Arno Forsius

Temperamentin historiaa

Temperamentti ihmisen luonteenlaadun kuvaajana on ollut toistuvasti esillä vuosituhansien ajan. Käsitys siitä ja sen merkityksestä on muuttunut vuosisatojen aikana useaan otteeseen. Nykyään temperamentilla ymmärretään psykologiassa yksilön periytyvästi ja elimellisesti määräytyvää luonteen peruslaatua, jota kuvaavat mm. tunneherkkyys, mielialan vire, aktiivisuus, mukautuvuus ja toimintarytmi. Tässä esityksessä käsitellään temperamenttikäsitteen historiaa sekä siihen liittyviä piirteitä yleisellä tasolla.

Temperamentti tulee alun perin latinankielen sanasta temperamentum, oikea sekoitus (latin. temporare, sekoittaa, saattaa yhteen oikeassa suhteessa), jolla on ymmärretty tässä yhteydessä mielen eri ominaisuuksien oikeaa koostumusta.

Antiikin ja keskiajan temperamenttikäsitteet

Roomassa vaikuttanut kreikkalaissyntyinen lääkäri Claudios Galenos (129–n. 200 jKr.) omaksui antiikin Kreikan ajattelusta terveyden ja sairauden selitykseksi opin neljästä perusnesteestä eli humoraaliopin. Kyseiset perusnesteet olivat veri, sappi, musta sappi ja lima, joiden välisten suhteiden häiriintyminen aiheutti sairauksia. Galenos siirtyi kuitenkin kannattamaan ns. pneumaatikkojen käsityksiä, joiden mukaan terveys ja sairaus määräytyivät mainittujen nesteiden neljän perusominaisuuden eli kuuman, kylmän, kuivan ja kostean välisistä sekoittumissuhteista. Tämä oppirakennelma tunnetaan Galenoksen temperamenttioppina eli sekoittumaoppina. Sen mukaan ominaisuuksien suhteet saattoivat häiriintyä elimistössä, vaikka nesteiden suhde ei muuttunut. Temperamenttioppi johti muutoksiin erityisesti lääkkeiden määräämisperusteissa, jotka muodostuivat hyvin monimutkaisiksi. Antiikin aikana ei vielä puhuttu temperamenteista erityisinä luonteenpiirteinä, sillä ne olivat vain eräs osa ihmisen rakennekokonaisuutta eli konstituutiota (latin. constituere, rakentaa, järjestää).

Antiikin humoraaliopin ja Galenoksen temperamenttiopin perusteella arabialaiset lääkärit jakoivat keskiajalla ihmiset neljän perusnesteen mukaisesti neljään temperamenttityyppiin, sangviininen (latin. sanguis, veri), koleerinen (kreik. chole, sappi), melankolinen (kreik. melanchole, musta sappi) ja flegmaattinen (kreik. phlegma, lima). Näitä luonnehtivat vastaavassa järjestyksessä pareittain ominaisuudet lämmin ja kostea, lämmin ja kuiva, kylmä ja kuiva sekä kylmä ja kostea. Luonteeltaan sangviininen oli iloinen, koleerinen kiivas, melankolinen synkkä sekä flegmaattinen hidas. Nämä temperamentteja yksinkertaistavat käsitteet ovat säilyneet elinvoimaisina meidän päiviimme saakka.

Luonteenpiirteet ja fysiognomia

Ihmisen luonteenpiirteitä on pyritty jo antiikin ajoista yhdistämään myös yksilön piirteisiin ja ulkoiseen rakenteeseen. Tätä käsittelevä oppirakennelma tunnetaan yleensä nimellä fysiognomia. Antiikin Kreikassa usko fysiognomiaan oli niin suuri, että vanhemmat ohjasivat nuorukaisia ammattiin vasta, kun erityiset fysiognomit olivat antaneet kasvonpiirteiden perusteella arvion heidän luonteestaan. Uuden ajan alussa vallitsi fysiognomian ohella laaja analogia-ajattelu, jossa ihmisten, eläinten ja kasvien ulkoisten piirteiden samankaltaisuus yhdistettiin niiden ominaisuuksien samankaltaisuuteen.

Kiinnostus fysiognomiaan lisääntyi uudelleen 1700-luvulla. Useat tiedemiehet kannattivat tätä oppia ja mm. ranskalainen sosiologi Auguste Comte (1798–1857) korosti kaikkien sielullisten kykyjen johtumista biologisista seikoista. Myöhemmin fysiognomian johtopäätökset hylättiin harhaanjohtavina ja 1900-luvulla fysiognomialla oli enää historiallista merkitystä. Sen analogia-ajattelu on kuitenkin säilyttänyt suosionsa ihmisten ajattelussa ja vaihtoehtoisten hoitojen eli uskomushoitojen piirissä.

Kretschmerin luonnetyypit

Epäilemättä ihmisen fyysisten piirteiden ja eräiden psyykkisten ominaisuuksien välillä voidaan löytää tiettyjä säännönmukaisuuksia. Siihen perustuvat mm. Ernst Kretschmerin (1888–1964) luomat rakennetyypit leptosomi, pyknikko ja atleetti sekä niitä vastaavat luonnetyypit skitsotyymi, syklotyymi ja viskoosi. Lisäksi hänellä oli myös neljäs, dysplastinen rakennetyyppi, johon kuuluivat rakenteeltaan selvästi normaalista poikkeavat yksilöt. Viime mainitulla ryhmällä ei ollut yhteistä luonnetyyppiä. Kretschmerin mukaan temperamentti oli psyykkisen rakenteen osa, joka liittyi elimistön nesteiden välityksellä ihmisen ruumiilliseen rakenteeseen.

Seuraavassa luetellaan eräitä Kretschmerin rakenne- ja luonnetyyppeihin yhdistettyjä ominaisuuksia. Leptosomit olivat laihoja ja kapearakenteisia, luonteeltaan skitsotyymejä eli sulkeutuneita, suppea-alaisia ja asioihin syventyviä. Pyknikot olivat tukevia ja lihavuuteen taipuvaisia, luonteeltaan syklotyymejä eli seurallisia, laaja-alaisia ja käytännöllisiä. Atleetit olivat voimakasrakenteisia ja lihaksikkaita, luonteeltaan viskooseja eli hitaasti reagoivia, kestäviä ja joustamattomia. Kretschmerin luonnetyypit voidaan rinnastaa vanhan ajan temperamentteihin lähimain seuraavasti: skitsotyymi – koleerikko, syklotyymi – pyknikko, viskoosi – flegmaatikko. Keskiajan melankolikolle ei ole vastinetta Kretschmerin ryhmittelyssä.

Yhdysvaltalainen William Herbert Sheldon (s. 1898–1977) käytti samantapaista jaottelua kuin Kretschmer, mutta hieman erilaisia nimityksiä ja perusteluja. Leptosomiaa ja skitsotymiaa vastasivat ektomorfia ja cerebrotonia eli aivopainotteisuus, pyknisyyttä ja syklotymiaa vastasivat endomorfia ja viskerotonia eli sisäelinpainotteisuus, atleettisuutta ja viskoosisuutta vastasivat mesomorfia ja somatotonia eli (ruumiin)rakennepainotteisuus.

Kretschmerin luonnetyypit ja vastaavat jaottelut perustuvat voimakkaaseen yleistämiseen ja sitä kautta eräiden valikoitujen ja tunnettujen rakenne- ja luonnetyyppien vastaavuuteen. Satunnaisten yksilöiden luonnetyypin tai temperamentin arviointi tai tulkinta mainittujen rakennetyyppien avulla ei ole mahdollista. Tämän tapaisten luokittelujen puutteena on myös se, että ne koskevat yleensä vain tiettyä ihmisryhmää, kansaa tai rotua.

Temperamentti nykyaikana

Edellä selostetun kuvauksen jälkeen on aiheellista kysyä, mikä on temperamentin merkitys nykyaikana. Onko sen olemusta pystytty selvittämään paremmin ja voidaanko siitä saatua tietoa käyttää avuksi psykiatriassa, psykologiassa ja kasvatuksessa?

Temperamentin uusin tuleminen käynnistyi yhdysvaltalaisten psykologien Alexander Thomasin ja Stella Chessin 1950-luvulla aloittamista, lasten sopeutumiskykyä koskevista tutkimuksista.

Perusrakenteeseen liittyvä temperamentti ilmenee mm. tunneherkkyytenä sielullisia ärsykkeitä kohtaan, mielialan sävyinä, mielen muutosalttiutena, tarmona ja tahtomisena. Vaikka temperamentti ei olekaan suoraan yhteydessä ruumiin ulkoisiin piirteisiin, niin yksilön olemuksessa se heijastuu ruumiillisten toimintojen ominaispiirteisiin kuten lihasvoimaan, suoritusnopeuteen, ruumiilliseen rauhattomuuteen, suoliston ja virtsarakon herkkyyteen, valtimonsykkeeseen, hengityksen tiheyteen, hikoiluherkkyyteen, pyörtyilemiseen, punastumiseen ja unirytmiin sekä psykofyysisiin ilmiöihin kuten ilmeisiin, eleisiin, puheeseen ja käsialaan. Erityisesti temperamentti tulee ilmi tai paljastuu reaktiotapoina uusissa ja oudoissa tilanteissa ihmisiä tai olosuhteita kohdatessa.

Temperamentista käytettyjä määreitä ovat mm. räiskyvä, iloinen, kiivas, tarmokas, voimakas, vireä, kriittinen, luova, oikullinen, ripeä, jäyhä, itsepäinen, mukautuva, seurallinen, eristäytyvä ja herkkä. Nämä ovat suhteellisia ominaisuuksia ja arvioijasta riippuen samankin ominaisuuden aste voi vaihdella paljon. Usein joku kuvaa omaa tai toisen temperamenttia yhdellä ainoalla ominaisuudella, siitä huolimatta että temperamentti on todellisuudessa paljon monisäikeisempi. Jos ihmisellä sanotaan olevan temperamenttia, sillä tarkoitetaan yleensä jotakin voimakkaasti esiin tulevaa ja huomiota herättävää piirrettä.

Temperamentti ei periydy ulkoisten ominaisuuksien mukana, mutta niiden kanssa samanaikaisesti voi periytyä myös temperamenttia määrittäviä rakenteen ja aineenvaihdunnan perusominaisuuksia vanhemmista lapsiin ja useampaankin sukupolveen. Tutkimukset ovat osoittaneet, että perintötekijöistä johtuvien biokemiallisten tapahtumien ilmeneminen yksilössä on erittäin monien yhtäaikaisten tai perättäisten reaktioiden yhteisvaikutusta. Kyseiset reaktiot välittyvät elimistössä ensisijaisesti keskushermoston, autonomisen hermoston ja verenkierron kautta.

Samalla on aiheellista korostaa, että periytyvien biokemiallisten tapahtumien perustalta tapahtuva temperamentin kehittyminen ja ilmeneminen ovat hyvin monimutkaisia elimellisen ja psyykkisen yhteisvaikutuksen seurauksia. Lisäksi on otettava huomioon, että temperamentin ilmenemistä osoittavat reaktiotavat ovat usein enemmän oppimisen ja tapakehityksen kuin periytymisen seurauksia. Hyvin monet elämänvaiheisiin normaalisti kuuluvat tai erilaisten häiriöiden aiheuttamat muutokset voivat vaikuttaa temperamentin ilmenemismuotoihin.

Elimellistä perustaa temperamentille luovat ennen kaikkea neurokemialliset välittäjäaineet, neuroaktiiviset peptidit sekä hormonaaliset toiminnat. On hyvin perusteltua olettaa, että kaikkia temperamentin kehitykseen ja ilmenemiseen liittyviä biokemiallisia vaikuttaja-aineita ja niiden vaikutustapoja ei vielä tunneta.

Neurokemiallisista välittäjäaineista tärkeimmät ovat noradrenaliini ja adrenaliini sekä niiden esiaste dopamiini (hydroksytyramiini), asetyylikoliini, serotoniini eli 5-hydroksitryptamiini ja adenosiinitrifosfaatti, mahdollisesti myös histamiini. Neuroaktiivisia peptidejä ei tunneta vielä kaikkia, tärkeimmät niistä ovat "substance P", gamma-aminovoihappo (GABA) ja opioidipeptidit (esim. endorfiinit). Näiden aineiden muodostumisesta, erityksestä, vaikutuksesta ja hajaantumisesta riippuvat ratkaisevalla tavalla tärkeät hermostolliset ja psyykkiset ominaisuudet.

Vaikka kyseisten aineiden aineenvaihdunnan perustaa säätelevät perinnölliset ominaisuudet, temperamentin ilmenemiseen vaikuttavat myös monet muut tekijät, kuten sukupuoli ja ikä sekä sukuhormonien erityksen muutokset, kuten molemmilla sukupuolilla puberteetti, ja naisilla kuukautiset, raskaus, synnytys ja vaihdevuodet. Siihen vaikuttavat myös sellaiset elämäntilanteet kuten rakastuminen ja uskoon tuleminen. Merkittävää on samastuminen eri ikäkausina auktoriteetteihin, kuten äitiin ja isään, opettajiin, toveripiiriin, julkisuuden esikuviin tai esimiehiin. Useilla sairauksilla ja niiden hoidoilla on vaikutusta temperamenttiin, esimerkkeinä kilpirauhasen liika- tai vajaatoiminta, masennus, kaksisuuntainen mielialasairaus, anoreksia, aivovammat, aivoleikkaukset (esim. lobotomia). Lisäksi temperamenttia muuttavat tupakka, alkoholi ja huumeet.

Mitä hyötyä temperamentin käsitteestä on?

Temperamentin tunteminen on eräs keino selittää, ymmärtää ja ottaa huomioon ihmisen yksilöllisiä luonteenpiirteitä. Se on eräs tapa tuoda esiin sitä, että ihmisen yksilöllisyydessä on mukana perinnöllisyydestä johtuvia ja elimelliseen toimintaan kytkeytyviä ominaisuuksia, joiden perustaa ei voi muuttaa ja joiden ilmenemismuotojen muuttaminen voi olla vaikeaa tai joskus jopa mahdotonta. Temperamentin analysointi ja sen ominaispiirteiden tunnistaminen helpottaa ymmärtämään yksilön ja ympäristön välisen kanssakäymisen vaikeuksia ja sekä lievittämään tai poistamaan niistä aiheutuvia hankaluuksia. Temperamentin ja sen perusteiden tunteminen on hyödyllistä aina silloin, kun tehdään työtä mm. ihmisen kasvatuksen, opetuksen, psyyken hoidon ja muiden yksilön luonteenpiirteisiin läheisesti liittyvien toimintojen kanssa. On syytä muistaa, että asia koskee aina vuorovaikutuksen molempia tai kaikkia osapuolia.

Kirjoitus on valmistunut toukokuussa 2004.

Kirjallisuutta:

Haring, C. und Leickert, K. H.: Wörterbuch der Psychiatrie und ihrer Grenzgebiete. F. K. Schattauer Verlag. Stuttgart – New York. Miesbach 1968, Oberbayern (Deutschland).

Kaila, E.: Persoonallisuus. Toinen painos. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. Helsinki 1938.

Katz, D.: Handbok i psykologi. Svenska Bokförlaget. Bonniers, Stockholm. Stockholm 1955.

Keltikangas-Järvinen, L.: Temperamentti – ihmisen yksilöllisyys. WSOY, Helsinki. Juva 2004.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON