Arno Forsius

Turun kuume vuonna 1771

Suomen ensimmäinen sanomalehti, Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo, alkoi ilmestyä Turussa vuonna 1771. Ensimmäisenä vuonna siinä kerrotaan kolmessa eri numerossa vuoden 1771 alkupuolella esiintyneestä Turun kuumeesta. Kuvauksesta päätellen kysymyksessä oli pilkkukuume, typhus exanthematicus (silloin ruots. rötfeber, suom. mätäkuume). Kirjoitusten laatija oli Turun lääkäripiirin ja lääninlasaretin lääkäri Johan Gabriel Bergman (1732—1793). Todettakoon vielä, että pilkkukuumeen taudinaiheuttaja ja taudin leviäminen vaatetäiden välityksellä saatiin selville vasta 1900-luvun alussa. Koska pilkkukuume on nykyajan lääkäreille jokseenkin tuntematon, saattaa seuraava katkelma olla siitäkin syystä kiinnostava.

"Selostus tässä kaupungissa nyt yleisestä kuumeesta. Potilaat ovat tavallisesti useita päiviä kituliaita, valittaen puuskittain tulevia pieniä vilutuksia, rauhatonta unta, painavuutta päässä, jäykkyyttä niskassa, ruokahalun katoamista, täyteläisyyttä ja pientä polttavaa pingotusta mahassa ja vatsanpohjassa. Kylmät väreet, jotka tähän mennessä usean päivän aikana tuntuivat enimmäkseen pitkin selkää ja jalkoja, muuttuvat lopulta voimakkaaksi vilunpuistatukseksi, minkä jälkeen seuraa pyörryttävä ja ankara päänsärky, kiihkeimmillään silmien yläpuolella, huminaa korvissa, sekä repivä särky koko ruumiissa, mutta erityisesti selässä, lanteissa ja jaloissa. Hengitys käy raskaaksi, rinnan ympärillä tuntuu vanne, toisinaan on kuivaa yskää. Kieli on enemmän tai vähemmän ruskeankeltaisen liman peittämä; kaikki valittavat pahaa makua suussaan, ruokahaluttomuutta, muutamat saavat oksennuksia. Hengitys haisee pahalta, ja mahasta väitetään kohoavan kuivaa kuumuutta, joka aiheuttaa kovan ja vaikeasti sammutettavan janon, niin kauan kuin Potilas vielä on jonkin verran tajuissaan. Pulssi on kaiken tämän aikana, ja koko taudin kestäessä, hyvin matala, pieni ja kohtalaisen nopea. Heti ensimmäisen vilunpuistatuksen jälkeen heidät valtaa tuntuva voimattomuus, joka lisääntyy päivittäin, ja siihen liittyy heittelehtimistä sängyssä, tuskaisuutta, rauhattomuutta, pelkoa ja unettomuutta.

Ensimmäisinä päivinä nämä vaivat lisääntyvät iltaa kohden, mutta 4. ja 5. vuorokautena niissä ei ilmene enää erityistä lievenemistä, jolloin Potilaan kasvot muuttuvat ja painuvat kokoon, hän vaipuu horrokseen, hourailee vähän, hänellä on kouristuksia jänteissään, ja hän tulee kuuroksi sekä käheäksi. Muutamille ilmaantuu pilkkuja rintaan, käsivarsiin ja reisiin, osittain punertavanruskeita väriltään, osittain kuin kalanmätiä: mitä aikaisemmin ne ilmaantuvat, sitä pahempi. Ne ovat ilmaantuneet jo 3. ja 4. vuorokautena vilunpuistatuksen jälkeen, muuten harvinaisen hikoilun yhteydessä, jos tauti jätetään hoitamatta. Ne eivät tuo mitään helpotusta; ei edes mitään kuivaa polttoa ole havaittavissa ihossa. Ne, jotka eivät ole käyttäneet tyhjennyslääkkeitä, saavat tavallisesti 5., 6. ja 7. vuorokautena löyhkäävän ripulin, joka lisää voimattomuutta, ja tuo mukanaan röyhtäyksiä ja kolinaa mahassa, sekä jättää jälkeensä nikottelun ja korinan rintaan, minkä jälkeen Potilas tavallisesti 11. tai 14. vuorokautena, silmät punoittavina ja puoliksi suljettuina, kieli vapisten, epäselvästi puhuvana ja uinuksissa olevana kuolee pois. Virtsa on ensimmäisistä vaiheista alkaen tummanruskeaa ilman samentumia, [mutta] siihen tulee ensimmäisinä vuorokausina mustanruskea ja hiutalemainen sakka, ja lopulla se muuttuu hiivaisen kaljan kaltaiseksi. Joillakin se vähenee liian niukaksi ja vaikeasti tulevaksi 13. vuorokautena, mikä on aina ollut paha merkki.

Ne jotka tervehtyvät, ja ovat käyneet läpi kaikki vaiheet, hoitamatta tautia joko sen ensimmäisessä tai toisessa vaiheessa, raukeavat tavallisesti 14. tai 17. vuorokautena helpottavaan hikoiluun, joka jatkuu päivittäin, minkä jälkeen kieli puhdistuu ja yskä muuttuu irtonaiseksi ja nostaa paljon ysköksiä, ja minkä ohella ilmaantuu hieman unta ja ruokahalua: mutta voimat eivät palaudu ennen kuin 4—5 viikon kuluessa."

Tautiin oli sairastunut enimmäkseen keski-ikäistä ja nuorta väkeä. Lapsetkaan eivät olleet siltä säästyneet, mutta he olivat kestäneet taudin paremmin kuin aikuiset. Yleensä taloissa olivat kaikki sairastuneet samanaikaisesti. Tarttuvaan tautiin viittasi sekin, että asukkaat olivat eräissä taloissa sairastuneet, kun niihin oli siirretty muualta potilaita hoitoa saamaan. Sairastuneita arvioitiin olleen noin 1000 ja siihen kuolleita oli merkitty kirkonkirjoihin 45. Sen mukaan tautiin sairastuneista kuoli noin 4,5 %, mikä oli varsin matala lukema, sillä yleensä kuolleita oli 10—40 % sairastuneista. Taudin hoitona käytettiin erityisesti oksetus- ja ulostuslääkkeitä, kuumelääkkeitä, mietoja särkylääkkeitä, rauhoittavia lääkkeitä, joissakin tapauksissa suoneniskua käsivarresta sekä paikallisesti sinappikääreitä ja espanjankärpästä. Näillä hoitomenetelmillä tuskin oli ainakaan edullista vaikutusta taudin kulkuun ja ennusteeseen.

Katso myös kirjoitusta Tyyfuksen eri lajit.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1992: 30: 2872. Tarkistettu helmikuussa 2002.

Kirjallisuutta:

Cecil, R. L. (ed.): A Textbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company, Philadelphia and London, 1947.

Fagerlund, L. W. och Tigerstedt, R.: Medicinens studium vid Åbo universitet. Åbo universitets lärdomshistoria 1. Medicinen. Skrifter utgifna af Svenska Literatursällskapet i Finland XVI. Helsingfors 1890.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin—München 1950.

Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo 1771, 5: 34—40, 11: 83—87, 12: 91—93.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON