Arno Forsius

Esaias Tegnér (1782—1846) — runoilijan maanis-depressiivinen elämä

Ruotsin kansallisrunoilijan Esaias Tegnérin (1782—1846) elämää leimasi maanisten ja depressiivisten kausien vaihtelu. Hän oli itsekin tietoinen mielialojensa muutoksista, jotka kuvastuivat kiintoisalla tavalla myös hänen runoudessaan.

Esaias Tegnér syntyi vuonna 1782 Vermlannin Kyrkerudissa papin poikana. Isä kuoli pojan ollessa 9 vuoden ikäinen. Sen jälkeen Esaias oli ajoittain erään kruunuvoudin apulaisena ja kasvattina. Lahjakkuutensa ansiosta pojan annettiin opiskella vanhemman veljensä Larsin johdolla. Edistyminen varsinkin kielissä oli ilmiömäistä. Muutaman vuoden kuluttua Esaias sai suojelijakseen Rämenin rautaruukin patruunan Myhrmanin, jonka perheeseen Lars-veli oli kutsuttu kotiopettajaksi kesällä 1797. Siellä opiskelu jatkui intohimoisesti. Samanaikaisesti Esaias rakastui perheen nuorimpaan tyttäreen Anna Myhrmaniin.

Esaias Tegnér tuli ylioppilaaksi Lundin yliopistoon vuonna 1799. Hän opiskeli klassisia kieliä, estetiikkaa ja filosofiaa edistyen varsin nopeasti. Samalla hän alkoi harrastaa runojen kirjoittamista. Opintojen aikana Kantin etiikka vaikutti Tegnériin voimakkaasti. Hän alkoi halveksia elämännautintoja sekä muuttui synkäksi ja sulkeutuneeksi. Hän tunsi elämänväsymystä, koki mielessään maailmantuskaa ja kärsi epäilyistä rakastettuaan kohtaan. Tegnér sai silti opintonsa päätökseen, hänet vihittiin priimuksena maisteriksi vuonna 1802 ja nimitettiin yliopiston estetiikan apulaiseksi eli dosentiksi vuonna 1803. Vähitellen Tegnérin mielentila seestyi ja kolmisen vuotta kestäneen kihlauksen jälkeen hän avioitui Anna Myhrmanin kanssa vuonna 1806 .

Parin vuoden kuluttua Tegnérin ura runoilijana alkoi nousta kohti kuuluisuutta. Myös hänen akateeminen uransa kohosi, hänestä tuli vuonna 1812 Lundin yliopiston kreikan kielen professori ja vuonna 1818 hänet kutsuttiin Ruotsin akatemian jäseneksi. Hänen persoonallisuutensa kehittyi voimaan ja rikkauteen, joka ilmeni henkevinä ja sytyttävinä keskusteluina, kirjoituksina ja puheina. Tegnér tarttui 1810-luvulla runoudessaan Ruotsin muinaisiin sankarihahmoihin. Niiden pohjalta valmistui vuonna 1825 hänen pääteoksensa "Frithiofs saga" (Fritjofin taru), Ruotsin kansallisrunoelma.

Samoihin aikoihin perhe kasvoi, lapset sairastelivat, taloudelliset huolet lisääntyivät ja vaimo uhrasi voimansa perheen hoitoon. Tegnér oli näiden vuosien aikana ihastunut vapaaherratar Martina von Schweriniin, joka kuitenkin torjui ihailijansa läheisemmän rakkauden. Lopullisesti siteet tähän katkesivat vuonna 1824. Pettymysten kasaantuessa raskasmielisyys alkoi jälleen ahdistaa runoilijaa. Hän kuvasi seuraavaan tapaan katkeruuttaan vuonna 1825 runossa "Mjältsjukan" (Raskasmielisyys):

"Oi nainen kiehtovin kukkakulmin!
Ens aatos Loken ja valhe julmin,
sinä naisen hahmossa päälle maan
tulit miehen sielua kiusaamaan.
Sinisilmä valhe, mi pettävillä
yhä hurmaat, houkutat kyynelillä;
rusoposki valhe ja kutripää,
sun hyvees tuulta on häipyvää;
vala väärä raikkaill´ on huulillasi,
petos, turhamaisuus sun povessasi."
(Uuno Kailaan suomennos)

Psyykkisten sairauksien diagnostiikka oli tuolloin vielä lapsenkengissä. Niiden oireilun uskottiin silloin aiheutuvan antiikin humoraaliopin mukaisesti aivoissa, kohdussa ja pernassa esiintyvistä häiriöistä, joiden syynä oli elimistön perusnesteiden virheellinen tasapaino. Miehillä varsinkin pidettiin mielialahäiriöiden ja erityisesti raskasmielisyyden aiheuttajana pernaa, mistä syystä ilmiötä nimitettiin melankoliaksi tai hypokondriaksi. Kansanomaisesti tautia nimitettiin pernataudiksi (ruots. mjältsjuka, saks. Milzsucht, engl. spleen). Nykyajan terminologiassa sillä tarkoitetaan lähinnä depressiota. Depression ilmeneminen maanis-depressiivisen sairauden yhtenä vaiheena on tullut tunnetuksi vasta 1800-luvun lopulla. Tegnérin kohdalla depressiovaiheet ovat aivan selvästi olleet osa maanis-depressiivistä sairautta.

Vaikeuksien keskellä Tegnér nimitettiin vuonna 1824 Växjön piispaksi, mikä takasi hänelle toimeentulon. Toisaalta tehtävä ei soveltunut kovinkaan hyvin runoilijalle, jolle hänen maallinen ja pakanallinen mielenlaatunsa aiheutti sielullisia ristiriitoja. Raskasmielisyys varjosti jatkuvasti Tegnérin elämää, mutta toisinaan siinä oli kuitenkin valoisampia välivaiheita. Tegnér eli 1830-luvun puolivälissä kiihkeää "jälkikesää", johon osui jälleen uusi ihastuksen kohde, Emilie Selldén. Hänelle Tegnér omisti vuoden 1835 vaiheilla kauniin rakkausrunonsa "Den döde" (Kuollut), jossa rakastettu kuvaa runoilijaa tämän kuvitellun kuoleman jälkeen seuraavasti:

"Sa mietit: Kuinka hänet tunsinkaan,
ma hänen avointa luin sieluaan!
Se itse vaivaan syöksyi levottomaan
ja hiipui vihdoin loimuhunsa omaan.
Niin oikuin, epäluuloin, haavein hän,
kuin lapsi herkkä, harhas elämän.
En nähnyt lapsuuttaan, mut yhtä hyvin
miest´ tuska kulutti kuin riemu syvin.
Nyt iloisena niinkuin jumalat,
taas synkkänä kuin manan kulkijat,
niin ikuinen hän oli nuorukainen
ja sentään usein harmaapäisen lainen."
(Lauri Viljasen suomennos)

Tegnér kirjoitti vuonna 1835 eräälle ystävälleen, että hänen sielunsa palaa ja sydämensä vuotaa verta ja että tämä sairaus, jota hienotunteisesti nimitetään hypokondriaksi, on kuitenkin selvällä ruotsinkielellä hulluutta. Katkerat sielunkamppailut ja "aivokuume" (phrenitis, vakava mielenhäiriö) johtivat piispan vihdoin vuonna 1840 mielisairaalaan Slesvigissä, joka kuului silloin Tanskaan. Seuraavana vuonna Tegnér tervehtyi ja ryhtyi jälleen hoitamaan piispanvirkaansa. Hän sai lohdutusta uskosta ihmissielun kuolemattomuuteen, kunnes hänen elämänsä päättyi vuonna 1846 Växjön lähellä Östrabossa.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1996: 13: 1488. Tarkistettu marraskuussa 1999.

Kirjallisuutta:

Kailas, U.: Fritjofin taru. Esipuhe teoksessa Esaias Tegnér, Fritjofin taru. Suomentanut Uuno Kailas. Helsinki 1932

Roos, V.: Esaias Tegnér 1782—1846. Teoksessa Dantesta Dickensiin. Maailmankirjallisuuden suurimpien mestareiden elämäkertoja. Toinen painos, Porvoo 1950

TAKAISIN KULTTUURIA HAKEMISTOON