Arno Forsius

Terveydenhuollon historiasta ja sen suuntauksista

Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja Hippokrates on ilmestynyt vuodesta 1984 alkaen ja jakanut varsin monipuolista tietoa lääketieteen historiasta lukijakunnalleen. Vuosikirjassa ei ole toistaiseksi käsitelty terveydenhuollon historian erilaisia suuntauksia, jotka ovat muualla olleet jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan toisinaan kiivaankin väittelyn kohteena. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan aluksi terveydenhuoltoa historiankirjoituksen kohteena. Seuraavaksi käsitellään terveydenhuollon historiankirjoituksen arvostelua ja yhteiskuntakriittistä historiakäsitystä. Sen jälkeen kuvataan lyhyesti eräitä terveydenhuollon historian suuntauksia. Lopuksi pohditaan, miten historiallinen tarkastelu voi olla hyödyksi terveydenhuollon opetuksessa, tutkimuksessa ja käytännössä.

Terveydenhuollon historiankirjoitus

Käytän tässä kirjoituksessa lääketieteestä ja sen soveltamisesta väestön terveydestä huolehtimiseen ensisijaisesti yhteistä nimeä terveydenhuolto. Terveydenhuolto käsittää käytännön lääketieteen ohella sairaanhoidon, terveydenhoidon, muun ennaltaehkäisevän toiminnan, kuntoutuksen, sairaankuljetuksen, hallintojärjestelmän ja muut yhteiskunnan toiminnot väestön terveyden hyväksi.

Edellä mainittu terveydenhoito on säädöksissä tarkoittanut lähinnä hygieniaa, elinympäristöön kohdistuvaa toimintaa, joka tähtää terveyden säilyttämiseen ja edistämiseen sekä terveyttä uhkaavien vaaratekijöiden ehkäisemiseen ja vastustamiseen niin yksilöiden kuin väestöryhmienkin kohdalla. Suuri osa terveyden suojeluun ja ennalta ehkäisyyn nykyään käytetyistä toiminnoista jää terveydenhoidon käsitteen ulkopuolelle.

Koska lääketieteen ja soveltavan terveydenhuollon kehitys voi tapahtua vain rinnakkain henkisen, sosiaalisen, taloudellisen ja teknisen kehityksen kanssa, ei terveydenhuollon historiaa voi käsitellä kokonaan erossa muusta historiasta eikä varsinkaan sosiaalihistoriasta. Ympäröivä kulttuuri muokkaa myös lääketieteen ajattelua ja käytäntöä, kuten on selvästi voitu osoittaa. (1, 12, 24, 25)

Terveydenhuollon historiankirjoitus on käsitellyt voittopuolisesti länsimaisen kulttuuripiirin oloja. Kuvaukset siitä poikkeavista kulttuureista ja niiden vaikutuksesta uudenaikaisen terveydenhuollon soveltamisessa ovat jääneet vähäiseksi. Uusia ulottuvuuksia myös terveydenhuollon historiankirjoitukseen ovat tuoneet esim. kansainvälistyminen, kehitysmaiden ongelmat, totaalisen sodankäynnin seuraukset, talouspakotteet, pakolaisuus ja siirtolaisuus, elinympäristön saastuminen, ydinenergian vaarat sekä luonnonvarojen ehtyminen.

Terveydenhuollon kehityksen tulkitsemiseen on käytetty yleisesti hoitotulosten seurantaa ja vertailua sekä terveydenhuollon toimintaan eri tavoin liittyviä tilastoja. Niiden avulla on kuvattu esim. kuolleisuuden muutoksia yleisesti ja eri ikäryhmissä, kuolinsyiden jakautumaa ja muutoksia, keskimääräisen eliniän kehitystä, syntyneisyyttä ja kuolleena syntyneiden osuutta, sairauksien vallitsevuutta eli prevalenssia ja niiden ilmaantuvuutta eli insidenssiä sekä sairaalassa hoidettujen tauteja, hoitoja ja hoitoaikoja.

Tilastointiin liittyy monenlaisia vaikeuksia. Terveydentilan ja sen paranemisen arviointi on usein tulkinnanvaraista ja väestön vallitsevan terveydentilan selville saaminen vertailukelpoisella tavalla on jokseenkin mahdotonta vähänkin suuremmissa väestöryhmissä. Luotettavien vertailukohteiden löytäminen menneisyydestä ei ole myöskään mahdollista. Koko väestöön tai sen tiettyihin osiin kohdistuvat velvoitteet, kuten rokotuspakko, oppivelvollisuus ja asevelvollisuus, toivat tietyt väestöryhmät Suomessakin vasta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa viranomaisten ulottuville.

Lääketieteen ja terveydenhuollon historia voi jakautua ja jakautuukin moniin osa-alueisiin. Niitä ovat mm. tieteen osa-alueet ja erikoisalat, tiedemiehet ja muut vaikuttajat, tieteen keksinnöt ja saavutukset, opetus ja koulutus, tieteelliset yhdistykset, sairauskäsitykset ja niiden kehitys, tautiryhmät ja sairaudet, hoitomenetelmät, lääkkeenvalmistus ja lääkkeet, kehityksen hyödyt ja haitat, eri henkilökuntaryhmät ja ammattijärjestöt, terveydenhuollon hallinto, väestön terveydenhuolto ja yhteistyön muodot.

Naisten osallistuminen terveydenhuollon historian tutkimiseen ja kirjoittamiseen on melko myöhäinen ilmiö, vaikka tasa-arvoisuuteen pyrkivä naisten historiallisen osuuden kuvaaminen on yleistynyt jo 1800-luvun lopulta lähtien. Naisten lukumäärän ja osuuden kasvuun terveydenhuollon historiankirjoituksessa on vaikuttanut naisten lisääntynyt kiinnostus sosiaali- ja terveydenhuollon historiaan sekä näiden alojen naisvaltaisten henkilökuntaryhmien merkityksen ja koulutustason kohoaminen. (2, 10, 11, 12)

Terveydenhuollon historiankirjoituksen arvostelu

Terveydenhuollon historiankirjoitusta koskeva kiista kärjistyy kolmeen pääkohtaan: vastaako lääkärien ja terveydenhuollon muiden ammattilaisten historiankirjoitus historian tutkimukselle asetettavaa tasoa, onko terveydenhuollon ammattilaisten kirjoittama historia jäänyt eristyneeksi ja takapajuiseksi saarekkeeksi historian tutkimuksessa ja onko lääketieteen historiassa unohdettu epäkohtien arvostelu. Kysymykset ovat muotoutuneet tämän suuntaisiksi siitä syystä, että perinteistä lääketieteen historiaa arvosteleva mielipide on lähtenyt liikkeelle lääketieteen ulkopuolelta tulevien historiantutkijoiden piiristä.

Tiedehistorioitsija George Alfred Leon Sarton moitti jo 1930-luvulla, että lääketieteen historian taso oli alhainen voimavaroistaan ja arvostuksestaan huolimatta. Monet lääketieteen historian kirjoittajat harjoittivat tutkimustaan tuomatta riittävästi esiin tieteen ja yhteiskunnan yleistä kehitystä. Lääkäri ja lääketieteen historian kirjoittaja Henry Sigerist puolustautui innokkaasti ja seurauksena oli kiihkeä kirjallinen taistelu aiheesta. (14)

Yleisen historian ja sosiaalihistorian ei-lääketieteelliset tutkijat ovatkin arvostelleet historiaa tutkivia lääkäreitä historiallisen ammattipätevyyden ja tarvittavan yleisnäkemyksen puutteesta. Toisaalta voidaan sanoa, että ei-lääketieteellisillä historiantutkijoilla ei ole ollut riittävästi tietämystä monien lääketieteellisten ja terveydenhuoltoon liittyvien erityispiirteiden sekä niiden eri kytkentöjen ymmärtämiseksi. Tämä koskee varsinkin tieteellisten menetelmien ja keksintöjen kehitystä sekä lääketieteen sanaston tulkintaa.

Ruotsissa tiede- ja kulttuurihistorian tutkijoista erityisesti Johan Nordström, Sten Lindroth ja Henrik Sandblad käsittelivät 1950-luvulta alkaen tutkimuksissaan lääketieteen merkkihenkilöitä sekä aate- ja oppihistorian kysymyksiä. Sten Lindroth kiinnitti "Lychnoksessa" vuosina 1967–1968 huomiota siihen, että lääketieteen historiasta oli Ruotsissakin tullut erillinen akateeminen oppiaine, jonka piirissä tutkijat eivät hallinneet alaansa riittävän kokonaisvaltaisesti. Useimmat heistä olivat lääkäreitä ilman humanistista ja historiallista koulutusta tai historioitsijoita ilman luonnontieteiden ja lääketieteen asiantuntemusta. (12, 26)

George Rosen alkoi 1960-luvulla vaatia, että historiankirjoituksessa kiinnitetään enemmän huomiota väestöön, sairauteen ja tunteeseen. Yksilökorosteinen historiantutkimus ja toisaalta yhteiskuntakriittinen historiakäsitys ovat lisänneet arvostelua lääketieteen perinteistä historiankirjoitusta kohtaan. Vähitellen lääketieteen historia onkin kehittynyt kohden yhteiskuntien historiaa, terveydenhuollon yhteiskunnalliseksi historiaksi, jonka pyrkimyksenä on selvittää kaikkia sairauden ja terveyden hoidossa esiintyviä ongelmia. Sen uusia tarkastelukulmia ovat olleet lääkinnän tiedon, taidon ja menetelmien ohella mm. antropologia, sairauskäsitykset, kieli, symboliikka ja talous. (12)

Pohjoismaissa terveydenhuollon historiankirjoituksen ongelmia on viime aikoina käsitellyt erityisesti Upsalan yliopiston nykyinen lääketieteen historian professori Karin Johannisson jo 1970-luvulta lähtien. Hänen kirjoituksensa "Medicinhistoria idag" herätti Ruotsissa aiheeseen liittyvän kirjoittelun, jota on käyty mm. aikakauskirjoissa Sydsvenska medicinhistoriska sällskapets årsskrift ja Nordisk medicinhistorisk årsbok. Kirjoituksiin on liittynyt ärsyttäviä sanontoja, väärinymmärryksiä ja arvovaltanäkemyksiä, joita on tarpeetonta lähteä tarkemmin selvittämään. Suomessa aiheesta on kirjoittanut Heikki Mikkeli lyhyesti teoksessa "Terveyden lähteillä, Länsimaisten terveyskäsitysten kulttuurihistoriaa". (11, 14, 17, 19, 20, 26)

Suomessa terveydenhuollon ammattihenkilöiden piirin ulkopuolelta tulevien historiankirjoittajien kohteina ovat aikaisemmin olleet terveydenhuollon eri alueilla elämäkerrat sekä hallinnonalojen, laitosten ja yhteisöjen historiikit. Varsinkin parin viimeisen vuosikymmenen aikana heidän aihepiirinsä on laajentunut koskemaan väestön terveydenhuoltoa ja siihen liittyviä ongelmia sekä lääketieteen oppi- ja aatehistoriallisia kysymyksiä. (7, 10, 15, 27)

Varmastikaan ei ole olemassa mitään yhtä ja ainoaa lääketieteen historiaa. Historiahan on aina vajavainen ja valikoiva kuvaus tapahtumien kulusta. Mielestäni lääketieteeseen ja terveydenhuoltoon liittyviä näkemyksiä on syytä tarkastella eri suunnilta. Vain siten saadaan esille riittävä kuva tästä monella tasolla ihmisten ja yhteiskuntien historiaan vaikuttavasta aihepiiristä. Pääasia on, että tiedetään selkeästi, miltä kannalta asioita tarkastellaan, ja että se tapahtuu tasapuolisesti, totuuteen pyrkien.

Yhteiskuntakriittinen historiakäsitys

Laajaa huomiota on saanut osakseen ns. yhteiskuntakriittinen historiakäsitys, jonka julkisuus perustuu osaksi myös suuren yleisön kiinnostusta herättäneisiin teoksiin. Yhteiskunnan rakenteiden uusmarxistisesta arvostelusta 1960-luvulla lähtenyt yhteiskuntakriittinen näkemys on ulottunut myöskin terveydenhuollon historian alueelle. Yhteiskuntakriittisen näkemyksen edustajien pyrkimyksenä on ollut paljastaa lääketieteen piilevät ja heidän mielestään todelliset tarkoitusperät.

Tendenssimäisyydessään yhteiskuntakriittinen historiakäsitys ei täytä tieteellisyydelle asetettavia vaatimuksia. Se on kuitenkin kiinnittänyt huomiota lääketieteen ja terveydenhuollon piirissä esiintyviin sivuilmiöihin, alakulttuureihin ja valtapyrkimyksiin, jotka ovat jääneet tavanomaisessa historiankirjoituksessa vähälle huomiolle tai kokonaan huomiotta. Aikaisemmin näiden ilmiöiden arvostelua on tuotu esiin lähinnä vain joissakin kiistakirjoituksissa, huvinäytelmissä, satiireissa ja pilapiirroksissa.

Yhteiskuntakriittisen käsityksen mukaan terveydenhuollossa ei ole ollut kysymyksessä niinkään huoli kärsivästä yksilöstä kuin yhteiskunnan ylivallan lujittamisesta. Tavoitteena on ollut tuoda esiin tietoisuus lääketieteen ihanteiden ja yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevien aatteiden keskinäisestä vaikutuksesta ja riippuvuudesta. Näitä yhteyksiä ei jäljitetä yksinomaan terveydenhuollon ulkoisten järjestelmien vaan myös lääketieteen teoreettisen sisällön perusteella. Merkittävästi terveydenhuollon historian muuttumiseen vaikuttaneita kirjoittajia ovat olleet mm. Michel Foucault, Ivan Illich ja Thomas McKeown. (5, 6, 8, 9, 21, 22)

Romantiikan aikana 1700-luvun loppupuolella uskottiin, että sairaudet voitaisiin hävittää poliittisilla ja yhteiskunnallisilla muutoksilla. Näissä odotuksissa petyttiin nopeasti ja sairaanhoito oli jätettävä lääkärien tehtäväksi. Tarkoituksena oli huolehtia työtätekevien kansalaisten sairauksista ja samanaikaisesti luoda perusta lääketieteelle. Silloin sai alkunsa nykyaikainen sairaalajärjestelmä, joka yhdenmukaisti lääketieteellistä ajattelua.

Yhteiskuntakriittisen näkemyksen mukaan vallan ja tieteen liiton seurauksena sairaanhoidosta tuli yksi lenkki siinä kontrollijärjestelmien ketjussa, jonka tarkoituksena oli suojella yhteiskuntaa tai palauttaa yksilö paikalleen tuotantoketjussa. Tuolloin lääkärit saavuttivat arvovaltansa yhteiskunnan tarpeesta tehdä sairaus kontrolloitavaksi.

Sairautta ja kuolemaa pidettiin uhkana, joka vallanpitäjien oli yhdessä lääketieteen kanssa hallittava yhä suurempien järjestelmien, tehokkaamman tekniikan ja vieraannutetun kielen kanssa. Lääketieteellisen järjestelmän keskipisteenä ei ollut enää ihminen vaan sairaus. Sairaista tehtiin lääketieteellisen käsittelyn kohteita, mutta samalla heiltä riistettiin heidän yksilöllisyytensä ja heidät alistettiin ilman ehtoja hoidolle, moraaliselle opetukselle ja kurille. Sairauksista tuli ihmisistä erillään olevia käsitteitä, joita voitiin mitata, tutkia ja arvioida teknisten normien mukaan.

Lääketieteen kehitys näytti 1800-luvun puolivälin jälkeen niin huimalta, että tulevaisuuden odotukset lisääntyivät suunnattomasti. Suuret tautikatastrofit hävisivät ihmisten silmistä väestön terveydenhuollon parantuessa monista eri syistä. Silloin lääketieteen suurenmoiset saavutukset tulivat kuvausten ensisijaiseksi kohteeksi ja sairauksien sekä sairaiden merkitys yleisessä keskustelussa väheni niiden rinnalla.

Eräiden tutkijoiden mukaan tieteellisen lääketieteen vaikutus kuolleisuuden voimakkaaseen laskuun 1800-luvulla oli ollut vähäinen tai olematon. Tauteja vastaan lääkärit eivät voineet juuri mitään, sairaaloita pidettiin kuoleman odotushuoneina ja lääkäreiden voimattomissa käsissä potilaita kuoli enemmän kuin parani. Näiden tutkijoiden mielestä ihmisten paremmat mahdollisuudet välttyä kuolemalta ja varjeltua taudeilta johtuivat ensisijaisesti ravinnon, hygienian ja elämänolojen paranemisesta.

Terveydenhuollon kehittyessä sen historia oli muuttumassa liikaa organisaatioiden historiaksi ja yhteiskuntien demografiseksi seurannaksi. Tällaisessa historiankirjoituksessa yksilöiden ja viralliseen järjestelmään löyhästi liittyvien yhteisöjen kuvaus jäi epäilemättä taka-alalle. Toisaalta myös terveydenhuollon kokonaisvaltainen kehitys, jossa sosiologia ja antropologia alkoivat esittää yhä suurempaa osaa, jäi vajavaisesti kuvatuksi. Terveydenhuollon historiassa ei otettu huomioon yhteiskunnan monipuolistumista ja poikkitieteellisyyden merkitystä.

Yhteiskuntakriittisen historiakäsityksen todistelut perustuvat osittain yksittäistapauksiin ja väärintulkintoihin. Toisaalta se on antanut historiankirjoitukselle ja sen arvioinnille mielenkiintoisia, aikaisemmin huomiotta jääneitä näkökulmia. Se on korostanut näkemystä, että lääketiede ei ole mitenkään umpioitunut alue, vaan kytkeytyy monin tavoin ympärillä olevan yhteiskunnan erilaisiin ja osittain tiedostamattomiin ideologioihin. Se on myös tuonut esiin, että yksityisen ihmisen osuus järjestelmällisessä terveydenhuollossa on vähentynyt ja että lääkärin ja potilaan välinen kohtaaminen on usein muuttunut inhimillisestä enemmän tekniseksi tapahtumaksi.

Lääketieteen perinteinen historia

Lääketiedettä koskevaa historiallista aineistoa on olemassa antiikin ajoista lähtien hajatietoina menneisyydestä kertovissa kuvauksissa sekä yleisissä ja lääketiedettä koskevissa kokoomateoksissa. Kuvausten kohteena olivat varsinkin ihmeparannukset, hallitsijoiden sairaudet ja suuret tautikatastrofit. Lääketieteen historian systemaattisten esitysten alku ajoittuu renessanssin loppuun. Ensimmäinen varsinainen lääketieteen historian kirjoittaja oli tiettävästi italialainen Giovanni Tortelli (k. 1466), jonka teos oli nimeltään "De medicina et medicis". Hän oli opiskellut alunperin lääketiedettä, mutta ryhtynyt sittemmin teologiksi ja kohonnut paavi Nicolaus V:n neuvonantajaksi.

Lääketieteen yleisiä historioita on kirjoitettu 1600-luvun lopulta saakka. Niihin on alkanut tulla mukaan filosofisia ja oppihistoriallisia pohdintoja 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Lääketieteen jakautuminen erikoisaloihin sai aikaan sen, että 1800-luvun puolivälin tienoilla alkoi ilmestyä erikoisalojen historioita. Silloin myös tietyt tautiryhmät ja sairaudet saivat vähitellen omat historialliset kuvauksensa. Muiden henkilöstöryhmien kuin lääkärien merkityksen korostuminen terveydenhuollossa johti mm. eläinlääkärien, apteekkarien, kätilöiden ja sairaanhoitajien historiallisen kehityksen kuvauksiin.

Lääketieteen historiankirjoitukselle oli kauan tyypillistä, että kirjoittajat olivat lääkäreitä ja kuvauksien kohteina olivat ensisijaisesti lääkärit ja heidän toimintansa. On tietenkin hyvin ymmärrettävää, että erityisesti lääkärit ovat olleet kiinnostuneita oman ammattialueensa kehitysvaiheista. Terveydenhuollon koko kenttää ajatellen perinteinen lääketieteellinen näkemys on ollut selvästikin liian suppea. Sitäpaitsi terveydenhuollon saavutuksia ovat myöhemmin lääkärien ohella olleet kehittämässä mm. yhteiskuntatieteilijät, fyysikot, kemistit, sairaanhoitajat ja monien muiden alojen edustajat.

Perinteistä lääketieteen historiaa on moitittu biolääketieteellisestä ankkuroinnista, mekanistisesta potilaskäsityksestä ja kokonaisnäkemyksen puutteesta. Sen positivistisen historiankäsityksen yhteydessä tiedon kertyminen merkitsi automaattisesti etenevää kehitystä. Sairaita käsiteltiin sen yhteydessä vain lääketieteen ja sairaanhoidon objekteina. Se ei myöskään ottanut huomioon lääketieteen ja terveydenhuollon yhteiskunnallisia yhteyksiä eri aikakausina. Nämä mielipiteet ovat kärjistettyjä ja vastakkaisiakin esimerkkejä on toki olemassa. Viime aikoina meilläkin useat lääketieteen historiaa tutkivat lääkärit ovat pyrkineet käsittelemään aihetta laajempiin yhteyksiin kytkettynä. (3, 4, 16, 28)

Terveydenhuollon historia

Terveydenhuollon historia ei ole pelkästään kertomus suurista lääketieteellisistä keksinnöistä. Lääketieteen jatkuvan kehityksen rinnalla terveydenhuollon historia kertoo myös väestön sairauksista ja kärsimyksistä, sen tarpeesta saada apua vaivoihinsa, niistä puutteista, joita terveydenhuollon järjestelmässä on ollut, sekä siitä miten terveydenhuolto on epäonnistunut pyrkimyksissään huolehtia sairaista, miten lääketiede on tehnyt virheitä ja miten lääketieteen tutkijat ovat erehtyneet kuvitellessaan olleensa oikeassa.

Terveydenhuollon kehitykseen liittyy olennaisesti yhteiskunnan sekä sen organisaatioiden ja hallinnon kehitys, joka on tärkeä osa kansanterveyden hyväksi tehdystä työstä. Lääketiede ja terveydenhuolto eivät nimittäin onnistu työssään kansanterveyden hyväksi ilman tehokasta ohjausta ja valistusta sekä oikeudenmukaista tulonjakoa. Hallinnossa ja siihen välttämättömänä kuuluvassa byrokratiassa on kuitenkin omat ongelmansa, jotka myös terveydenhuollon alueella helposti kääntyvät edistyksellisten tavoitteiden vastaisiksi.

Näitä terveydenhuollon nurjia ja vähemmän sankarillisia puolia oli aikaisemmin tarkasteltu yleisen historian yhteydessä ja 1700-luvun lopulla valistuksen seurauksena syntyneen sosiaalihistorian yhteydessä, siis irrallaan lääketieteen ja terveydenhuollon historiasta. Vähitellen myös lääketieteen historia alkoi kiinnostua enemmän sosiaalilääketieteellisestä kehityksestä, ennaltaehkäisevästä hoidosta, terveydenhoidosta, sairaaloista ja terveydenhuollon muista instituutioista.

Väestön terveydenhuollon kuvaus on liitetty kiinteämmin lääketieteen historiaan vasta aivan viime aikoina. Tähän on epäilemättä vaikuttanut ratkaisevasti sosiaalihistorian tutkijoiden kiinnostus sairauden merkityksestä väestön elinehdoille ja kehitysedellytyksille. Näin terveydenhuollon historian erääksi tavoitteeksi tuli ymmärtää lääketiedettä aikakausien omista näkökohdista lähtien, osana kultturellia ja sosiaalista ympäristöä, ja ottaa siinä yhteydessä huomioon myös yhteiskunnallisen kehityksen vaiheet. Niiden mukana terveydenhuollon historiaan liittyvät myös ne vallitsevan terveydenhuollon järjestelmän ulkopuolelle jäävät toiminnat, joita käytetään terveystavoitteiden saavuttamiseksi.

Humanistinen lääketieteen historia

Yhteiskuntakriittinen näkemys oli eräs ilmaus yksityisen ihmisen ja inhimillisyyden unohtamisesta lääketieteessä ja terveydenhuollon järjestelmässä sekä niiden historiassa. Yksilön näkökulmasta lähtevä historiallinen tarkastelu on yleistynyt erityisesti 1970-luvulta alkaen. Sen suosiota ovat lisänneet varsinkin ranskalaisen Emmanuel Le Roy Ladurien teokset. Karin Johannisson puhui aikaisemmin yksilöä korostavasta kriittisestä lääketieteen historiasta, mutta nyttemmin hän on käyttänyt siitä, tosin hieman empien, nimitystä humanistinen lääketieteen historia. Se tarkoittaa inhimillisen näkökulman huomioon ottamista ja korostamista sekä terveydenhuollon historian tutkimuksessa että sen kuvauksessa. (12, 13, 18)

Yksilöiden sairauksien kuvaukset ovat etenkin aikaisemmin perustuneet ulkopuolisten ihmisten kertomuksiin, joita on tavattu oikeudenkäyntien asiakirjoissa, oppineiden ja lääkärien kirjoituksissa sekä filantrooppien julistuksissa. Välittäjinä ovat olleet opillisen sivistyksen saaneet ihmiset, sillä tavallisen kansan ja sen edustajien omat kuvaukset ovat olleet suuria harvinaisuuksia. Nykyään ihmisten omakohtaiset käsitykset ovat kehittyneissä kulttuureissa melko hyvin kartoitettavissa yhteiskunnan kaikilla tasoilla.

Humanistinen terveydenhuollon historia käsittelee yksilön käsityksiä ja tuntemuksia sairaudesta sekä hänen suhteitaan terveydenhuollon järjestelmiin ja niissä toimivaan henkilöstöön. Tämä antaa entistä paremmat mahdollisuudet tuoda esiin myös sairaan ihmisen suhtautumista ns. viralliseen terveydenhuoltoon kuulumattomiin ilmiöihin, kuten mm. itsehoitoon, kansanparannukseen, puoskareihin, patenttilääkkeisiin ja vaihtoehtoisiin hoitoihin, jotka saattavat muuten jäädä terveydenhuollon historian kuvauksen ulkopuolelle.

Yksilötason historiallista tarkastelua voidaan käyttää myös suppeiden yhteisöjen ja rajallisten ajanjaksojen kuvauksissa terveydenhuollon toimintojen arviointiin. Sen kautta voidaan terveydenhuollon ammattilaisille tarjota näkymiä siitä, miten yksilöt tai yhteisöt kokevat terveydenhuollon kehityksen, tulokset ja yhteistoiminnan. Se voi esimerkinomaisesti valaista terveydenhuoltoon liittyviä yksityiskohtia, mutta yksinomaan sitä käyttäen on vaikeaa kuvata yli vuosikymmenien tai vuosisatojen ulottuvaa historiallista perspektiiviä lääketieteen tai terveydenhuollon kehityksessä.

Mitä hyötyä on terveydenhuollon historiasta?

Terveydenhuollon historian tehtävänä on tietenkin oman kohdealueensa historiallisen tutkimuksen ohella täydentää ja avustaa muuta historiankirjoitusta. Sen lisäksi on aiheellista pohtia, miten terveydenhuollon historia voi palvella alansa opetusta, tutkimusta ja käytäntöä.

Historiallinen tarkastelu toimii terveydenhuollon kehityksen kuvaamisen ohella sen tulosten osoittajana. Siten terveydenhuollon historia on myös osa terveydenhuollon laaduntarkkailua. Terveydenhuollon historia soveltuu erityisesti eettisten kysymysten tarkasteluun. Se voi olla merkittävä tekijä terveydenhuollon edustajien ja harjoittajien omantunnon kehittämisessä.

Historiallinen tarkastelu osoittaa ihmisen tunteiden ja psyykkisten toimintojen osuutta ja tärkeyttä terveydenhuollossa. Terveydenhuollon historia voi antaa esimerkkejä yksilöiden ja yhteisöjen reaktiomalleista, joita ei ole mahdollista havainnollistaa samalla tavoin kuin tiedostoihin ja tilastoihin koottavia teoreettisia tietoja.

Historiallinen tarkastelu osoittaa, että lääketieteen menestyminen vaatii soveltamismenetelmiä, jotka ihmiset voivat omaksua ja hyväksyä. Terveydenhuollon historia osoittaa myös sen, että asenteiden muutokset väestössä ja myös terveydenhuollon henkilökunnassa ovat hitaita ja jarruttavat tulosten saavuttamista.

Terveydenhuollon historia voi siirtää uusille sukupolville tietoa kadonneiden ja uudelleen esiin murtautuvien sairauksien kohtaamisesta, kun henkilökohtaisia kokemuksia ei enää ole. Tämä koskee mm. kulkutautien ja tartuntatautien ennaltaehkäisyä käytännössä juuri näinä aikoina.

Historiallinen tarkastelu voi muistuttaa, että terveydenhuolto ei ole itsetarkoitus tai järjestelmä tiettyjen ammattiryhmien toimeentulon turvaamiseksi. Terveydenhuollon tarkoituksena on palvella omilla menetelmillään ihmisiä yksilöinä ja yhteiskunnan jäseninä. Myös terveydenhuollossa on vaarana muodostua suljettuja järjestelmiä, jotka voivat toimia yleisen edun vastaisesti.

Historiallinen tarkastelu korostaa, että terveydenhuollon toiminta perustuu erityisesti nykyään yhteistyöhön kaikkien eri tavoin terveydenhuollon hyväksi työskentelevien kanssa sekä yhteistyöhön niiden kanssa, joita se palvelee.

Historiallinen tarkastelu tuo esiin, että lääketiede ja terveydenhuolto ovat tehneet virheitä, joiden havaitsemiseen on tarvittu myös niiden ulkopuolella toimivien oivalluksia. Lääketieteessä ja terveydenhuollossa ei ole lupa unohtaa, että siinä kulloinkin vallitsevat käsitykset eivät ole olleet ainoat oikeat.

Historiallinen tarkastelu osoittaa, että terveydenhuollon piirissä esiintyy, samoin kuin muillakin inhimillisen elämän alueilla, sekä yksityisiä että yhteisöllisiä valtapyrkimyksiä ja väärinkäytöksiä, joiden aiheuttamia vinoutumia vastaan voidaan taistella.

Historiallinen tarkastelu korostaa, että lääketieteen ja terveydenhuollon riippumattomuus uskonnollisista, rodullisista, poliittisista ja aatteellisista tekijöistä on niiden uskottavuuden kannalta ratkaisevan tärkeää. Historiallinen tarkastelu osoittaa myös erilaisten kulttuuritaustojen merkityksen ihmisten ajattelussa ja käyttäytymisessä terveyspalvelujen kohteena.

Julkaistu aikaisemmin: Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 1997: 118–128. Vantaa 1997.

Kirjallisuutta:

1 Bynum, W. F. & Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine 1–2. (1993)

2 Duin, N(ancy) & Sutcliffe, J(enny): A History of Medicine. From Prehistory to the Year 2020. (1992)

3 Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuoteen 1865. (1982) Väitöskirja.

4 Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuosina 1866–1985. (1993)

5 Foucault, M.: Folie et déraison. Histoire de la folie à l`âge classique. (1961) Engl. Madness and Civilization. The History of Insanity in the Age of Reason. (1965) Ruots. Vansinnets historia under den klassiska epoken. (1983)

6 Foucault, M.: Naissance de la clinique: Une archéologie du regard médical (1963). Engl. The Birth of the Clinic. An Archaeology of Medical Perception. (1973)

7 Heikkinen, A.: Terveyden ja ilon tähden. Herrasväki liikkeellä Suomessa 1700- ja 1800-luvuilla. (1991)

8 Illich, I.: Limits to Medicine: The Expropriation of Health. (1977)

9 Illich, I.: Medical nemesis (1975). Ruots. Den omänskliga sjukvården. (1977)

10 Joutsivuo, T. ja Mikkeli, H. (toim.): Terveyden lähteillä. Länsimaisten terveyskäsitysten kulttuurihistoriaa. (1995)

11 Johannisson, K.: Medicinhistoria idag. Lychnos 1988: 17–36. (1988)

12 Johannisson, K.: Medicinens öga. Sjukdom, medicin och samhälle – historiska erfarenheter. (1990)

13 Johannisson, K.: Att ta pulsen på medicinhistorien: Diagnos och prognos. Nordisk medicinhistorisk årsbok 1995: 25–32. (1995)

14 Johannisson, K.: Replik. Sydsvenska medicinhistoriska sällskapets årsskrift 1990 XXVII: 37. (1990)

15 Jutikkala, E.: Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja. (1987)

16 Kaila, M.: Psykiatrian historia lääketieteen yleiskehityksen ja kulttuurihistorian valossa. (1966)

17 Larsen, Ø & Lindskog, B. I.: Medicinhistoria igår – idag – i morgon. Sydsvenska medicinhistoriska sällskapets årsskrift 1990 XXVII: 35–36. (1990)

18 Le Roy Ladurie, E.: Montaillou (1975). Suom. Montaillou, ranskalainen kylä 1294–1324. (1984)

19 Lindgren, G., Lindstedt, E. & Moëll, H.: Medicinhistoria som vetenskapsgren. Sydsvenska medicinhistoriska sällskapets årsskrift 1989 XXVI: 15–19. (1989)

20 Lindgren, G., Lindstedt, E. & Moëll, H.: Avslutande kommentar. Sydsvenska medicinhistoriska sällskapets årsskrift 1990 XXVII: 37–38. (1990)

21 McKeown, T.: A sociological approach to the history of medicine. Medical history 14. (1970)

22 McKeown, T.: The Role of Medicine. Dream, Mirage, or Nemesis. (1976)

23 McKeown, T.: The Origins of Human Disease. (1988)

24 Payer, L.: Medicine and Culture. Varieties of Treatment in the United States, England, West Germany, and France. (1988)

25 Qvarsell, R.: Vårdens idéhistoria. (1991)

26 Snorrason, E.: Medicinhistoria som vetenskapsgren. Sydsvenska medicinhistoriska sällskapets årsskrift 1990 XXVII: 27–34. (1990)

27 Turpeinen, O.: Nälkä vai tauti tappoi? (1986)

28 Vuori, H.: Lääketieteen historia – sosiaalihistoriallinen näkökulma. (1979)

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON