli 5 milj. Taudin edistymistä voidaan hillitä lääkkeillä, mutta parantavaa lääkettä siihen ei vielä ole.

Prionitaudit

Prionitaudit ovat tarttuvia ja parantumattomia sairauksia, joissa vielä tuntematon häiriö muuttaa elimistön tiettyjen valkuaisaineiden rakennetta siten, että erityisesti aivokudoksen solut tavallaan tukehtuvat aineenvaihdunnan viallisiin tuotteisiin. Tauti aiheuttaa erilaisia keskushermoston oireita. Taudin puhkeaminen tapahtuu hitaasti, mutta oireiden alettua tauti etenee nopeasti ja aiheuttaa kuoleman. Prionitaudit tarttuvat veriteitse ja ravinnon välityksellä. Erityisesti hermokudos on tartuttavaa. Prionitauteihin ei ole toistaiseksi lääkettä.

Kuru on erään Kauko-Idän saarilla eläneen heimon keskuudessa esiintynyt kuolemaan johtanut tauti, jonka syynä oli heimon kuolleiden jäsenten rituaalinen syönti. Tautia epäiltiin kauan hitaasti kehittyväksi virustaudiksi, kunnes sen syyksi osoittautui 1980-luvulla ns. prioni. Tauti lakkasi, kun rituaalinen ihmissyönti kiellettiin.

Creutzfeld-Jacobin taudin tarttuva muoto on ihmisillä tavattava prionitauti, joka on levinnyt ihmisestä toiseen mm. ihmisperäisen hormonin, leikkaustoimenpiteiden ja kudossiirrännäisten välityksellä. Tautia esiintyy satunnaisesti myös periytyvänä.

BSE eli "hullun lehmän tauti" on lehmissä esiintyvä prionitauti, joka on ilmeisesti saanut alkunsa lampaissa jo 1700-luvulla esiintyneestä scrapie-taudista, kun lehmille alettiin syöttää sairaista eläimistä peräisin ollutta valkuaisravintoa. Tauti on tarttunut sairaista lehmistä valmistetusta ravinnosta myös ihmisiin. Tautia pidetään eräänä Creutzfeld-Jacobin taudin muunnoksena, jossa taudin itämisaika on lyhyempi ja taudin kehitys nopeampi.

Kirjoitus on valmistunut maaliskuussa 2003. Joitakin tarkistuksia ja korjauksia on tehty huhtikuussa 2003. Eräitä tarkistuksia toukokuussa 2005 (legioonalaistaudista johtuvia). O'nyong-nyong -tautia koskeva lisäys lokakuussa 2013.

Kirjallisuutta:

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Cecil, R. L. (ed.): A Textbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company, Philadelphia and London, 1947.

Duin, N. and Sutcliffe, J.: A History of Medicine From Prehistory to the Year 2000. London 1992.

Hirvonen, L.; Lääketieteen historia. Recallmed Oy. Hanko 1987.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleidung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1949.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1950.

Vuori, H.: Lääketieteen historia – sosiaalihistoriallinen näkökulma. Gummerus. Jyväskylä 1979.

Vuorinen, H. S.: Tauti(n)en historia. Vastapaino, Tampere, Jyväskylä 2002.

Maailman Terveysjärjestön (WHO) tilastot.

Lisäys 30.6.2003:

Bonsdorff, C-H. ja Maunula, L.: Norovirukset –hygienian haaste? Suomen Lääkärilehti 2003: 25–26: 2855–2959.

Kirjoituksen edellinen osa: Tartuntatautien historiaa (Osa 1)

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON