Arno Forsius

Tartuntatautien historiaa (Osa 1)

[Jatkuu kirjoituksessa: Tartuntatautien historiaa (Osa 2)]

Tartuntataudit ovat vaikuttaneet voimakkaasti historian kulkuun vuosituhansien ajan. Niiden merkitys kehittyneissä maissa on alkanut vähentyä ratkaisevasti 1800-luvulta lähtien, mutta kehittymättömissä maissa ne ovat yhä edelleen suuri terveydenhoidollinen ja väestöllinen ongelma. Seuraavassa katsauksessa tarkastellaan pääpiirteissään tartuntatautien vaiheita mm. tartunnan leviämisen, väestövaikutusten, taudinaiheuttajien toteamisen, ennaltaehkäisyn ja hoidon kannalta. Kotisivuilla on kerrottu yksityiskohtaisempia tietoja niistä sairauksista, jotka on merkitty linkillä osassa 2.

Tartuntatautien aiheuttajia ovat lois- ja alkueläimet, bakteerit, sienet, virukset ja prionit. Tartuntataudit siirtyvät ihmisestä toiseen välittömästi pisara-, kosketus- tai veritartuntana tahi välillisesti ravinnon, veden, ilman tai esineiden mukana. Osa tartuntataudeista on yhteisiä ihmiselle ja eläimille, ja niiden kohdalla taudin välittäjänä on usein jokin toinen eläinlaji. Osa tartuntataudeista tarttuu useammalla eri tavalla mm. taudinaiheuttajan erilaisista kehitysvaiheista johtuen. Eräät taudinaiheuttajat säilyttävät tartuntakykynsä ympäristössä hyvinkin kauan, kuten mm. joidenkin bakteerien muodostamat itiöt.

Väestössä runsaasti esiintyvät tartuntataudit jaetaan endemioihin, jollakin alueella jatkuvasti tai kauan aikaa kestäviin tautiesiintymiin, sekä epidemioihin, jollakin alueella kuukausia kestäviin tautiesiintymiin, jotka lakkaavat välillä ja toistuvat eri pitkien väliaikojen jälkeen. Epidemioina esiintyvistä tartuntataudeista on käytetty yleisesti nimeä kulkutaudit. Raja endemioiden ja epidemioiden välillä ei ole ehdoton. Esimerkkejä endemioina esiintyvistä taudeista ovat mm. tuberkuloosi, lepra, kuppatauti, malaria, keltakuume ja HIV-tartunta, epidemioina esiintyvistä taudeista mm. isorokko, paiserutto, pilkkukuume, kolera, kurkkumätä ja tuhkarokko.

Varsinkin kulkutauteina esiintyvien tartuntatautien merkitys on ollut kehittyneissä maissa viime vuosikymmeninä vähäinen. Ainoa yleisesti esiintyvä kulkutauti on ollut influenssa. Toisaalta uutena ja endemiaksi muodostuneena sairautena on ollut HIV-tartunta, joka on levinnyt monissa maissa nopeasti ja on nykyään maailmassa jo tärkein yksittäinen kuolinsyy. Useissa maissa tapahtunut elintason lasku ja terveydenhuollon taantuminen ovat kuitenkin tuoneet esiin myös aikaisempien kulkutautien vaaran ja korostaneet ennaltaehkäisystä huolehtimisen tärkeyttä. Tartuntataudit ovat olleet viime aikoina ajankohtaisia myös siksi, että eräits niistä on pidettävä biologisen sodankäynnin mahdollisina välineinä.

Endemioiden ja epidemioiden väestövaikutuksista

Tartuntataudit ovat aikaisemmin vaikuttaneet varsin voimakkaasti kansojen ja kulttuurien kohtaloihin. Korkean syntyneisyyden seurauksena asukasluvun kasvu olisi Suomessakin tapahtunut 1700-luvun loppupuolella suorastaan räjähdysmäisesti, ellei kulkutautien aiheuttama kuolleisuus olisi hillinnyt kehitystä. Toisinaan epidemioihin, mm. (paise)ruttoon, liittyvät väestötappiot johtivat yhdyskuntien lähes täydelliseen tuhoutumiseen. Kuolemantapausten lisäksi eräät kulkutaudit jättivät jälkeensä runsaasti vammautuneita. Sitä paitsi laajat epidemiat aiheuttivat välillisesti suuria sosiaalisia ja taloudellisia vaikeuksia.

Jokin tai toisinaan useampikin tavanomainen kulkutauti on ollut väestön vitsauksena melkein joka vuosi, joko pienempien alueiden, valtakuntien tai maanosien laajuisina epidemioina. Epidemioilla oli tietyt erikoispiirteensä tartunnan aiheuttajasta, tartuntatavasta, taudinkuvasta ja aikaisemmin ehkä sairastetun taudin väestölle antamasta vastustuskyvystä riippuen. Ilmastolliset olot ovat vaikuttaneet ratkaisevasti tartuntatautien esiintymiseen, erityisesti tauteja välittävien vektoreiden kuten hyönteisten esiintymisestä johtuen. Sen lisäksi kulkutautien vaikutukset väestöön ovat riippuneet mm. asutuksen tiheydestä, kulkuyhteyksien vilkkaudesta, juomaveden laadusta sekä väestön ikärakenteesta, ravitsemustilasta ja yleisestä elintasosta. Epidemioita kehittyi herkimmin vähänkin vilkkaampien kulkuyhteyksien varrella olevilla paikkakunnilla. Syrjäisemmillä seuduilla ja joskus myös asutuskeskuksissa kulkutautien väliaika saattoi muodostua tavanomaista pitemmäksi.

Kulkutautien vaarallisuus oli tietenkin suoraan verrannollinen niiden aiheuttamaan kuolleisuuteen, mutta muut seurannaisvaikutukset riippuivat ratkaisevasti siitä, mihin väestönosaan tai -osiin kuolleisuus kohdistui. Monet kulkutaudit antoivat pitkäaikaisen tai elinikäisen suojan uutta tartuntaa kohtaan. Sen vuoksi kunkin kulkutaudin aiheuttamalla epidemialla oli uusiutumisen mahdollisuudet vasta silloin, kun ilman vastustuskykyä olevien asukkaiden määrä oli kasvanut niin suureksi, että ketjutartunta kävi mahdolliseksi. Tällaiseen tilanteeseen tultiinkin yleensä viiden tai viimeistään kymmenen vuoden kuluttua epidemiasta, välivuosina syntyneiden lasten määrän kasvaessa riittävästi. Näin väestön keskuudessa kiersivät vuosikymmenestä toiseen mm. isorokko, tuhkarokko, tulirokko, hinkuyskä ja kurkkumätä, jotka olivatkin sen vuoksi tavanomaisia lastentauteja. Jos epidemian väliajat olivat tavanomaista pitempiä, tautiin sairastui lasten lisäksi vanhempia ihmisiä, jotka olivat säästyneet taudilta aikaisemmin.

Tässä yhteydessä on syytä mainita, että tartuntatauteja, jotka eivät kehitä merkittävää immuniteettia, ovat mm. tippuri eli gonorrhea, kuppatauti eli syfilis (tai lues), ruusu eli erysipelas, malaria ja trooppinen punatauti eli amebadysenteria. Vain melko lyhytaikaisen immuniteetin antavat mm. influenssa, bakteeripunatauti eli bakteeridysenteria sekä kolera. Sen vuoksi näihin tauteihin voi sairastua uudelleen jo lyhyen väliajan kuluttua.

Lasten keskuudessa esiintyneet kulkutaudit lisäsivät tietenkin kuolleisuutta epidemian vaarallisuuden mukaisesti, kavensivat syntyneiden enemmyyttä ja hidastivat väestönkasvua. Jos eri kulkutautien epidemioita sattui samoihin aikoihin tai perättäisinä vuosina, kuten toisinaan tapahtuikin, saattoivat lastenkin keskuudessa raivonneet epidemiat kääntää väestökehityksen laskuun. Nämä epidemiat eivät vaikuttaneet avioliittoisuuteen ja syntyneisyyteen ennen kuin 10–20 vuoden kuluttua, jolloin niistä aiheutunut väestönvähennys oli jo osittain tai kokonaan tasoittunut.

Toisin oli niiden epidemioiden kohdalla, jotka aiheuttivat kuolleisuutta sukukypsässä iässä olleen aikuisväestön keskuudessa. Silloin voitiin tavallisesti havaita, tosin yleensä melko lyhytaikaisesti, laskua varsinkin syntyneisyydessä ja jonkin verran myös avioliittoisuudessa. Aikuisväestöön kohdistuvaa kuolleisuutta aiheuttivat mm. influenssa, pilkkukuume, toisintokuume, kolera, punatauti ja rutto. Silloinkin olivat yleensä suurimmassa vaarassa pikkulapset ja vanhukset. Nämä epidemiat esiintyivät usein melko pitkien väliaikojen jälkeen, lukuun ottamatta punatautia, jota saattoi ilmetä joinakin ajanjaksoina melkein. Pilkkukuume ja kolera voivat aiheuttaa joskus varsin runsaita väestötappioita kerrannaisvaikutuksineen. Kaikkein suurimmat väestötappiot aiheutti kuitenkin (paise)rutto herkän tarttuvuutensa ja korkean kuolleisuutensa vuoksi. Se lieneekin ainoa kulkutauti, joka on autioittanut väestökeskuksia pitkiksi ajoiksi, ehkä kuitenkin yhdessä muiden samanaikaisten tuhovoimien kanssa.

Vaikea ja vaarallinen epidemia on saattanut nostaa väestön kuolleisuuden normaalioloihin verrattuna viisinkertaiseksi tai suuremmaksikin lyhytaikaisesti. Tällaisia seurauksia ovat aiheuttaneet mm. (paise)rutto, kolera, pilkkukuume ja keltakuume eräillä seuduilla. Aikaisemmilta ajoilta ei ole olemassa luotettavia tilastoja monestakaan maasta. Ennen kulkutautien ennalta ehkäisyn onnistumista, siis 1800-luvun loppupuolelle saakka, oli tavanomaisten kulkutautien aiheuttama pitkän aikavälin vuotuinen kuolleisuus Suomessa noin 10 o/oo:n tasolla asukasluvusta ja se edusti silloin noin 1/3 osaa kokonaiskuolleisuudesta. Suomessa endeemisistä tartuntataudeista merkittävin on ollut tuberkuloosi, jonka aiheuttama kuolleisuus on ollut 1800-luvun loppupuolella keskimäärin 2–3 o/oo asukasluvusta ja noin 1/10 osa kokonaiskuolleisuudesta.

Aikaisempia käsityksiä tarttuvista taudeista

Primitiivisissä kulttuureissa kulkutautien syitä ei ymmärretty ja niitä pidettiin henkiolentojen ja erityisesti pahojen henkien aiheuttamina. Uskontojen kehittyessä myös jumalolentojen uskottiin lähettävän ihmisille tauteja rangaistuksena rikkomuksista tabuja, uskontoa ja jumalaa kohtaan. Taikakeinoja ja rukouksia käytettiin yleisesti suojana sairauksia ja myös kulkutauteja vastaan.

Monet primitiiviset kansat ovat tienneet joidenkin tautien olevan tarttuvia. Koska tartuntatautien aiheuttajia ei tunnettu, arveltiin niiden leviävän varsinkin ilman ja veden mukana. Tartunnan epäily heräsi helpoimmin sellaisen äkillisen sairauden kuin isorokon kohdalla, joka tarttui helposti ja levisi epidemioina tartuttaen suuren määrän ihmisiä. Myös hitaasti leviävää ja etenevää lepraa eli spitaalia pidettiin varhaisista ajoista alkaen tarttuvana. Lepran ja tuberkuloosin kohdalla taudin pitkä tartunta-aika vaikeutti kuitenkin tarttuvuuden ymmärtämistä. Vaikka suoliston loiset olivat yleisiä ja silmällä havaittavia, oli niidenkin tartuntatapa tuntematon.

Taikuuden ja rukousten rinnalla kehittyi vähitellen myös järkiperäisiä yrityksiä tartuntatautien ehkäisemiseksi. Mesopotamiassa lepraa pidettiin tarttuvana ja sitä ehkäistiin eristämällä sairaat. Juutalaisilla oli Raamatun aikakaudella hygieniasääntöjä, jotka perustuivat käsitykseen mm. lepran ja sukupuolielimistä tapahtuvan vuodon saastaisuudesta. Annetut ohjeet johtivat lepraa sairastavien eristämiseen yhteiskunnan ulkopuolelle ja sukupuolisaastaisuuden karttamiseen. Lisäksi ruoan ja jätteiden käsittelystä annettiin ohjeita, jotka olivat aivan ilmeisesti yhteydessä tautien leviämistä koskeviin havaintoihin. Kaakkois-Aasiassa annettiin ruoka tuberkuloosia sairastaville viimeisinä, minkä jälkeen jäljelle jäänyt ruoka hävitettiin. Toisessa kylässä vierailulla ollut ei saanut myöskään palata kotikyläänsä, jos siellä oli puhjennut rutto hänen siellä ollessaan. Sama ajatus näkyi Ruotsin keskiaikaisessa lainsäädännössä eläintautien kohdalla.

Homeros (noin 800 eKr.) mainitsee Odysseiassa (22. luku) palavalla rikillä savustamisen kuolleiden ruumiiden aiheuttaman tautivaaran ehkäisykeinona. Kreikkalainen Thukydides (noin 460–noin 390 eKr.) tiesi Ateenan "ruttoa" kuvatessaan, että se oli tarttuva ja että se jätti jälkeensä vastustuskyvyn uudelleen sairastumista vastaan. Kyseinen tauti oli luultavasti pilkkukuumetta. Myös Hippokrates (noin 460–noin 377 eKr.) piti joitakin sairauksia tarttuvina. Talmudin aikakauden (noin 200 eKr.–noin 700 jKr.) juutalaiset viisaat tiesivät, että tietyt taudit tarttuivat ruoan, ruumiin eritteiden, juoman, vaatteiden, kylpyveden ja ilman välityksellä. Eläinten, erityisesti kärpästen, on mainittu usein levittävän tarttuvia tauteja. Jopa karavaanien uskottiin levittävän sairauksia maasta toiseen.

Intiassa osattiin vastustaa isorokkoa jo 1. vuosisadalla eKr. istuttamalla tauti keinotekoisesti ihmisiin rokkorakkulasta otetulla nesteellä, jota vietiin ihoon pistämällä tai haavoja viiltämällä. Näin aiheutettiin tavallista lievempi tauti, joka esti sairastumasta epidemian aikana hengenvaaralliseen tautiin. Kiinassa rokonistutuksesta on maininta vuodelta 1012 jKr.

Aikaisempia käsityksiä taudinaiheuttajista

Tarttuvien tautien syitä ei tunnettu vielä pitkään aikaan. Kun läheskään kaikissa tarttuvissa taudeissa ei voitu osoittaa mitään kosketusta sairaaseen tai hänen tavaroihinsa, täytyi olla olemassa myös jokin muu sairauden leviämistapa. Antiikin Kreikassa sellaisena pidettiin miasmaa, ilman vahingollista ominaisuutta, jonka lähteiksi arveltiin mätänevää elollista ainesta, höyryäviä ja haisevia soita sekä tautiin kuolleiden ruumiita. Tuulten uskottiin kuljettavan miasmaa ja levittävän tautia paikkakunnalta toiselle. Erityisen vaarallisina pidettiin etelätuulia. Astrologian kukoistuskaudella, varsinkin keskiajalla, uskottiin tähtitaivaan ilmiöiden ja erityisesti pyrstötähtien olevan merkittäviä kulkutautien aiheuttajia.

Sairastumiselle alttiina pidettiin niitä, joilla oli elimistössä liikaa nesteitä sekä niitä, joilla ihon huokoset olivat avautuneet ylenmääräisen kylpemisen vuoksi. Myös naisten, lasten ja huonosti ravittujen katsottiin olevan humoraalisen tilansa vuoksi tartunnanvaarassa. Samoin selitettiin joidenkin ihmisten varjeltuminen kulkutaudilta humoraalipatologian avulla. Kulkutautien välttämiseksi asuintalot pyrittiin sijoittamaan suojaan etelätuulilta sekä riittävän etäälle soista ja seisovista vesistä. Sairautta vastaan yritettiin suojautua myös välttämällä yhteyttä sairaisiin ja heidän käyttämiinsä esineisiin. Sen vuoksi sairaat eristettiin ja heidän vaatteensa sekä kaikki heidän kanssaan kosketuksessa olleet tavarat poltettiin. Ilmassa olevaa tartunta-ainetta (latin. contagium) yritettiin myös hävittää sytyttämällä suuria nuotioita. Vaikka contagiumin luonnetta ei tunnettukaan, ehkäisytoimenpiteet näyttivät toisinaan tuloksellisilta.

Vähitellen ihmisten ajatuksissa alkoi syntyä mielikuvia taudinaiheuttajista aineellisina olioina. Intialaisen Susrutan kirjoituksissa noin vuoden 100 eKr. aikoihin kerrottiin, että ihmisen veressä kiersi silmälle näkymättömiä pieniä eliöitä, jotka saattoivat aiheuttaa mm. ihotauteja. Susrutan mukaan ne olivat pyöreitä kuparin värisiä kappaleita, joilla ei ollut raajoja.

Roomalainen Marcus Terentius Varro (116–27 eKr.) sanoo kirjoituksessaan "De re rustica" terveydelle vaarallisista asioista mm.: "On otettava myös huomioon, että suoperäisillä alueilla kehittyy tiettyjä pieneliöitä, joita ei voi silmin nähdä. Ne tulevat ilmasta suun ja sieraimien kautta ruumiiseen ja aiheuttavat vakavia tauteja." Antiikin Roomassa nähtiin jo suo- eli horkkakuumeen (myöh. malaria) ja soiden välinen yhteys, ja hyttysetkin on mahdollisesti osattu yhdistää kyseiseen kuumetautiin. Runoilijat puhuivat ilmassa olevista animalculuksista (latin., pikkueläin), näkymättömistä eliöistä, jotka aiheuttivat sairauksia. Runoilijoiden ja kirjailijoiden ohella myös lääkärit, mm. Claudios Galenos (noin 129–200 jKr.), pitivät eräitä sairauksia tarttuvina.

Sukupuolitaudeista on kuvauksia antiikin ajoilta vain tippurista, jota miehillä pidettiin virheellisesti eräänä siemenvuodon muotona, kreikaksi gonorrhoia ja latinaksi profluvium genitale viri tai profluvium geniturae (Plinius). Taudin tartunnan, contagion de la chaude pisse (pakottavan virtsaamisen tartunta), kuvasi vasta ranskalainen Ambroise Paré (1510–1590) vuonna 1560.

Euroopassa riehui 1350-luvun alkutaitteesta lähtien parinkymmenen vuoden ajan "musta surma" eli itämainen paiserutto, joka selvästi levisi tartuntana seuduilta toisille ja ihmisistä toisiin. Mustan surman aikana ja sen jälkeen syntyi runsaasti kirjallisuutta, jossa yritettiin pohtia, miten sairaus levisi ja miten sitä vastaan voitiin suojautua. Sairaasta oletettiin erittyvän tai irtoavan jollakin tavalla erityistä tartunta-ainetta (contagium), joka siirtyi suoraan potilaasta tai vaatteiden ja muiden tavaroiden välityksellä toisiin ihmisiin. Kun läheskään kaikissa tapauksissa ei voitu osoittaa mitään kosketusta sairaaseen tai hänen tavaroihinsa, uskottiin edelleen aikaisemmin tunnettuun miasmaan.

Venetsian siirtokunnassa Ragusassa (nyk. Kroatian Dubrovnik) toteutettiin vuonna 1377 ensimmäisen kerran saapuneiden laivojen eristäminen, jonka kesto oli aluksi 30 päivää ja sitten 40 päivää (ital. quaranta giorni, josta suom. karanteeni). Eristäminen tapahtui usein sataman lähellä olevilla saarilla (ital. isola, saari), mistä syntyi myös käsite isolaatio (eristäminen). Vaikka eristäminen toisinaan oli tuloksellista, se myös petti usein, koska paiseruton leviämistapaa ei ymmärretty. Samoihin aikoihin aloitettiin myös matka- ja kauppatavaroiden sekä postin käsittely savustamalla tai muilla menetelmillä, joiden uskottiin hävittävän taudinaiheuttajia.

Eurooppaan levisi 1400-luvun päättyessä uusi tauti, joka ei ollut hengenvaarallinen, mutta joka levisi nopeasti ja myrkytti monella tavalla ihmisten välisen kanssakäymisen ja rakkauselämän. Tartunnan kohta oli nähtävissä parin kolmen viikon kuluttua, yleensä sukuelimissä, ja muutamia viikkoja myöhemmin ilmaantui tavallisesti ihottumaa eri puolille vartaloa. Tautia oli helppo pitää oikeudenmukaisena rangaistuksena siveettömästä elämästä, koska se ilmaantui elimeen, jolla syntiä oli tehty. Italialainen Girolamo Fracastoro (1478–1553) kirjoitti taudista kuuluisan runoteoksen "Syphilis sive morbus gallicus", joka ilmestyi vuonna 1530. Siinä hän esitti taudin johtuvan elävistä eliöistä ja kuvasi sen leviämistavan. Runoteoksen mukaan tautiin sairastui ensimmäisenä Syphilus -niminen paimen, josta tauti sai nimen syfilis. Taudin muita nimityksiä olivat lues venerea ja morbus gallicus (ranskantauti).

Fracastoro julkaisi vuonna 1546 tärkeän tutkimuksensa sairauksien tarttumisesta. Hän ei hyväksynyt enää humoraaliopin mukaista elimistön perusnesteiden tasapainon häiriintymistä sairauksien yleiseksi syyksi. Sen sijaan hän uskoi yksittäisten sairauksien olemassaoloon ja kuvasi mm. pilkkukuumeen. Fracastoron käsityksen mukaan suuri joukko sairauksista aiheutui elävistä taudinsiemenistä (seminaria morbi animata), jotka erosivat eri sairauksissa toisistaan kestävyytensä ja tartuttamiskykynsä puolesta. Taudinsiemenet syntyivät sairastuneen elimistössä tai ympäristössä ja levisivät joko suoraan henkilöstä toiseen tai välillisesti saastuneiden tavaroiden ja ilman mukana. Fracastoro päätteli myös, että keuhkotauti oli tarttuva sairaus ja että sen aiheuttaja saattoi pysyä tartuttamiskykyisenä huonetiloissa jopa vuosikausia. Vain epätavallisissa olosuhteissa, jotka liittyivät ilmakehän, tähtitaivaan ja maaperän epänormaaleihin ilmiöihin, saattoi koko ilmakehä saastua, jolloin voi syntyä suurimittaisia epidemioita eli pandemioita. Fracastoron käsitykset eivät saaneet kannatusta ja ne jäivät unohduksiin pitkiksi ajoiksi.

Saksalainen jesuiitta Athanasius Kircher (1602–1680) oli tutkinut vuonna 1668 ruttoon sairastuneiden ruumiita ja havainnut mikroskoopin avulla niiden veressä pieniä matoja (vermiculi), joita hän piti taudin aiheuttajana. On luultavaa, että hänen näkemänsä oliot olivat verisoluja, sillä sen ajan mikroskooppien erotuskyky ei riittänyt vielä bakteerien havaitsemiseen. Kircher uskoi kuitenkin lääkärien, vaatteiden, ilman, ruoan, jopa hajun ja maun voivan levittää tautia aiheuttavia animalculuksia.

Sairauksien tartuntamekanismin selvittämisessä näytteli myös ns. alkusynnyn kumoaminen merkittävää osaa. Aikaisemmin uskottiin, että mm. lihaan kehittyi itsestään toukkia. Italialainen Fransesco Redi (1620–1698) totesi kuitenkin kokeessaan, että mitään toukkia ei ilmaantunut, kun hän peitti lihan harsokankaalla. Samoihin aikoihin Antoni van Leeuwenhook kehitti mikroskooppia ja näki sen avulla ensimmäisenä sekä alkueläimiä että suurimpia bakteereita. Hän ei kuitenkaan osannut yhdistää havaitsemiaan olioita tautien syntyyn. Vaikka 1700-luvun alkupuolella useat tartuntataudit oli jo kuvattu ja niiden leviäminen ihmisestä toiseen oli ymmärretty, pidettiin epidemioiden alkamista silti miasmasta johtuvana. Sitä osoittaa sekin, että italialainen Francesco Torti (1658–1742) antoi vielä vuonna 1709 suo- eli horkkakuumeelle nimen malaria (ital. mala aria, huono ilma). Samoin alkusyntyteoria eli yhä, vaikka Redin jälkeen myös italialainen Lazzaro Spallanzani (1729–1799) oli sen kumonnut. Vasta Louis Pasteur (1822–1895) varmisti asian lopullisesti ja osoitti, että tartunta-aine, contagium, tulee ulkopuolelta eikä synny itsestään.

Seuraava merkittävä tartuntatautien tutkija oli saksalainen Jakob Henle (1809–1885), joka pohti tautien leviämistä teoksessaan "Von den Miasmen und Kontagien und von den miasmatisch-contagiösen Krankheiten". Koska salaperäinen miasma ja tautia ihmisestä toiseen levittävä contagium saattoivat aiheuttaa samoja sairauksia, niiden täytyi olla Henlen mielestä yksi ja sama asia. Pohdintansa perusteella hän päätteli, että sen täytyi ilmeisesti olla aineellista ja pystyä lisääntymään sairaassa elimistössä, koska se pieninäkin määrinä aiheutti suuria muutoksia. Silloisen käsityksen mukaan niin käyttäytyivät vain elävät organismit, joten miasma-contagiumin täytyi siis olla elävää. Henle myöskin esitti ensimmäisenä, että eläimet voisivat tartuttaa tauteja ihmiseen. Hänen ajatuksensa eivät kuitenkaan vaikuttaneet välittömästi aikalaisten ajatteluun, sillä hän ei pystynyt kokeellisesti osoittamaan olettamaansa elävää sairauden aiheuttajaa. Siksi hänen käsityksensä rinnastettiin lääketieteessä siihen aikaan esiintyneisiin muihin mielikuvituksellisiin teorioihin.

Tartuntatautien ja niiden leviämisen kannalta tehtiin kolme merkittävää tutkimusta 1800-luvulla. Niiden tekijät olivat tanskalainen Peter Panum (1820–1885), englantilainen John Snow (1813–1858) ja yhdysvaltalainen William Budd (1811–1880). Panum tutki tuhkarokkoepidemiaa Fär-saarilla vuonna 1846, jolloin edellisestä epidemiasta oli kulunut 65 vuotta. Tautiin sairastui noin 80 % saaren asukkaista, mutta ei kukaan edellisellä kerralla taudin sairastaneista. Epidemiaan kuolleita oli 170, kuolleisuus oli keskimäärin 2,8 % ja alle 1-vuotiailla 28,6 %. Snow tutki koleran leviämistä Lontoossa. Hän havaitsi, että kolera levisi ihmisten matkustusreittejä pitkin ja että meren yli tullessa sitä esiintyi aina ensimmäiseksi satamakaupungissa ja vasta kun laiva oli ollut tekemisissä rannikon kanssa. Snown käsityksen mukaan ulosteen saastuttama juomavesi selitti hyvin koleran leviämisen. Budd osoitti vuosina 1856–1860, että myös lavantauti levisi potilaiden ulosteiden välityksellä.

Tautien ehkäisy kehittyy

Vaikka tartuntatautien aiheuttajia ei tunnettu, pystyttiin niiden leviämistä vastaan kehittämään käytännön menetelmiä, joilla oli tärkeä merkitys tulevaisuuden kannalta. Aasiassa vanhastaan käytetty isorokonistutus tuli tunnetuksi Euroopassa 1700-luvun alussa ja sai merkittävät mittasuhteet vuosisadan loppuun mennessä. Englantilainen Edward Jenner (1749–1823) kehitti siitä aivan vuosisadan lopussa lehmärokon avulla tapahtuvan rokotusmenetelmän, joka oli käytännöllinen ja lähes vaaraton. Rokotuksen ansiosta isorokkokuolleisuus alkoi vähentyä ja väestönkasvu nopeutui.

Miasman pelko oli johtanut jo ennen 1800-lukua osittain tehokkaisiin tartunnan ehkäisytoimiin, vaikkakin osittain väärin perustein. Erityisesti koleraepidemioiden analysointi 1800-luvun puolivälissä osoitti maaperän ja juomavesien saastumisen merkityksen suolistosairauksien levittäjinä. Tämän johdosta käynnistettiin toimenpiteet viemäri- ja vesijohtoverkostojen kehittämiseksi sekä sen toteuttamista varten tarvittavan lainsäädännön valmistamiseksi, ensin Iso-Britanniassa ja pian monissa muissakin maissa.

Terveen tai oireettoman tartunnankantajan ongelma oli esillä jo vuoden 1111 tienoilla, jolloin Adelard Bathilaisen kirjassa "Quaestiones naturales" (Luonnollisia kysymyksiä) on pohdittu tapausta, miten mies saattoi tartuttaa sukupuolitaudin terveenä pysyneen naisen välityksellä toiseen mieheen. Kyseinen tauti oli ehkä lymphogranuloma inguinale. Myös herkästi tarttuvien tautien aiheuttamiin epidemioihin liittyi toisinaan samankaltaisia hämmennystä herättäneitä ongelmia: miksi jotkut ihmiset eivät saaneet tartuntaa epidemian aikana ja miksi epidemia joskus puhkesi, vaikka seudulla ei ollut todettu yhtään tautia sairastavaa ihmistä. Vasta 1800-luvun lopulla sairastumatta jäämisen selitykseksi osoittautui vähitellen, että taudinaiheuttajien kyky aiheuttaa sairautta ja ihmisen vastustuskyky saattoivat vaihdella, ja selittämättömästi ilmaantuneiden epidemioiden syyksi paljastui lopulta, että ihminen saattoi olla tartunnankantaja saamatta oireita tartunnastaan tai vielä pitkän aikaa parannuttuaan taudista. Tartunnankantajaksi jääminen liittyi käytännössä erityisesti kolmeen tautiin, nimittäin kurkkumätään, koleraan ja lavantautiin.

Bakteriologian alku

Mikroskooppien erotuskyvyn paraneminen ja tarkasteltavien näytteiden värjäysmenetelmien kehittyminen 1800-luvun alkupuolella saivat aikaan, että tutkijat löysivät yhä useammin kuumesairaiden ihmisten eritteistä ja myöhemmin myös kudoksista mikroskooppisen pieniä rakenteita, jotka näyttivät olevan yhteydessä sairauden kehittymiseen. Ne voitiin jakaa kolmeen eri pääryhmään, jotka ovat bakteerit, sienet ja loiseläimet. Viime mainitut jaetaan usein yksisoluisiin alkueläimiin ja monisoluisiin loiseläimiin.

Italialainen Agostino Bassi (1773–1856) totesi vuonna 1834, että silkkiperhosen toukkien muskardiini-taudin syynä oli mikroskooppinen sieni. Vuoden 1835 aikoihin löydettiin ihmisen kudoksista trikiinitaudin aiheuttavia trikiinejä. Saksalainen Johann Lucas Schönlein (1793–1864) osoitti vuonna 1839, että ihmisen rupisilsa oli sienitartunnasta johtuva tauti, ja Langenbeck havaitsi samana vuonna sammaksen syyksi hiivasienen. Aloys Pollender (1800–1879) kuvasi vuonna 1855 pernaruttoa tartuttavan anthrax -bakteerin. Pasteurin tutkimukset 1860-luvulla aloittivat järjestelmällisen bakteriologian ja sen jälkeen paljastui tihenevässä tahdissa bakteereita, sieniä ja alkueläimiä. Viime mainituista Alphonse Laveran (1845–1922) löysi vuonna 1880 malariaa aiheuttavan plasmodiumin (Plasmodium malariae), David Bruce (1855–1931) vuonna 1894 afrikkalaista unitautia aiheuttavan trypanosooman (Trypanosoma brucei) ja William Leishman (1865–1926) vuonna 1903 kala-azaria aiheuttavan leishmanian.

Bakteerien, sienten ja alkueläinten löytäminen ei kuitenkaan selittänyt kaikkien tarttuvien tautien leviämistapoja. Yhdysvalloissa Theobald Smith (1859–1934) osoitti yhdessä Frederick Lucius Kilbornen (1858–1925) kanssa vuonna 1889, että Boophilus bovis -puutiaiset tartuttivat Yhdysvalloissa laitumilla oleviin lehmiin Texas fever -tautia. Skotlantilainen Ronald Ross (1857–1932), italialainen Giovanni Battista Grassi (1854–1925) ja englantilainen Patrick Manson (1844–1922) osoittivat vuosina 1897–1900 kokeellisesti, että malarian tartuttajana oli Anopheles –lajiin kuuluva hyttynen. Ranskalainen Charles-Jules-Henri Nicolle (1866–1936) teki vielä vuonna 1909 tärkeän havainnon, että vaatetäi oli pilkkukuumeen levittäjä.

Virukset ja muut uudet taudinaiheuttajat

Innokkaista tutkimuksista huolimatta monista tartuntataudeista ei pystytty löytämään tautia aiheuttavaa bakteeria. Vaikka nestemäisestä tartunta-aineesta oli poistettu huokoisesta posliinista valmistetuilla bakteerisuodattimilla kaikki bakteerit, jäi tartuttava ominaisuus yhä tartunta-aineeseen. Näitä bakteereita pienempiä tartunnanaiheuttajia kutsuttiin nimellä virus (myrkky), jota oli pidetty tarttuvien tautien syynä jo antiikin aikana ja joksi nimitettiin myös rabieksen eli raivotaudin (eli vesikauhun) aiheuttajaa. Adolf Mayer totesi jo vuonna 1855 että tupakkakasvin mosaiikkitauti johtui näkymättömästä taudinaiheuttajasta, joka läpäisi bakteerisuodattimen. Saman asian havaitsi vuonna 1892 venäläinen Dmitri Iwanovski (1864–1920), mutta hän piti taudin aiheuttajaa myrkkynä. Martinus Willem Beijerinck (1851–1931) osoitti kuitenkin vuonna 1898, että kyseessä oli contagium vivum fluidum, elävä taudinaiheuttaja.

Vähitellen selvisi, että virukset olivat valkuaisaineesta muodostuneita taudinaiheuttajia, jotka pystyivät lisääntymään vain elävissä soluissa. Toisaalta useat virukset pystyivät säilymään solujen ulkopuolella tartuttamiskykyisinä pitkiä aikoja. Viruksiin ja niiden aiheuttamiin tauteihin liittyvät yksityiskohdat ovat paljastuneet suurimmaksi osaksi vasta 1930-luvulta alkaen, jolloin keksittiin elektronimikroskooppi ja menetelmät virusten viljelemiseksi. Virustutkimuksen ansiosta on sittemmin kehitetty tehokkaita rokotteita monia yleisiä virustauteja vastaan.

Merkittävistä virusten aiheuttamista tartuntataudeista on aiheellista mainita isorokko, vesirokko, tuhkarokko, vihurirokko, sikotauti, polio, influenssa, keltakuume, hepatiitti A, hepatiitti B ja uusimpana HIV-tartunta. Yleisiä virustauteja ovat nuhakuume eli "flunssa" ja eräät ripulitaudit.

Joidenkin tartuntatautien aiheuttajiksi arveltiin 1930-luvulta lähtien ns. hitaita viruksia, koska nämä taudit ilmaantuivat vasta pitkän itämisajan kuluttua ja etenivät melko hitaasti. Tällaisia sairauksia olivat ihmisellä kuru-tauti ja Creutzfeldt-Jacobin tauti sekä eläimillä lampaiden scrapie (skrapi). Vasta 1980-luvun alkuvuosina voitiin osoittaa, että kyseisten tautien aiheuttajat olivatkin ns. prioneja, tietyn tyyppisiä valkuaisaineita, joissa ei ollut lainkaan mikrobien lisääntymiseen normaalisti tarvittavaa perintöainesta.

Immunologian ja serologian alku

Jo vanhastaan tiedettiin, että useat tartuntataudit aiheuttivat vastustuskyvyn saman taudin myöhempää tartuntaa kohtaan. Näiden asioiden tutkimiseen liittyi kaksi uutta lääketieteen erikoisalaa, immunologia ja serologia. Immunologialla tarkoitetaan erikoisalaa, joka tutkii mm. tarttuvien tautien seurauksena elimistössä kehittyvää vastustuskykyä. Serologia puolestaan on erikoisala, joka tutkii niitä muutoksia, joita tarttuvat taudit aiheuttavat erityisesti seerumissa eli veriherassa. Immunologialla ja serologialla on biologiassa ja lääketieteessä myös monia muita tutkimusalueita tartuntatautien lisäksi.

Immunologian varhaisin sovellutus oli vaarallisen isorokkotartunnan ehkäiseminen sitä aiheuttavan viruksen keinotekoisen istuttamisen avulla. Se perustui Aasian kansojen ikivanhoihin havaintoihin ja kokemuksiin. Sen kehittyneempi menetelmä oli Edward Jennerin (1749–1823) 1700-luvun lopulla kehittämä rokotus isorokkoa vastaan lehmärokkoa käyttäen.

Pasteur oli myös immunologian uranuurtajia. Hän kehitti ensimmäisenä vuonna 1877 rokotteen eläimillä yleistä ja ihmisiinkin tarttuvaa pernaruttoa vastaan ja vuonna 1881 kanakoleraa vastaan. Niin alkoi ennalta ehkäisevä taistelu myös bakteerien aiheuttamia tauteja vastaan. Pasteur esitti ensimmäisenä, että heikennettyjä mikrobiviljelmiä kutsuttaisiin vaksiineiksi (suom. rokotteiksi) ja niiden käyttöä immunisaatiomielessä vaksinaatioksi (suom. rokottamiseksi).

Pasteur ryhtyi tutkimaan myös rabieksen eli raivotaudin ongelmaa, vaikka tautia aiheuttavaa virusta ei vielä tunnettu. Hän sai ajatuksen heikentää rabiekseen tartutettujen kaniinien selkäytimessä olevaa taudinaiheuttajaa ja käyttää siitä valmistettua rokotetta koirien suojaamiseen rabiesta vastaan. Hänen kokeilunsa tuottikin tulosta ja rokotetut koirat tulivat vastustuskykyisiksi taudille. Rokotus tehosi myös niissä tapauksissa, jolloin tartunta oli saatu joitakin päiviä ennen rokotusta. Pasteur toteutti heinäkuussa 1885 ensimmäisen onnistuneen rabiesrokotuksen ihmisellä, joka oli saanut taudin tartunnan vähän aikaisemmin.

Ranskalainen Georges-Fernand-Joseph Widal (1862–1929) havaitsi vuosina 1889–1892 yhdessä André Chantemessen (1851–1919) kanssa, että kuumasteriloiduilla lavantautibakteereilla voitiin saada aikaan vasta-aineita koe-eläinten seerumissa. Saksalainen Richard Pfeiffer (1858–1945) totesi vuonna 1894, että eri bakteerien vasta-aineet olivat bakteerispesifisiä ja aiheuttivat sakkautumisilmiön juuri vasta-aineita aiheuttaneissa bakteereissa. Widal ja itävaltalainen Max Gruber (1853–1927) ottivat keksinnön käyttöön sairauksien seerumidiagnostiikassa vuonna 1896. Myöhemmin todettiin, että vasta-aineita aiheuttavat bakteerien useat rakenneosat ja lisäksi myös niiden tuottamat myrkyt ja muut eritteet.

Pfeiffer ja Gruber kehittivät jo vuonna 1896 ensimmäisen rokotteen lavantautia vastaan. Pfeiffer ja hänen maanmiehensä Wilhelm Kolle (1868–1935) aloittivat pian rokotukset lavantautia vastaan ihmisillä ja samoihin aikoihin brittiläinen Almroth Edward Wright (1861–1947) ryhtyi antamaan rokotuksia brittiläisille sotilaille. Rokotetta käytettiin laajamittaisesti ja hyvällä tuloksella Etelä-Afrikassa buurisodassa (1899–1902) ja hererojen kapinassa (1904–1906). Lavantautirokotteilla oli suuri merkitys 1900-luvun alkupuolen sodissa, joissa sen avulla pelastettiin suuri määrä sotilaita sekä sairastumiselta että kuolemalta.

Robert Koch oli eristänyt tuberkuloosibakteerista vuonna 1888 tuberkuliinin, mutta se ei täyttänyt siihen asetettuja toiveita tuberkuloosin hoitokeinona. Sitä voitiin kuitenkin käyttää sekä ihmisillä että eläimillä tuberkuloositartunnan toteamiseen. Kochin laboratoriossa Berliinissä vuodesta 1889 työskennellyt entinen sotilaslääkäri Emil Adolf von Behring (1854–1917) ryhtyi yhdessä japanilaisen Shibasaburo Kitasaton (1852–1931) kanssa etsimään mahdollisuuksia kurkkumädän (difteria) ja jäykkäkouristuksen (tetanus) parantamiseksi. He havaitsivat alustavissa tutkimuksissaan vuoden 1890 lopulla, että näitä tauteja sairastaneiden koe-eläinten vereen oli kehittynyt kyseisten bakteerien erittämiä toksiineja hävittävä ominaisuus. Toksiineja ja niistä kehitettyjä vaarattomia toksoideja rokotteina käyttämällä saatiin elimistössä muodostumaan vasta-aineita, jotka tekivät mainitut taudit vaarattomiksi.

Vasta-aineiden keinotekoisen kehittämisen johdosta niitä sisältäviä seerumivalmisteita alettiin käyttää erityisesti toksiinia muodostavien tartuntatautien hoitamiseen. Vasta-aineita voitiin saada tauteja sairastaneiden ja niistä toipuneiden seerumista yksittäisiä sairaustapauksia varten, mutta laajoissa epidemioissa seerumia tarvittiin suuria määriä. Behringin onnistui jo vuonna 1891 valmistaa kurkkumätää vastaan suurehkoja määriä seerumia lampaissa ja (Pierre-Paul-)Emile Roux (1853–1933) valmisti sitä vuonna 1894 vielä suurempia määriä hevosissa. Seerumihoidolla saatiin kuolleisuus kurkkumätään laskemaan jo pariin kolmeen prosenttiin sairastuneista, kun se ilman seerumihoitoa oli jopa kymmenen prosenttia. Samoin jäykkäkouristusta vastaan kehitettiin vasta-aineseerumi, jolla voitiin hoitaa tätä muuten yleensä kuolemaan johtanutta tautia. Myöhemmin vasta-aineseerumeita on käytetty estämään, lieventämään tai parantamaan myös muita tartuntatauteja.

Jatkuu kirjoituksessa: Tartuntatautien historiaa (Osa 2)

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON