Arno Forsius

Tuberkuliinista ja tuberkuliinikokeista

Saksalainen lääkäri Robert Koch (1843–1910) keksi vuonna 1882 tuberkuloosin aiheuttajan, tuberkuloosibakteerin (Mycobacterium tuberculosis). Hän eristi vuonna 1890 bakteeriviljelmän elatusnesteestä aineen, jolle hän antoi nimen tuberkuliini. Koch toivoi, että tätä bakteeriviljelmien elatusnesteeseen erittynyttä ainetta voitaisiin käyttää tuberkuloosin hoitona, mutta toiveet osoittautuivat turhiksi. Sen sijaan tuberkuliinista tuli valmiste, jota voitiin käyttää tuberkuloositartunnan osoittamiseen.

Koch yritti hoitaa tuberkuloosipotilaita antamalla heille tuberkuliinia ihonalaisina ruiskeina. Ruiske aiheutti tautia sairastavilla kuumereaktion ja paikallisen pesäkereaktion, mutta ruiskeilla ei ollut mitään parantavaa vaikutusta, Kochin suureksi pettymykseksi. Kochin käyttämä tuberkuliini, ns. Alttuberkulin tai Tuberkulin-Original-Alt, oli saatu tuberkuloosibakteerien elatusnesteestä kuumentamalla ja konsentroimalla. Se sisälsi tuberkuliinin lisäksi 10 % peptonia ja 40 % glyserolia. Englannin kielessä käytettiin nimityksiä old tuberculin tai Koch's lymph. [Lisäys: Koch kehitti vuonna 1897 ns. uuden tuberkuliinin (Neutuberkulin). Se oli valmistettu tuberkuloosibakteereista jauhamalla. Sillä ei ollut käyttöä tuberkuliinikokeissa.]

Tuberkuliini oli jäämässä jo unohduksiin, kun tanskalainen lääkäri ja eläinlääkäri Bernhard Laurits Frederik Bang (1848–1932) ryhtyi 1890-luvun alussa selvittämään tuberkuliinin käyttöä tuberkuloositartunnan toteamiseksi eläimillä ja nimenomaan nautakarjassa, jossa sen esiintyminen oli muodostunut vaikeaksi ja taloudellisia menetyksiä aiheuttavaksi ongelmaksi. Bang totesi lyhyessä ajassa, että tuberkuliinin avulla voitiin hyvin luotettavasti parissa päivässä havaita tuberkuloositartunnan saaneet eläimet, jos tartunnasta oli ehtinyt kulua yli 6 viikkoa. Lehmillä tarkoitukseen käytettiin lehmätuberkuloosia aiheuttavasta bakteerista valmistettua Bovo-Tuberkuliinia. Ainetta ruiskutettiin eläimen ihoon (nahkaan) kaulalla tai lapaseudussa, ihonsisäisesti tai ihonalaisesti, ja tulos oli positiivinen, jos ruiskutuskohdassa ihon paksuus oli lisääntynyt 3 päivässä enemmän kuin 2 mm. Eläimillä käytettiin joskus myös jäljempänä mainittua silmäkoetta.

Lehmien tuberkuloositarkastukset tuberkuliinilla otettiin käyttöön varsin nopeasti, varsinkin Pohjoismaissa. Ruotsissa valtio ryhtyi valmistamaan tarkoitusta varten tuberkuliinia jo vuonna 1894 ja koe otettiin myös Suomessa käyttöön vuonna 1894. Suomessa eläinlääkärit suorittivat laajasti karjojen tuberkuliinikokeita vuonna 1898. Löydösten perusteella voitiin ryhtyä eristämään terveitä eläimiä sairaiden joukosta ja hävittää sairastuneet eläimet ja karjat.

Bangin havainnot johtivat kymmenkunta vuotta myöhemmin tuberkuliinikokeiden käyttöön tuberkuloositartunnan toteamiseksi ihmisillä. Tietyistä epävarmuustekijöistä huolimatta positiivisia koetuloksia voitiin käyttää varmistamaan taudin mahdollisuutta ja eristämisen tarvetta. Erityisen hyödyllistä oli selvittää, olivatko lapset ehkä saaneet tuberkuloosin tartunnan vielä ilman havaittavia oireita. Vanhempien kohdalla siitä ei ollut suurta apua, sillä heistä lähes kaikki olivat ehtineet saada tartunnan.

Varhaisin ihmisellä käytetyistä tuberkuliinikokeista oli ns. salvakoe, jonka itävaltalainen lastenlääkäri Franz Hamburger (1874–1954) ja saksalainen lastenlääkäri Ernst Moro (1874–1951) ottivat käyttöön vuonna 1903. Siinä hierottiin vatsan tai rinnan iholla olevaan paikkaan 50 %:sta tuberkuliinivoidetta. Jos asianomainen oli saanut tartunnan, tuli voiteen hieromapaikkaan parin vuorokauden kuluessa selvä punoitus ja turvotus.

Klassiseksi tuberkuliinikokeeksi tuli wieniläisen lastenlääkärin Clemens von Pirquet'n (1874–1929) ihokoe, jonka hän otti käyttöön vuonna 1907. Siinä tehtiin kyynärvarren sisäpinnan iholle eräänlaisella pienellä "rokotusporalla" yhden cm:n välein riviin viisi tai kolme pistoa ihon pintaan ja sen jälkeen pantiin ääripäissä olevien pistojen kohdalle tippa laimentamatonta tuberkuliinia ja annettiin sen kuivua. Keskimmäiset kolme tai yksi pistosta toimivat kontrolleina. Tuberkuloositartunnan seurauksena tuberkuliinilla kostutettujen reikien kohdalle kohosi punoittavat ja koholla olevat läiskät, joiden läpimitan oli oltava vähintään 5 mm. Menetelmä oli epäkäytännöllinen ja pian "rokotusporasta" luovuttiin ja ihoon tehtiin esim. injektioneulan kärjellä kolme rinnakkaista naarmua, joista reunoilla olevat käsiteltiin laimentamattomalla tuberkuliinilla em. tapaan. Tulos arvioitiin samalla tavalla kuin alkuperäisessä kokeessa.

Toinen klassinen koe oli Mantoux'n koe, joka otettiin käyttöön vuonna 1908. Charles Mantoux (1877–1947) oli ranskalainen kylpylälääkäri. Koetta nimitettiin myös Mendel – Mantoux'n kokeeksi, sillä sen oli oikeastaan keksinyt ranskalainen Felix Mendel (1862–1925). Tässä kokeessa ruiskutetaan injektioruiskulla kyynärvarren sisäpinnalle ihonsisäisesti eli intrakutaanisesti noin 5 mm:n läpimittainen paukama tuberkuliiniliuosta laimennoksena 1:1000. Reaktio on positiivinen, jos rakkulan kodalle tulee 2–3 vrk:ssa vähintään 5 mm:n läpimittainen punoitus ja turvotus. Jos laimealla liuoksella ei tullut reaktiota, voitiin koe toistaa vahvemmalla 1:100 -vahvuisella liuoksella.

Léon Charles Albert Calmette'n (1863–1933) ja Alfred Wolff-Eisner'in (1877–1948) nimillä tunnetaan tuberkuliinikoe, jossa laimennettua tuberkuliiniliuosta tiputetaan silmän sidekalvolle. Jos tutkittava henkilö oli saanut tuberkuloositartunnan, tuli silmän sidekalvo punoittavaksi ja vetistäväksi. Tämä koe otettiin käyttöön vuonna 1908, mutta sitä ei ole käytetty kovin yleisesti

Italialainen Arnaldo Trambusti (1863–1936) keksi vuonna 1929 nimellään tunnetun ihokokeen, jossa kyynärvarren sisäpinnan ihoon tehtiin injektioneulalla 5 mm:n syvyyteen ulottuva pisto iholle asetetun laimentamattoman tuberkuliinitipan läpi.

1940-luvulla ja myöhemmin on pienillä lapsilla käytetty rintalastan kohdalle iholle tehtyä laastarikoetta tai heftakoetta, jossa tuberkuliini on imeytetty voiteessa pieneen sideharsotyynyyn.

Kochin "Alttuberkulin" eli "vanha tuberkuliini" oli biologinen valmiste, jossa saattoi olla eräille ihmisille muitakin ärsyttäviä aineita kuin tuberkuliini. Sitä paitsi Kochin "Alttuberkuliinin" säilyvyys oli rajoitettua varsinkin laimennettuna. Sen vuoksi Yhdysvalloissa kehitettiin myöhemmin (1950-luku) ns. P.P.D. -tuberculin eli Purified protein derivative of tuberculin, jossa ei ole käytännössä lainkaan ylimääräisiä ärsyttäviä aineita ja jonka pitoisuus voitiin määrittää tarkasti. Sitä paitsi P.P.D. -tuberkuliini voidaan valmistaa hyvin säilyvinä tabletteina, josta tehdään tarvittavat laimennokset juuri ennen käyttöä.

Tuberkuliinikokeeseen liittyi eräitä tulkintavaikeuksia. Koe tuli positiiviseksi vasta noin 6 viikkoa tuberkuloositartunnan jälkeen ja lisäksi se tuli positiiviseksi onnistuneen tuberkuloosirokotuksen eli ns. Calmette -rokotuksen saaneilla. Koe saattoi olla negatiivinen tai tavallista heikommin positiivinen eräiden äkillisten sairauksien kuten tuhkarokon yhteydessä tai jos tutkittavalla oli pitkälle edennyt tuberkuloosi tai muu vaikea sairaus.

Tuberkuliinikokeen muuttuminen positiiviseksi johtui tuberkuloosibakteerin elimistössä aiheuttamasta herkistymisestä. Siten se oli osoitus saadusta tuberkuloositartunnasta, mutta positiivinen tulos ei tarkoittanut käynnissä olevan tuberkuloosin olemassa oloa ilman muita löydöksiä. Suurin hyöty tuberkuliinikokeesta saatiin lapsilla tartunnan toteamisessa ja väestön tuberkuloositartunnan laajuuden osoittamisessa. Jos Calmette -rokotus aiottiin tehdä muille lapsille kuin vastasyntyneille, varmistettiin negatiivisella tuberkuliinikokeella, että he eivät olleet saaneet aikaisemmin tuberkuloositartuntaa.

Kirjoitus on valmistunut heinäkuussa 2006.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: [The] History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Societas Scientiarum Fennica. Helsinki 1975.

Hedvall, E.: Föreläsningar i tuberkulos. A.-B. Nordiska Bokhandeln, Stockholm. Stockholm 1948.

Karasszon, D.: A Concise History of Veterinary Medicine. Akadémiai Kiadó, Budapest 1988.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1950.

Useat yleiset ja lääketieteelliset hakuteokset.

Who named it? Internet 2006.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON