Arno Forsius 

Terveydenhoitosääntö vuodelta 1879

Pitäjien hallinto oli vuonna 1865 annetun kunnallisasetuksen perusteella siirtynyt seurakunnilta kunnallisten luottamusmiesten velvollisuudeksi. 1800-luvulle tultaessa ei Suomessa ollut vielä mitään yhtenäistä terveydenhuollon lainsäädäntöä. Siihen liittyvät kysymykset olivat kuitenkin tulleet yhä tärkeämmiksi ja niinpä vaatimukset terveydenhoitoa koskevan asetuksen aikaan saamiseksi kasvoivat jatkuvasti.

Terveydenhoidon lainsäädännön toteuttaminen tuli Suomessa ajankohtaiseksi 1860-luvun alussa. Lääket. ja kir. tri Otto E. A. Hjelt oli ollut vuosien 1856–1857 "itämaisen sodan" johdosta komennettuna valvomaan tilapäisten sotilassairaaloiden oloja sekä järjestämään torjuntatoimenpiteitä esiintyneiden kulkutautien johdosta. Näiden tehtävien johdosta hän oli alkanut tuntea suurta kiinnostusta yleisen terveydenhoidon ongelmia kohtaan. Hänet oli nimitetty vuonna 1859 Helsingin yliopiston patologisen anatomian ja valtiolääketieteen professoriksi.

Hjelt määrättiin vuonna 1862 jäseneksi komiteaan, joka sai tehtäväkseen valmistella terveydenhoidon lainsäädäntöä. Puheenjohtajana oli tie- ja vesirakennusten insinöörikunnan päällikkö, kenraalimajuri Julius Mickwitz. Komitean työ kangerteli alusta lähtien. Komiteassa ollessaan Hjelt laati vuonna 1870 ehdotuksen myrkkyjen myynnistä ja julkaisi vuonna 1873 tutkimuksen kuppataudin levinneisyydestä ja ehkäisemisestä.

Mickwitzin komitean työ ei kuitenkaan edistynyt ja senaatti lakkautti sen vuonna 1874. Samalla se asetti uuden komitean ja määräsi nyt Hjeltin sen puheenjohtajaksi. Tämä ryhtyikin ripeästi työhön ja jo vuonna 1875 hän julkaisi teoksen "Allmän Hälsovårdsstadga för Finland. Förslag och motiver". Hänen työtään helpotti, että Ruotsissa oli saatu aikaan terveydenhoitosääntö vuonna 1874. Samoihin aikoihin Suomessa oli vireillä terveydenhuollon keskushallinnon uudistaminen. Sen tuloksena Collegium medicum lakkautettiin vuonna 1878, jolloin sen seuraajaksi tuli lääkintöhallitus.

Joulukuussa 1879 julkaistiin "Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Armollinen Asetus, koskien terveydenhoitoa Suomessa", ja se astui voimaan 1.7.1880. Asetukseen liittyi "Terveydenhoitosääntö Suomea varten". Voidaan sanoa, että erityisesti Hjeltin ponnistusten tuloksena Suomi kohotettiin niiden sivistysmaiden joukkoon, joissa yleinen terveydenhoito oli järjestetty koko maata koskevalla yhtenäisellä lainsäädännöllä. Hjelt kertoikin tunteneensa suurta iloa ja tyydytystä tämän tavoitteen toteutumisen johdosta.

Terveydenhoitosäännön mukaan jokaiseen kaupunkiin oli asetettava terveydenhoitolautakunta. Siihen kuuluivat poliisimestari tai se maistraatin tai järjestysoikeuden jäsen, joka toimi poliisin esimiehenä, kaupunginarkkitehti ja kaupungininsinööri, missä sellaisia virkamiehiä oli, sekä kaupunginlääkäri, tai jos näitä oli useampia, maistraatin heistä valitsema. Jos kaupunginlääkäriä ei ollut, voitiin hänen tilalleen määrätä sopimuksen mukaan muu kaupungissa asuva lääkäri. Jos kaupungissa ei ollut lääkäriä lainkaan, oli maistraatin valittava tilalle joku muu sopiva henkilö.

Terveydenhoitolautakunnan muiksi jäseniksi oli valittava vähintään kolme ja enintään kuusi henkilöä kahdeksi vuodeksi kerrallaan, ja heille varamiehet annettujen äänien mukaisessa järjestyksessä. Ellei valtuustoa ollut, oli luottamusmiehet valittava yleisessä raastuvankokouksessa. Terveydenhoitolautakunnan oli laadittava kokoontumisiaan varten työjärjestys, joka samoin kuin siihen tehtävät muutoksetkin oli alistettava kaupunginvaltuuston tai yleisen raastuvankokouksen tutkittavaksi ja kuvernöörin vahvistettavaksi. Sen lisäksi kaupunkien oli laadittava kahden vuoden kuluessa terveydenhoitojärjestys.

Kaupunkien terveydenhoidon vastuu siirtyi näin lautakunnalle, jossa viranhaltijoilla oli huomattava ja mahdollisesti ratkaisevakin osuus paikallisista oloista riippuen. Lautakunta voitiin aina saada lukumääräisesti luottamusjäsenvaltaiseksi, mutta käytännössä se oli kyllä tavallisesti viranhaltijavaltainen.

Maaseudulla terveydenhoidon valvonta ja toimeenpano kuului terveydenhoitosäännön mukaan kunnallislautakunnalle, joka oli yksinomaan luottamushenkilöistä kokoonpantu. Näiden joukossa saattoi tietenkin olla terveydenhuollon alaa edustavia henkilöitä silloin tällöin. Terveydenhoitoa koskevia asioita käsiteltäessä oli piiri- tai kunnanlääkärillä ja kirkkoherran viran hoitajalla oikeus olla läsnä, mutta heillä ei ollut oikeutta osallistua päätöksentekoon. Jos oli tarpeellista tai jos kuvernööri niin vaati, oli kunnallislautakunnan paikallisten olosuhteiden mukaan laadittava myös maaseudulla ehdotus erityiseksi terveydenhoitojärjestykseksi. Se oli lääkintöhallituksen tarkastuksen jälkeen alistettava kuvernöörin vahvistettavaksi.

Terveydenhoitosäännön tarttuvia tauteja koskevassa luvussa mainitaan mahdollisuus asettaa terveydenhoitolautakunta myös maaseudulla sijaitsevia yhdyskuntia varten. Tällöin lienee tarkoitettu lähinnä kaupunkien lähiseutuja ja maalaiskuntiin hallinnollisesti rinnastettuja kauppaloita, joissa terveydenhoitolautakuntien valtuudet näyttävät koskeneen vain kulkutautien hoitoa. Yleensä maaseudulla ei vaadittu terveydenhoitojärjestyksen laatimista, mutta esim. Hämeen(linnan) läänissä kuvernööri esitti 1880-luvun lopulla sellaisen laatimista myös jokaiseen maalaiskuntaan. Kunnallislautakunnan terveydenhoidon asiantuntemus oli tavallisesti kovin vähäinen. Siitä syystä etenkin maalaiskunnissa piiri- ja kunnanlääkäreiden aktiivisuus oli kehityksen kannalta varsin ratkaisevaa.

Suomen terveydenhoitosääntö oli aikaansa nähden edistyksellinen ja kaukonäköinen. Sen säätämisessä oli otettu huomioon myös lääketieteen siihenastiset saavutukset ja vaatimukset. Kehityksen hitaus johtuikin enimmäkseen asenteiden vanhoillisuudesta, asiantuntijoiden vähäisyydestä sekä taloudellisten voimavarojen niukkuudesta.

Terveydenhoitoasetus ja -sääntö korvattiin vuonna 1927 annetulla terveydenhoitolailla ja -säännöllä, jotka tulivat voimaan vuoden 1928 alussa. Seuraava suuri muutos tapahtui vuonna 1972 annetussa ja voimaan tulleessa kansanterveyslaissa, jolla kunnallista terveydenhuollon hallintoa koskevat määräykset siirrettiin siihen. Terveydenhoitolain vielä voimassa olleet osat korvattiin vasta vuonna 1994 voimaan tulleella terveydensuojelulailla.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1989: 25: 2508. Tarkistettu ja lisätty helmikuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Finlands Medicinal-Författningar V (1871–1886), utg. A. von Collan, Helsingfors 1888.

Hjelt, O. E. A.: Allmän Hälsovårdsstadga för Finland. Förslag och motiver. Bidrag till Sundhetslagstiftningen i Finland II. Helsingfors 1875.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. Porvoo 1980.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON