Arno Forsius

 

Turun sairaanhoidollinen säätiö ja sairaanhoitajien ammatillisen koulutuksen alku Suomessa 1800-luvun puolivälissä. Osa 1.

 

[Kirjoitus jatkuu osassa 2.]  

 

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on luoda yleiskatsaus sairaanhoitajien koulutuksen alkuvaiheisiin Suomessa. Kirjoituksen virikkeenä on ollut lähinnä aikaisemmin lähes tuntemattoman Turun sairaanhoidollisen säätiön sekä sotien ja poikkeusolojen osuus sairaanhoitajien koulutuksen kehittämisessä. Tässä katsauksessa tarkastellaan ensisijaisesti koulutusjärjestelmiä, koulutuksen sisällön jäädessä sairaanhoidon opetuksen asiantuntijoiden tutkittavaksi.

 

Käytän sairaita ammattilaisina hoitaneista naisista yleisesityksessä nimitystä sairaanhoitaja, mutta historiallisessa yhteydessä nimitystä sairaanhoitajatar (ruots. sjuksköterska), joka oli yleinen Suomessa vielä 1960-luvulle saakka. Sen lisäksi sairaanhoitajia nimitettiin mm. diakonissalaitoksissa ja Punaisen Ristin sairaaloissa nimellä sisar (ruots. syster) ja ruotsinkielisessä kulttuurissa työyhteisöjen keskuudessa myös nimellä fröken (suom. neiti).

 

Sairaanhoitajien ammatillisen koulutuksen alku Euroopassa

 

Sairaiden hoitaminen oli keskiajan lopulle saakka yleensä vain hoivaamista. Varsinainen hoito kuului lääkäreille, kirurgeille tai välskäreille. Sairaaloissa potilaat saivat usein auttaa itseään ja toisiaan kykyjensä mukaan. Siivousta ja pyykinpesua sekä muita huoltoon liittyviä tehtäviä varten oli palkattu erilaisia apulaisia, kuten piikoja ja renkejä. Potilaiden ruoka ostettiin usein sairaalan ulkopuoliselta toimittajalta. (Ala-Haavisto 1987, Forsius 1999 d)

 

Keskiajalta lähtien luostarien sairaaloissa tai sairashuoneissa hoitajina olleiden munkkien ja nunnien keskuudessa taidot kehittyivät vähitellen työn ja kokemuksen kautta. Euroopan protestanttisissa maissa tapahtui uuden ajan alussa ns. uskonpuhdistuksen seurauksena sairaanhoidon maallistumista, koska mm. katolisen kirkon ylläpitämät luostarit ja sairaalat suljettiin. Sairaaloiden taso laski jyrkästi, sillä sairaiden hoitajat korvattiin maallikoilla, joilla ei ollut taustanaan kirkollisten järjestöjen arvoja, perinteitä ja valvontaa. (Ala-Haavisto 1987, Forsius 1999 d)

 

Ranskassa perustettiin vuonna 1633 Vincentius Paulilaisen (1581–1660) aloitteesta uusi uskonnollinen sisarjärjestö "Filles dela Charité" (Laupeuden tyttäret), myöhemmin ”Sœurs de la Charité” (Laupeudensisaret), joka ei ollut sidoksissa mihinkään luostarijärjestöön. Se muodostui vähitellen sairaanhoidon kehittämisen esikuvaksi. Sisaret kuuluivat pysyvästi järjestöön, josta heitä lähetettiin työhön sairaaloihin, seurakuntiin, vankiloihin ja jopa taistelukentille. (Ala-Haavisto 1987, Forsius 1999 d)

 

”Laupeudensisarten” piirissä tapahtui jo selvästi ammatillista kehitystä, vaikka ammatillisia kelpoisuusvaatimuksia ei vielä ollutkaan. Sen sijaan jäseniltä vaadittiin yleensä, että he olivat vapaita, naimattomia, velattomia ja terveitä. Kun aikaisempien järjestöjen vaatetus oli ollut luostarijärjestöjen tavoin väreiltään valkoista tai mustaa, ”Laupeudensisaret” alkoivat käyttää harmaata pukua. Heitä kutsuttiinkin tavallisesti harmaiksi sisariksi, ”sœurs grises”. (Ala-Haavisto 1987, Forsius 1999 d)

 

Olosuhteiden pakosta Euroopassa sai 1800-luvun alkupuolella alkunsa useita sairaanhoidon avustamiseen tarkoitettuja järjestöjä erilaisten uskontoihin liittyvien yhteisöjen alaisina. Britanniassa syntyneitä olivat mm. St. Bartholomew’n hospitaalin sisaret, Elisabeth Fry’n sisaret sekä St. John’s House’in sisaret. Niissäkään ei ollut vielä mitään järjestelmällistä sairaanhoidon ammatillista koulutusta. Ne olivat kuitenkin osoituksena siitä, että vaatimukset potilaiden hoidon kehittämisestä olivat nousseet Euroopassa yleisesti esiin ja odottivat vain toteutumistaan. (Ala-Haavisto 1987, Forsius 1999 d)

 

Alankomaissa oli ollut jo 1500-luvun loppupuolelta lähtien pitkälle kehitettyä seurakuntien diakoniatoimintaa sekä esikuviksi kelpaavia sairaaloita, mielisairaiden hoitolaitoksia, vanhainkoteja, orpokoteja ja työlaitoksia. Diakonien apuna oli diakonissoja, jotka pitivät laitoksissa huolta potilaiden hoidosta. Lisäksi seurakunnat lähettivät laitoksiin sairaiden lohduttajia sielunhoidolliseen työhön. Alankomaissa toteutettu diakoniatyö oli tehnyt syvän vaikutuksen saksalaiseen evankeliseen pappiin Theodor Fliedneriin (1800–1864), joka aloitti  sairaanhoitajien lääketieteeseen perustuvan ammatillisen koulutuksen vuonna 1836 perustamassaan Kaiserswerthin diakonissalaitoksessa. (Ala-Haavisto 1987, Forsius 1999 e)

 

Uskonnollisista järjestöistä riippumattomien sairaanhoitajien ammatillinen koulutus alkoi Sveitsissä vuonna 1859 kreivitär Valérie de Gasparin’in (1813–1894) ja Englannissa vuonna 1860 sairaanhoitaja Florence Nightingale’n (1820–1910) aloitteesta. Heidän perustamistaan kouluista valmistuneilla sairaanhoitajilla oli ensimmäisinä mahdollisuus hakeutua vapaina ammatinharjoittajina työhön sairaaloihin ja muihin sairaiden hoitotehtäviin. (Ala-Haavisto 1987, Forsius 1999 a, 1999 b)

 

Vaikka Suomessa oli ollut valtion lääninsairaaloita jo 1750-luvulta alkaen, ei niissä ollut sata vuotta myöhemmin vielä lainkaan koulutettuja sairaanhoitajia. Sotaväen sairaaloissa lääkäreillä saattoi olla apunaan välskäreitä. Lääketieteen ja sairaanhoidon kehittyessä myös niihin liittyvät tehtävät alkoivat muuttua 1850-luvulta lähtien. Hoivan ja huolenpidon lisäksi varsinkin sairaaloissa hoitavan henkilökunnan uusia tehtäviä olivat mm. lääkkeiden jakaminen, kuumeen mittaaminen, lääkärin avustaminen potilaan tutkimuksessa ja toimenpiteissä, veri-, virtsa- ja ulostetutkimuksissa tarvittavien näytteiden ottaminen sekä tarvittavien merkintöjen tekeminen ns. kuumekäyrään eli ”kurvaan” (ruots. feberkurva).

 

Suomen sairaanhoidon kehityksen taustatekijöitä

 

Suomessa sotien ja nälkävuosien aiheuttamat vaikeudet johtivat sairaanhoitajien kouluttamiseen ja palkkaamiseen sairaaloihin vasta 1850-luvulta alkaen. Vuosina 1853–1856 käytiin ns. Itämainen eli Krimin sota, jossa olivat vastapuolina Venäjä ja Turkki, viime mainittu ranskalais-brittiläisten joukkojen tukemana. Sanomalehtien yleistymisen ja niiden uutisoinnin ansiosta sodan kauheudet ja samalla sotajoukkojen sairaanhoidon vakavat puutteet tulivat yleiseen tietoisuuteen. Tämä oli eräänä syynä siihen, että sotajoukkojen terveyden- ja sairaanhoidossa alettiin vaatia parannuksia. Sillä oli heijastuksensa Suomeenkin, joka oli sodan osapuolena Venäjän keisarikuntaan kuuluvana suuriruhtinaanmaana. Esim. ranskalais-brittiläinen sotalaivasto teki keväällä ja kesällä 1854 ryöstöretkiä Pohjanmaan rannikolle sekä valtasi ja hävitti Ahvenanmaalla olevan Bomarsundin linnoituksen. (Yleiset hakuteokset).

 

Sodan aikana saatiin Krimin niemimaalla ranskalaisten sotajoukkojen sairaanhoidosta huolehtineiden ”Laupeudensisarten” toiminnasta myönteisiä kokemuksia ja myös brittiläisten sotajoukkojen keskuudessa toiminut Florence Nightingale piti niitä esikuvanaan. Venäjän tsaarin Nikolai I:n veljen Mihail Pavlovitsin leski, saksalaista ruhtinassukua oleva suuriruhtinatar Helena (Jelena) Pavlovna (1807–1873, aik. Friederike Charlotte Marie von Württemberg) ryhtyi toimenpiteisiin Venäjän Krimillä olevien sotajoukkojen sairaanhoidon parantamiseksi. Myös hän otti kehittämisen malliksi ”Laupeudensisarten” järjestön. (Useat Internet –sivustot)

 

Suuriruhtinatar Helena Pavlovna osoitti vuonna 1854 Venäjän nuorille naisille ja rouville kehotuksen, että he osaltaan toimisivat isänmaansa parhaaksi omistautumalla haavoittuneiden hoitoon sotasairaaloissa. Suuriruhtinatar Helena Pavlovnan vetoomus julkaistiin myös Suomessa vuoden 1854 lopulla kahdessa sanomalehdessä. Tarkoitusta varten perustetun uskonnollishenkisen yhdistyksen nimeksi tuli ”Krestovozdvižhenskaya obžhina”. Nimi ”Ristin ylentämisen yhdistys” viittaa ristiin, johon Kristus oli ristiinnaulittu ja joka tunnetaan ortodoksien ja katolisten keskuudessa Pyhänä ristinä. Esim. vuonna 1855 Sevastopolissa oli toiminnassa kuuluisan venäläisen kirurgin Nikolai Ivanovits Pirogovin (1810–1881) johtama sotasairaala, jossa työskenteli n. 120 yhdistykseen liittynyttä sisarta. Kaikkiaan Helena Pavlovnan perustaman järjestön toimintaan lienee osallistunut Krimin sodan aikana Pietarissa n. 250 naista ja koko Venäjällä yhteensä yli 1000 naista. Lukemat vaihtelevat huomattavasti eri lähteissä. (FAT 1854, HT 1854, Pearn 2005, useat Internet –sivustot)

 

Venäjää vastaan sotaa käyvien maiden laivasto oli palaamassa Itämerelle jälleen keväällä 1855. Sen vuoksi suuriruhtinatar Helena Pavlovnan vetoomus tuli taas ajankohtaiseksi myös Suomessa. Se julkaistiin sekä saksaksi että ruotsiksi 31.3.1855 sanomalehden Wiborgs Tidning liitteessä, jossa sen sisältö oli seuraavanlainen: Koska vihollinen oli edellisenä vuonna ylittänyt Venäjän rajat, antoi Hänen Keisarillinen korkeutensa suuriruhtinatar Helena Pavlovna kehotuksen silloin kaikille Venäjän naisille, että myös he osaltaan haluaisivat vaikuttaa isänmaan menestykseen ja omistautuisivat haavoittuneiden sotilaiden hoitoon sotasairaaloissa. Monet naiset olivatkin noudattaneet kehotusta ja ihailtavalla uhrautumisella hoitaneet vaikeita velvollisuuksia, vieläpä verisen taistelunäyttämön läheisyydessä. Monet heistä olivat menehtyneet tauteihin, mutta muut jatkoivat päättäväisesti ja väsymättä eteenpäin valitsemallaan raskaalla tiellä. (WT 1855)

 

Julistuksessa viitattiin myös suomalaisten urhoolliseen vastarintaan edellisenä vuonna mm. Kokkolan seudulla vihollisen maihinnousun aikana. Eikö Suomen naisten olisi jälleen osoitettava isänmaallista ajattelua? Siksi Helena Pavlovna oli nyt lähettänyt Suomeen edustajansa Augusta Schulze’n. Tämä kehotti julistuksessa Suomen nuoria naisia ja rouvia seuraamaan venäläisten sisartensa esimerkkiä ja valmistautumaan hoitamaan niitä sotureita, jotka haavoittuvat isänmaataan puolustaessaan. Vetoomuksen lopussa ilmoitettiin, että Laupeudensisarten yhteisön Suomen osaston johtajatar, neiti Augusta Schulze asui hotelli Motissa, josta hän oli muutaman päivän kuluttua muuttamassa neiti P. von Bell’in taloon N:o 49 Viipurin esikaupungissa. (WT 1855)

 

Sanomalehdessä Kuopio Tidning ilmoitettiin 28.4.1855, että kolme naista oli hankkinut yhdistyksestä tarkempia tietoja ja päättänyt vakaasti, sikäli kun heillä olisi toivoa tehdä jotakin asian hyväksi, että he eivät perääntyisi peläten niitä uhrauksia, vaivoja ja kieltäymyksiä, joita he kohtaisivat sairas- ja kuolinvuoteiden äärellä. Sanomalehden Helsingfors Tidningar mukaan ”Helsingin kliinisessä hospitaalissa” eli Helsingin yleisessä sairaalassa oli 18.8.1855 kaksi suomalaista nuorta naista, jotka olivat kunnostautuneet sairaiden hoidossa ahkeruudellaan ja hyvällä esiintymisellään. Valitettavasti tehtävään ei ollut ilmaantunut useampia. (KT 1855, HT 1855 b)

 

Vaikuttaa siis siltä, että innostus oli jäänyt varsin vähäiseksi. ”Helena Pavlovnan laupeudensisarten” toiminnasta Suomessa ei ole toistaiseksi muita tietoja. Turun maistraatille ilmoitettiin kyllä myöhemmin 24.7.1857 päivätyllä maaherran kirjeellä, että ”laupeudensisar” Sofia Charlotta Hildebrandtille oli myönnetty pronssinen mitali, jota oli valmistettu päättyneen sodan johdosta Venäjällä. Hänen henkilöllisyyttään ja elämävaiheitaan ei ole pystytty tähän mennessä selvittämään. (Vappula 2011)

 

Ranskan ja Englannin laivastojen osastot uhkasivat esiintyä keväällä ja kesällä 1855 Itämerellä, voimakkaampina ja toimeliaampina kuin aikaisemmin. Ne tekivätkin ryöstöretkiä Suomenlahden rannikolle, räjäyttivät mm. Svartholman linnoituksen ja pommittivat 9.–10.8.1855 Helsingin edustalla Viaporia (myöh. Suomenlinna). Kaksi päivää viime mainitun tapahtuman jälkeen laivaston osastot poistuivat avomerelle ja tilanne Suomen rannikolla rauhoittui. Krimin sota päättyi 30.3.1856 tehtyyn rauhansopimukseen. (Yleiset hakuteokset).

 

Turun sairaanhoidollisen säätiön perustaminen 1855

 

Suuriruhtinatar Helena Pavlovnan aikaisemmin mainittu vetoomus saattoi vaikuttaa Turussa paikalliseen hankkeeseen sairaanhoidon kehittämiseksi. On kuitenkin mahdollista, että Turun hanke oli käynnistynyt ennen sitä, koska hanketta oli hahmoteltu jo varsin pitkälle, kun sanomalehdessä Helsingfors Tidningar 17.1.1855 julkaistiin asiasta Turussa 12.1.1855 päivätty uutinen. Sen kuvaus hankkeesta oli suomennettuna seuraava:

 

”Turku saa omat ’laupiaat sisaret’. Tätä ei ole pidettävä leikkipuheena, saatikka sitten pilana. Se on täyttä totta, ja kaiken lisäksi vielä rehellistä, hyvää ja totista totta. Sitä se saattoi olla myös heillä, joiden mielissä aate on ensin herännyt, kuten lienee helppoa olettaa. Luultavasti ajatus siitä olikin jo yleisemmin liikkeellä. Kaiken kaikkiaan, muutamat kunnialliset miehet kokoontuivat ja kysyivät tietoja, kuten minä uskon, hollantilaisesta mallista, tiedustelivat lääkärien ja pappien neuvoja ja tekivät ilman pääomia – luottaen asian omaan elinvoimaan ja todettuun suureen tarpeeseen – päätöksen ensimmäisestä laitoksesta Suomessa, jossa nainen sitoutuu, ilman muuta etua kuin tietoisuus hyvin täytetystä velvollisuudesta, hoitamaan sairaita, erityisesti niitä, joilla ei ole muuta hoitoa.” (HT 1855 a)

 

”Suunnitelma ja mitä kaikkea siihen liittyy, tulee kyllä varmaan pian tunnetuksi. Haluan nyt vain mainita, että laitos asetetaan johtajattaren (mamselli H.:n) [Ebba Hobin] alaiseksi, että sen jäsenet sitoutuvat vapaaehtoisesti tietyksi ajaksi johtajattaren tekemän varauksen mukaan oleskelemaan sairaiden luona vähäistä peruspalkkaa vastaan, jonka he saavat laitokselta, ja jonka lasketaan vastaavan heidän välttämätöntä toimeentuloaan; että heidän tulee asua samassa paikassa ja olla maineeltaan moitteettomia, että heidän on pitänyt oppia aikaisemmin kuumelasaretissa ja hospitaalissa sairaanhoitoa, sitomista, kuppausta ja muita sairasvuoteen äärellä päivittäin esiin tulevia tehtäviä.” (HT 1855a)

 

”Sanalla sanoen, että siitä ei tule heille mikään leikki- eikä muotiasia, vaan asia, joka vaatii rohkeutta, kestävyyttä, kieltäymyksiä ja uhrauksia. Mutta ehkäpä kuvitellaan, että hyvät herrat ovat tehneet laskelmansa ilman arvioita? Jospa nyt kukaan ei ilmoittaudukaan tehtävään. joka inhimillisesti ajatellen vaatii niin paljon ja lupaa niin vähän. Mutta juuri siinä piilee laitoksen voima. Päättäväiset ja rehelliset tulevat mukaan, arkasydämiset ja heikot jäävät pois. Tähän mennessä lienee kaksi naista otettu palvelukseen, mutta uskotaan, että tarjouksia luultavasti tulee enemmän kuin laitos pystyy edes ottamaan vastaan. Jos niin on, se on kunniaksi sekä perustajien harkinnalle että naispuolisen väestön velvollisuudentunnolle. Ja niin on Turun kaupunki jälleen kerran ollut ensimmäisenä maassamme ottaessaan käyttöön hyödyllisen laitoksen.” (HT 1855 a)

 

Edellä tarkoitetun laitoksen toiminnasta vastanneen säätiön perustamisanomus hyväksyttiin 7.4.1855. Säätiön nimi oli virallisesti ”Systrar för öm och uppmärksam wård af sårade och sjuke i Åbo, såwäl under krigs- som fredstider” (Sisarkunta haavoittuneiden ja sairaiden hellää ja huolellista hoitoa varten Turussa niin sodan kuin rauhankin aikana). Sanomalehdissä siitä käytettiin useimmiten nimitystä Diakonissanstalten i Åbo (Turun Diakonissalaitos), joka oli kyllä monessa suhteessa virheellinen. Sisarkunnan ylläpitäjänä ei ollut kirkko eikä uskonnollinen järjestö, vaan yksityisten henkilöiden perustama säätiö, joka sai Turun kaupungilta taloudellista tukea. (Vappula 2011)

 

Eräs Turun sairaanhoidollisen säätiön perustamiseen merkittävästi vaikuttaneista turkulaisista oli apteekkari, kauppaneuvos Erik Julin (1796–1874). Tämä asia tuli tietooni syksyllä 2002, kun tutkin hänen elämänvaiheitaan. Ehdotin silloin dosentti Kari Vappulalle, joka oli valmistelemassa Viipurin ja Lahden Diakonissalaitosten 140-vuotishistorian kirjoittamista, että hän ottaisi myöhemmin selvittääkseen myös ”Turun Diakonissalaitoksen” vaiheet. Vappulan laaja, arkistotutkimuksiin perustuva ja yksityiskohtainen tutkielma [ http://investigationes.wordpress.com./artikkeleja/turun-diakonissalaitosa-vuodesta-1855/  ] valmistui vuonna 2011 ja oma selostukseni aiheesta perustuu suureksi osaksi hänen työhönsä. (Forsius 2002 a, Vappula 2011)

 

Perustetun säätiön tarkoituksena oli lievittää Turussa 1850-luvulla vallinnutta sairaanhoidon puutetta, varsinkin kun Krimin sodan pelättiin tuovan kaupunkiin haavoittuneita ja sairaita. Säätiön perustamista olivat anoneet kauppaneuvos, apteekkari Erik Julin, lehtori ja pappi Henrik Heikel (1808–1867) sekä kaupunginlääkäri Frans Wilhelm Avellan (1813–1878), jotka olivat myös laatineet säätiön säännöt. Sisarkunnan (Systra-Sällskapet) oli tarkoitus aloittaa toimintansa sääntöjen tultua vahvistetuiksi ja toimia pysyvästi (för alltid) Turun kaupungin tuella. On samalla todettava, että myöhemmin yleisen tuen vähentyessä Erik Julin joutui jonkin aikaa yksinään vastaamaan laitoksen ylläpitämisestä. (Vappula 2011)

 

Sanomalehdessä Åbo Underrättelser toukokuussa 1858 julkaistujen kirjoitusten mukaan Turun sairaanhoidollisen säätiön esikuvana oli selvästi Saksassa toimiva Clemenssisarten järjestö, joka puolestaan oli rakentunut Vincent Paulilaisen perustaman ”Laupeudensisaret” –järjestön pohjalle. Näin Turun sisarkunta ei ollut Theodor Fliednerin luoman kaiserswerthiläisen diakonissajärjestön suoranainen seuraaja, joskin niillä oli molemmilla yhteinen lähtökohta. (ÅU 1858 a, 1858 b, 1858 c) (Forsius 2010)

 

Clemenssisarten järjestöön oppilaiksi otettavilla naisilla oli oltava hyvät tiedot uskonopissa ja siveysopissa ja heille asetettiin suuret vaatimukset terveydelle ja mielen tasapainolle. Heillä oli oltava hyvä maine, käytös, luonne ja käsityskyky, heidän oli oltava myötätuntoisia ja omata taipumusta sairaanhoitoon, eivätkä he saaneet olla kevytmielisiä eikä turhamaisia. Järjestöön otettaville ei annettu kuitenkaan etukäteen sairaanhoidon ammatillista koulutusta, joten työhön liittyvien taitojen oppiminen jäi saatavan kokemuksen varaan. (Forsius 2010. Vappula 2011)

 

Turun sairaanhoidollisen säätiön toiminta 1855–1863

 

On mielenkiintoista todeta, että Turussa 1850-luvulla perustettu sairaanhoidollinen säätiö oli eräs ensimmäisistä järjestöistä, joka seurakunnista ja uskonnollisista järjestöistä hallinnollisesti ja taloudellisesti riippumattomana jatkoi kristillisen laupeudentyön perinteitä.

 

Turun sisarkunnan sääntöjen mukaan johtajattaren tuli olla sivistynyt nainen (bildad fruntimmer), uskonnollinen ja hiljainen elämätavoiltaan. Sääntöjen mukaan toiminnan alkaessa johtajatar valitsi säätiön palvelukseen viisi henkilöä, jotka olivat tunnettuja siveydestä, siisteydestä ja hyvistä tavoista sekä olivat uskonnollisia ja jumalisia ajatustavoiltaan. Ainakin aluksi hallitus otti esitetyt henkilöt palvelukseen yhden vuoden ajaksi. Mikäli haavoittuneiden ja sairaiden määrä tilapäisesti lisääntyisi, hallitus voisi lisätä myös hoitajattarien määrää. (Vappula 2011.)

 

Säätiön säännöissä määrättiin seuraavasti: ”Saavuttaakseen tarvittavan valmiuden kaikissa esiintyvissä töissä, tulee nyt ensimmäisinä palvelukseen otettujen viiden hoitajattaren olla oppilaina Turun Kuume-Lasaretissa, että he perehtyvät siellä vaalimaan Kuume-potilaita, hoitamaan heitä kaikilla siihen kuuluvilla toimenpiteillä kuten kuppaamalla, suonta iskemällä jne., samoin kuin heidän tulee olla oppilaina Turun Läänin-Lasaretissa, harjaantuakseen sitomaan ja hoitamaan haavoja ja muita paikallisia vammoja. Ja sen jälkeen kun he ovat omaksuneet kaiken tarvittavan tiedon, minkä he voivat näissä kahdessa Turun lasaretissa saada, ja kun he ovat molempien laitosten Herroilta lääkäreiltä saaneet todistuksen, että he ovat valmiita sairaanhoitoon ja vammojen käsittelyyn, vasta silloin heidät otetaan palvelukseen koulutettuina Sairaanhoitajattarina, ja he saavat tarjota palvelujaan yleisölle ja antautua henkilökohtaisella itsensä uhrautumisella alttiiksi kaikille niille vaikeuksille ja kieltäymyksille, jotka tähän tehtävään kuuluvat.” Viimeinen lause lienee tulkittava siten, että he voivat toimia koulutettuina sairaanhoitajattarina säätiön palvelukseen otettuina. Turun Kuume-Lasaretin lääkärinä oli kyseisenä aikana aikaisemmin mainittu kaupunginlääkäri Frans Wilhelm Avellan ja Turun Läänin-Lasaretin lääkärinä Emanuel Indrenius (1816–1887). (Vappula 2011).

 

Kun tarkastellaan kuppaamisen ja suonen iskemisen opettamista hoitajattariksi pyrkiville oppilaille, voidaan todeta, että suoneniskua oli pidetty satojen vuosien ajan tärkeänä ja vaikuttavana hoitona myös kuumetaudeissa. Suoneniskun tekeminen kuului lääkäreiden lisäksi tavallisesti välskäreille ja kirurgeille. Kun välskäreistä oli yleensä puutetta, määrättiin esim. Suomessa lukkarit opiskelemaan suoneniskun taitoa vuodesta 1755 alkaen. Vuonna 1803 todettiin vain, että lukkarien oli hallittava tavallisimpia välskärin tehtäviä, mutta suoneniskua ei mainittu silloin erikseen. Lukkarit vapautettiin välskärin taitojen oppimisesta vuodesta 1869 lähtien. Samoihin aikoihin luovuttiin yleisesti käyttämästä suoneniskua äkillisten sairauksien hoitokeinona. (Forsius A 2002 b).

 

Turun sisarkunnan toimintaa johti Ebba Hobin (1809–1881) ja toiminta aloitettiin sääntöjen mukaisesti viidellä sairaanhoitajattarella. Hoitajien määrää jouduttiin kuitenkin pian lisäämään. Vuonna 1855 Krimin sota riehui kiivaimmillaan ja Turussa oli silloin vakava kuume-epidemia. Elokuuhun 1855 mennessä sairaanhoitajattarien määrä oli noussut jo 20:een. Silloin heistä oli 10 sijoitettu sotilassairaaloihin ja 10 hoitamaan köyhiä perheitä, ensisijaisesti niitä, jotka olivat tautisena aikana joutuneet alttiiksi seudulla vallitsevalle kuumetaudille. Enimmillään hoitajia oli 30, mahdollisesti jopa 32. (Vappula 2011).

 

En ole pystynyt toistaiseksi selvittämään edellä mainitun kuumetaudin laatua, mutta eri lähteistä päätellen oli Turun seudulla tuolloin liikkeellä useitakin tarttuvia tauteja, kuten punatauti (dysenteria), hermokuume (pilkkukuume, typhus exanthematicus), mahakuume (”elokuunkuume”, ehkä jokin salmonellatauti), sekä malaria (”kolmaspäiväinen” horkka, plasmodium vivax –malaria).

 

Krimin sodan päätyttyä ja kulkutautien laannuttua ”sisarkunnan” toiminta hiljeni vähitellen, ja todennäköisesti sen viimeinen toimintavuosi oli 1863. Toistaiseksi ei ole varmaa tietoa siitä, kuinka moni ”sisarkuntaan” kuuluneista sairaanhoitajattarista ehkä jatkoi ammattinsa harjoittamista vastaavanlaisissa tehtävissä sairaaloissa tai seurakunnissa. (Vappula 2011).

 

Turun sisarkunnalla ei ollut lainkaan omia toimitiloja eikä myöskään sairaalatiloja. Johtajatar Ebba Hobinin toimipaikka oli Suomen Talousseuran ylläpitämässä käsityökoulussa. Säätiön valitsemat sairaanhoitajattaret olivat saaneet kaupungin vanhimpien suostumuksella ilmaisen huoneen eli asunnon kolerasairaalaksi varatusta rakennuksesta. He olivat velvolliset muuttamaan välittömästi pois sieltä, jos olosuhteet sitä vaativat, mutta siihen ei ollut kyseisenä aikana tarvetta. Sisarkunnan ainoa laitosmainen osa oli siis sen käytössä oleva asuntola. (Vappula 2011).

 

Sairaanhoitajattarien palvelut oli tarkoitettu Turun kaupungin sairaaloiden potilaille sekä kaupungissa ja sen lähialueilla asuville sairaille heidän kodeissaan. Kotona hoidettavan tuli ilmoittaa tarpeestaan johtajattarelle, joka antoi hoitajattarelle määräyksen mennä potilaan luo. Hoitajatar kävi potilaan luona niin kauan kuin siitä katsottiin olevan jotakin hyötyä. (ÅU 1855)

 

Sanomalehdessä Åbo Underrättelser kuvattiin 28.8.1855 vallitsevaa tilannetta seuraavasti: ”Näillä [kaupunkilaisia palvelevilla] 10 hoitajattarella on nykyään hoidossaan 30 erillistä perhettä; useat perheet asuvat samassa talossa tai toistensa lähinaapureina, minkä vuoksi yhdellä hoitajattarella on mahdollisuus ottaa hoitoonsa useampia perheitä samanaikaisesti. Että tämä on siunauksellinen järjestö, sen tunnustavat vähitellen kaikki. Kun kuumetaudit raivoavat, sairastuvat usein kokonaiset perheet, mies, vaimo ja 5 tai 6 lasta. Ajateltakoon millainen avuttomuus tästä syntyy, vaikka perheellä olisi varoja lääkkeisiin ja sopivaan ravintoon, kuten ei yleensä kuitenkaan ole laita. Sellaisissa tapauksissa köyhäinhoito on kustantanut lääkkeet, jolloin lääkitys on myös voinut tapahtua huolellisemmin kuin tavallisesti, koska hoitajattaren suurempi luotettavuus ja osaaminen ovat varmistaneet lääkkeen oikean käytön. Parempiosaiset perheet ovat halunneet auliisti luovuttaa sopivaa ravintoa avuttomille perheille hoitajattaren ilmoituksen mukaan. Alussa esiintyi köyhemmän luokan keskuudessa jonkin verran epäluottamusta järjestöä kohtaan, kuten usein tämän kansanluokan keskuudessa on laita, mutta kokemus on poistanut kaiken epäluottamuksen, ja voidaan sanoa, että laitos on kotiutunut Turkuun. Mutta hoitajattarien lukumäärä on selvästi liian pieni nykyisinä sairaalloisina aikoina, kuten on laita melkein kaikkina kesinä Turun seudulla. Olisi kuitenkin kohtuutonta nykyisillä varoilla vaatia enemmän; mutta jos suurempi osa sivistyneistä ja varakkaista kaupungin asukkaista tukisi yritystä, niin sen toteuttaminen olisi helpompaa. Väärinkäsityksen ehkäisemiseksi meidän on lisättävä, että laitos ei ole tarkoitettu pelkästään köyhille; se on saanut sekä ylempien että alempien kansanosien luottamuksen. Sellaisessa kaupungissa kuin Turussa asuu nimittäin joukko henkilöitä, jotka ilman että heitä voidaan varsinaisesti nimittää köyhiksi, hoitavat terveinä itsensä, mutta jotka sairaina joutuvat täydelliseen avuttomuuteen, ellei sitä armeliaisuudella ehkäistä.” [Alkuperäistä tekstiä on suomennoksessa muokattu sujuvammaksi.] (ÅU 1855).

 

Sanomalehdessä Finlands Allmänna Tidning 24.5.1855 oli seuraava tiedotus: ”Turun laupeudensisaret arvelevat, aikaisempaan tiedonantoon viitaten, tarpeelliseksi ilmoittaa uudelleen yleisesti, että vuoteessa sairastaville tai paikallisten vammojen vuoksi annetusta hoidoista, mitä ne voivat ollakin, ei vaadita mitään maksua siltä henkilöltä, joka on pyytänyt jonkun sairaanhoitajattaren luokseen, sillä nämä ovat sitoutuneet avustamaan sairaustapauksissa ilman mitään korvausta niin rikkaita kuin köyhiäkin.” (FAT 1855)

 

Ruoka-avustusten jakaminen näytti muodostuneen säännölliseksi toiminnaksi. Ainakin vuonna 1855 hoitajattaret jakoivat huomattavan määrän elintarvikkeita köyhille sairaille perheille. Hoitajien apua näyttivät tarvinneen erityisesti iäkkäämmät naiset, joilla ei ollut varaa pitää palvelijaa. (ÅU 1855).

 

Kirjoitus jatkuu osassa 2.

 

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON