Arno Forsius

Trikiinitauti eli trikinoosi

Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.

Trikiinitaudin historiaa

Trikiini (Trichinella spiralis) on pieni, sukkulamatoihin eli nematodeihin kuuluva loismato, jonka aiheuttama sairaus trikinoosi on tunnettu jo tuhansia vuosia sitten. Muinaisessa Egyptissä haukkapäisen Horus -jumalan palvojia kiellettiin syömästä sian lihaa ja samanlainen kielto oli voimassa foinikialaisten keskuudessa nykyisen Libanonin alueella satoja vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Kiellon perusteena on aivan ilmeisesti ollut kokemus, että sianlihan syömisestä saattoi olla seurauksena jopa hengenvaarallinen sairaus. Siihen perustuu myös Raamatun ja myöhemmin Koraanin sanoma sian saastaisuudesta, minä vuoksi juutalaiset ja islaminuskoiset eivät nykyäänkään syö sianlihaa.

Kirjallisuudessa on kuvattu trikinoosiin selvästi viittaavaa sairautta Saksassa Württenbergin seudulla vuonna 1645. Saksalainen Hans-Georg Röderer (1727—1775) oli kaikesta päätellen nähnyt Göttingenissä noin vuonna 1760 suolitrikiinejä erään potilaan ulosteissa, jonka arveltiin sairastaneen "tyyfusta" (luultavasti lavantautia). Röderer tutki myös Morgagnin jo aiemmin löytämää loismatoa, piiskamatoa, Tricocephalus dispar, jolle hän antoi vuonna 1761 nimen eli Trichuris, myöhemmin Trichuris trichiura (Linné).

Saksalainen Friedrich Tiedemann (1781—1861) näki vuonna 1828 Heidelbergissä ihmisen lihaksessa trikiinejä. Samana vuonna englantilainen Peacock totesi lihaksessa "little bodies" -muodostumia. Kumpikaan ei vielä ymmärtänyt niiden olevan loismatoja. Lontoon Guy's Hospital'issa toiminut John Hilton (1804—1878) piti lihaksessa havaittuja muodostumia vuonna 1832 cysticercosiksen eli matorakkulataudin toukkina.

Englantilainen lääketieteen opiskelija, myöhemmin kirurgi James Paget (1814—1899) havaitsi trikiinejä ruumiinavauksessa vuonna 1835. Hänen opettajansa Richard Owen (1804—1892) piti niitä likoripsieläiminä, kunnes Farre samana vuonna havaitsi trikiineillä suoliston ja päätteli niiden olevan matoja. Wood kirjoitti samoin vuonna 1835, että hän oli todennut ruumiinavauksessa paljon trikiinejä eräällä potilaalla, jota oli hoidettu reumatismin vuoksi. Owen antoi trikiinille tieteellisen nimen Trichina spiralis, mutta koska Meigen oli jo vuonna 1830 antanut Trichina -nimen eräälle hyttyselle, otti Raillet vuonna 1895 käyttöön trikiinin nykyisen nimen Trichinella spiralis.

Vasta saksalainen Eduard von Siebold (1801—1861) selvitti vuonna 1844 Erlangenissa, että lihaksessa todetut trikiinit olivat kyseisen madon eräs kehitysvaihe. Yhdysvaltalainen Leidy havaitsi vuonna 1846 Philadelphiassa ensimmäisen kerran trikiinejä sioissa. Sen perusteella saksalainen Karl Georg Wilhelm Rudolph Leuckart (1822—1898) päätteli Leipzigissa, että trikiinit tulivat ihmisiin sianlihasta.

Trikiinin kaikki kehitysvaiheet selvitti lopulta saksalainen Gustav Herbst vuonna 1850 Göttingenissä. Hän toi silloin eläinkokeet helminthologiaan, sisälmysmatoja tutkivaan tieteen haaraan. Silloin ei kukaan vielä aavistanut, että trikiinien aiheuttama tauti oli vaarallinen. Sen osoitti vasta Friedrich Albert Zenker (1825—1898) Dresdenissä vuonna 1860. Hän nimittäin totesi trikiinitaudin kuolinsyyksi eräällä naisella, jonka uskottiin alunperin kuolleen "tyyfukseen" (luultavasti lavantautiin). Samasta kylästä ilmaantui silloin useita muitakin samanlaisia tapauksia ja kyseessä oli ensimmäinen todettu trikinoosiepidemia.

Saksan Saksissa sairastui vuonna 1845 seitsemän henkeä syötyään eräässä majatalossa makkaraa ja kinkkua sekä valko- ja punaviiniä ja heistä neljä kuoli. Syyksi epäiltiin valkoviinin aiheuttamaa myrkytystä, koska kahdeksas ja oireettomaksi jäänyt ruokavieras oli juonut vain punaviiniä. Taudin todellinen laatu selvisi vasta vuonna 1863. Silloin yhdelle taudista toipuneelle tehtiin leikkaus kaulalla olleen kasvaimen vuoksi ja leikkauksen suorittanut lääkäri Bernhard Rudolph Conrad von Langenbeck (1810—1887) havaitsi potilaan kaulan lihaksissa paljon kalkkiutuneita trikiinejä.

Saksassa oli 1860-luvulla kaksi laajaa trikinoosiepidemiaa. Hettstedtissä tautiin sairastui 153 henkeä vuonna 1863 ja heistä 23 kuoli tautiin. Hederslebenissä, lähellä Quedlingburgia, tautiin sairastui vuonna 1865 peräti 337 henkeä, joista 101 kuoli. Voimakkaan ripulin vuoksi tautia epäiltiin aluksi koleraksi. Lopuksi voidaan vielä mainita, että jääkarhuista saatu trikiinitauti koitui aivan ilmeisesti tutkimusmatkailija Salomon Andréen kohtaloksi vuonna 1897 Pohjoisella Jäämerellä.

Leuckartin teorian mukaan siat olivat saaneet trikiinitaudin syötyään tautia sairastavia rottia. Rudolf Virchow (1821—1902) epäili 1860-luvulla, että siat voisivat joskus saada tartunnan myös trikinoosia sairastavien ihmisten ripuliulosteista. Yhdysvaltalainen Mark osoitti kuitenkin vuonna 1888 Philadelphiassa, että sikojen trikiinitartunnan lähteenä oli melkein aina trikiinipitoinen jäteruoka. Tutkimuksessa havaittiin, että viljaa tai keitettyä jäteruokaa saavissa sikaloissa ei esiintynyt trikiinitautia käytännössä lainkaan.

Trikinoosin yleisyys ja tartunta

Trikinoosia esiintyy kaikkialla maailmassa. Sitä on ollut aikaisemmin runsaasti Yhdysvalloissa ja Euroopassa, trooppisissa maissa sitä on ollut huomattavasti vähemmän. Yhdysvalloissa on eräillä alueilla jopa 15—20 % ihmisistä sairastanut trikinoosin, useimmat heistä kuitenkin hyvin lievänä. Suomessa trikinoosi on ollut viime aikoina varsin harvinainen.

Virossa esiintyi 1990-luvun alkupuolella useita trikiinien aiheuttamia sairastumisia ja kuolemantapauksia. Maailmassa on monia muitakin maita, joissa lihantarkastus ei suinkaan kata kaikkea myyntiin ja elintarvikkeiden valmistukseen käytettävää lihaa. Vaara kohdistuu mm. matkailijoihin, jotka syövät tartunnanvaarallista sian tai villisian lihaa tai vastoin määräyksiä ostavat niitä kotimaahan tuotavaksi.

Ihmisellä tartunnan välittäjinä ovat yleensä sika ja villisika, harvemmin karhu, jääkarhu ja mursu. Tartuntaa villieläimiin levittävät eläinkunnan keskuudessa erityisesti rotat ja hiiret, mutta myös mäyrät, ketut, koirat, kissat ja vieläpä kilpikonnatkin. Trikiinitauti ei tartu lintuihin.

Ihminen saa tartunnan tavallisesti trikiinien saastuttamasta sian ja villisian lihasta, jota syödään raakana tai riittämättömästi kuumennettuna. Sen lisäksi tartunnan voi saada kylmäsavustetuista, suolatuista tai muista kuumentamatta valmistetuista elintarvikkeista, joihin on käytetty tartunnanvaarallista lihaa.

Trikinoosin taudinkuva

Ihmisen syödessä lihaa tai lihavalmisteita, joissa on koteloituneita trikiinejä, trikiinit vapautuvat mahassa ja pohjukaissuolessa ympäröivistä koteloistaan, jotka sulavat ravinnon mukana. Eläimillä taudin kulku on aivan samanlainen kuin ihmisillä. Vapauduttuaan trikiinit asettuvat pohjukaissuolen ja jejunumin eli tyhjäsuolen limakalvon poimuihin ja kypsyvät kolmessa tai neljässä päivässä sukukypsiksi. Silloin naarapuoliset madot ovat noin 4 mm:n ja koiraspuoliset noin 1,5 mm:n pituisia. Molempien läpimitta on vain noin 0,05 mm. Hedelmöityneet naarat tunkeutuvat suolen limakalvoon ja jokainen niistä munii 5.—7. päivästä alkaen 1000—2500 munaa, joista kehittyy melkein samantien liikkuvia, vain 0,01 mm:n pituisia toukkia. Joskus trikiinien vapautuminen ja kehittyminen tapahtuvat hitaammin pitemmän ajan kuluessa.

Jos ravinnossa on vähän trikiinejä, voi taudin alkuvaihe olla lähes oireeton. Jos taas trikiinejä on paljon, on seurauksena nopeasti voimakas suolistotulehdus, johon liittyy kuumetta, oksennuksia, ripulia ja mahdollisesti ihottumaa. Oireet saatetaan helposti sekoittaa ruokamyrkytykseen. Ripulin mukana erittyneet sulamattomat trikiinikotelot ja niistä juuri vapautuneet trikiinit saattavat tartuttaa sikoja, jos sairaiden ihmisten ulosteita joutuu sikojen ulottuville.

Trikiinin toukat kaivautuvat suolen seinämään ja jopa seinämän läpi vatsaonteloon. Pian toukat kulkeutuvat imusuonia pitkin vereen ja sen mukana kaikkialle elimistöön. Lopuksi ne hakeutuvat erityisesti poikkijuovaiseen lihaskudokseen. Niiden mielipaikkoja ovat varsinkin pallean, silmien, niskan, nielun, kurkunpään ja kielen lihakset, mutta myös raajojen lihakset ja usein myös sydänlihas. Toukkien asettuessa lihaksiin esiintyy vaikeissa tapauksissa kuumetta 40—41 astetta ja hourailua. Toukat voivat aiheuttaa myös aivotulehduksen. Kuumeilu saattaa kestää 6—7 viikon ajan. Trikinoosi on usein hengenvaarallinen tauti. Tautiin kuolee keskimäärin 5—15 % sairastuneista, mutta vaikeissa tartunnoissa kuolleisuus on ollut jopa 30 %.

Toukkien valtaamat lihakset ovat särkeviä ja kosketusarkoja sekä liikutettaessa aristavia ja kankeita. Silmäluomissa esiintyy usein turvotusta. Silmien sidekalvoissa voidaan havaita sarveiskalvon lähellä pieniä verenpurkautumia, samoin sormien ja varpaiden kynsien alla. Toukkien koteloituminen kudoksissa alkaa noin 17. päivänä taudin tartunnasta ja kestää 2 viikkoa. Sen aikana toukka kasvaa, kiertyy spiraaliksi ja kehittää ympärilleen kotelon. Vasta tämän vaiheen jälkeen trikiini on taas lisääntymiskykyinen. Kotelo alkaa kalkkiutua noin kuuden kuukauden kuluttua. Lihakseen koteloituneet toukat kuolevat yleensä muutaman vuoden kuluessa, mutta toisinaan niiden on todettu säilyvän elossa jopa yli 20 vuotta.

Joskus trikiinin toukkia on osoitettavissa ulosteista taudin alkuvaiheessa ja veressä 9. päivänä tartunnasta. Valkosolujen ja erityisesti eosinosolujen määrä veressä lisääntyy. Trikiinit muodostavat myrkkyä, joka aiheuttaa elimistössä vasta-aineiden muodostumista. Niiden seurauksena tauti on varmistettavissa ihokokeella (Bachmanin koe) tai verinäytteillä kahden-kolmen viikon kuluttua tartunnan saamisesta. Trikiinien tunkeuduttua lihaksiin tauti voidaan todeta myös niistä otetun näytteen avulla. Tiabendatsoli -niminen lääke tehoaa taudin alkuvaiheessa suolistossa oleviin trikiineihin, mutta myöhemmin tautiin voidaan käyttää vain oireenmukaista hoitoa.

Trikinoosin ehkäiseminen

Suomessa asetusten mukaan tarkastettu ja myynnissä oleva liha ei aiheuta trikinoosin vaaraa. Oloissa, joissa tartunnan mahdollisuus on olemassa, on vältettävä trikiinien tavallisesti saastuttamaa lihaa, siis lähinnä sian ja villisian lihaa sekä niistä valmistettuja lihajalosteita, tai huolehdittava siitä, että syö niitä vain kunnollisesti kypsennettynä ja kuumennettuna. Lihan kuumentaminen kauttaaltaan 80 asteeseen tappaa trikiinit. Suuret lihapalat lämpiävät keskeltä hitaasti, minkä vuoksi ne kehotetaan leikkaamaan varmuuden vuoksi ohuiksi viipaleiksi ennen kypsentämistä. Tartunnanaiheuttajat voidaan tuhota myös pakastamalla - 15 asteessa kolmen viikon ajan tai - 18 asteessa kahden vuorokauden ajan. Suolaaminen ja savustaminen eivät tapa luotettavasti lihassa olevia trikiinejä.

Koska trikiinitauti on hankala ja vaarallinenkin, ovat yhteiskunnat pyrkineet ehkäisemään taudin esiintymistä määräämällä tarkastuspakon myytävälle ja elintarvikkeiden valmistukseen käytettävälle lihalle. Erityisesti sikojen kotiteurastus aiheutti teurasjätteiden huonon käsittelyn seurauksena trikiinitaudin leviämisvaaran myös rottien välityksellä. Saksalainen patologi Rudolf Virchow ehdotti Saksassa 1860-luvulla todettujen trikinoosiepidemioiden johdosta pakollista lihan trikiinitarkastusta. Tarkastukset aloitettiin Berliinissä vuonna 1865 ja koko Preussissa vuonna 1878. Suomessa aloitettiin lihan trikiinitarkastus Helsingissä vuonna 1876 ja yleinen lihantarkastustoiminta käynnistyi Oulussa vuonna 1898.

Suomessa valtakunnallinen lihan trikiinitarkastus perustuu alunperin vuonna 1922 voimaan tulleeseen lihantarkastuslakiin. Meillä tarkastetaan nykyään kaikki myyntiin ja elintarvikkeiden valmistukseen tuleva sian liha ja muu mahdollisesti trikiinejä sisältävä ravinnoksi käytettävä liha. Tarkastus tapahtuu eläimen munuaistapeista tai pallean lihaksesta otetuista näytteistä, karhuilla myös puremalihaksista otetuista näytteistä. Suomessa todetaan vuosittain keskimäärin parisenkymmentä trikiinejä sisältävää ruhoa, jotka hylätään ja hävitetään. Trikiinitaudin ehkäisyyn kuuluu olennaisena osana sikaloiden ja villisikatarhojen kunnollinen hoitaminen. Siat saavat trikiinejä itseensä syödessään niiden saastuttamia rottia, riistaa tai teurasjätettä. Sen vuoksi sikalat ja sikatarhat olisi pidettävä vapaina rotista ja sioille ei saisi antaa ravinnoksi kuumentamatta tai kunnollisesti pakastamatta sellaisten eläinten lihaa tai teurasjätettä, jotka voivat olla trikiinien saastuttamia. Myös teurastamoiden huolellisella hoidolla on merkitystä tartuntaketjun katkaisijana.

Kirjoitus on luonnosteltu 1993, tarkistettu maaliskuussa 2000.

Kirjallisuutta:

Karasszon, D.: A concise history of veterinary medicine. Budapest 1988

Lääketieteellinen mikrobiologia. Toim. O. Mäkelä ja muut. Duodecim. 6. uudistettu laitos. Jyväskylä 1993.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie. Vierte, neubearbeitete Auflage. München und Berlin 1950

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON