Arno Forsius

Työsuojelun kehitystä Suomessa ennen 1900-luvun alkua

Katso myös kirjoitusta Ympäristöterveydenhuollon kehitystä Suomessa ennen 1900-luvun alkua.

Työväensuojelu

Varhaisimpia vieraan palveluksessa olleita ihmisiä ovat olleet sotilaat ja merimiehet, linnoitusten, talojen, laivojen ja teiden rakentajat, metsästäjät ja kalastajat, suurtilallisten päivätyöläiset, virkamiesten ja tilallisten piiat ja rengit jne.

Suomessa on ollut kaivostoimintaa vuodesta 1528 alkaen, jolloin avattiin Ojamon rautakaivos Lohjalla. Suomen ensimmäinen kivenhakkaaja Antonius Timmerman, jolla oli kivenhakkaamot Perniössä ja Kemiössä, kuoli vuonna 1588. Näistä ajoista alkaen on meidänkin maassamme ollut mahdollisuus saada kivipölykeuhko. Muita varhaisia ammattitautien ja -tapaturmien aiheuttajia olivat metsätyöt, tehtaiden koneet ja hihnapyörät, vesi-, hevos- ja junaliikenne, takomoiden, valssaamojen ja konepajojen melu sekä räjähdysonnettomuudet ja tulipalot. Tyypillisiä vammoja olivat murskaantumiset ja luunmurtumat, ruhjeet ja haavat, raajojen katkeaminen ja irti leikkautuminen, kuuroutuminen, silmätapaturmat ja hukkumiset .

Jo keskiajalta lähtien ammattikuntalaitoksen piirissä oli alettu kiinnittää huomiota työtä tekevien suojelemiseen työstä aiheutuvilta haitoilta. Mestarit määrättiin huolehtimaan oppipojistaan ja heidän koulutuksestaan. Vuosien 1621 ja 1720 ammattikuntajärjestyksien mukaan maassamme ei saanut ottaa alle 14-vuotiasta lasta ammattioppiin. Oppipoikien ikäraja alennettiin kuitenkin 1700-luvun loppuun mennessä 10 ikävuoteen. Tällä oli merkittävä vaikutus lapsityövoiman käytön lisääntymiseen maassamme. Valtion järjestämää työsuojelua ei pidetty aikaisemmin tarpeellisena, koska työnantajan tuli huolehtia työvoimasta. Tällaisen patriarkaalisen työsuhteen voidaan katsoa päättyneen vasta vuoden 1879 elinkeinoasetuksella.

Sosiaaliset ja terveydenhoidolliset olot olivat maalaisyhdyskunnissakin erittäin puutteelliset loisten, mäkitupalaisten ja muun tilattoman väestön keskuudessa, mutta kymmenien tai satojen työläisten muodostamissa teollisuusyhdyskunnissa suoranaiseksi kurjuudeksi paisuneet ongelmat olivat selvästi kaikkien havaittavissa. Siten on ymmärrettävää, että yleisen terveydenhoidon merkitykseen ja tarpeellisuuteen kiinnitettiin aluksi huomiota juuri teollisuuden työväestön kohdalla. Näin tapahtui meidänkin maassamme.

Valtio oli vanhastaan palkannut lääkäreitä ja välskäreitä huolehtimaan sotaväen ja laivaston sairaanhoidosta. Ruotsissa oli teollisuuslaitoksissa lääkäreitä jo 1700-luvulla. Suomessa valtio järjesti lääkärinhoitoa mm. Suomenlinnan rakentajille 1740- ja 1750-luvuilla, Saimaan kanavan rakentajille 1840- ja 1850-luvuilla sekä rautateiden rakentajille 1850-luvun lopulta alkaen. Vuonna 1857 perustettiin Helsingin-Hämeenlinnan rataosuudelle kaksi rautatielääkärin virkaa.

Teollisuuden kehittyessä voitiin todeta, että työväen suuri sairastavuus aiheutti inhimillisten kärsimysten lisäksi myös tuottavuuden laskua. Sen vuoksi alkoivat yksityisetkin työnantajat 1850-luvulla ottaa palvelukseensa lääkäreitä työväen sairaanhoidon järjestämiseksi. Ensimmäinen näistä lienee ollut Finlaysonin Forssan puuvillakehräämön lääkäri vuonna 1852 ja seuraava Tammisaaren kaupunginlääkäri Fredrik Daniel Vilenius, joka toimi oman virkansa ohella Pohjan pitäjässä olevien Fiskarsin, Fagervikin, Billnäsin ja Skogsbyn teollisuuslaitosten lääkärinä vuosina 1857–1858. Fiskarsissa oli tehtaanlääkärin toimi vuodesta 1860.

Todettakoon tässä yhteydessä, että monet "ruukinpatruunat" olivat valistuneita henkilöitä, jotka pyrkivät silloisissa oloissa parhaansa mukaan huolehtimaan työväen hyvinvoinnista. Tehtaanomistajien joukossa oli kuitenkin myös paljon sellaisia, jotka eivät ymmärtäneet tai piitanneet työntekijöittensä vaikeuksista juuri lainkaan.

Lääkärikunnan havainnot ja kokemukset vauhdittivat tarvetta valvoa teollisuustyöväen terveydellisiä ja sosiaalisiakin oloja. Senaatin finanssitoimituskunnan alainen tehtaaston johtokunta, joka oli perustettu vuonna 1835, kiinnitti myös 1850-luvun lopulla huomiota tehdastyöläisten terveydenhoidon puutteisiin. Lääkintätoimen pääjohtaja, joka oli Collegium medicumin puheenjohtaja, antoi asiasta lausunnon vuotta 1858 koskeneen lääkintätoimen vuosikertomuksen johdosta. Siinä hän viittasi juuri piirilääkärien kertomuksiin, joissa nämä olivat kuvailleet havaintojaan terveydenhuollon epäkohdista.

Senaatin kansliatoimituskunta kehottikin vuonna 1858 lääkintätoimen pääjohtajaa ryhtymään toimenpiteisiin tehdastyöläisten terveydentilan edistämiseksi. Senaatin huhtikuussa 1858 tekemän päätöksen mukaan piirilääkärit oli velvoitettava valvomaan, että tehtaiden työpajat samoinkuin tehdastyöläisten asunnotkin on järjestetty siten, ettei niistä aiheudu haittaa työväen terveydentilalle.

Työväen terveydenhoidollisia oloja sivuttiin myös senaatin kansliatoimituskunnan vuonna 1859 lääkintätoimen pääjohtajalle lähettämässä kirjelmässä. Siinä todettiin, että talonomistajat olivat kaupungeissa saaneet vuokrata työväen ja köyhien ihmisten käyttöön epäterveellisiä, kosteita ja kylmiä asuinhuoneita, mistä oli ollut seurauksena mm. runsas sairaalloisuus tämän kansanluokan keskuudessa.

Työväestön suuri sairastavuus ei suinkaan johtunut yksinomaan työskentelyolosuhteiden puutteellisuudesta. Monet joutuivat tekemään voimilleen ja kyvyilleen aivan liian raskasta työtä ja aivan liian pitkiä työpäiviä, mm. alle 12-vuotiaat lapset sekä nuoret naiset. Aliravitsemus oli yleistä, samoin ilmeisesti eri ravintotekijöiden aiheuttamat puutostilat. Asuntojen ja tehtaiden asuntoloiden ahtaus, kylmyys ja pimeys olivat omiaan suosimaan silloin niin yleisen keuhkotaudin leviämistä. Alkoholinkäytön haitat olivat tavallisia erityisesti 1800-luvulla luvallisen kotipolton aikana vuoteen 1865 saakka. Oman vaikeutensa aiheuttivat tehtaantyttöjen lukuisat aviottomat lapset.

Manufaktuuri-intendentti Julius Mickwitz laati vuonna 1860 senaatin käskystä kertomuksen 17 tehdaslaitoksessa suoritetun tarkastuksen perusteella. Sen mukaan työolot ja turvallisuus olivat monin paikoin sangen puutteelliset. Asumisen taso oli usean tehtaan asuntolassa varsinkin naisten ja lasten kohdalla alapuolella kaiken arvostelun. Säädösten puuttuessa oli uudistusten aikaansaaminen jokseenkin mahdotonta ja eräin poikkeuksin ne lykkääntyivätkin vuoden 1865 jälkeiseen aikaan.

Työperäiset sairaudet

Noihin aikoihin monet työmenetelmät olivat vaarallisia eikä koneita osattu vielä suojata tapaturmien ehkäisemiseksi. Työperäisten sairauksien tuntemus oli vähäistä. Työskentelyolosuhteet olivat yleisesti varsin alkeelliset ja työntekijät joutuivat kärsimään usein liiallisesta kylmyydestä, liiallisesta kuumuudesta ja vedosta.

Kaivos- ja kivitöiden tiedettiin vanhastaan aiheuttavan "rintatautia". 1840-luvun alussa kiinnitettiin jo huomiota arsenikkipitoisten väriaineiden aiheuttamaan myrkytysvaaraan. Samoin tunnettiin myös lyijymyrkytys Suomessakin 1840-luvulla. Siihen olivat vaarassa sairastua erityisesti kirjapainoissa työtä tekevät henkilöt, jotka käsittelivät lyijypitoisesta metallista valmistettuja kirjasimia. Lyijymyrkytyksen vaara oli myös maalareilla, jotka olivat tekemisissä lyijyä sisältävien väriaineiden kanssa, sekä porsliinitehtaissa lyijypitoisen lasitteen käsittelyn seurauksena.

Suomen perustettiin ensimmäinen tulitikkutehdas Kuopioon vuonna 1850 ja toinen Poriin vuonna 1856. Tuolloin käytettiin tulitikkujen valmistukseen ns. valkoista fosforia, jota sisältävää pölyä ja höyryä tulitikkutehtaiden työläiset joutuivat hengittämään. Palaneen hartsin käsittelyn havaittiin aiheuttaneen "omituisia sairaustapauksia" ja lasitehtaiden työläisten keskuudessa kerrottiin ilmenneen runsaasti reumaattisia tauteja. Senaatin kansliatoimituskunnan kirjelmässä vuodelta 1858 todettiin haitalliseksi eräin paikoin noudatettu käytäntö korjata karjanrehua järvestä myöhään syksyllä, jolloin vesi on jo jäätynyt tai ainakin voimakkaasti viilentynyt. Sen seurauksena useita päiviä vyötäisiään myöten kylmässä vedessä kahlanneet työntekijät olivat saaneet vaikeita kuumetauteja ja muita sairauksia. Ilman pölyisyyttä esiintyi pumpulitehtaissa, tupakkatehtaissa, kutomoissa, myllyissä ja leipomoissa.

Todettakoon vielä, että puiset asuin- ja tehdasrakennukset olivat erittäin tulenarkoja. Avotulen käsittelystä alkunsa saaneet tulipalot aiheuttivatkin usein suuria vahinkoja ja ihmishengen menetyksiä. Pernarutto oli aikaisemmin varsin yleinen karjan kulkutauti ja sen vuoksi pernarutto uhkasi ammattitautina mm. karjanhoitajia, nahkureita ja harjantekijöitä. Petoeläinten runsauden takia oli mm. raivotaudin eli vesikauhun (rabies) vaara huomattava.

Elintarvikkeiden tuotantoa tapahtui lähinnä meijereissä, joissa valmistettiin enimmäkseen voita ja juustoa. Lisäksi oli olemassa makkaratehtaita, myllyjä ja leipomoita. Kaupan lisääntyessä elintarvikkeisiin liittyvät terveydelliset vaarat uhkasivat ilmetessään levitä entistä laajemmille alueille.

Uuden ongelman aiheutti valokaasun eli kaupunkikaasun käyttöön ottaminen tehdassalien valaisemiseksi Helsingissä ja Viipurissa, joihin oli vuonna 1860 perustettu kaasulaitokset. Helsingissä terveydenhoitolautakunta antoi terveydellisten tutkimusten laboratorion tehtäväksi vuonna 1888 analysoida valokaasun rikkipitoisuutta. Laitoksen johtaja Ossian Aschan antoi tutkimustensa tuloksena lausunnon, että valokaasun rikkipitoisuus saisi olla kaikkiaan vain 0,5 gr kuutiometrissä, mihin terveydenhoitolautakuntakin yhtyi. Mitään rajaa ei kuitenkaan asetettu, koska vastustavan mielipiteen mukaan työläisten oli mahdollista tottua hengittämään ilmaa, jossa on jopa muutamia prosentteja rikkidioksiidia. Kotitalouksissa valokaasua alettiin käyttää kaasuhelloissa vasta 1900-luvun puolella. Silloin Helsingissä uuden kaasulaitoksen valmistaman kaupunkikaasun rikkipitoisuus oli 0,46 g kuutiometrissä ja vuodesta 1915 tehokkaan puhdistuksen seurauksena vain 0,04 g.

Tilastojen mukaan kuolemaan johtaneita tapaturmia sattui erityisesti metsätöissä, kaivoksissa ja kivenlouhimoissa. Muutenkin työmenetelmät olivat usein vaarallisia, sillä koneita ei osattu eikä ymmärretty varustaa turvalaitteilla tapaturmien ehkäisemiseksi. Höyrykoneiden yleistyttyä n.s. valta-akselilta työkoneille kulkevat voimansiirtohihnat eli "remmit" olivat hyvin usein syynä vaikeisiin tapaturmiin. Puiset tehdas- ja verstasrakennukset olivat erittäin tulenarkoja ja avotulen käsittelystä alkunsa saaneet tulipalot aiheuttivat usein suuria vahinkoja ja ihmishengen menetyksiä. Tekniikan kehittyminen näkyi myös tilastoissa mm. rautatieliikenteen ja sähkön aiheuttamina tapaturmina.

Työsuojelun säädöksiä

Teollisuuden ja erityisesti kemiallisen teollisuuden kehittyminen toi mukanaan lisääntyvästi ongelmia. Senaatin kansliatoimituskunnan kirjelmässä kiinnitettiin vuonna 1858 huomiota tulitikkuteollisuuden tehdassalien huonoon tuuletukseen ja valkoisesta fosforista sen vuoksi aiheutuvaan vaaraan. Tuolloin lääkintätoimen pääjohtajaa kehotettiin antamaan tarkoitukseen soveltuvat ohjeet asiantilan johdosta, kunnes asiaa koskevat säädökset ehtisivät valmistua. Tulitikkujen valmistusta ja myyntiä koskeva asetus annettiinkin vuonna 1865. Lääkintätoimen pääjohtaja K. F. von Willebrand esitti vuonna 1867, että vaarallisen valkoisen fosforin käyttö tulitikkuteollisuudessa pitäisi kokonaan kieltää. Vaatimus uudistettiin vuonna 1871 ja kielto saatiin aikaan vuonna 1872. Sen jälkeen fosforimyrkytykset loppuivatkin. Suomi oli ensimmäinen valkoisen fosforin käytön kieltänyt maa, seuraavat olivat Tanska ja Sveitsi vuonna 1881. Vuoden 1888 "Asetus myrkyllisten aineiden kaupitsemisesta ja mitä muuten koskien myrkyllisiä aineita ja tavaroita tulee ottaa huomioon" kohdistui myös siinä tarkoitettujen aineiden ja tavaroiden valmistamiseen.

Suomessa oli 1860-luvulla lapsityövoiman osuus teollisuudessa keskimäärin 30 % ja tulitikkuteollisuudessa jopa 66 %. Lasten työoloihin puututtiin ensimmäisen kerran helmikuussa 1868 annetussa "Keisarillisen Majesteetin Armollisessa Asetuksessa kaupasta ja elinkeinoista Suomen Suuriruhtinaanmaassa." Siinä määrättiin, että 12 vuotta nuorempia työntekijöitä sai pitää työsuhteessa vain "erinäisellä asianomaisella luwalla". Samoin heitä sai käyttää yötyössä "wapriiki- tahi elinkeinotyössä" vain erillisen luvan perusteella. Sitäpaitsi 12 vuotta nuorempien lasten työpäivän pituudeksi määrättiin asetuksessa enintään 6 tuntia. Kun senaatti oli määrännyt vuonna 1882 kuvernöörit tarkastamaan tehdaslaitoksia, piiloteltiin lapsityövoimaa tarkastuskäyntien aikana.

Vuoden 1879 elinkeinoasetuksessa annettiin määräyksiä tehtaan ja työpajan esimiehen pätevyydestä niissä töissä, joissa virheellinen menettely tai toimintatapa saattoi aiheuttaa tulenvaaran tahi henkeä tai terveyttä uhkaavan onnettomuuden. Siinä alle 12-vuotiaiden lasten työ kiellettiin ja lisäksi annettiin rajoituksia alle 18-vuotiaiden työssä pitämisestä ja työajoista.

Vuoden 1879 terveydenhoitosäännössä kaupunkien terveydenhoitolautakunnat velvoitettiin puuttumaan epäkohtiin, joista aiheutui haittaa työntekijöiden terveydelle, sekä lisäksi pitämään huolta siitä, että lasten ja nuorten henkilöiden käytöstä tehtaissa ja käsiteollisuudessa annettuja määräyksiä tarkoin noudatettiin. Maalaiskunnissa kunnallislautakunnan oli puolestaan valvottava, ettei kuntiin perusteta tehtaita tahi harjoiteta muuta elinkeinoa tavalla, josta aiheutuu haittaa työntekijöiden tai lähellä asuvien terveydelle. Siten myös ammattientarkastukseen liittyvät tehtävät kuuluivat alkuvaiheessa terveydenhoitoviranomaisille.

Vuonna 1889 annettiin asetus teollisuusammateissa olevain työntekijäin suojelusta. Vasta sen mukaisesti perustettiin maahamme kaksi ensimmäistä ammattientarkastajan tointa. Tämän jälkeen päästiin yleisemmin käsiksi epäkohtiin ja niiden poistamiseen, tosin verkkaisessa tahdissa. Erikoista oli se, että alkuvaiheessa työntekijät vastustivat parannuksia useammin kuin työnantajat. Vuonna 1903 perustettiin lisäksi naispuolisen avustavan ammattientarkastajan toimi. Mainittakoon vielä, että lakisääteinen tapaturmavakuutus tuli vanhimpana sosiaalivakuutuksen muotona voimaan Suomessa vuonna 1895.

Vuonna 1894 sukupuolitautien vastustamiseksi annetujen säädösten mukaan myös ammattientarkastaja oli velvollinen ottamaan selvää sukupuolitautien esiintymisestä työntekijöiden keskuudessa ja tarvittaessa ilmoittamaan toimenpiteiden tarpeellisuudesta lääkintöhallitukselle, jonka oli yhteistoimin teollisuushallituksen kanssa tehtävä olosuhteiden edellyttämä ehdotus asian johdosta.

Kirjoitus on valmistunut helmikuussa 2003.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: (The) History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975.

Finlands Medicinal-Författningar I–IV (1683–1870), utg. F. J. Rabbe, Helsingfors 1837–1874.

Finlands Medicinal-Författningar V–VII (1871–1898), utg. A. von Collan, Helsingfors 1888–1899.

Forsius, A.: Ympäristöolojen sosiaalilääketieteellisestä merkityksestä Suomessa ennen 1900-lukua. Medisiinari 4: 12–15, 1984.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. WSOY. Porvoo 1980.

Vuorinen, H. S.: Tauti(n)en historia. Vastapaino. Jyväskylä 2002.

Vuorinen, H. S.: Ympäristöterveyden historia. Ympäristö ja Terveys N:o 6/1997: 8–15.

Ylikoski, M.: Työpaikkaterveydenhuollon kehitys Suomessa. Teoksessa: Työterveyshuolto, toim. Jorma Rantanen ja Matti Ylikoski, Työterveyslaitos 1986 (Gummerus), s. 32–37.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON