Arno Forsius

Tautinimistöjen kansainvälinen kehittämistyö

Tautinimistöihin perustuvilla tilastoilla oli tarkoituksena luoda perusta sairauksien määrittämiselle, esiintymiselle ja yleisyydelle. Tautinimistöt ovat olleet aluksi pääsääntöisesti maakohtaisia ja palvelleet ensisijaisesti hallinnon tavoitteita. Melko pian niistä saatavia tietoja alettiin käyttää myös sairauksien hoitotarpeen toteamiseen, hoitojärjestelmien kehittämiseen sekä ehkäisyn suunnitteluun. Tautinimistöjen kehittymistä kuvataan kotisivujen erillisessä kirjoituksessa "Tautien nimistöistä ja luokituksista", sen jaksossa "Tautien tilastointi". Kotisivuilla on myös erillinen kirjoitus "Tautinimistöjen kehitys Ruotsissa ja Suomessa vuosina 1749–1808 ja Suomessa sen jälkeen".

Laajempi yhteiskunnallinen väestötilastointi alkoi kehittyä 1800-luvun alkupuolella erityisesti Isossa-Britanniassa. Siellä perustettiin vuonna 1834 London (myöh. Royal) Statistical Society, jolla oli suuri merkitys valtakunnan tilastollisen toiminnan käynnistämisessä.

Terveydenhuoltoon liittyvä tilastointi muodostui nopeasti tärkeäksi osaksi väestötilastojen kehittämisessä. Lontoossa toiminut William Farr (1807–1883) oli ensimmäinen virkatehtävää hoitanut lääketieteellisen tilaston hoitaja. Hän oli opiskellut ensin lääketiedettä Pariisissa, mutta palasi pari vuotta myöhemmin Lontooseen ja suoritti siellä 1832 LSA -tutkinnon (Apteekkariyhdistyksen tutkinnon). Sen perusteella hänellä oli oikeus hoitaa myös lääkärin praktiikkaa, mutta viitisen vuotta myöhemmin hän ryhtyi rekisteriviraston palvelukseen. Vuodesta 1851 alkaen Farr oli viraston apulaispäällikkö ja vuodesta 1871 päällikkö. Hänen toimialaansa kuuluivat yleiset tilastot, kuolinsyytilastot ja henkivakuutukseen liittyvät elinajan tilastot. Hän julkaisi useita aiheeseen liittyviä tutkimuksia vuosina 1839–1880. Vuosina 1871–1872 Farr oli Royal Statistical Societyn presidentti. Hän pettyi pahoin, kun häntä ei nimitetty vuonna 1879 avoimeksi tulleeseen tilastotoimiston johtajan tehtävään. Hän kuoli neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1883.

Lääketieteen kansainvälistyminen alkoi nopeutua monista eri syistä 1800-luvulla. Sen seurauksena ilmaantui tarvetta luoda yhdenmukaisia ja mahdollisimman luotettavia tautinimistöjä ja -luokituksia maiden ja maanosien välillä tilastolliseen vertailuun. Ensimmäinen kansainvälinen tilastotieteen kongressi pidettiin vuonna 1851 Brysselissä (eräiden tietojen mukaan vasta vuonna 1853). Terveydenhuoltoon liittyvät tilastolliset kysymykset olivat joka tapauksessa esillä vuonna 1853 Brysselissä pidetyssä kansainvälisessä tilastollisessa kokouksessa. William Farr oli korostanut siellä tautinimistöjen ja luokitusten yhdenmukaistamisen tärkeyttä, jolloin hän ja Genevessä toiminut sveitsiläinen lääkäri Jacob-Marc d'Espine (1806–1860) saivat tehtäväkseen laatia ehdotuksen kuolinsyiden tilastollista luokittelua varten.

Pääosin Farrin luonnostelemassa ehdotuksessa kuolinsyyt oli jaettu viiteen pääryhmään:

epideemiset sairaudet,
koko elimistöä yleisesti koskevat sairaudet,
paikalliset, anatomisesti luokitellut sairaudet,
kehityshäiriöt,
ulkoisen väkivallan aiheuttamat vammat.

Farrin ehdottamaa luetteloa, jossa oli 139 nimikettä, kannatettiin pääpiirteissään Pariisissa vuonna 1855 pidetyssä kansainvälisessä tilastokongressissa. Luetteloa muokattiin jatkuvasti 1800-luvun loppupuolella pidetyissä kokouksissa, mutta se ei saanut koskaan yleistä hyväksymistä. Kansainvälinen yhteistyö voimistui jatkuvasti. Kun Lontoossa vietettiin vuonna 1885 Royal Statistical Societyn 50-vuotisen toiminnan juhlaa, perustettiin sen yhteydessä International Institute of Statistics. Tapahtuman merkitystä vähensi kuitenkin Saksan pois jääminen.

Farrin luonnostelema kuolinsyyluokittelu säilyi edelleen kansainvälisen kehittämistyön lähtökohtana. Sen pohjalta ranskalainen lääkäri ja tilastotieteilijä Jacques Bertillon (1851–1922) laati uuden ehdotuksen, jonka hän esitteli International Institute of Statistics'in kokouksessa Chicagossa vuonna 1893. Vasta silloin vahvistettiin ensimmäinen kansainvälinen kuolinsyyluettelo, International List of Causes of Death (ICD). Siinä oli 161 nimikekoodia. Myöhemmin päätettiin, että luettelo tarkistettaisiin joka kymmenes vuosi. Se tapahtui Ranskan hallituksen aloitteesta pidetyissä tarkistuskokouksissa, jotka pidettiin Bertillonin johdolla hänen vuonna 1922 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.

Vuoden 1893 luokittelua merkittiin myöhemmin koodilla ICD-0. Seuraavat tarkistetut luokittelut olivat (luokittelun koodi, muutosvuosi, nimikekoodien määrä): ICD-1 1900 179, ICD-2 1909 189, ICD-3 1920, ICD-4 1929, ICD-5 1938. Vuosina 1929 ja 1938 tarkistettujen luokittelujen valmistelussa oli mukana myös Kansainliiton terveysjärjestö. Suomessa otettiin käyttöön vuonna 1936 uusi kuolinsyynimistö, joka perustui vuoden 1929 kansainväliseen kuolinsyyluokitukseen (ICD-4, 1929). Se korvasi vuodesta 1923 sairaaloissa käytetyn tauti- ja kuolinsyynimistön.

Kuolinsyyluokitusten uudistamisen yhteydessä tuli 1930- ja 1940-luvuilla ilmi, että mm. Kanada, Iso-Britannia ja Yhdysvallat toivat esiin toivomuksia nimistön aikaan saamiseksi myös sairauksien ja vammojen luokittelua varten. Yhteisen kuolinsyy- ja tautiluokituksen aikaan saaminen toteutui toisen maailmansodan jälkeen ja se hyväksyttiin Pariisissa vuonna 1948 pidetyssä kansainvälisessä konferenssissa, jonka järjestäjänä oli Yhdistyneiden kansakuntien alaisena toimiva Maailman terveysjärjestö (WHO). Uuden luokituksen nimenä oli International Classification of Diseases, Injuries and Causes of Death (ICD-6, 1948). Muutoksesta johtuen nimikekoodien määrä oli nyt 952 eli 4,5-kertainen edelliseen verrattuna. Muutoksen yhteydessä vahvistettiin myös kansainvälinen kuolintodistuksen malli ja yhtenäiset ohjeet kuolinsyyn kirjaamista varten. Näin voitiin parantaa kuolinsyiden kansainvälistä vertailukelpoisuutta. Kansainvälistä tautiluokitusta ICD-6 (1948) käytettiin Suomessa kuolinsyiden ilmoittamiseen vuosina 1952–1953.

Seuraavassa tautiluokituksessa (ICD-7, 1955) korjattiin vain havaittuja virheitä. Seuraavassa (ICD-8, 1965) oli nimikekoodeja 1040, mutta sen rakenteessa ei ollut mainittavia muutoksia. Tautiluokitusta oli alettu käyttää entistä enemmän sairaanhoitolaitosten ja potilastietojen tilastoinnissa. ICD-7 (1955) oli Suomessa käytössä kuolinsyynimistönä vuosina 1955–1968 ja tautiluokituksena vuosina 1960–1968. Seuraava kansainvälinen tautiluokitus ICD-8 vahvistettiin vuonna 1965. Se perustui ensisijaisesti tautien syihin ja toissijaisesti niiden ilmenemismuotoihin. Suomessa tähän perustuva tautiluokitus oli käytössä vuosina 1968–1986.

Vuonna 1975 hyväksytyssä tautiluokituksessa ICD-9 (1975) oli eri alojen spesialistien vaatimuksesta muutettava sen rakennetta ja lisättävä sen yksityiskohtaisuutta. Luetteloon oli nyt otettava huomattava määrä sairauksia, joilla ei ollut suurta merkitystä kuolinsyinä, mutta jotka yleisinä sairauksina aiheuttivat esim. hoidon tarvetta tai eri asteista työkyvyttömyyttä. Nimikekoodien määrä oli nyt 6701, siis lähes 7-kertainen edelliseen verrattuna. Uudistuksen ja laajennuksen vuoksi myös käyttöohjeita oli tarkennettava. Suomessa ICD-9:ään perustuva tautiluokitus oli käytössä kuolinsyynimistönä vuosina 1987–1996 ja tautiluokituksena vuosina 1987–1995.

Tautiluokituksen uudistaminen tuli yhä hankalammaksi seurauksena lääketieteen eri alojen kehittymisestä, uusien tautien ja taudinkuvien havaitsemisesta sekä taudinaiheuttajien määrän lisääntymisestä. Nimistön laatimisessa vaikuttivat lisäksi mm. tieteelliset, kulttuuriset ja kansalliset näkemykset, joskus jopa arvovaltakysymykset.

Seuraavan uudistuksen yhteydessä tehtiin jälleen huomattavia muutoksia ja runsaasti lisäyksiä. Väliaika venyi sovitusta kymmenestä vuodesta neljääntoista vuoteen. Vuonna 1989 vahvistetussa tautiluokituksessa ICD-10 (1989) oli nimikekoodeja nyt 12420, kaksinkertainen määrä edelliseen verrattuna. Monien periaatteellisten ja merkittävien muutosten vuoksi luokituksen saaminen käytäntöön vei useita vuosia. Varsinainen luokitus saatiin painetuksi vuonna 1992, ohjekirja vuonna 1993 ja aakkosellinen osa vuonna 1994. Sen jälkeen oli eri maissa valmistettava omakieliset käännökset ja sovellutusohjeet. Suomessa ICD-10 on ollut käytössä tautiluokituksena vuodesta 1996 alkaen ja kuolinsyynimistönä vuodesta 1997 alkaen. ICD-10:n valmistelun yhteydessä tehtiin myös päätös, että tautiluokituksessa voidaan tehdä tarpeelliseksi osoittautuvia muutoksia ilman kokonaisuudistusta.

Pohjoismaiden neuvoston aloitteesta perustettiin vuonna 1965 Nordiska medicinalstatistikkommittén (NOMESKO), jonka pyrkimyksenä on ollut yhdenmukaistaa Pohjoismaiden käytäntöä ja tavoitteita sekä tuoda esiin niiden näkemyksiä WHO:n kansainvälisen yhteistyön puitteissa.

Työstä kansainvälisen tautiluokituksen luomiseksi ja kehittämiseksi on versonut sittemmin useita muita terveydenhuollon ja sairaanhoidon tilastointia ja kansainvälistä yhdenmukaisuutta palvelevia nimistöjä ja luokituksia. Niiden aiheista voidaan mainita mm. työkyvyttömyyden syyt, tapaturmat sekä toimenpideluettelot.

Kirjoitus on valmistunut elokuussa 2006.

Lähteitä:

Encyclopaedia Britannica, 11th Edition, 1910–1911. Osa 10, hakusana Farr, William; Osa 25, hakusana Statistics.

Porter, R.: Die Kunst des Heilens. Eine medizinische Geschichte der Menschheit von der Antike bis heute. Spectrum Akademischer Verlag. Heidelberg – Berlin. Berlin 2003. (Alkup. teos The Greatest Benefit to Mankind. A Medical History of Humanity from Antiquity to the Present. 1997.)

Smedby, B. och Schiøler, G.: Det nordiska samarbetet om klassifikationer inom hälso- och sjukvården. Den historiska utvecklingen i ett nationellt och internationellt perspektiv. [Julkaisematon luonnos. Kesäkuu 2006.] [Tämän kirjoittaja on avustanut historiikin laatimista Suomea koskevien tietojen antajana.]

Lisäys tammikuussa 2007:
Smedby, B. och Schiøler, G.: Health Classifications in the Nordic Countries. Historic development in a national and international perspective 2006. – Hälsoklassifikationer i de nordiska länderna. Den historiska utvecklingen i ett nationellt och internationellt perspektiv 2006. NOMESCO, Nordic Medico Statistical Committee 76:2006. København 2006. 110 s. ISBN 87-89702-56-5.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON