Arno Forsius

Tuberkuloosi Suomessa 1900-luvun alussa

Tuberkuloosi ja varsinkin keuhkotuberkuloosi oli aikaisemmin Suomessa yleinen ja vakava sairaus, joka johti usein kuolemaan. Sen aiheuttama vuotuinen kuolleisuus oli 1800-luvun puolivälissä, jolloin maan asukasluku oli n. 1,62 milj., epätarkkojen tilastojen mukaan noin 0,24 % eli n. 4000 henkeä. Se oli siihen aikaan noin 10 % kokonaiskuolleisuudesta.

Keuhkotuberkuloosi lisääntyi Suomessa hiljalleen ja 1900-luvun alussa siihen kuoli vuosittain 0,27 % asukkaista eli n. 7200 henkeä. Silloin maan asukasluku oli n. 2,66 milj. Koska kuolleisuus oli muuten vähentynyt jonkin verran isorokon rokotusten ansiosta, oli keuhkotaudin osuus kokonaiskuolleisuudesta noussut noin 13 %:iin.

Tuberkuloosi on yleissairaus, jonka tyypillisimmät tautimuodot ovat olleet aikuisilla keuhkotuberkuloosi eli keuhkotauti, lapsilla imusolmuketuberkuloosi eli risatauti sekä luu- ja niveltuberkuloosi. Tauti oli yleensä hitaasti etenevä ja myös parantuminen tapahtui hitaasti. Miliaarituberkuloosi eli "lentävä keuhkotauti" ja tuberkuloottinen aivokalvontulehdus olivat taudin nopeasti kuolemaan johtavia muotoja.

Ehkäisyä ja hoitoa

Tuberkuloosin historiassa tapahtui ratkaiseva käänne vuonna 1882, kun saksalainen bakteriologi Robert Koch löysi sen aiheuttajan, tuberkuloosibakteerin. Se varmisti olettamukset taudin tarttuvuudesta ja muutti myös lääkärikunnan suhtautumisen sairauteen täysin. Nyt oli mahdollista tutkia sairauden tarttumista ja leviämistä sekä etsiä keinoja sen ehkäisemiseksi. Lisäksi alettiin etsiä uusia hoitokeinoja taudin parantamiseksi.

Englannissa ennen 1800-luvun puoliväliä perustettujen keuhkotautisairaaloiden toiminta-ajatuksena oli pääasiallisesti sairaiden eristäminen, sillä heitä oli pidetty aivan perustellusti tartunnanvaarallisina. Englannissa ja Ranskassa oli alettu samoin perustaa 1800-luvulla rannikkoseuduille toipilaskoteja imusolmuketuberkuloosia sairastaville lapsille ja kroonista keuhkotuberkuloosia sairastaville aikuisille.

Näitä hoitolaitoksia voidaan pitää esikuvina myöhemmille keuhkotautiparantoloille. Niiden uranuurtajana oli saksalainen lääkäri Hermann Brehmer (1826–1889), jonka rakennuttama parantola aloitti toimintansa vuonna 1854 Saksan Sleesiassa. Maaperän ja ilmaston kosteuden uskottiin edistävän keuhkotaudin syntyä ja kulkua, minkä vuoksi parantolat sijoitettiin ympäristön vähäisemmän kosteuden vuoksi vuoristoon. Lisäksi auringonvaloa pidettiin tervehdyttävänä erityisesti imusolmuke- ja luutuberkuloosissa.

Brehmerin käyttämä keuhkotaudin hoito perustui yleiskunnon parantamiseen, ravitsevaan ruokaan, hoidon alkuvaiheessa vuodelepoon ja koko parantolahoidon ajan makuuttamiseen useita tunteja päivässä ulkoilmassa avoparvekkeilla. Vaikka mitään tuberkuloosibakteeriin tehoavaa lääkettä ei ollut käytettävissä ennen 1940-lukua, saatiin parantolahoidolla aikaan rohkaisevia tuloksia taudissa, joka olisi muuten johtanut kuolemaan suuressa osassa tapauksia. Myönteisten tulosten johdosta alettiin keuhkotautiparantoloita rakentaa eri puolilla maailmaa.

Tuberkuloosin toteamista ja hoitoa helpottivat eräät uudet tutkimus- ja hoitomenetelmät. Kochin vuonna 1890 kehittämä tuberkuliini ei vastannut odotuksia tuberkuloosin lääkkeenä, mutta sen avulla voitiin seuloa esiin tartunnan saaneet. Bakteerien värjäyksellä oli mahdollista löytää mikroskoopilla tuberkuloosibakteerit ysköksistä, todeta tautia tartuttavat sairaat sekä seurata bakteerien häviämistä ysköksistä sairauden parantuessa. Röntgenläpivalaisun ja -kuvauksen avulla oli 1890-luvun lopulta alkaen mahdollista seurata keuhkomuutosten kehitystä paremmin kuin keuhkoja kuuntelemalla. Ns. Calmette-Guerain -rokotuksella voitiin vähentää tartunnan vaaraa vuodesta 1926 alkaen, joskin menetelmä tuli yleiseen käyttöön vasta 1940-luvulla.

Keuhkon saattaminen lepotilaan tulkittiin tuberkuloosin paranemista edistäväksi. Italialaisen Carlo Forlaninin (1847–1918) vuonna 1888 kehittämä ilmarintahoito eli "typetys" muodostui 1900-luvun alkupuolella tärkeäksi keuhkotuberkuloosin hoitomenetelmäksi, joka oli käytössä aina 1950-luvulle saakka. Kirurgisia menetelmiä, joista on aiheellista mainita thorakoplastia eli rintakehän muovausleikkaus sekä palleahermon katkaisu ja ns. öljyrintahoito, otettiin käyttöön jo 1900-luvun alkuvuosina, mutta niiden käyttö oli vähäistä ennen 1940-lukua.

Saavutettuja tuloksia

Keuhkotuberkuloosiin sairastuneissa oli paljon nuoria ja keski-ikäisiä ihmisiä. Parantolahoito oli osoittanut, että suuri osa potilaista saattoi toipua ja palata toimivina ja itsestään huolehtivina jäseninä yhteiskunnan keskuuteen. Toinen tärkeä syy laitoshoitoon oli taudin leviämisen ehkäisy sen vaarallisuuden, pitkäaikaisuuden ja hitaan paranemisen vuoksi. Toistuvasti oli saatu havaita, miten keuhkotautia sairastavat levittivät jatkuvasti tautia ympäristöönsä kodeissa, kouluissa ja työpaikoilla. Suuressa vaarassa olivat varsinkin pienet lapset, joista moni menehtyi tuberkuloottiseen aivokalvontulehdukseen.

Valistustyö keuhkotaudin ehkäisemiseksi kohdistui hyvin voimakkaasti tartunnan estämiseen. Sitä varten jaettiin väestölle runsaasti tietoa, jossa kehotettiin huolehtimaan puhtaudesta ja tuuletuksesta sekä välttämään yskösten levittämistä ympäristöön. Tartuntavaaran korostaminen loi ymmärrettävästi ns. basillikauhua sekä pelkoa tuberkuloosia sairastavia ja vieläpä siitä toipuneita kohtaan. Toistuvasti saatiin myös todeta väestön vastustavan parantoloiden sijoittamista asuinpaikkansa läheisyyteen.

Valtio kiinnitti kovin niukasti huomiota tuberkuloosin ongelmiin. Valistustyö tuberkuloosia vastaan tapahtui Suomessa kauan aikaa vapaaehtoisvoimin asialle omistautuneiden yhdistysten ja järjestöjen kautta. Vielä vuoden 1928 alussa voimaan tulleen tuberkuloosiasetuksen tehtävien toteuttaminen jäi kuntien ja seuraavan vuoden alussa perustetun Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen vastuulle. Niiden ylläpitämät tuberkuloosihuoltopiirit ja -toimistot huolehtivat toiminta-alueillaan tuberkuloosin valistustyöstä, sairauden toteamisesta ja kotihoidon järjestämisestä. Samalla ne olivat yhteyden pitäjinä alueittensa ja rakennettavien keskusparantoloiden välillä.

Tuberkuloosin tartunta tapahtui sitä helpommin, mitä suurempi asuntojen asukastiheys oli. Asunto-olot olivat taas huonoimmat heikoissa sosiaalisissa oloissa elävillä. Samasta syystä huomattavalla osalla tuberkuloosia sairastavista koulutustaso oli keskimääräistä matalampi, mikä puolestaan asetti suurempia vaatimuksia valistustyön onnistumiselle. Vähävaraisen väestön heikompi ravitsemustila lisäsi tartunnan vaaraa ja heikensi toipumisen mahdollisuuksia. Vaikeassa sosiaalisessa asemassa olleiden tuberkuloosipotilaiden suuren osuuden vuoksi parantolahoidon järjestäminen oli kunnissa pitkään sosiaaliviranomaisten vastuulla. Tuberkuloosin hoito liitettiin muun terveydenhuollon hallinnon yhteyteen vasta vuoden 1949 alussa voimaan tulleen tuberkuloosilain myötä.

Parantoloiden rakentaminen Suomessa

Suomessa avattiin tuberkuloosiparantoloita vuodesta 1895 alkaen. Ne olivat aluksi muutamaa lukuun ottamatta yksityisten seurojen, yhdistysten tai osakeyhtiöiden omistamia ja ylläpitämiä. Ensimmäinen kuntien yhteinen parantola rakennettiin Oulaisiin vuonna 1914. Ensimmäinen keskusparantola, Harjavallan Satalinna, perustettiin vuonna 1925 vielä Helsingin yliopiston Satakuntalaisen osakunnan aloitteesta. Vasta vuonna 1929 annetussa valtionapulaissa oli määräykset valtion osallistumisesta tuberkuloosiparantoloiden perustamis- ja käyttökustannuksiin. Sen tuloksena Suomessa rakennettiin vuosina 1930–1933 kuntainliittoperiaatteella 8 suurta kansanparantolaa, joissa oli sairaansijoja yhteensä lähes 2500. Paimion parantola oli niistä viimeinen, jolloin sen suunnittelussa ja rakentamisessa voitiin ottaa huomioon jo toimintansa alkaneissa parantoloissa saatuja kokemuksia.

Suomen asukasluku oli vuonna 1930 n. 3,67 milj. Kuolleisuus tuberkuloosiin oli laskenut vähän, mutta vuonna 1930 se oli vielä keskimäärin lähes 0,2 % eli noin 7300 henkeä. Lukema oli silloin 15 % kokonaiskuolleisuudesta, koska muu kuolleisuus oli alentunut enemmän. 1930-luvulla todettiin vuosittain uusia tuberkuloositapauksia n. 0,2–0,3 % asukkaista eli n. 8000–12000, tuberkuloosia sairastavia oli rekisterissä vastaavasti n. 0,8–0,9 % eli n. 32000–36000, ja parantoloissa vuoden mittaan hoidettuja oli n. 0,4–0,6 % eli n. 16000–24000, olosuhteiden mukaan vaihdellen.

Parantoloiden sijoituspaikkojen valintaan vaikuttivat ratkaisevasti vanhentuneet perustelut. Parantolat haluttiin rakentaa korkeille paikoille, Suomessa yleensä melko matalille soraharjuille. Sen lisäksi asiaan vaikutti taudin leviämisen pelko, minkä vuoksi parantolat rakennettiin etäälle asutuskeskuksista. Siitä johtuva liikenneyhteyksien hankaluus haittasi varsinkin omaisten käyntejä sairaiden luona. Suuria tonttialueita perusteltiin tarpeella järjestää toipilaille mahdollisuuksia työharjoitteluun. Parantoloiden syrjäinen sijainti vaikeutti myöhemmin niiden ottamista muuhun käyttöön.

Hitaasta parantumisesta johtuen hoitoajat parantoloissa muodostuivat varsin pitkiksi. Keskimääräinen hoitoaika oli 1930-luvun alkupuolella lähes 7 kk ja osa potilaista oli hoidossa huomattavasti kauemmin. Pitkien hoitoaikojen ja potilasrakenteen vuoksi parantolassa oli otettava huomioon paljon ihmisten sosiaalista elämää koskevia erityspiirteitä. Sairauden alkuvaiheessa oli ehkäistävä masennusta ja herätettävä tulevaisuudentoivoa. Toimeliaisuuden elpyessä oli luotava mahdollisuuksia virkistykseen, opiskeluun, seuraelämään, askarteluun ja hengelliseen elämään. Toipumisen edistyessä potilaat saivat ottaa vastaan vierailuja ja käydä lomilla. Hoidon päättyessä jokaisen oli valmentauduttava palaamaan kotiin ja työhön pitkän poissaolon jälkeen sekä opittava itse huolehtimaan hygieniasta ja terveyden hoidosta.

Katso myös kirjoitusta "Tuberkuloosin hoito Suomessa".

Kirjoitus on valmistunut helmikuussa 2005.

Kirjallisuutta:

Backman, W. ja Savonen, S.: Keuhkotaudin kulku Suomessa vuosina 1771–1929. Helsinki 1934.

Nenola, A.: Parantolaelämää. Tuberkuloosipotilaat muistelevat. Keuhkovammaliitto r.y. Lehtikarin Kirjapaino. 1986.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. WSOY. Porvoo 1980.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON