Arno Forsius

Tuberkuloosin hoito Suomessa

Tässä kirjoituksessa kerrotaan tuberkuloosin ehkäisystä ja hoidosta Suomessa. Tuberkuloosin ja sen hoidon historiaa kuvataan yleisesti erillisessä kirjoituksessa näillä kotisivuilla. Historian yleisestä kehityksestä on syytä mainita, että Suomi kuului Ruotsin valtakuntaan vuoteen 1809 saakka ja sen jälkeen autonomisena suuriruhtinaanmaana Venäjän keisarikuntaan vuosina 1809–1917. Suomi itsenäistyi vuoden 1917 lopulla.

Kehitys vuoteen 1808

Tuberkuloosin esiintymistä voidaan Suomessa seurata vuodesta 1749 alkaen, jolloin Ruotsin valtakunnan taulustolaitos alkoi kerätä tietoja väestömuutoksista ja kuolinsyistä kaikissa seurakunnissa, myös Ruotsiin kuuluneessa Suomessa.

Suomessa kuoli vuosien 1751–1773 välisenä aikana väkilukutaulujen mukaan "rintatautiin ja keuhkotautiin" kaikkiaan 26847 henkeä eli keskiväkiluvun mukaan vuosittain 2,3 o/oo asukkaista. Sittemmin keuhkotautikuolleisuus oli maassamme vuoteen 1810 mennessä jonkin verran matalampi eli 1,6–1,8 o/oo väestöstä. Kaupungeissa keuhkotautikuolleisuus osoitti koko ajan nousevaa suuntaa ja niissä se oli keskimäärin 1770-luvulla 2,9 o/oo ja 1800-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä 4,3 o/oo.

Suomessa 1750-luvun alusta pidettyjen väkilukutaulujen kuolinsyistä päätellen keuhkotauti oli alkuvaiheessa yleisintä Lounais-Suomessa, Pohjanmaalla ja Laatokan ympäristössä. Näiltä alueilta sairaus näyttää levinneen vähitellen sisämaata ja pohjoista kohden.

Kun väestön rekisteröinti on alkanut muualla maailmassa yleisesti vasta 1800-luvun loppupuolella, ei luotettavia vertailukohteita juuri ole. Erään tilaston mukaan kuitenkin keuhkotautikuolleisuus oli Lontoossa 7,0 o/oo vuonna 1680 ja 8,7 o/oo vuonna 1749.

Keuhkotautia sairastaneiden lukumääriä ei voi varmuudella päätellä kuolleisuuden perusteella. Ennen keuhkotaudin varsinaisen hoidon alkamista tehdyt havainnot viittaavat kuitenkin siihen, että tuberkuloosin eri muotoja sairastavia oli arviolta 5–10 -kertainen määrä siihen vuoden aikana kuolleisiin verrattuna.

Tilastoja tulkittaessa on aihetta uskoa, että keuhkotaudin taudinkuva oli tyypillisessä muodossaan melko luotettavasti tunnistettavissa. On kuitenkin otettava huomioon, että papisto joutui merkitsemään kuolinsyyt väkilukutauluihin lähes pelkästään omaisten kertomusten perusteella. Siten on luultavaa, että osa keuhkotautiin kuolleista on joutunut nimikkeiden "vanhuus ja raihnaisuus", "vanhuudenraihnaisuus", "tuntematon lastentauti", "ilmoittamaton tauti", "rintakuume" tai "rintapistokset" joukkoon.

Keuhkotaudin ohella on esiintynyt muitakin tuberkuloosin muotoja, ainakin luu- ja niveltuberkuloosia, selkärankatuberkuloosia, imusolmuketuberkuloosia eli risatautia, ihotuberkuloosia ja munuaistuberkuloosia. Huomattava osa tuberkuloosia sairastaneista lienee kuollut miliaarituberkuloosiin eli "lentävään keuhkotautiin" tai aivokalvotuberkuloosiin.

Kehitys vuosina 1809–1905

Suomessa keuhkotautikuolleisuus alkoi 1800-luvun puolella vähitellen lisääntyä. Se oli koko maassa 1810-luvulla keskimäärin 2,0 o/oo ja 1860-luvulla korkeimmillaan eli 3,0 o/oo. Maaseudulla tilanne oli jatkuvasti keskimäärin parempi kuin kaupungeissa. Maaseudulla keuhkotautikuolleisuus oli 1810-luvulla keskimäärin 1,9 o/oo ja 1860-luvulla 2,8 o/oo, kun kaupungeissa lukemat olivat vastaavina ajanjaksoina 4,3 o/oo ja 4,6 o/oo. Kaupungeissa kuolleisuuden huippu osui jo 1850-luvulle, jolloin se oli 4,7 o/oo. Hämeenlinnassa tilanne oli erityisen vaikea 1840-luvulla, jolloin keuhkotautiin kuolleita oli siellä peräti 8,6 o/oo.

Mikkelin piirilääkäri Anders Magnus Höglund, jolle aikoinaan kuului kulkutaudeista huolehtiminen myös Hollolassa, mainitsi virkakertomuksessaan vuodelta 1845 imusolmuketuberkuloosin eli risataudin eräänä kansantautina. "Ja haluaisin etsiä syytä tähän", hän jatkoi, "lasten äärimmäisen huonosta hoidosta varhaisina vuosina ja epäterveellisestä ravinnosta." Todettakoon vielä tässä, että Hollolan piirilääkäri Bengt Gustaf Jonas Malmborg kuoli keuhkotautiin vuonna 1864 parin vuoden sairastelun jälkeen.

Tuberkuloosin hoito tuli Suomessa lääkärikunnan mielenkiinnon kohteeksi 1870-luvulla, jolloin se oli noussut kuolinsyytilastoissa yksittäisistä sairauksista kärkisijalle isorokon ja punataudin väistyttyä. Suomen Lääkäriseuran yleisessä kokouksessa vuonna 1875 keskusteltiin tuberkuloosista pikkulasten kuolinsyynä. Tiedot tuberkuloosin hoitotuloksista Euroopan parantoloissa olivat kantautuneet myös Suomeen.

Tuberkuloosiparantoloiden perustamista alettiin pohtia maassamme 1880-luvulla pian Robert Kochin löydettyä tuberkuloosibakteerin. Asia joutui myös sanomalehtien palstoille ja elokuussa 1885 kirjoitti nimimerkki "E. S. G." Hollolasta sanomalehdessä "Helsingfors Dagblad" seuraavasti: "Arvoisassa lehdessänne on viime aikoina ollut useita kirjoituksia koskien parantolan perustamista maahan. Eräät ovat ehdottaneet sitä varten [sijaintipaikaksi] Kajaanin lähellä [Ämmäkosken pohjoisrannalla] olevaa Karolinenborgia, toiset taas Hyvinkäätä Helsingin-Tampereen rautatien varrella. Haluamatta asettaa kyseenalaiseksi näiden paikkojen soveltuvuutta tuollaista laitosta varten sallittaneen kirjeenvaihtajan kiinnittää asiasta kiinnostuneiden henkilöiden ja asiantuntijoiden huomiota kolmanteen paikkaan, joka näyttää yhdistävän molempien ensinmainittujen edut ja kukaties enemmänkin, nimittäin Tiirismaahan Hollolassa. Tämä Etelä-Suomen korkein tasanko käsittää kuten tunnettua noin 800 jalkaa [noin 240 m] merenpinnasta kohoavan kukkulan. Se on siten korkeampi kuin molemmat ensin mainitut yhdessä, se on laajojen havumetsien ympäröimä ja sen seurauksena myös ilma on puhdasta ja terveellistä."

Suomen Lääkäriseuran yleisessä kokouksessa oli vuonna 1889 esillä keskustelukysymys "Onko parantolan perustaminen keuhkotautisia varten Suomessa tarkoituksenmukaista ja toivottavaa? Jos niin on laita, minne sellainen tulisi sijoittaa?" Ilmeisesti Tiirismaa on otettu vakavana vaihtoehtona huomioon, kuten Willehad Wuorisen artikkelista Uudessa Suomettaressa elokuussa 1890 voidaan päätellä: "Wielä lopuksi mainitsen, että Tiirismäellä wiime kesänä käwi muutamia lääkäreitä tutkimassa, olisiko se sowelias paikka Suomeen aiotulle keuhkotautisten parannus-laitokselle."

Suomen ensimmäinen keuhkotautiparantola, Halilan parantola, perustettiin vuonna 1889 Karjalan kannakselle Uudenkirkon pitäjään. Sen perustaja oli Pietarissa toiminut lääkäri W. G. von Dittman. Hänen parantolansa siirtyi jo vuonna 1892 Venäjän keisarikunnan omistukseen ja sen jälkeen siellä hoidettiin pelkästään venäläisiä sotilaita.

Suomen tuberkuloosin vastustamistyön uranuurtajaksi kohosi lääketieteen ja kirurgian tohtori Klas Richard Sievers, joka perehtyi tuberkuloosin hoitoon Saksassa vuonna 1888 ja uudelleen vuonna 1890, sen jälkeen kun Koch oli ilmoittanut tuberkuliinin keksimisestä. Finska Läkaresällskapet eli Suomen Lääkäriseura käsitteli tuberkuloosiongelmaa kokouksessaan vuonna 1889 ja jo vuoden 1891 valtiopäivillä oli esillä määrärahan myöntäminen kesä- ja talviparantolan rakentamiseksi 50 potilaalle. Aloite ei kuitenkaan johtanut tulokseen.

Vuonna 1893 Suomen Lääkäriseura esitti laajan ohjelman tuberkuloosin ehkäisemiseksi ja siihen liittyvät ponnet. Niissä annettiin hyödyllisiä käytännön neuvoja keinoista, joilla tartunnanvaaraa voitaisiin vähentää. Lattioille sylkemisen vaaroista oli levitettävä tietoa työväen keskuuteen. Työhuoneiden ja verstaiden seinille oli kiinnitettävä keuhkotaudista kertovia julisteita. Työnantajien oli pidettävä riittävä määrä sylkyastioita työntekijöiden käytettävissä. Verstaiden ja työväen asuntojen seinien paperoiminen esitettiin kiellettäväksi ja sen sijaan asunnot olisi vuosittain maalattava ja puhdistettava.

Lisäksi esitettiin annettavaksi määräyksiä liian suurten asukasmäärien välttämiseksi työväen asunnoissa. Sitä paitsi keuhkotautisten asunnot olisi puhdistettava aina ennen uudelleen käyttöön ottamista. Edelleen esitettiin hoitolaitosten rakentamista köyhille keuhkotautisille. Työhuoneiden ilma olisi myös pidettävä puhtaana ja pölyvapaana. Koska eläinten tuberkuloosin uskottiin aiheuttavan tartuntaa ihmisissäkin, ehdotettiin määräysten antamista teurastuksen ja lihakaupan valvomiseksi.

Suomen Lääkäriseura kääntyi myös vuonna 1888 perustetun Suomen Terveydenhoitoyhdistyksen (Helsovårdsföreningen i Finland) puoleen ja pyysi sitä saattamaan edellä selostetut ponnet sekä viranomaisten että yleisön tietoisuuteen. Terveydenhoitoyhdistys painatti lisäksi 25 000 seinäjulistetta "Tietoja ja neuvoja keuhkotaudin (tuberkuloosin) vastustamiseksi" ja niitä lähetettiin sekä suomen- että ruotsinkielisinä kouluihin, tehtaisiin, majataloihin, rautatieasemille ja muihin paikkoihin yleisön luettavaksi. Samoihin aikoihin ilmaantui julkisiin tiloihin ja rautatievaunuihin tauluja "Älä sylje lattialle!" [Katso myös: Albert Palmberg.]

Tuberkuloositilanne korjaantui Suomessa hitaammin kuin muissa Skandinavian maissa. Keuhkotautikuolleisuus oli noin 1/10 osa kokonaiskuolleisuudesta ja siten tärkein yksittäinen kuolinsyy. Siitä huolimatta julkinen terveydenhuolto ei kiinnittänyt ongelmaan juuri lainkaan huomiota. Yksityisten henkilöiden perustama osakeyhtiö Hyvinge Sanatorium Ab avasi ensimmäisenä Hyvinkäällä vuonna 1896 rakennuttamansa ja ylläpitämänsä parantolan, jossa hoidettiin myös potilaita, joilla oli taipumusta ”rintasairauksiin”, mutta ei kuitenkaan ”kehittynyttä keuhkotautia” sairastavia. (Viimeinen virke muutettu marraskuussa 2010.)

Muuten yritykset keuhkotautiparantoloiden rakentamiseksi eivät olleet johtaneet vieläkään tulokseen. Asia oli esillä vuoden 1897 valtiopäivillä tehtaanlääkäri Konrad Relanderin (myöh. ReijoWaara) aloitteesta. Siinä esitettiin, että valtio perustaisi hoitolaitoksen pääasiassa varattomien keuhkotautisten hoitamista varten, että valtio avustaisi yksityisten toimesta rakennettavia keuhkotautisten hoitolaitoksia ja että tietojen levittämistä suojakeinoista tuberkuloosia vastaan tehostettaisiin. Sen lisäksi samoilla valtiopäivillä keskusteltiin parantolan perustamisesta risatautisia lapsia varten. Asiasta ei kuitenkaan tehty anomusta, koska silloin arveltiin, että yksityinen hyväntekeväisyystoiminta huolehtii siitä ja että valtio antaa sille lisäksi tukensa.

Konrad Relanderin aloitteen perusteella senaatti asetti vuonna 1899 komitean tutkimaan tuberkuloosin hoidon järjestämistä ja tekemään tarvittavat ehdotukset asian johdosta. Komitean vuonna 1900 valmistuneessa mietinnössä kiinnitettiin huomiota mm. lasten suojaamiseen tuberkuloositartunnalta, koululaisten yleiskunnon kohottamiseen, terveellisen rakennustavan merkitykseen, asuntojen liialliseen ahtauteen sekä valistuksen levittämiseen kansan keskuuteen.

Komitea ehdotti, että valtio perustaisi kaksi parantolaa risatautisia lapsia varten, keuhkotautiparantolan Etelä-Pohjanmaalle ja pienet keuhkotautisten osastot valtion sairaaloihin. Sitä paitsi komitea esitti, että valtion myöntämien avustusten avulla edistettäisiin mahdollisuuksia perustaa kunnallisia ja yksityisiä hoitolaitoksia keuhkotautia sairastavia varten.

Komitea piti tarpeellisena myös asetuksen antamista keuhkotaudin vastustamiseksi. Lisäksi komitea ehdotti, että keuhkotautipotilaiden hoidon valvomiseksi perustettaisiin n.s. dispensäärejä eli huoltoloita, jotka voisivat seurata ja opastaa kotihoidoissa olevia sairaita, antaa ohjeita sairauden leviämisen ehkäisemiseksi, huolehtia tarvittavasta desinfioinnista, jakaa sylkyastioita sekä tarvittaessa huolehtia myös ruokatarvikkeiden ja vaatteiden jakelusta.

Komitean mietintö ja lääkintöhallituksen sen johdosta antama lausunto eivät kuitenkaan johtaneet käytännön toimenpiteisiin. Siten valtio ei vieläkään ryhtynyt tukemaan tuberkuloosia vastaan käytävää taistelua, joka jäi yhä yksityisten ja kuntien tehtäväksi.

Vuonna 1898 myönnettiin ensimmäisen kerran valtion avustusta tuberkuloosin hoitoon, nimittäin yksityiselle säätiölle risatautisten lasten parantolan perustamiseksi Hankoniemelle Tenholan kuntaan Lappohjan aseman lähelle. Tämä Högsandin lastenparantola aloitti toimintansa vuonna 1901, aluksi ns. kesäparantolana. Suomussalmella muutettiin lastenkoti vuonna 1905 risatautisten lasten parantolaksi. [Katso myös: Viva Lagerborg.] Myöhemmin olen saanut tietooni, että lääkäri Johannes Hoving oli avannut parantolan risatautisia lapsia varten jo kesällä 1900 Ahvenanmaan Möckelössä lähellä Maarianhaminaa.

Helsingin kaupunki perusti Marian sairaalan yhteyteen keuhkotautisten osaston vuonna 1895 ja huoltotoimiston vuonna 1904. Sekä Suomen Lääkäriseura että Suomalainen Lääkäriseura Duodecim perustivat omat parantolansa, jotka avattiin molemmat vuonna 1903. Suomen Lääkäriseuran omistama Nummelan parantola oli Nurmijärven kunnan Röykässä ja Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin omistama Takaharjun parantola Punkaharjulla. Parantoloiden ympäristön asukkaiden keskuudessa esiintyi aluksi "basillikauhua". Se kuitenkin rauhoittui hiljalleen, kun laitokset eivät aiheuttaneetkaan keuhkotaudin leviämistä lähiseuduilla.

Suomessa kuolleisuus keuhkotuberkuloosiin oli laskemassa hitaasti 1860-luvulta alkaen. Se oli 1880-luvulla koko maassa keskimäärin 2,5 o/oo, kaupungeissa 3,5 o/oo ja maaseudulla 2,4 o/oo. Seuraavien 20 vuoden aikana keuhkotautikuolleisuus kasvoi jälleen hieman maaseudulla, mutta laski sen sijaan kaupungeissa. Vuosina 1901–1910 keuhkotautikuolleisuus oli koko maassa keskimäärin 2,8 o/oo, kaupungeissa 3,0 o/oo ja maaseudulla 2,7 o/oo. Valistustoiminnalla saattoi jo olla merkitystä keuhkotaudin leviämistä rajoittavana tekijänä. Vuonna 1905 Suomessa oli tuberkuloosin hoitoa varten yhteensä 182 hoitopaikkaa, joista 26 oli kaupunkien ja 156 yksityisten omistamissa laitoksissa.

Kehitys vuosina 1906–1944

Kilpailu kansantajuisen kirjasen aikaansaamiseksi tuberkuloosin vastustamistyön edistämiseksi ratkaistiin vuonna 1906. Kirjasta painettiin suomenkielellä 80 000 kpl ja ruotsinkielellä 20 000 kpl. Suomessa saatiin yhä turhaan odottaa valtiovallan toimenpiteitä tuberkuloosin hoidon järjestämiseksi.

Suomessa suoritettiin keväällä 1907 ensimmäisen kerran yleiset valtiolliset vaalit, joiden perusteella valittiin kansanedustajat yksikamariseen eduskuntaan. Tämän merkittävän tapahtuman johdosta kirjankustantaja Werner Söderström julkaisi sanomalehdessä ilmoituksia ja kehotti kansalaisia lahjoittamaan varoja keuhkotautia sairastavien hyväksi. Keräys onnistui hyvin ja varojen käytöstä vastaamaan perustettiin Keräystoimikunta vähävaraisten keuhkotautisten hyväksi (myöh. Vähävaraisten keuhkotautisten avustamisyhdistys). Samana vuonna perustettiin myös yksityisesti Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys.

Ensimmäinen hyväntekeväisyysmerkki postilähetyksiin painettiin vuonna 1908. Sen avulla kerätyt viisipenniset käytettiin keuhkotautisten hyväksi. Merkin oli suunnitellut taiteilija Akseli Gallen-Kallela.

Senaatin siviilitoimituskunta näki vuonna 1908 hyväksi määrätä vuoden 1900 komiteamietintöjen perusteella, että Etelä-Pohjanmaalle Kuortaneen pitäjään on rakennettava sata sairaansijaa käsittävä kansanparantola keuhkotautisia varten. Halilan parantolasta tuli kuitenkin vuoden 1917 jälkeen ensimmäinen valtion parantola. Etelä-Pohjanmaan parantolahankkeen toteuttaminen oli keskeytynyt jo varhaisessa vaiheessa ja sinne suunniteltu valtion parantola avattiin vasta vuonna 1933 Härmässä.

Keräystoimikunta vähävaraisten keuhkotautisten hyväksi perusti maahamme useita pienehköjä parantoloita, joista on aiheellista tässä mainita vuonna 1913 avattu Alavuden keuhkotautiparantola ja vuonna 1925 Nastolassa avattu Salpausselän lastenparantola luu- ja niveltuberkuloosia sairastaville lapsille. Myös Tuberkuloosin vastustamisyhdistys perusti ja ylläpiti parantoloita, mutta ennen kaikkea se huolehti aatteellisesta ja käytännöllisestä toiminnasta tuberkuloosin ja keuhkotaudin ehkäisemiseksi luomalla tuberkuloosihuoltotoimistoja ja -piirejä.

Kunnat ryhtyivät vähitellen perustamaan yhteistoimin tuberkuloosiparantoloita, joista ensimmäisinä avattiin vuonna 1914 Oulaisten keuhkotautiparantola Keski-Pohjanmaalla ja vuonna 1925 Högåsenin parantola Kristiinankaupungissa. Eräillä kunnilla ja kaupungeilla oli lisäksi omia hoitolaitoksia tuberkuloosipotilaita varten.

Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys otti tehtäväkseen erityisesti tuberkuloosin avohoidon kehittämisen. Yhdistys järjesti vuonna 1913 ensimmäisen kerran sairaanhoitajattarille ja diakonissoille opetuskurssit tuberkuloosihoitajattarien valmistamiseksi. Helsingissä vuosittain pidetyt kurssit kestivät aluksi kuukauden, mutta vuodesta 1917 ne pidennettiin kahden kuukauden mittaisiksi. Tällöin toinen kuukausi käytettiin käytännön työhön, etenkin tuberkuloosin joukkotarkastuksien järjestämiseen ja niitä edeltäviin asunnontarkastuksiin.

Kurssien opetusohjelmaan kuului tuberkuloosiopin ohella pikkulasten hoito, pääkohdat yleisestä terveydenhoidosta ja köyhäinhoito. Viimeiset näistä tuberkuloosihoitajatarkursseista pidettiin keväällä 1931. Vuodesta 1917 lähtien kursseille oli osallistunut kaikkiaan 295 sairaanhoitajatarta ja diakonissaa. Syksyllä 1931 aloitti toimintansa valtion terveydenhuolto-opisto, joka ryhtyi tuolloin kouluttamaan terveyssisaria. Kenttätyössä tuberkuloosihoitajattarien tehtävänä oli antaa kodeissa neuvontaa ja ohjausta sekä järjestää kotioloja siten, että keuhkotautia sairastava saisi mahdollisimman hyvän hoidon ja että tartunnan leviäminen saataisiin mahdollisuuksien mukaan estetyksi.

Valtioneuvosto antoi vuonna 1920 päätöksensä valtionavun ehdoista kunnallisten mielisairaanhoitolaitosten ja tuberkuloosiparantoloiden perustamis- ja ylläpitokustannuksiin. 1920-luvulla syntyi oikein kansanliike keuhkotaudin vastustamiseksi. Sen merkittävä ilmaus oli mm. Helsingin yliopiston Satakuntalaisen osakunnan ylioppilaiden Harjavallassa rakennuttama ja vuonna 1925 avattu Satalinnan parantola, jonka Satakunnan Keuhkotautiparantolan Osakeyhtiö omisti 31.12.1949 asti.

Valtio asetti vuonna 1922 ns. tuberkuloosikomitean, joka sai mietintönsä valmiiksi jo seuraavana vuonna. Komitea esitti mm., että kaupunkeihin perustetaan tuberkuloosihuoltotoimistoja ja maalaiskuntiin tuberkuloosihuoltopiirejä, että maahan rakennetaan neljä suurta kansanparantolaa ja että tuberkuloosihuoltopiirien yhteyteen perustetaan pienempiä hoitolaitoksia ja lastenkoteja tuberkuloosia sairastavia varten. Vuoden 1927 lopulla annettiin vihdoinkin tuberkuloosiasetus, joka perustui vuoden 1928 alussa voimaan tulevaan terveydenhoitolakiin. Vasta nyt saatiin lainsäädännöllinen perusta tuberkuloosin vastustamistyölle.

Asetuksen mukaan todetut tuberkuloositapaukset oli ilmoitettava tuberkuloosihuoltotoimistolle tai tuberkuloosihuoltopiirille hoidon järjestämistä ja tartunnan ehkäisemistä varten. Tuberkuloosiin kuolleista oli tehtävä ilmoitus terveydenhoitolautakunnalle asunnon ja vaatteiden puhdistusta ja desinfiointia varten. Lapsia ei saanut antaa hoidettavaksi perheisiin, joissa oli tuberkuloosia sairastavia henkilöitä, ja toisaalta tuberkuloosia sairastavia köyhäinhoidon huollettavia ei saanut sijoittaa hoidettavaksi lapsiperheisiin. Kouluissa ja laitoksissa oli huolehdittava tuberkuloositartunnan ehkäisemisestä. Ruokatavaroiden ja maidon myyntiä voitiin rajoittaa tartunnanvaaran johdosta. Julkisiin tiloihin ja kulkuneuvoihin oli asetettava ohjeita tuberkuloositartunnan ehkäisemiseksi ja kieltoja sylkeä muualle kuin tarkoitukseen varattuihin sylkykuppeihin.

Tuberkuloosiasetuksen toteuttaminen jäi kuntien ja Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen tehtäväksi. Viime mainittu yhdistys syntyi vuonna 1929, kun Vähävaraisten keuhkotautisten avustamisyhdistys ja Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys liittyivät yhteen.

Kuntien yhteistoiminta hoitolaitosten rakentamiseksi saatiin kestävälle pohjalle, kun vuonna 1929 annettiin laki kunnallisten tuberkuloosiparantoloiden ja mielisairaanhoitolaitosten valtionavusta ja vuonna 1932 kuntainliittoja koskevat säännökset kunnallislain muutoksena. Seurauksena oli voimakas "keuhkotautilinnoitusten" eli tuberkuloosiparantoloiden perustamisen ja rakentamisen kausi.

Kun tuberkuloosin hoitopaikkoja oli maassamme ollut vuonna 1905 vain noin 100, oli niitä vuonna 1945 jo hieman yli 5700. Näistä otettiin käyttöön peräti 2500 vuosina 1930–1933, jolloin valmistui kahdeksan uutta "keuhkotautilinnoitusta" tuberkuloosia eli "valkoista ruttoa" vastaan. Keskimääräinen hoitoaika tuberkuloosipaantoloissa oli 1930-luvun alkupuolella noin 7 kk.

Vuonna 1933 perustettiin Tuberkuloosiparantolain ja sairaalain Keskusyhdistys, jonka tarkoituksena oli toimia laitosten oikeuksien ja etujen valvojana. Yhdistyksen nimeksi tuli vuonna 1945 Tuberkuloosiparantolain Keskusyhdistys.

Moni kaupunki perusti vähitellen oman tuberkuloosihuoltotoimiston, mutta maalaiskuntien tuberkuloosihuoltopiirien järjestäminen jäi Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen tehtäväksi. Parantolahoito alkoi jo olla melko hyvässä järjestyksessä, mutta tuberkuloosia sairastavien kotihoito ja valvonta parantolanhoidon jälkeen oli edelleen monin paikoin varsin puutteellista. Vuonna 1945 oli vielä kolmannes maan kunnista ilman tuberkuloosihuoltopiiriä.

Joukkotarkastuksia tuberkuloosin toteamiseksi suoritettiin 1930-luvulta alkaen. Alkuaikoina ne perustuivat useimmiten tavanomaiseen lääkärintutkimukseen ja keuhkojen kuunteluun. Tosin jo 1930-luvulla saatiin käyttöön ensimmäiset siirrettävät "Vasama" -merkkiset läpivalaisulaitteet joukkotarkastusten tehostamiseksi. Ratkaisevaksi muodostui kuitenkin vasta röntgenpienoiskuvauslaitteiden käyttöön otto 1940-luvun aikana. Joukkotarkastuksissa sairaiksi todetut ja epäillyt kutsuttiin tuberkuloosihuoltotoimistoihin jatkotutkimuksia ja mahdollisesti tarvittavan parantolahoidon järjestämistä varten.

Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys avasi ns. joulumerkkikodit vuonna 1936 Tampereella (25 hoitopaikkaa) ja vuonna 1939 Pälkäneellä sen (ala)osaston (20 hp), vuonna 1945 Oulussa (aluksi 30 ja myöhemmin 55 hp) ja vuonna 1954 Kuopiossa (50 hp). Näihin koteihin otettiin hoidettavaksi tuberkuloottisten äitien vastasyntyneitä lapsia, jotta heidät olisi saatu suojatuksi tuberkuloositartunnalta ensimmäisen elinvuoden aikana. Vastasyntyneiden ja pikku lasten rokottaminen BCG-rokotteella eli calmettointi 1940-luvun alkupuolelta lähtien vähensi lasten tartuntavaaraa merkittävästi. Joulumerkkikotien toiminta päättyi Pälkäneellä vuonna 1948, Kuopiossa vuonna 1964, Oulussa vuonna 1969 ja Tampereella vuonna 1973.

Mainittakoon vielä vuonna 1932 valmistunut tuberkuloosin hoitoa ja ehkäisyä kuvaava elokuva "Ne 45000", jota näytettiin ympäri maata ja käytiin katsomassa kaikkialla suurin joukoin. Käsikirjoituksen siihen oli tehnyt kirjailija Maila Talvio, joka julkaisi sen pohjalta samannimisen tendenssiromaanin.

Keuhkotautikuolleisuuden lasku jatkui edelleen hitaasti 1900-luvun alkupuolella. 1920-luvulla se oli koko maassa keskimäärin 2,1 o/oo, kaupungeissa samoin 2,1 o/oo ja maaseudulla 2,0 o/oo. Kaupunkien ja maaseudun tuberkuloosikuolleisuuden välinen ero oli siten melkein hävinnyt.

Tuberkuloosikuolleisuus oli 1930-luvulla keskimäärin n. 2 o/oo ja 1940-luvun alkupuolella noin 1,7 o/oo. Aikaisemmin tuberkuloosikuolleisuus oli ollut noin 1/10 osa kokonaiskuolleisuudesta. Nyt sen osuus oli kasvanut, sillä kokonaiskuolleisuus oli vähentynyt tuberkuloosikuolleisuutta nopeammin. 1930-luvulta on olemassa jo monipuolisempaa tilastotietoa tuberkuloosin esiintymisestä. Uusia tuberkuloositapauksia todettiin vuosittain n. 2–3 o/oo asukasluvusta, tuberkuloosia sairastavia oli rekisterissä 8-9 o/oo asukasluvusta ja parantolahoidossa olevia 4–6 o/oo, olosuhteiden mukaan hieman vaihdellen.

Aikuisella iällä keuhkotuberkuloosi oli miehillä selvästi yleisempi kuin naisilla. Naisten tuberkuloosikuolleisuus laski myös jonkin verran nopeammin kuin miesten. Sotavuosina 1939–1945 todettiin huomattavaa nousua sekä uusien tuberkuloositapausten että tuberkuloosirekisterissä olevien määrissä. Osa lisäyksestä johtui sodassa olevien miesten sairastumisista.

Keuhkotautikuolleisuudessa ei kuitenkaan tapahtunut nousua siitäkään huolimatta, että huomattava osa tuberkuloosiparantoloiden sairaansijoista oli sotasairaaloiden käytössä. Tuberkuloositilanne oli joka tapauksessa vaikeutunut sotavuosina siinä määrin, että valtioneuvosto asetti heti jatkosodan päätyttyä vuonna 1944 komitean laatimaan ehdotusta tuberkuloosilaiksi.

Kehitys vuosina 1946–1985

Vuonna 1944 asetetun tuberkuloosikomitean työn pohjalta laadittu tuberkuloosilaki annettiin syyskuussa 1948 ja siihen liittyvä tuberkuloosiasetus lokakuussa 1948. Ne tulivat voimaan vuoden 1949 alussa. Vuonna 1946 perustettu Tuberkuloosiliitto, paikallisten potilasyhdistysten keskusjärjestö, teki merkittävää työtä niihin aikoihin tuberkuloosia sairastavien sosiaalisten ongelmien poistamiseksi.

Lain antamisen aikoihin vielä runsas kolmannes kaupungeista oli ilman tuberkuloosihuoltotoimistoa ja neljännes maalaiskunnista oli yhä edelleen tuberkuloosihuoltopiirien ulkopuolella. Parantoloista päässeiden potilaiden jälkihoito ja työhön kuntouttaminen oli siten monin paikoin puutteellista. Sitä paitsi tärkeitä ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä kuten tuberkuloosirokotusta ja pienoisröntgenkuvauksia ei oltu saatu yleiseen käyttöön.

Lain avulla tuberkuloosin hoito ja ennaltaehkäisy saatettiin yhtenäisen hallintojärjestelmän alaiseksi. Jokaisen kunnan oli kuuluttava omaan tai kuntainliiton muodostamaan tuberkuloosipiiriin, jonka oli ylläpidettävä keskusparantolaa ja tuberkuloositoimistoa. Toiminnan ylläpitäminen kuului kunnille valtion avustuksen turvin ja toiminnan valvominen puolestaan kuului valtiolle. Jokaisella kunnalla oli oltava keskusparantolassa valtioneuvoston vahvistama määrä sairaansijoja.

Laissa ja asetuksessa oli sitä paitsi yksilöön kohdistuvia määräyksiä, joiden tarkoituksena oli edistää tuberkuloosia sairastavien hoitoon saattamista ja vähentää tartuntamahdollisuuksia. Vastasyntyneiden tuberkuloosirokotus määrättiin pakolliseksi ja jokainen 15 vuotta täyttänyt kansalainen oli velvollinen saapumaan kutsuttaessa asuinpaikkakunnallaan järjestettävään joukkotarkastukseen.

Valtion osuus tuberkuloosihoidon perustamiskustannuksista oli 75 % ja käyttökustannuksista 50 %. Parantoloissa oli vähintään puolet sairaansijoista määrättävä maksuttomiksi "vapaapaikoiksi". Muilla sairaansijoilla hoidettavien oli suoritettava hoitopäivämaksu, jonka kuitenkin usein maksoi hoidettavan kotikunnan sosiaalilautakunta. Hoito tuberkuloositoimistoissa oli maksutonta.

Syksyllä 1955 asetettiin komitea korjaamaan tuberkuloosilaissa ilmenneitä puutteita. Uudistettu tuberkuloosilaki annettiin heinäkuussa 1960 ja se astui voimaan vuoden 1961 alussa. Kuntainliitot velvoitettiin huolehtimaan tuberkuloosipotilaiden lääkinnällisestä kuntouttamisesta ja niille annettiin mahdollisuus perustaa ja ylläpitää sitä varten tarvittavia laitoksia.

Tuberkuloosin hoito parantoloissa tuli kokonaan maksuttomaksi ja kaikille tuberkuloosipotilaille oli annettava muualla ja myös kotihoidossa ilmaiset lääkkeet. Parantolat velvoitettiin huolehtimaan tutkimuksen ja hoidon järjestämisestä muussa sairaanhoitolaitoksessa, jos se esim. leikkauksen suorittamisen vuoksi oli tarpeen. Valtion osuus käyttökustannuksista kohotettiin 60 %:iin.

Jos parantolassa hoidettiin muita kuin tuberkuloosipotilaita, perittiin heiltä samat maksut kuin keskussairaaloissa. Tuberkuloosilain lisäyksellä tehtiin vuonna 1965 mahdolliseksi hoitaa keskusparantoloissa muitakin sairauksia kuin tuberkuloosia. Vuonna 1967 annettiin laki, jonka perusteella oli mahdollista yhdistää tuberkuloosipiirin ja keskussairaalan kuntainliitot, kuten myöhemmin tapahtuikin kaikkien keskussairaalapiirien aloitettua toimintansa. Tuberkuloosipiirien liitto, joka oli perustettu vuonna 1933, lopetettiin vuonna 1988.

1950-luku oli hyvin ratkaiseva tuberkuloosin hoidon kannalta. Silloin alkoivat uusien tuberkuloosibakteeriin tehoavien lääkkeiden vaikutukset näkyä sekä kuolleisuuden laskuna että laitoshoidon ja hoitoaikojen lyhenemisenä. Sairauden nopeampi paraneminen merkitsi myös tartuntavaiheen lyhenemistä ja aikaa myöten myös uusien tapausten vähenemistä. Samalla voitiin vähitellen luopua suurimmaksi osaksi leikkaushoidoista, jotka aiheuttivat jälkiseurauksina keuhkojen toiminnan alenemista ja sydämen oikean puolen rasittumista.

Keuhkotuberkuloosia sairastavien parantolahoito alkoi lyhentyä 1960-luvulla ja saman vuosikymmenen puolivälissä se kesti keskimäärin enää 5–6 kuukautta. Parantoloiden hoitoajat olivat jo 1980-luvun puolivälissä hyvin lyhyitä ja lääkehoito toteutetaan alkuvaihetta lukuun ottamatta yleensä kotioloissa. 1990-luvulla sairaalahoito kesti keskimäärin vain 2–3 viikkoa. Lääkehoidon kokonaiskesto on nykyään keskimäärin 9–12 kuukautta.

Tehostuneiden hoitomahdollisuuksien seurauksena tuberkuloosikuolleisuus alkoi 1940-luvun lopulta alkaen laskea nopeasti, niin että se 1980-luvun puolivälissä oli 0,1 o/oo:n tasolla. Uusien tuberkuloositapausten määrä laski paljon hitaammin ja lasku nopeutui vasta 1970-luvulla. Rekisterissä olevien tuberkuloosipotilaiden määrä putosi vastaavasti eikä kroonisia tuberkuloosipotilaita enää juuri ole.

Tuberkuloosin hoidon tehostumisesta ja uusien tapausten vähenemisestä oli seurauksena myös tuberkuloosihoitoon tarvittavien sairaansijojen väheneminen ja niiden siirtäminen muuhun käyttöön. 1950-luvun alussa oli koko maassa tuberkuloosipotilaiden käytössä parantoloissa noin 6000 sairaansijaa ja vuonna 1960 noin 6200 sairaansijaa. Vuonna 1970 hoitopaikkoja tarvittiin enää noin 3800 ja vuonna 1980 vain noin 500. Vuonna 1985 tuberkuloosin hoitoon tarvittiin enää arviolta 200 hoitopaikkaa. Tuberkuloosilaitoksissa oli silloin vielä noin 1900 sairaansijaa, mutta suurin osa niistä oli jo sairaanhoidon muiden erikoisalojen käytössä.

Vuonna 1985 tuberkuloosiin sairastuneita oli Suomessa noin 1600, eli 39,2 sairastunutta 100 000 asukasta kohden. Sairastuneiden luku väestömäärään suhteutettuna oli yhä 4-kertainen Ruotsiin verrattuna. Sairastuneista 50 % oli 60 vuotta täyttäneitä ja he olivat yleensä saaneet tartuntansa nuoruudessaan. Tartuntaa levittäviä löytyi Suomessa tuolloin noin 300 vuosittain. Uusia tapauksia ei ollut alle 15-vuotiailla kuin satunnaisesti.

Vähän tulevaisuudesta

Tuberkuloosin hoito oli Suomessa 1980-luvun lopulla hyvin hallinnassa. Tuberkuloosilaki lakkautettiin vuoden 1986 lopussa ja tuberkuloosia koskevat määräykset siirrettiin vuoden 1987 alussa voimaan tulleeseen tartuntatautilakiin. Sen jälkeen sairaanhoitopiireillä ei ollut enää velvoitetta pitää erityisesti tuberkuloosin hoitoa varten nimettyjä sairaansijoja.

Tuberkuloosi kohosi kuitenkin uudelleen valokeilaan 1990-luvun alkutaitteessa. Tuberkuloosi on yhä yleinen sairaus kehittyvissä maissa ja se on lisääntynyt uhkaavasti myös Suomen lähipiirissä niissä maissa, joiden talous ja terveydenhuolto ovat romahtaneet poliittisten mullistusten seurauksena.

Suomeen tulee lisääntyvästi pakolaisia ja maahanmuuttajia monista maista, joissa tuberkuloosi on suurena ongelmana. Tartunnan mahdollisuudet ovat siten jälleen lisääntymässä. Sitä paitsi eri puolilla on kehittynyt bakteerikantoja, jotka ovat vastustuskykyisiä useita aikaisemmin tehokkaita lääkkeitä kohtaan. Lisäksi tuberkuloosi on eräs niistä sairauksista, joiden tartunnan tai puhkeamisen riski on erityisen suuri immuunikatotautia eli AIDSia sairastavilla potilailla, joiden määrä on kasvamassa kaikkialla maailmassa.

Katso myös kirjoitusta "Matias Aleksanteri Castrén – tuberkuloosi tutkimusmatkailijan kohtalona".

Kirjoitettu esitelmäksi vuonna 1990. Tarkistettu elokuussa 2000. Helmikuussa 2004 lisätty tieto Johannes Hovingin Ahvenanmaalla kesällä 1900 avaamasta risatautisten lasten parantolasta. Marraskuussa 2004 lisätty tieto Hyvinkäällä vuonna 1896 avatusta yksityisestä keuhkotautiparantolasta.

Tästä aiheesta on tekijän yksityiskohtaisempi ja laajempi esitys "Osa 2. Tuberkuloosi yhteiskunnan ongelmana Suomessa" teoksessa "Keuhkosairauksien uusi historia – Tuberkuloosista se alkoi", toim. Olli Säynäjäkangas (OMS Kirjatuotanto 2015. Saarijärvi 2015), teoksen sivut 18–33.

Kirjallisuutta:

Backman, W. ja Savonen, S.: Keuhkotaudin kulku Suomessa vuosina 1771–1929. Helsinki 1934.

Joulumerkkikotimme 1936–1973, toim. Antti Tamminen, Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys ry., Helsinki 1982.

Nenola, A.: Parantolaelämää. Tuberkuloosipotilaat muistelevat. Keuhkovammaliitto r.y. Lehtikarin Kirjapaino. 1986.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. WSOY. Porvoo 1980.

Savonen, S.: Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistys 1907–1957. Helsinki 1957.

Törrönen, S.: Tuberkuloosipiirien liitto 1933–1983. Salo.

Ålands sjukvård i 350 år. Ålands centralsjukhus 50 år. Ann-Gerd Steinby. Ålands hälso- och sjukvård 2003. Mariehamn 2003. [Lisätty helmikuussa 2004.]

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON