Arno Forsius

Terveydenhoidosta eri aikoina

Aiheeseen liittyy tieteellisyyden lisäksi hyvin paljon mielikuvituksellisia teorioita, tunteita ja intohimoja. Sen vuoksi lähestymistapoja aiheen kuvaamiseksi on lähes rajattomasti. Olen lähtenyt liikkeelle siitä kehityksestä, joka on ollut olennaista nykyisen terveyskäsityksen kannalta, ja jättänyt lähinnä mainintojen varaan erilaiset sivujuonteet, jotka olisivat toisaalta hyvin mielenkiintoisia osoituksia ihmisen ajattelun ja lääketieteen harharetkistä.

Tarkastelen esitykseni alkupuolella terveydenhoidon kehitystä aikakausittain ja loppupuolella aihepiireittäin. Hygienian historiasta on kotisivuilla erillinen kirjoitussarja.

Mitä terveys on?

Terveys on yleisesti ymmärtäen sairauden vastakohta. Tiukasti ottaen terveys on sitä, että yksilöllä ei ole vikaa, vammaa, puutosta, epämuodostumaa, tautia, tai sellaista tilaa, joka haittaisi yksilön elämää tai selviytymistä yhteiskunnan jäsenilleen asettamista vaatimuksista. Terve yksilö ei myöskään saa tuntea itseään ainakaan lyhyitä hetkiä lukuun ottamatta sairaaksi. Terveyteen kuuluu lisäksi, että yksilöllä on kyky kestää murtumatta muutoksia, vaikeuksia, sairauksia, tuskaa, pettymyksiä ja surua.

Terveyden ja sairauden raja on häilyvä ja rajanvetoa joudutaan käymään myös yksilön kohdalla. Ihmisellä, joka jollain perusteella luokitellaan sairaaksi, on olemassa myös terveyttä, jonka hoitaminen on aiheellista. Sairauden kohtaamilla ihmisillä jäljellä olevan terveyden hoitaminen on sitäkin tärkeämpää, että heidän toimintakykynsä säilyisi mahdollisimman hyvänä. Voidaan hieman kärjistetysti sanoa, että ehdottomasti tervettä ihmistä ei olekaan, mutta on kyllä sellaisia, joista ei ole voitu löytää vikaa. Käytännössä terveydeksi olisikin hyväksyttävä validiteetti, kelpoisuus elää itsenäisesti yhteiskunnassa vallitsevien edellytysten mukaisesti.

Eri aikojen käsityksiä terveydestä

Ihminen on varmaankin olemassaolonsa alusta pitäen kummastellut ja aprikoinut sairauden yllättäessä, mistä se johtuu ja mikä se on. Ihmisen ajatusmaailmalle on ominaista, että hän pyrkii keksimään kaikille tapahtuneille asioille selityksen, voidakseen ymmärtää ne ja mahdollisesti voidakseen torjua niitä.

Ihmisen ajatusmaailma liittyy siihen käsitykseen, maailmankatsomukseen, joka hänellä ja hänen aikakautensa kulttuurilla on ympäröivän maailman tilasta ja siinä vaikuttavista voimista. Tiedon ja tieteen taso ovat siten ratkaisevan tärkeitä ajatusmallien muodostumisessa. Mutta tiedon omaksumista ja totuusarvoa määrittävät hyvin pitkälle yksilön ja yhteisön kokemukset, tunteet sekä usko tai uskonto. Lisäksi on otettava huomioon, että käytännössä terveydestä ja sairaudesta puhuttaessa on aina tehty jako sielun ja ruumiin välillä, vaikka ne liittyvätkin erottamattomasti toisiinsa.

Kansanomaiseen terveydenhoitoon on kiteytynyt erilaisia suullisia ohjeita, sananparsia, jotka ovat ilmeisen tehokkaasti siirtyneet muistitietona sukupolvesta toiseen. Kirjallisilla neuvoilla on ollut merkitystä lähinnä vain lukutaitoisen sivistyneistön keskuudessa. Varsinainen kansa, rahvas, on päässyt lukutaidosta osalliseksi historiallisesti ajatellen varsin myöhään, yleisimmin 1800-luvun loppupuolella. Siihen saakka pappien ja muiden sivistyneistöön kuuluneiden oli toimittava kirjallisen tiedon välittäjänä kansalle.

Toinen tärkeä asia on ollut, että kansan sivistyksen oli kohottava tietylle tasolle, jotta se saattoi ymmärtää terveydenhoidon merkityksen ihmisen elämänlaadulle ja samalla niiden toimenpiteiden merkityksen, joita terveydenhoidon edistämiseksi tehtiin. Tässä kohdassa yleisen kansanopetuksen käyttöön ottaminen muodostui ratkaisevan tärkeäksi. Se tapahtui monissa maissa vasta 1900-luvun alkupuolella.

Primitiivinen kulttuuri

Eri aikojen ja alueiden primitiivisissä kulttuureissa on ollut paljon yhteisiä piirteitä, jotka varmaankin kuvastavat perusihmiselle tyypillisiä luonteenominaisuuksia.

Käsittämättömästä syystä tulevat sairaudet on primitiivisissä kulttuureissa liitetty eri tavoin hyvien ja pahojen voimien väliseen kamppailuun. Taudit ovat olleet pahansuopien voimien epäoikeudenmukaisia iskuja (demonologinen käsitys). Käsitykset tautien aiheuttamisesta maagisten voimien avulla ovat olleet yleisiä. Äkillisissä tapauksissa sairauden aiheuttajana on pidetty esim. ihmiseen osunutta näkymätöntä nuolta, jonka lähettäjäksi on katsottu paholainen, noita tai pahansuopa ihminen. Pahan voimien on uskottu aiheuttaneen tauteja myös taian tai myrkyn välityksellä. Taikaan verrattava taudin aiheuttaja on ollut lisäksi paha silmä, jolla on ollut monenlaisia ruumiillisia ja sielullisia vaikutuksia.

Koska taudit olivat pahojen voimien aiheuttamia, voitiin niitä vastaan taistella vain niitä vielä väkevämpien voimien avulla. Keinoja ovat olleet taiat, amuletit, loitsut ja manaukset, tanssi tai laulu, jotka johtivat transsitilaan neuvojen saamiseksi korkeammilta voimilta, suggestio, jota on ehkä vahvistettu unennäöllä, tautien pelottaminen naamioilla tai melulla sekä niiden lepyttäminen tai kostolla uhkaaminen. Näiden keinojen toimeen panoa varten yhteiskunnissa on ollut erityisiä shamaaneja tai poppamiehiä, jotka ovat saaneet taitonsa edeltäjiltään tai omista kokemuksistaan.

Varhaiset sivistyskulttuurit

Varhaisille sivistyskulttuureille oli ominaista uskonto, joka oli syntynyt uskosta ihmistä korkeampiin voimiin. Korkeampia voimia edustivat jumalat, yksi tai useampia. Tyypillistä uskonnolle oli, että se ei sallinut poikkeavia ajatusrakennelmia, jotka tulkittiin heti harhauskoksi. Uskonnon tulkkina ja sen puhtauden vartijana oli papisto. Uskonto merkitsi alistumista oleviin oloihin, ja kaikkia yrityksiä tehdä muutoksia pidettiin tuomittavana puuttumisena jumalan tai jumalien tahtoa vastaan.

Uskonnoissa tauteja on usein pidetty jumalien lähettäminä rangaistuksina synnistä tai jumalien ennalta määräämänä kohtalona (teogeeninen käsitys), mutta joskus myös jumalien salliman kohtalon aiheuttamina (fatalistinen käsitys). Uskonnoissa vain jumala saattoi estää sairauden tulon ja sen vuoksi niissä terveyden varjeleminen perustuikin rukouksiin. Rukouksia voitiin tehostaa jumalanpalveluksella ja uhrilahjoilla, jotka korostivat papiston merkitystä ja valtaa. Rukousten kohteina saattoivat olla myös jumalien kuvat.

Juutalaisilla oli runsaasti terveydenhoitoon liittyneitä ohjeita, jotka oli puettu uskonnollisten käskyjen muotoon. Heidän määräyksensä koskivat mm. ympäristön hygieniaa, ravintoa ja sukupuolisaastaisuutta. Ne ovat siirtyneet myös muslimien kulttuuriin ja Raamatun mukana kristittyjen keskuuteen.

Antiikin humoraalioppi

Antiikin Kreikassa kehittyi 400-luvulla eKr. ensimmäinen tieteellisyyteen pyrkivä ajatusrakennelma, jolla oli kuitenkin ensisijaisesti filosofinen luonne. Se oli tavallaan maallistunutta uskontoa. Koska tällä antiikin oppirakennelmalla on ollut nykyaikaan saakka ulottuva vaikutus myös terveyden säilyttämisen keinona, on aiheellista selostaa sitä tässä pääpiirteittäin.

Empedokleen oppi neljästä alkuaineesta, jotka olivat ilma, tuli, maa ja vesi, muodostui perustaksi myös ihmisen rakenteen ja olemuksen selittämisessä. Ihmisruumiin rakennusaineiksi ymmärrettiin alkuaineista muodostuneet neljä perusnestettä, jotka olivat veri, sappi, musta sappi sekä lima. Alkuaineet ja perusnesteet vastasivat pareittain toisiaan siten, että niillä oli samat laadulliset perusominaisuudet. Ilmalla ja verellä ne olivat kuuma ja kostea, tulella ja sapella kuuma ja kuiva, maalla ja mustalla sapella kylmä ja kuiva sekä vedellä ja limalla kylmä ja kostea.

Hippokrateen (460–377 eKr.) aikoina vakiintuneen humoraaliopin mukaan elimistössä vallitseva perusnesteiden tasapaino eli eukrasia merkitsi terveyttä, kun vastaavasti niiden epätasapaino eli dyskrasia merkitsi sairautta. Tämän käsityksen mukaan oli olemassa vain yleinen sairaudentila eikä mitään erityisesti määriteltäviä sairauksia. Humoraalioppiin liittyvän tautikäsityksen eli humoraalipatologian mukaan sairauden oireet osoittivat, millainen dyskrasian muoto oli kyseessä ja miten eukrasia voitiin palauttaa. Taudin oireiden ja perusnesteiden häiriön välinen yhteys oli nykyajan lääketieteen kannalta täysin mielivaltainen. Teorian ulkopuolelle jäivät kirurgiset "ulkotaudit" sekä miasmasta eli kulkutauteja aiheuttavasta ilmanlaadusta johtuvat epideemiset sairaudet.

Sairauden eli humoraalisen dyskrasian aiheuttajina pidettiin sekä sisäisiä että ulkoisia tekijöitä. Terveydentilaan vaikuttavista asioista mm. ruokavalio ja liikunta katsottiin sisäisiksi sekä ilmasto, tuulet ja vuodenajat ulkoisiksi syiksi. Kun perusnesteiden määrän ohella niihin liittyvien laatuominaisuuksien eli kuumuuden, kylmyyden, kuivuuden ja kosteuden merkitys korostui, alettiin samalla lisääntyvästi kiinnittää huomiota niihin seikkoihin, joihin ihminen saattoi humoraaliopin perustelujen mukaan itse vaikuttaa terveyden ylläpitämiseksi ja sairauksien ehkäisemiseksi. Nämä tekijät, "sex res non naturales" (kuusi ei-luonnollista seikkaa), olivat valo ja ilma, ruoka ja juoma, työ ja lepo, nukkuminen ja valvominen, ulkoiset ja sisäiset eritteet sekä mielentilan vaihtelut.

Sairauden hoito tähtäsi aina humoraalisen tasapainon eli eukrasian palauttamiseen. Veren liiallisuutta voitiin hoitaa suoneniskulla ja kuppaamisella. Liiallisen sapen ja mustan sapen vähentämiseen käytettiin enimmäkseen lääkkeitä ja ruokajärjestystä tai laajemmin ns. dieettiä, elämänjärjestystä. Liiallisen liman vähentämiseen käytettiin lääkkeitä, jotka aiheuttivat limaneritystä, oksennusta, ripulia ja hikoilua. Viime mainitut eli ns. puhdistavat hoidot tulivat erityisen suosituiksi myöhempinä aikoina. Muista yleisistä hoidoista on aiheellista mainita kylvyt, joita käytettiin sekä kuumina että kylminä tarpeen mukaan. Sairauden parantamiseen tarkoitettuja hoitomenetelmiä alettiin pian käyttää myös sairauden ehkäisyyn. Elimistön perusnesteiden määrään vaikuttaminen oli maallikoillekin jotenkin ymmärrettävää, mutta perusnesteisiin vaikuttaminen niitä määrittelevien laatuominaisuuksien kautta edellytti monimutkaisia oppineiden lääkärien laatimia sääntöjä ja ohjeita.

Jo antiikin aikana julkaistiin terveyden edistämiseen tähtääviä kirjoituksia. Kreikan antiikin ajalta voidaan mainita hippokraattisen koulukunnan kirjoituksiin kuuluva "Peri diaites hygieines" (Terveestä elämäntavasta) noin 300-luvulta eKr. Rooman antiikin ajan kuuluisin terveysopas oli Claudios Galenoksen (129–n. 200 jKr.) 100-luvun loppupuolella kirjoittama teos "De sanitate tuenda" (Terveyden säilyttämisestä). Nämä kirjoitukset oli tarkoitettu lähinnä lääkärikunnan oppaiksi.

Kristinusko ja keskiaika

Kristinusko eli perustamisensa jälkeen eräänlaista hurmosaikaa. Kolmiyhteisen Jumalan uskottiin parantavan kaikki sairaudet Raamatun ihmeparannusten tapaan. Jeesus koettiin ensimmäiseksi ja ainoaksi lääkäriksi. Rukous oli keino kääntyä Jumalan ja Jeesuksen puoleen avun saamiseksi. Kiihkeimmät uskovaiset eivät hyväksyneet mitään muuta apua ja maallisen lääkärin puoleen kääntymistä pidettiin suorastaan jumalattomuutena. Jumalan ja Jeesuksen rukoilemisen rinnalle tuli tavaksi pyytää apua Neitsyt Marialta ja apostoleilta, jotta nämä välittäisivät rukoukset Jumalalle. Pian uskonsa vuoksi kuolleita marttyyreja ja pyhiä oppineita alettiin kunnioittaa pyhimyksinä. Myös heitä käytettiin rukouksien välikappaleina, ja heidän hautansa sekä pyhäinjäännöstensä uskottiin saavan aikaan ihmeparannuksia. Varsinkin keskiajalla tehtiin pyhinä pidettyihin paikkoihin pitkiäkin pyhiinvaellusmatkoja avun saamiseksi sairauksiin ja niiden ohella myös maallisiin ongelmiin.

Keskiajan alkupuolella islaminusko levisi arabiakansojen voittoisien sotien mukana Pohjois-Afrikkaan ja Eurooppaan saakka Iberian niemimaalle, nykyisen Espanjan ja Portugalin alueille. Sotien ja kansainvaellusten seurauksena länsimainen kulttuuri ja lääketiede rappeutuivat, mutta islaminuskon piirissä ne vastaavasti nousivat kukoistukseen. Arabialainen lääketiede perustui voimakkaasti antiikin ajan Euroopan lääketieteeseen. Niinpä Haly Abbasin (k. 944) teoksessa "Liber regalis" käsitellään ensimmäisen kerran järjestelmällisesti "kuutta ei-luonnollista asiaa".

Jo 1000-luvun ensimmäisellä vuosisadalla kristitty lääkäri Ibn Butlan (k. 1036) laati arabian kielellä terveysoppaan, joka tunnetaan latinaksi käännettynä nimellä "Tacuinum sanitatis" (Terveyden käsikirja). Senkin lähtökohtana oli antiikin "kuutta ei-luonnollista asiaa" koskevien ohjeiden noudattaminen. Oppaassa ei ollut selvää rajanvetoa sairauksien hoidon ja hygienian eli ehkäisevän hoidon välillä. Oppaasta oli liikkeellä useita käsin tehtyjä kopioita, mutta ne olivat kalliita ja vain varakkaiden saatavissa.

Ensimmäinen länsimainen lääketieteellinen koulu toimi keskiajalla Italian Salernossa. Sen piirissä syntyi 1300-luvun alussa runomuotoinen terveysopas, "Regimen sanitatis Salernitanum", joka levisi käsin kirjoitettuina kopioina varsin laajalle jo ennen kirjapainotaidon syntyä. Useimmiten oppaassa oli noin 360 säettä, mutta niiden määrä vaihteli 19 ja 1100 välillä. Kaikkiaan on löydetty 3520 eri säettä, jotka on pantu Salernon koulun tiliin. Kirjapainotaidon keksimisen jälkeen oppaasta otettiin lukematon määrä eri laajuisia painoksia, ja oppaan ohjeet levisivät helposti mieleen painuvina muistisäkeinä laajasti kansan ihmisten keskuuteen. Suurin osa ohjeista koski ruokien ja juomien vaikutuksia terveydentilaan.

Sekä katolisen että ortodoksisen kirkon piirissä syntyi myös luostarijärjestelmä. Keskiajalla varsinkin katolisissa munkki- ja nunnaluostareissa kehittyi erityinen luostarilääketiede, jossa harjoitettiin yrttilääkintää ja sairaalahoitoa. Eräissä luostareissa tapahtunut vanhojen lääketieteellisten tekstien kopiointi ja kääntäminen latinaksi pelasti ne joutumasta kadoksiin. Eräs esimerkki luostarilääketieteestä oli saksalaisen Hildegard Bingeniläisen (1098–1179) kokoama lääkintätieto, joka on kohonnut 1900-luvun lopulla monella tavalla luonnonmukaisen terveydenhoidon esikuvaksi. Hänen järjestelmänsä perustui vanhaan antiikin ajan humoraalioppiin.

Keskiajalla myös vanhenemisen ongelmat tulivat esille. Siitä mainittakoon esimerkkeinä Roger Baconin (n. 1214–1294) teokset "De Retardatione Accindentium Senectutis" (Vanhuuden tapahtumien hidastamisesta) ja "De Conservatione Juventutis" (Nuoruuden säilyttämisestä) sekä Arnaldus Villanovanuksen (k. 1311) teos "De Conservanda Inventute et Retardanda Senectute" (Nuoruuden säilyttämisestä ja vanhenemisen hidastamisesta).

Renessanssi ja uuden ajan alku

Keskiajan loppupuolella tiede alkoi vähitellen vapautua uskonnon kahleista. Antiikin pakanallisina pidettyjen ajatuksien yhdistäminen kristilliseen uskoon synnytti katolisen kirkon piirissä ns. skolastiikan, kristillisen filosofian. Renessanssin aikana tuli valtaan antiikin aatteisiin perustuva humanistinen ajattelutapa ja lisäksi lääketiede alkoi kehittyä lisääntyvästi luonnontieteiden suuntaan.

Lääketieteellisten tiedekuntien perustaminen yliopistoihin merkitsi lääkärien määrän kasvua ja samalla terveydenhoidon aatteiden leviämistä niiden piirien keskuuteen, jotka osasivat latinan kieltä tai joilla oli varaa palkata oppineita avukseen. Kirjapainotaidon käyttöön oton jälkeen 1400-luvun loppupuolella lääkärit alkoivat laatia oppineille ja varakkaille maallikoille tarkoitettuja terveysoppaita. Monet niistä oli suorastaan laadittu jonkun arvovaltaisen henkilön kunniaksi tai hänen pyynnöstään, mikä tietenkin takasi myös oppaan painatuksen.

Odericus Genovalainen (k. 1505) kirjoitti genovalaiselle patriisille Pietro Salille teoksen "De Regenda Sanitate Consilium" (Terveyden saavuttamisen hallinnasta). Barholomäeus Scherrenmuller (n.1476) puolestaan laati myöhemmälle Württembergin herttualle Eberhardille (1445–1496) teoksen "Regimen und Uffenthalt der Gesunthait von demm Entpfengnuss in Mutter leyb bis an End des Alters" (Terveyden hallinta ja ylläpitäminen hedelmöttymisestä äidin ruumiissa aina vanhuuden päättymiseen). Johannes de Cube julkaisi Mainzissa vuonna 1485 teoksen "Hortu(lu)s Sanitatis" (Terveyden puutarha) ja Marsilio Ficino (1433–1499) kirjoitti vuonna 1489 opiskelijoille ja oppineille miehille tarkoitetun teoksen "Liber de Vita" (Elämän kirja).

Kirjapaino toi markkinoille myös kalenterit, joita painettiinkin aluksi erityisesti niiden päivien valitsemiseksi, jolloin oli astrologian taidon mukaan soveliasta harjoittaa lääkkeiden käyttöä, suoneniskua sekä kylpemistä ja kuppausta. Sen lisäksi kalenterissa ilmoitettiin ne päivät, jotka olivat hoitojen kannalta erityisen hyviä tai suorastaan vaarallisia. Vähitellen kalentereista muodostui almanakkoja, joissa oli monenlaista hyödyllistä tietoa kirkon juhlista markkinoihin saakka. Kalenterit toivat tiedon suoneniskusta ja kuppauksesta lisääntyvästi myös kansan tietoisuuteen.

Kirjapainon ansiosta lääkärikunta alkoi lisääntyvästi julkaista maallikoille tarkoitettuja terveysoppaita, joilla oli nimenä esim. terveyden peili, puutarha, linna jne. Terveysoppaiden leviämistä kansan keskuuteen hidasti edelleen niiden kallis hinta ja lukutaidon puute. Esimerkkeinä ilmestyneistä oppaista voidaan mainita mm. Thomas Elyotin (noin 1528–1568) "Castle of Health" (Terveyden linna) ja Thomas Moultonin "The Mirror of Health" (Terveyden peili), joista julkaistiin kummastakin vuoteen 1600 mennessä lähes 20 painosta, Andrew Boorden (s. 1490) "Breviary of Health" (Lyhyt terveysopas), William Bulleinin (k. 1576) "Government of Health" (Terveyden hallinta), Thomas Coganin (n. 1545–1607) "The Haven of Health" (Terveyden satama) sekä Massilio Cagnatin (1543–1612) "De Sanitate Tuenda" (Terveyden tukeminen). Ruotsissa kuningatar Kristiinan henkilääkäri Andreas Sparrman (1609–1658) julkaisi vuonna 1642 teoksen "Sundhetzens speghel" (Terveyden peili).

Samoihin aikoihin alkoi ilmestyä myös terveydenhoidon suppeampien alueiden oppaita, joita olivat mm. Hieronymus Mercurialiksen (1530–1606) "De Arte Gymnastica" (Voimistelun taito), Christobal Mendezin "Libro del exercicion corporal" (Ruumiillisen harjoituksen kirja) vuodelta 1553 sekä Andrea Baccin "De thermis" (Kylpylaitoksista) vuodelta 1571.

Italialainen Luigi (Alvise) Cornaro (1484–1566) oli ensimmäinen maallikko, joka laati omien kokemustensa perusteella terveysoppaan. Cornaro eli nuoruudessaan monin tavoin hillittömästi ja 33 vuoden iässä hänen elimistönsä oli joka suhteessa irstailun rappeuttama. Silloin lääkärit antoivat hänelle elämän jatkamisen viimeisenä mahdollisuutena neuvon elää kohtuullisesti. Hän otti lääkäriensä neuvot todellakin vakavasti ja alkoi opiskella terveyttä edistävää dietetiikkaa eli elämänjärjestystä ja siinä erityisesti ruokajärjestystä. Vuoden kuluttua hän oli tervehtynyt ja vahvistunut vaivoistaan. Hän oli vakuuttunut siitä, että juuri kohtuullisuus syömisessä oli pelastanut hänet.

Cornaron hillittömän elämän aiheuttamat vaikeudet ja hänen elämäntapojensa parannuksen tervehdyttävät seuraukset olisivat jääneet unohduksiin, ellei hän olisi itse laatinut niistä kertovaa tutkielmaa. Hän halusi sen avulla tuoda esiin saavuttamansa hyvän terveyden ja korkean iän. Cornaro laati tutkielmansa vuosina 1558–1563 ja se ilmestyi nimellä "Trattado della vita sobria" (Kohtuullisen elämän käsikirja). Cornaro oli silloin kertomansa mukaan lähemmäs 100-vuotias. Todellisuudessa hän lienee ollut silloin noin 80 vuoden ikäinen. Cornaron väitetään olleen kuollessaan 105-vuotias, mutta tässäkin arviossa on kaikesta päätellen 20 vuotta liikaa.

Cornaron mukaan kohtuus yksinään loi elämän onnen ja terveyden. Kohtuuttomuus ja kohtuus suhtautuivat toisiinsa kuin paholainen ja enkeli. Sen, joka halusi syödä paljon, oli syötävä vähän. Ruoka, joka aterialla jätettiin syömättä, hyödytti enemmän kuin se, joka nautittiin. Siksi sen, joka söi terveydekseen, oli syötävä vain aivan vähän. Tiivistetysti sanottuna Cornaron koko opetus oli: Se joka sieti kaikkea, voi myös nauttia kaikkea – mutta vain kohtuullisesti.

Cornaro piti siis ravinnon sopivuuden mittana kunkin omia tuntemuksia. Hän sanoikin: "Ihminen voi olla täydellinen lääkäri vain itselleen." Silti Cornaro sanoi, että lääkäreitäkin tarvitaan ja että heitä on pidettävä arvossa, jotta voitaisiin todeta ja parantaa sellaiset sairaudet, joihin ilman kohtuutta ja sääntöjä elävät ihmiset joutuvat. Tutkielmaansa kirjoittaessaan Cornaro sanoi vielä: "Ihmisen tulee päättää elämänsä luonnollisen kuoleman kautta, se tarkoittaa ilman kaikkia kipuja – niin kuin minun nähdään kuolevan, kun minun elämänliekkini on palanut täysin loppuun." Cornaro eli vain muutaman vuoden tutkielmansa kirjoittamisen jälkeen eikä tämän elämänvaiheen tuskattomuudesta ei ole säilynyt tietoja.

Cornaron mahtipontisesti kirjoitettu tutkielma osui ilmestyessään renessanssin aikana virinneisiin terveysaatteen virtauksiin ja vaikutti merkittävästi dietetiikan kehitykseen seuraavien 200 vuoden aikana. Vaikka Cornarin tutkielma vaikuttaa nykyisin perin kuivalta ja hedelmättömältä, niin valistuksen aika tarttui siihen käsittämättömällä innostuksella ja teki siitä dietetiikan pääaiheen. Cornaron sanomaa arvostettiin ja ylistettiin silloin järjen tuotteena ja hyödyllisenä talousoppaana. Vähän myöhemmin romantikot tosin jo naureskelivat Cornaron opeille ja pitivät niitä vain kuoleman viivyttämisenä.

Valistuksen aika

Ranskalainen René Descartes eli Cartesius (1596–1650) oli filosofi, joka vaikutti ratkaisevalla tavalla lääketieteen tutkimukseen ja kehitykseen. Hänet muistetaan yleensä tiedemiehenä, joka erotti sielun ja ruumiin toisistaan. Descartesilla oli myönteinen käsitys lääketieteen mahdollisuuksista ja hän uskoi, että sen keinoin voitaisiin edistää ihmiskunnan tilaa. Descartes sanoi toivoneensa, että hän oppisi keinot pidentää ihmisen elämän sataan vuoteen tai pidemmäksi. Hänen oli kuitenkin pakko pian havaita, että tavoitteen saavuttamiseen tarvittaisiin monen sukupolven ponnistelut.

Valistuksen aikana tapahtui lääketieteessä ja terveydenhuollossa monia muutoksia. Usko humoraalioppiin horjui ja tilalle tuli useita kilpailevia teorioita, jotka perustuivat sieluun (animismi), fysiikkaan (iatrofysiiikka) ja kemiaan (iatrokemia). Siitä huolimatta hoitomenetelmät pysyivät lähes ennallaan. Toinen muutos oli se, että valtiot kiinnostuivat väestön terveydenhuollosta kansantaloudellisista syistä. Pyrkimyksenä oli turvata työvoiman määrä ja laatu, jota runsas kuolleisuus ja sairastelu heikensivät. Väestön suurimmat terveyden vaarat olivat tartunta- ja kulkutaudit, aliravitsemus ja siihen liittyvät puutostilat sekä tapaturmat. Ruotsissa ja siihen kuuluneessa Suomessa asia oli esillä ns. hyödyn aikakaudella 1700-luvun lopulla.

Valtiot alkoivat antaa hyvää tarkoittavia määräyksiä, joilla pyrittiin parantamaan synnyttäjien asemaa, lastenhoitoa ja työväen suojelua. Tavoitteena oli sen ajan käsitysten mukainen hyvinvointivaltio taloudellisin perustein. Valtio pyrki säännöstelemään kansalaistensa elämää kehdosta hautaan erilaisin määräyksin. Väestöllä itsellään ei ollut paljon sanomista asiassa, eikä se juuri ymmärtänyt pyrkimysten merkitystä ja tavoitteita. Toimenpiteet eivät tuottaneet paljonkaan tulosta, sillä menetelmät olivat puutteellisia eikä tarkoitusta varten ollut ammattikoulutettua henkilökuntaa. Vähitellen pienetkin parannukset lisäsivät väestön omaa mielenkiintoa ja harrastusta terveydenhuoltoa kohtaan.

Valistuksen aikana oltiin myös tavattoman kiinnostuneita ravintokysymyksistä, mutta suureksi osaksi taloudellisista syistä. 1600- ja 1700-luvuilla painettiin satoja keittokirjoja ja silloin alkoi myös ilmestyä kotitaloutta käsitteleviä aikakauslehtiä. Ravitsemustutkimusta nykyaikaisessa mielessä ei kuitenkaan vielä tunnettu. Ravinnon terveellisyyden ominaisuudet määriteltiin yhä lähinnä suolistovaikutusten mukaan, toisin sanoen sen mukaan, aiheuttivatko ne ripulia, ummetusta tai ilmavaivoja.

Englantilainen William Stark (1740–1770) oli ensimmäisiä niistä lääkäreistä, jotka tekivät ravitsemusoppia käsitteleviä kokeita. Hän ei ollut minkään dieettisuuntauksen kiihkomielinen kannattaja. Hän halusi erityisesti osoittaa, että yhteiskunnalle olisi hyödyllisempää, jos Cornaron esittämien rajoitusten sijasta miellyttävä ja vaihteleva ravinto pystyisi yhtä lailla säilyttämään ihmisten terveyden. Toinen kuuluisa dietetiikan edustaja, skotlantilainen aatelismies John Sinclair, 1700- ja 1800- lukujen vaihteessa elänyt lakimies ja maatalousoppinut, oli myös huomattavasti vapaamielisempi kuin Cornaro. Sinclair sanoikin, että tuskin rakas Jumala oli luonut Cornaroa sen vuoksi, että tästä tulisi kaikille ihmislapsille malli siitä, kuinka paljon heidän tulisi syödä ja juoda.

Romantiikka, vallankumous ja luonnonfilosofia

Ranskassa syntynyt romanttinen kulttuuri-ihanne oli käynnistävänä voimana myös siellä tapahtuneeseen vallankumoukseen. Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) "takaisin luontoon" -ajattelu korosti, että keinotekoinen sivistys oli pilannut yhteiskunnan ja siihen liittynyt korruptoitunut hallinto oli syynä myös väestön sairauksiin. Vallankumouksen innostuksessa tapahtunut vanhan hallinnon kumoaminen vei kuitenkin terveydenhuollon suureen katastrofiin, joka puolestaan johti pian perusteellisiin muutoksiin.

Vallankumouksen jälkeen lääketieteen koulutus uudistettiin. Aikaisemmin erillisenä tapahtunut kirurgien koulutus liitettiin lääkärien yliopistolliseen koulutukseen. Käytännön opetus siirrettiin sairaaloihin, mikä johti vähitellen koulutuksen yhdenmukaistumiseen ja kansainvälistymiseen. Sairaanhoitajien ammatillinen koulutus käynnistyi vasta 1830-luvulla ja vakiintui 1850-luvun lopputaitteessa. Sen jälkeen saatiin sairaalahoidon taso lääketieteen kehitystä vastaavalle tasolle.

Saksalainen Christoph Wilhelm Hufeland (1762–1836) toi jälleen esiin elämän pidentämisen ajatuksen, josta hän käytti nimitystä makrobiotiikka. Hän uskoi, että kaikki ennen 100 vuoden ikää tulevat sairaudet voitiin parantaa ja että terveitä elämäntapoja noudattamalla ihminen saattoi elää 200-vuotiaaksi. Hufelandia voidaan jopa pitää vanhuslääketieteen eli gerontologian ensimmäisenä edustajana. Myös hänen teoriansa perustuivat yhä vanhaan humoraalioppiin ja siitä kehitettyihin ajatuksiin. Koska makrobiotiikassa oli suuri merkitys ravinnolla, sillä alettiin vähitellen tarkoittaa kasvisravinnon käyttämistä, ja vielä myöhemmin lähinnä kokojyväviljatuotteiden käyttöä ja ravinnon hankkimista ihmisen asuinpaikan ympäristöstä.

Saksalaisessa kulttuurissa kehittyi 1700-luvun lopputaitteesta lähtien luonnonfilosofinen ajattelu, joka vaikutti voimakkaasti myös lääketieteen käytäntöön. Luonnonfilosofian juuret olivat Ranskan romantiikassa. Luonnonfilosofia vaikutti Saksan lisäksi erityisesti Pohjoismaissa, myös Suomessa. Todellisuudessa luonnonfilosofia oli lääketieteen kehitystä jarruttava tekijä, sillä se oli esteenä tieteen soveltamiselle käytäntöön. Onneksi, voidaan sanoa, luonnonfilosofian vaikutus päättyi 1800-luvun puolivälissä, jolloin tieteellinen ja käytännöllinen kehitys alkoi kiihtyä.

Vallankumouksen tavoitteena oli saada terveydenhuolto koko kansan ulottuville, mutta kauniista ajatuksista huolimatta se ei onnistunut, sillä yhteiskunnilla ei ollut silloin käytettävissään siihen tarvittavia keinoja eikä koulutettua henkilökuntaa. Saksassa haluttiin 1800-luvun puolivälissä siirtää myös terveydenhuollon toimenpiteistä päättäminen kansan vastuulle, mutta väestön tiedon ja koulutuksen taso ei antanut siihen mahdollisuuksia.

Lääketieteellinen terveydenhoito

Tieteen vapautuminen uskonnon kahleista ja monipuolinen fysiikan, kemian ja biologian kehitys johti 1800-luvun puolivälissä myös voimakkaaseen lääketieteen kehitykseen, jota tuki lisäksi sairaanhoidon ammatillinen kehitys. Kaikki tämä antoi vähitellen tieteellisen taustan myös järkiperäiselle terveydenhoidolle.

Kehittyneissä maissa sosiaalisten olojen, taloudellisen tilanteen ja kansansivistyksen kohoaminen vaikuttivat yleiseen terveydentilan paranemiseen, kuolleisuuden vähenemiseen ja eliniäniän pitenemiseen. Lääketieteen ja terveydenhuollon kehitys toi muutoksia väestön tautikirjoon ja terveydenhoidon painopisteisiin. Tartuntatautien merkitys alkoi vähentyä, vanhenemisen ongelmat alkoivat lisääntyä ja ympäristöstä aiheutuvat terveyden uhkat kasvoivat.

Usein yhteiskunnan terveydenhuolto oli vanhakantaista ja hitaasti muuttuvaa. Terveydenhuoltoa kehittivät puutteisiin huomiota kiinnittäneet filantroopit ja uudistusten toimeenpanijoina olivat usein yksityiset ihmiset tai järjestöt. Hallitusvalta kiinnostui yleensä kansanterveyden ongelmien hoitamisesta vasta, kun yksityiset järjestöt olivat osoittaneet uudistusten tarpeellisuuden ja hyvät tulokset.

Eräin poikkeuksin vasta toisen maailmansodan jälkeen, 1950-luvulta alkaen, terveydenhoidossa ovat tulleet esille kaupalliseen toimintaan perustuvat terveydenhoidon alueet, joiden markkinoinnissa on korostettu nuoruutta, kauneutta, energiaa, lisäravinteita, vitamiineja, suorituskykyä, aerobicia, fitnessiä, body buildingia ja muita kulloinkin muodissa olevia iskusanoja.

Järkevä ja tuloksellinen sairauksien ehkäisy ja terveydenhoito voidaan saada aikaan vain yhteiskunnan ja sen jäsenten yhteisin ponnisteluin. Edistyminen riippuu olennaisesti siitä, että ihmisillä on halua ja ymmärrystä käyttää yhteiskunnan ja lääketieteen tarjoamia tietoja ja palveluja sekä omalta kohdaltaan toimia terveydenhoidon tavoitteiden saavuttamiseksi.

Sairauksien torjunta yleisesti

Rokonistutus, vanha itämainen keino, tuli Eurooppaan 1700-luvun alkupuolella ja Suomeen 1700-luvun puolivälissä. Edward Jennerin (1749–1823) kehittämä rokotus lehmärokolla otettiin käyttöön 1800-luvun alusta. Isorokkorokotus oli ensimmäinen väestöön laajasti kohdistettu ennalta ehkäisevä toimenpide, jolla voitiin vaikuttaa sekä isorokkoepidemioiden esiintymiseen että kuolleisuuteen. Sen ansiosta väestönlisäys alkoikin selvästi nopeutua. Rokotukseen suhtauduttiin kauan kielteisesti, sillä sitä pidettiin puuttumisena Jumalan säätämään elämänjärjestykseen. Ratkaisevia tuloksia saavutettiinkin vasta, kun rokotus määrättiin pakolliseksi, yleensä 1800-luvun loppupuolella. Isorokkorokotus oli ensimmäinen toimenpide, jolla jokin tauti saatiin kokonaan hävitetyksi maailmasta, mutta vasta vuonna 1970.

Toinen vakava yhteiskunnallinen terveysongelma 1800-luvulla oli aasialainen kolera, jonka epidemiat levisivät varsinkin nopeutuneen laivaliikenteen mukana toistuvasti maanosasta toiseen. Kolera tarttui saastuneiden vesijohtoverkostojen kautta, jotka taas saastuivat kelvottomien viemärilaitosten johdosta. Ongelman hoitamiseen tarvittiin yhteiskunnan lainsäädäntöä ja teknisiä ratkaisuja, sillä yksityisillä ihmisillä ei ollut mahdollisuuksia suojautua näin leviävää tautia vastaan. Siivottomuuden ja tautien yhteydestä oli oltu tietoisia jo varhaisessa historiassa. Lian epäterveellisyys oli ymmärrettävää, mutta täysin käsittämätöntä oli se, että myös puhtaalta näyttävä saattoi olla hengenvaarallista.

Koleraepidemiat käynnistivät ympäristöhygienian kehittämisen ja osoittivat ihmisille veteen ja ravintoon liittyvien riskien vakavuuden. Niiden estämiseksi käsien pesu ennen ruoanvalmistusta ja ateriointia sekä käymälässä käynnin jälkeen oli erittäin tärkeä terveydenhoidollinen toimenpide. Tämä asia ei ole menettänyt merkitystään vieläkään.

Bakteerien toteaminen monen vakavan tartuntataudin aiheuttajaksi muodosti ratkaisevan käännekohdan ihmisten mielissä. Erityisen suuri asia oli, kun Robert Koch (1843–1910) totesi vuonna 1882, että tuberkuloosi oli bakteerin levittämä tauti. Taistelu tuberkuloosia vastaan oli ihmiskunnalle herätys tajuamaan siisteyden tärkeys kodeissa, kouluissa ja työpaikoilla. Tuulettaminen, asuntojen siivoaminen, astioiden tiskaaminen ja pyykinpesu saivat uuden merkityksen terveyttä edistävinä tehtävinä. Niiden tunnetuksi tekemisessä oli Suomessa suuri ansio kansakoulunopettajilla.

Bakteerien vaarallisuuden tulo väestön tietoisuuteen johti toisaalta myös bakteerikauhuun ja liialliseen puhtausintoiluun. Aivan viime vuosina on herännyt epäilyjä siitä, että liiallinen puhtaus ja kaikenlaisten vilustumistautien ehkäisy voisi olla yhtenä syynä allergisten sairauksien voimakkaaseen lisääntymiseen.

Kuppataudin tartuntaa vastaan oli levitetty valistusta Suomessakin jo 1800-luvun alusta saakka. Taudin vastustaminen sai aivan uutta merkitystä 1800-luvun loppupuolella, kun vihdoin todettiin, että aivotoimintojen yleinen tylsistyminen, halvauksia aiheuttava selkäydinkato sekä vakavat verisuonisairaudet olivat todellisuudessa kuppataudin kolmannen asteen seurauksia.

Taistelussa tuberkuloosia ja kuppatautia vastaan käytettiin sekä lääketieteellisiä tutkimuksia että joukkotarkastuksia, joiden avulla oli mahdollista todeta nämä sairaudet suhteellisen aikaisessa vaiheessa ja siten vaikuttaa hillitä niiden leviämistä. Tärkeä suojaava merkitys oli sillä, että tautia mahdollisesti sairastavat henkilöt saatiin itse hakeutumaan ajoissa tutkimuksiin ja hoitoon. Tässä voidaan todeta, että vastaavat ongelmat ovat olleet ajankohtaisia jälleen 1980-luvulta lähtien HIV-tartunnan alkaessa levitä maailmassa.

Lääketieteen kehittämien rokotusmenetelmien avulla on päästy eroon suuresta määrästä tarttuvia tauteja, jotka aikaisemmin aiheuttivat paljon sairastumisia, pysyviä haittoja ja kuolemantapauksia. Kaikkia tartuntatauteja vastaan ei ole kuitenkaan vielä olemassa suojakeinoja, mutta rokotusten seurauksena useiden tarttuvien tautien uhka on voitu jättää jokapäiväisessä terveydenhoidossa taka-alalle. Toisaalta kansainvälistyminen ja lisääntynyt matkailu ovat pitäneet monet tartuntatautien ongelmat ajankohtaisina.

Tartuntatautien väheneminen ja väestön keski-iän kohoaminen ovat lisänneet muiden sairauksien suhteellista osuutta terveyden uhkatekijöinä. Niistä voidaan mainita kansanterveyden kannalta tärkeinä mm. verenpainetauti, sydän- ja verisuonisairaudet, syöpäkasvaimet, umpieritystaudit, diabetes, ylipainoisuus, tupakkasairaudet, hammassairaudet, nivelreuma ja muut tuki- ja liikuntaelinsairaudet sekä psyykkiset sairaudet. Suuri osa näistä on ikää myöten ilmaantuvia sairauksia. Koska useat sairaudet kehittyvät hitaasti ja huomaamatta, on terveyden uhkien havaitsemiseksi ja ehkäisemiseksi kehitetty myös erilaisia joukkotarkastuksia mm. sydäntautien, keuhkosyövän, kohtusyövän, rintasyövän ja kroonisten bakteeritautien toteamiseksi. Erilaisia terveystarkastuksia ja seurantamenetelmiä on kehitetty useille riskiryhmille, esim. pikkulapsille, koululaisille, nuorisolle, raskaana oleville, asevelvollisille, työikäisille ja vanhuksille. Luonnonmukaista elämäntapaa harrastavat ihmisryhmät ovat kieltäytyneet mm. lasten rokotuksista, mikä on johtanut tautien lisääntymiseen ja epidemiariskin kasvuun.

Ihmisen elinympäristössä on aina ollut erilaisia haittatekijöitä, jotka ovat uhanneet myös hänen terveyttään. Niitä kohdistuu ihmiseen kotona, työpaikoissa ja ulkoympäristössä. Aikaisemmin kotiympäristön terveyshaittoja olivat kosteus, vetoisuus ja kylmyys. Kosteus suosi homeiden kasvua, jota ilmeni mm. puurakenteita lahottavana lattiasienenä. Puinen rakenne halkeamineen ja rajoineen suosi syöpäläisten esiintymistä, ja sen vuoksi luteet ja torakat olivat hyvin yleisiä.

Sileät ja umpeen saumatut rakenteet sekä pölynimurin käyttö vähensivät syöpäläisten esiintymistä. Liian tiivis rakennustapa on kuitenkin haitannut kosteuden haihtumista rakenteista, minkä lisäksi myös epäonnistuneet kattorakenteet sekä vesi- ja viemärijohdoista tapahtuneet vuodot ovat aiheuttaneet homevaurioiden esiintymistä 1900-luvun loppupuolella. Omat ongelmansa ovat aiheuttaneet ilmastointiin liittyvät ilmankostutusjärjestelmät ja niiden saastuminen mikrobeilla, kuten homeilla ja bakteereilla. Kotiympäristön uusia terveyshaittoja ovat olleet asbestieristykset, rakennuslevyistä haihtunut formaliini sekä omakoti- ja rivitaloihin maaperästä kohonnut radioaktiivinen radon. 1900-luvun alkupuolelta lähtien erilaiset allergiaa aiheuttavat tekijät ovat lisääntyneet voimakkaasti. Muita ympäristöhaittoja ovat mm. melu ja myrkyt.

Ihmisen elinympäristöä kuten ilmastoa, vesistöjä ja maaperää uhkaavat terveyshaitat ovat laajentuneet teollistumisen, väestönkasvun ja kansainvälistymisen seurauksena koskemaan maanosia ja koko maapalloa.

Ravintoterveys

Ravinto, vesi ja ilma ovat perustavan tärkeitä elämän ehtoja. Terveellinen ravinto on välttämätön lapsen kehityksen ja elämän säilymisen kannalta jo sikiökaudelta alkaen. Varsinainen ravintotutkimus alkoi kehittyä vasta 1800-luvun alkutaitteessa. Silloin löydettiin hiilihydraatit, rasvat ja valkuaisaineet eli ravinnon perustekijät. Samoin alettiin vähitellen päästä selville ruoansulatuksen mekanismeista ja aineenvaihdunnasta. Eniten oltiin yhä kiinnostuneita ravinnon energiamäärästä, mikä johtui silloin yleisestä aliravitsemuksesta ja sen korjaamistarpeesta.

Ravintoterveyteen on aina liittynyt myös ravinnon mukana saatavien sairauksien uhka. Juutalaisten ja islamilaisten sianlihan kiellon arvellaan perustuvan sianlihan mukana tarttuvan trikiinitaudin vaaraan. Siihen saattaa liittyä myös juutalaisten tapa aloittaa eläinten teurastus verenlaskulla. Koska suoliston bakteeritaudit leviävät usein ruoan ja juoman välityksellä, yhteiskunnat ovat jo hyvin kauan pyrkineet valvomaan mm. teurastusta sekä lihan ja muiden ruokatavaroiden kauppaa.

Tieteeseen perustuva ravintoaineiden tarkastus alkoi vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen. Nykyään ravintoaineiden matka tuotannosta ruokapöytään on pidentynyt mm. valmistuksen keskittymisen ja varastoinnin johdosta. Vaikka ravintoaineiden säilytysmenetelmät ovatkin kehittyneet voimakkaasti, ovat kansainvälistyminen, laajentuneet markkina-alueet ja pitkät kuljetusmatkat tuoneet esiin uusia riskitekijöitä ja asettaneet ravintoaineiden tarkastukselle aivan uusia vaatimuksia.

Ravintoaineiden tutkimus sai aivan uutta sisältöä ja kiinnostavuutta myös terveydenhoidon kannalta, kun 1800-luvun lopulla tultiin tietoiseksi puutostaudeista, joiden syynä oli elämälle välttämättömien vitamiinien ja hivenaineiden vajaus ravinnossa. Puutostaudit kuten keripukki ja riisitauti olivat olleet Suomessakin tunnettuja jo satojen vuosien ajan. Keripukin ongelman ratkaisi suurimmaksi osaksi perunan käyttö talvikauden ravintona sekä myöhemmin lisääntynyt kasvisten, vihanneksien, marjojen ja hedelmien syönti. Sen sijaan riisitaudin ehkäiseminen Suomen kaltaisessa pitkän talvikauden maassa, jossa auringonvalon saanti jää niukaksi, tarvittiin yhteiskunnan toimenpiteitä. Siinä olivat apuna ensin kalanmaksaöljy ja myöhemmin puhtaat D-vitamiinivalmisteet.

Vitamiinien merkitys kohosi suuren julkisuuden kohteeksi 1920-luvulta lähtien. Vitamiinien kohdalla alettiin ajatella yleisesti, että jos kerran pienet määrät ovat hyväksi, niin suurista annoksista on vielä enemmän hyötyä. Vaikka vitamiineista on hyötyä vain niiden puutostilojen hoidossa, on niitä ryhdytty käyttämään myös monien sairauksien hoitoon ja ehkäisyyn, vieläpä suurina annoksina, esimerkkeinä ihotaudit, flunssat ja syöpätaudit. Vitamiinien liikakäyttöä ovat edistäneet myös useiden lääkäreiden näkemykset sekä luontaistuotekauppa. Onneksi vesiliukoiset B- ja C-vitamiinit eivät ole yleensä haitallisia suurinakaan annoksina. Sen sijaan rasvaliukoiset A- ja D-vitamiinit ovat aiheuttaneet vakaviakin haittoja harkitsemattomasti käytettyinä. Toisaalta on vegaanien ja muiden eläinkunnan tuotteita vieroksuvien ihmisten piireissä esiintynyt selvää D-vitamiinin puutetta, koska osa heistä ei hyväksy vitamiinien käyttöä myöskään lääkkeenä. A-, C- ja D- vitamiineja lisätään nykyään vähäisinä määrinä eräisiin ravintoaineisiin normaalin saannin turvaamiseksi.

Hivenaineiden merkitys terveyden säilyttämisen kannalta on ollut harvoin väestön oman mielenkiinnon kohteena. Se onkin selvästi kuulunut terveydenhuoltojärjestelmän tehtäviin. Hivenainetäydennyksiä on toteutettu lähinnä lisäämällä jodia ruokasuolaan ja rautaa vehnäjauhoihin. Kohu-uutiset seleenin puutteen Kiinassa aiheuttamasta sydänsairaudesta herättivät myös Suomessa väestön mielenkiinnon asiaa kohtaan ja se oli ainakin osittain syynä seleenin lisäämiseen kasvilannoitteisiin 1980-luvun alkupuolella.

Yleisesti käytettyjen ravintoaineiden aiheuttamat terveyden haitat lienee todettu ensimmäisenä kihtiä ja munuaiskiviä sairastavilla jo satoja vuosia sitten. Yleisemmin ravinnon kansanterveydelle aiheuttamat haitat ovat tulleet ajankohtaisiksi vasta 1900-luvun puolivälin tienoilla. Esimerkkeinä niistä voidaan mainita ylipainoisuus seurannaisilmiöineen, valtimoiden rasvakalkkiutuminen eli ateroskleroosi, diabetes sekä Suomessa yleinen laktoosi-intoleranssi.

Riippuvuutta aiheuttavat aineet

Ihmisen omaehtoisena ja vaikeasti hallittavana ongelmana ovat hyvin kauan olleet riippuvuutta aiheuttavat aineet, joista tärkeimmät ovat alkoholi ja muut huumaavat aineet sekä tupakka. Kaikki nämä aineet ovat ihmiselle tarpeettomia, psykiatrisiin sairauksiin ja koviin kipuihin lääkkeinä käytettäviä aineita lukuun ottamatta. Käyttäjän omien terveyshaittojen lisäksi niihin liittyy usein myös suuria vaikeuksia, jotka kohdistuvat lähimmäisiin ja sosiaaliseen kenttään. Merkittävänä ongelmana on se, että riippuvuutta sairastavia on vaikea saada ymmärtämään hoidon tärkeyttä.

Alkoholin väärinkäytöstä johtuneet sosiaaliset ongelmat, tapaturmat ja henkirikokset ovat olleet yleisesti tunnettuja muinaisesta historiasta saakka. Yhteiskunnat ovat vaihtelevalla menestyksellä käyttäneet apunaan myös alkoholipoliittista lainsäädäntöä. Äärimmäinen keino on ollut kieltolaki, joka on aina aiheuttanut suuria vaikeuksia laittomaan valmistukseen, kauppaan ja tuontiin liittyneen rikollisuuden vuoksi.

Vasta 1700-luvun lopulla lääkärien ammattikunta alkoi ymmärtää alkoholin väärinkäyttöön liittyviä fysiologisia, patologisia ja psyykkisiä häiriöitä. Sen johdosta lääkärien kiinnostus alkoholin väärinkäytön aiheuttamaa sairaalloista tilaa kohtaan lisääntyi vähitellen ja osa heistä liittyi taisteluun jatkuvasti kasvavaa viinankäyttöä vastaan.

Yhdysvaltalainen Benjamin Rush (1745–1813) kirjoitti vuonna 1785 teoksen, jossa käsiteltiin alkoholin vaikutuksia ihmisen ruumiiseen ja sieluun. Hänen innoittamanaan alkoi syntyä vuodesta 1789 alkaen raittiusyhdistyksiä ja hänen aatteensa levisivät myös Euroopassa 1820-luvulla. Rush esitti myös vuonna 1807 ensimmäisenä, että juopot olivat sairaita ja että heitä oli hoidettava erityisissä laitoksissa.

Perinnöllisyyden tutkimuksen seurauksena heräsi 1800-luvun loppupuolella huoli ihmisen perimän jatkuvasta huononemisesta. Siihen liittyvässä degeneraatio-opissa alkoholin väärinkäyttöä pidettiin toisaalta merkittävänä osoituksena ihmiskunnan ala-arvoisen perimän kehityksestä ja toisaalta myös sen eräänä tärkeänä syynä. Tämä oli osaltaan lujittamassa ja laajentamassa raittiusliikkeen perusteita ja kannatusta.

Elias Lönnrot (1802–1884) oli ensimmäinen suomalainen lääkäri, joka suhtautui vakavasti alkoholiin terveydellisenä haittana. Hän perusti vuonna 1834 Kajaanissa maamme ensimmäisen "kohtuuden seuran". Kohtuus tuntui kuitenkin tuohon aikaan liian vaativalta, ja niin seuran toiminta sammui melkein alkuunsa.

Valtakunnallinen raittiusseuratoiminta pääsi Suomessa käyntiin vuonna 1860, sekin "Kohtuuden Ystävien" nimellä. Tästä järjestöstä tuli vuonna 1883 ehdotonta raittiutta kannattava "Raittiuden Ystävät", joka laajeni valtakunnalliseksi vuonna 1888. Sen ensimmäisenä puheenjohtajana oli lääket. lis. Axel August Granfelt (1846–1919), josta tuli Suomen uudenaikaisen raittiusliikkeen uranuurtaja. Alkoholin väärinkäytön elimellisten haittojen laajuus ja vakavuus on paljastunut vasta vähitellen, suurimmaksi osaksi 1940-luvun jälkeen.

Alkoholin väärinkäyttö sekä sen ruumiillisten, sosiaalisten ja yhteiskunnallisten haittojen ehkäiseminen ja hoitaminen ovat erittäin ajankohtaisia ongelmia nykyäänkin. Uusia menetelmiä ovat olleet lääkehoito ja psykoterapia.

Tupakointia on harrastettu Euroopassa 1600-luvulta saakka. Haitallisinta on ollut savukkeiden poltto, joka yleistyi 1800-luvun lopulta alkaen. Eräin harvoin poikkeuksin tupakoinnin haittoihin kiinnitettiin huomiota vasta 1940-luvun lopulta lähtien, mutta haittojen tunnustaminen tapahtui varsin hitaasti. Niitä ovat olleet krooninen keuhkokatarri ja keuhkonlaajentumatauti sekä suu-, kurkunpää- ja keuhkosyöpä. Lisäksi on ilmeistä, että tupakka on ainakin osatekijä monissa muissa syöpäkasvaimissa. Vähitellen selvisi myös, että tupakointi aiheuttaa sepelvaltimoiden, aivovaltimoiden ja alaraajavaltimoiden ahtaumia ja tukoksia. Edelleen on otettava huomioon tupakoivien ympäristössä eläviin passiivisesti kohdistuvat terveyshaitat. Erityisesti nuorten naisten tupakoinnin yleistyminen viime aikoina on ollut huolestuttava ilmiö. Taistelu tupakointia vastaan on vaikeaa sen aiheuttaman suuren riippuvuuden vuoksi.

Huumeongelmia on esiintynyt laajemmin jo 1700-luvulta, jolloin oopiumin väärinkäyttö alkoi yleistyä. Kemiallinen lääkkeenvalmistus toi markkinoille ensin puhtaan morfiinin 1800-luvun alussa, ja myöhemmin myös muita kasvialkaloideja, mm. kokaiinin. Rauhoittavien lääkkeiden ja unilääkkeiden valmistus kehittyi erityisesti 1900-luvun alkupuolella ja niiden väärinkäyttö alkoi yleistyä toisen maailmansodan jälkeen. Alkoholin käytöstä on tapahtunut siirtymistä rauhoittavien lääkkeiden käyttöön ja huumeisiin tai sekakäyttöön. Huumeista on tullut 1900-luvun loppupuolella vakava yleismaailmallinen ongelma, jonka yhtenä syynä on järjestäytyneen rikollisuuden levittäytyminen yhä laajemmalle.

Kylpylät ja terveyslähteet

Kylpeminen ja peseytyminen on aina kuulunut ihmisen henkilökohtaisen hygienian hoitoon, jos suinkin mahdollista. Peseytymisellä on yleisesti ottaen, jos vesi on puhdasta, terveyttä edistävä vaikutus. Kylpeminen on ollut ammoisista ajoista myös terveydenhoitoa, sillä vettä on pidetty parantavana elementtinä. Kylpemiseen on tavallisesti liittynyt sosiaalista sisältöä ja se on ollut myös osa urheiluharjoituksia. Kylpylöitä on ollut jo muinaisesta Mesopotamiasta (Kaksoisviranmaa) lähtien kaikissa kehittyneissä kulttuureissa.

Antiikin Kreikan humoraalioppi valjasti kylpemisen lääketieteen palvelukseen. Kuumat ja kylmät kylvyt määräytyivät hoitoon sen mukaan, pidettiinkö tautia luonteeltaan kylmänä vai kuumana. Antiikin roomalaiset kehittivät kylpyläkulttuurin huippuunsa ja vähitellen kylpylöitä rakennettiin myös Keski-Eurooppaan. Kuppaus on liittynyt hyvin kauan kylpylätoimintaan samalla tavalla kuin Suomessa saunomiseen.

Kuppataudin tulo Amerikasta Eurooppaan 1400-luvun lopussa merkitsi suurta muutosta kylpylöiden toiminnassa. Kylpylöistä oli nimittäin muodostunut vähitellen haureellisuuden pesäpaikkoja ja kuppataudin todettiin leviävän niiden suojissa. Se johti miesten ja naisten yhteiskylpemisen kieltämiseen 1500-luvulla.

Vesi sai uuden merkityksen terveydenhoidossa, kun 1500-luvulla eräiden kivennäisaineita sisältävien lähdevesien todettiin olevan hyödyksi varsinkin ruoansulatusvaivojen hoidossa. Sen seurauksena eri puolille syntyi terveyslähteitä, joiden ympärille rakennetuissa hoitolaitoksissa kehittyi ns. kaivohuonekulttuuri. Terveyslähteet sijaitsivat usein samoilla paikkakunnilla kuin kylpylätkin. Kylpylöissä ja terveyslähteillä vietetty aika oli usein enemmän ehkäisevää terveydenhoitoa kuin tautien sairaanhoitoa.

Vesiparannus kohosi uuteen kukoistukseen Saksassa 1700-luvulla. Silloin sen uranuurtajia olivat lääkärit Johann Sigmund Hahn (1664–1742) ja hänen poikansa Johann Sigmund von Hahn (1696–1773). Sleesialainen talonpoika Vincent Priessnitz (1799–1851) kehitti kylmävesihoidosta suositun luonnonparannusmenetelmän. Saksalainen pappi Sebastian Kneipp (1821–1897) puolestaan kehitti Hahnien oppeihin perustuvan menetelmän, joka saavutti kansainvälistä mainetta. Myös Suomessa on ollut useita vesiparannukseen erikoistuneita parantoloita.

Liikunta

Liikunta ja urheilu ovat liittyneet aina toisaalta ruumiin sopusuhtaisuuden ja toisaalta voiman ja taidon kehittämiseen. Jo antiikin Kreikassa oli ollut erilaisia voimistelumenetelmiä ja voimistelukouluja, jotka tähtäsivät sekä sairauksien parantamiseen että terveyden ylläpitämiseen. Liikunta ja urheilu olivat aikaisemmin yleensä nuorison, sotilaiden ja kilpaurheilijoiden eli atleettien suosimia harrastuksia.

Terveydenhoidon menetelmänä liikunnan merkitys huomattiin jälleen uuden ajan alussa, mutta laajemman kiinnostuksen kohteeksi se kohosi vasta 1700-luvulla. Suositeltuja liikunnan tapoja olivat kävely, soutaminen, miekkailu, ratsastus, tanssi, luistelu ja uinti, jotka liittyivät luontevasti aikakauden seuraelämään.

Uudenaikainen voimistelu alkoi 1700-luvun lopulla. Sen uranuurtajista on mainittava saksalainen J. C. F. GutsMuths (1759–1839), joka julkaisi vuonna 1793 kirjansa "Gymnastik für die Jugend" (Voimistelua nuorisolle). Moni voimistelun uranuurtaja kehitti omia voimistelumenetelmiään sekä sairauksien hoitoa että terveyden säilyttämistä varten. Ruotsissa toimineista on aiheellista mainita P. H. Ling (1776–1839), L. G. Branting (1799–1881) ja edellä mainitun Lingin poika H. J. Ling (1820–1886). Tanskalainen insinööri Jørgen Peter Müller (1866–1938) kehitti 1900-luvun alussa erityisesti naisille tarkoitetun voimistelujärjestelmän. Terveyden edistämistä ajatellen kehitettiin myös erilaisia koneellisia liikuntalaitteita, jotka tulivat erityisesti keski-ikäisen kaupunkilaisväestön suosioon.

Bakteerien löytäminen, tautien tartuntavaaran korostuminen sisätiloissa ja tuuletuksen merkitys huonetilojen terveellisenä pitämisessä lisäsi ihmisten mielenkiintoa ulkoliikuntaa kohtaan. Keski-ikäiset ja vanhemmat ihmiset eivät olleet aikaisemmin kiinnostuneista urheilusta, mutta heidätkin on saatu mukaan perustelemalla sitä terveydenhoidollisilla syillä. Liikunta antaa väestölle myönteisen kuvan terveyden edistämisestä ja siksi sitä harrastetaan paljon eri muodoissa. Huomattava osa liikunnan hyödystä tulee psyykkisen mielihyvän kautta.

Tapaturmat

Tapaturmat aiheuttavat vuosittain suuren määrän kuolemantapauksia, pysyviä haittoja sekä ohimenevää tai pysyvää työkyvyttömyyttä. Yhteiskunta voi vaikuttaa vähentävästi tapaturmiin mm. liikennejärjestelyjen, asemakaavoituksen ja rakennusmääräysten avulla. Suuri osa tapaturmista aiheutuu kuitenkin ihmisten omasta huolimattomuudesta, varomattomuudesta tai tietoisesta riskin ottamisesta, ja sen vuoksi tapaturmien torjunta muodostaa tärkeän osan ennalta ehkäisevästä terveydenhoidosta. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista tarkastella lähemmin tätä aihepiiriä.

Mielenterveys

Lopuksi on aiheellista kiinnittää huomiota sielun terveydenhoitoon eli mentaalihygieniaan, josta käytetään nykyään nimitystä mielenterveys. Sillä tarkoitetaan sellaisten olosuhteiden ja tilanteiden ehkäisemistä, jotka voivat aiheuttaa haitallisesti ihmisen henkiseen terveydentilaan. Tällaisia tekijöitä on tietenkin lukemattomia. Tässä on mahdollista tuoda esiin vain muutamia näkökohtia.

Haittaavan tekijän laadun ja voimakkuuden ratkaisee usein henkilön henkinen rakenne ja vastustuskyky. On kuitenkin paljon sellaisia tekijöitä, joiden tiedetään yleisesti rasittavan henkistä terveyttä ja joiden ehkäiseminen tai lievittäminen on mahdollista.

Sielun terveydenhoito on monella tavalla vaikeaa. Jos ongelmat johtuvat itsestä, on niiden tajuaminen vaikeaa ja hoito usein mahdotonta ilman ulkopuolisen auttajan ja ymmärtäjän apua. Jos taas ongelmat johtuvat ulkopuolisista ihmisistä ja ihmissuhteista, on niiden käsittely vähintäänkin yhtä hankalaa. Helpointa on lievittää taustalla olevia taloudellisia vaikeuksia, sosiaalisia ongelmia, ruumiillisia sairauksia ja liiallista työpainetta, mutta niihinkin tarvitaan taloudellista panostamista.

Vuosisatojen ajan on kiinnitetty huomiota sielullisen tasapainon saavuttamiseen ja ylläpitämiseen. Se on kuitenkin perustunut aikaisemmin ihmisen omaan mietiskelyyn filosofiselta tai uskonnolliselta pohjalta. Psyykkisten vaikeuksien ennalta ehkäiseminen ja niiden lievittäminen on tullut toimintakohteeksi yllättävän myöhään, vasta 1900-luvun alkutaitteen aikoihin.

Suomessa perustettiin jo vuonna 1897 professori Anders Thiodolf Saelanin (1834–1921) aloitteesta Sielunterveysseura (nyk. Suomen Mielenterveysseura). Yleismaailmallisesti asia tuli huomion kohteeksi sen jälkeen, kun yhdysvaltalainen Clifford Whittingham Beers (1876–1943), aikaisempi psykiatrinen potilas, oli saanut vuonna 1908 aikaan yhdistyksen Conneticut Society for Mental Hygiene. Yhteiskunnan järjestämä ennalta ehkäisevä mielenterveystyö on tullut merkittävästi psykiatrisen hoidon tueksi vasta 1950-luvulta lähtien.

Loppulause

Terveydenhoidossa on saavutettu paljon tuloksia, mutta siinä on myös paljon saavuttamattomia tavoitteita. Kun kehittyneissä maissa tieto ja tiedonvälitys on kohonnut korkealle tasolle, niin on vain ihmeteltävä sitä, että terveydenhoidossa on vielä niin paljon puutteita. Terveydenhoidosta kiinnostutaan usein vasta silloin, kun terveys on vaarassa tai menetetty. Usein on valitettavasti niin, että ne jotka tarvitsisivat eniten terveydenhoidon suojaa, ovat siitä vähiten kiinnostuneita. Tunne ratkaisee ihmisellä, miten hän noudattaa järjen neuvoja. Osoituksia siitä ovat runsas tupakointi, lisääntyvä alkoholin väärinkäyttö, huumeiden käyttö sekä runsaasti ylipainoisten osuuden kasvu väestössä. Henkilökohtainen vastuu itsestään ja perheistään olisi tärkeää myös kansanterveyden kannalta.

Kirjoitus perustuu Lahden Kansanopistossa 20.10.2003 pidettyyn esitelmään. Viimeistelty kirjalliseen muotoon marraskuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Bergdolt, K.: Leib und Seele, Eine Kulturgeschichte des gesunden Lebens. C. H. Beck, München. Ulm 1999.

Heikkinen, A.: Terveyden ja ilon tähden. Herrasväki liikkeellä Suomessa 1700- ja 1800-luvuilla. Suomen Historiallinen Seura. Historiallisia tutkimuksia 159. Jyväskylä 1991.

Joutsivuo, T. ja Mikkeli, H. (toim.): Terveyden lähteillä. Länsimaisten terveyskäsitysten kulttuurihistoriaa. Suomen Historiallinen Seura. Historiallinen arkisto 106. Helsinki 1995.

Parker, D.: The Healthy Body. Teoksessa: R. Cooter and J. Pickstone (editors), Companion to Medicine in the Twentieth Century, p. 201–216. Routledge, London and New York. Great Britain 2003.

Wear, A.: The History of Personal Hygiene. Teoksessa: W. F. Bynum and R. Porter (editors), Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 2: 1283–1308. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON