Arno Forsius

Lavantauti eli typhus abdominalis

Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.

Lavantauti oli aikaisemmin erityisesti asutuskeskusten yleinen tartuntatauti, joka aiheutti jatkuvasti sairastumisia ja kuolemantapauksia sekä toisinaan myös laajahkoja epidemioita. Tauti on edelleen vakava terveyden uhka alueilla, joissa viemäri- ja vesijohtojärjestelmät puuttuvat kokonaan tai ovat heikosti toimivia.

Lavantauti ja muut tyyfustaudit

Käytän tässä kirjoituksessa kuvattavasta korkeakuumeisesta, vatsaoireita ja ihottumaa aiheuttavasta tarttuvasta sairaudesta nimeltä lavantauti, tieteelliseltä nimeltään typhus abdominalis. Suomen kielen lavantauti tarkoitti alun perin vakavaa tautia, joka pakotti potilaan vuodelevolle, "lavalle". Vasta myöhemmin sen merkitykseksi tuli typhus abdominalis. Taudin nimenä on ruotsissa tyfus, saksassa Typhus, Unterleibstyphus, Bauchtyphus tai Abdominaltyphus ja englannissa typhoid fever.

Tyyfus merkitsi aikoinaan yleisesti korkeakuumeista, hengenvaarallista tautia, johon liittyi tajunnan samentumista sekä iho- ja vatsaoireita. Kreikan kielen sana typhos tarkoittaa savua, höyryä tai "höyrypäisyyttä" vaikean kuumetaudin aiheuttaman sekavuuden ilmauksena. Taudinkuvasta erotettiin myöhemmin kolme eri tyyfystautia, typhus exanthematicus eli pilkkukuume, typhus recurrens eli toisintokuume ja typhus adominalis eli lavantauti. [Katso myös kirjoituksia Tyyfuksen eri lajit sekä Sodankäynti ja epidemiat.]

Näiden tautien historian seuraamista vaikeuttaa se, että niistä käytettiin yleensä vain nimitystä tyyfus tai jotakin niiden monista kansanomaisista nimityksistä. Niinpä Suomessa puhuttiin aikaisemmin rutosta tai polttotaudista. Manner- ja Pohjois-Euroopassa tyyfuksella alettiin vähitellen tarkoittaa nimenomaan typhus abdominalista. Se oli Saksassa Typhus, Ranskassa typhus, Italiassa tifo, Espanjassa tifus ja Ruotsissa tyfus.

Pilkkukuumeesta tuli Saksassa Hungertyphus tai Fleckfieber, Italiassa febbre petecchiale ja Ruotsissa fläcktyfus. Eräissä kielissä pilkkukuume oli tyyfuksen kaltainen tauti, Ranskassa fièvre typhoïde ja Espanjassa fiebre tifoidea. Brittein saarilla kehitys oli kuitenkin edellisestä poikkeava. Siellä tyyfuksella tarkoitettiin nimenomaan typhus exanthematicusta eli pilkkukuumetta ja lavantaudista tuli siellä typhoid fever eli pilkkukuumeen tapainen kuume. Sama käytäntö siirtyi myös Yhdysvaltoihin. Kun typhus recurrens eli toisintokuume todettiin 1870-luvulla erilliseksi taudiksi, siitä tuli lääketieteessä febris recurrensiksi, ruotsissa återfallsfeber, saksassa Rückfallfieber ja englannissa relapsing fever.

Kun Suomessa tarkastellaan piirilääkäreiden kulkutauti- ja vuosikertomuksia 1800-luvulta, ei niissä tyyfuksesta kerrottaessa useinkaan mainita tarkemmin taudin laatua. Se saattaa käydä ilmi vain jostakin yksittäisestä lauseesta tai kuvatuista oireista. Myös ruotsin- tai suomenkieliset nimitykset ajankohdan raporteissa ja kirkonkirjojen kuolleiden luetteloissa saattavat paljastaa tautien laadun. Typhus abdominalis oli useimmiten ruotsiksi nervfeber ja suomeksi hermokuume tai lavantauti. Pilkkukuume puolestaan oli ruotsiksi rötfeber ja suomeksi mätäkuume tai polttotauti, joskus myös hermokuume. Tyyfus ilman lisämääreitä tarkoitti Suomessa yleensä 1800-luvun lopulle saakka pilkkukuumetta ja siitä eteenpäin lavantautia.

Tyyfuksen useista nimityksistä ja niiden epäjohdonmukaisesta käytöstä on ollut seurauksena sekaannuksia ja väärinymmärryksiä monissa historiallisissa esityksissä. Kun historian tutkijat ovat lukeneet 1800-luvun tai vanhempia asiakirjoja, he ovat kääntäneet sanan tyyfus melkeinpä säännönmukaisesti nykyajan sanakirjojen mukaan lavantaudiksi, vaikka sillä todennäköisesti on useimmiten tarkoitettu pilkkukuumetta. Samanlaisia väärin ymmärryksiä on syntynyt mannereurooppalaisten ja angloamerikkalaisten välillä kielten erilaisesta kehityshistoriasta johtuen. Tämä asia on edelleenkin syytä pitää mielessä tyyfusta käsittelevien kirjoitusten yhteydessä.

Lavantaudin käsittelyä vaikeuttaa edelleen se, että samaan tautiryhmään kuuluu useita lievemmin oirein esiintyviä sairauksia, kuten pikkulavantauti, josta erotetaan ainakin muodot A ja B, sekä hiirilavantauti. Sen lisäksi tautiryhmään, jonka yleisnimenä on salmonelloosi, kuuluu varsin suuri määrä muitakin kuumeisia vatsatauteja, joiden aiheuttajina ovat lukuisat Salmonella-sukuun kuuluvat bakteerit. Lavantauti ja pikkulavantauti ovat käytännössä vain ihmisten tauteja, hiirilavantauti ja muut salmonellataudit myös karjan ja eläinten tauteja.

Lavantaudin historiaa

Edellä esitetystä käy jo ilmi, että kuumeisiin vatsatauteihin kätkeytyi aikaisemmin suuri joukko erilaisia tauteja. Lavantaudin historia tarjoaakin mielenkiintoisen esimerkin samantapaisin oirein esiintyvien tautien täsmentymisestä erillisiksi taudinkuviksi.

Jo Hippokrateen aikana noin 300-luvulla eKr. tunnettiin pitkällinen kuumetauti, johon liittyi sekavuutta. Lavantaudin lienee kuitenkin kuvannut ensimmäisenä vasta englantilainen Thomas Willis (1621–1675), joka kertoi sen aiheuttamasta epidemiasta Englannissa vuonna 1643 parlamentin sotajoukoissa kuninkaan ja parlamentin välisessä sodassa.

Italialainen lääkäri Giorgio Baglivi (1668–1707) on kuvannut lavantautiin viittaavan taudin 1700-luvun alkutaitteessa sekä saksalaiset Hans-Georg Roederer (1727–1763) ja Wagner vuonna 1762. Ranskalainen Prost totesi vuonna 1804 Pariisissa, että ohutsuolessa sijaitsevien ns. Peyerin imusolmukelevyjen suurentumat ja haavaumat olivat tälle taudille tyypillisiä. Johann Conrad Peyer (1653–1712) oli kuvannut nämä imusolmukelevyt vuonna 1677 ja Prostin havainnon jälkeen lavantaudista käytettiin toisinaan nimeä "Peyerin kuume".

Ranskalainen Pierre-Fidéle Bretonneau (1778–1862) kuvasi sittemmin vuonna 1816 lavantaudin kliiniset oireet ja hän käytti taudista nimeä dothienenteritis (märkivä suolitulehdus), johtuen ohutsuolen imusolmukelevyissä todettavista märkäpesäkkeistä. Tätä taudinnimeä käytettiin pitkään ranskankielisessä kirjallisuudessa. Ranskalainen lääkäri Pierre-Charles-Alexandre Louis (1787–1872) erotti vuonna 1829 julkaistussa teoksessaan selvästi typhus abdominaliksen (lavantaudin) ja typhus exanthematicuksen (pilkkukuumeen) taudinkuvat toisistaan mm. ruumiinavauksissa todettujen suolistomuutosten perusteella.

Myös Louis’n oppilas, yhdysvaltalainen William Wood Gerhard (1809–1872) osoitti vuonna 1836 lavantaudin ja pilkkukuumeen eroavaisuudet, samoin kuin hänen maanmiehensä Penncock. Muita lavantaudin tutkijoita Yhdysvalloissa olivat Elisha Bartlett, Alfred Stillé, Georg Shattuck sekä James Jackson senior ja James Jackson junior (1810–1834). Britanniassa lavantaudin tutkijoita olivat A. P. Stewart Glasgowssa ja William Jenner (1815–1898) Lontoossa. Vähitellen lavantaudin ja pilkkukuumeen erot tulivat yleisesti tunnetuiksi eikä niitä 1850-luvun alkutaitteen jälkeen yleensä enää sekoitettu.

Vähitellen oli myös käynyt selväksi, että pilkkukuume tarttui henkilökohtaisen kosketuksen kautta, kun taas lavantaudin tartunta saatiin ilman henkilökohtaista kosketusta. William Budd (1811–1880) osoitti vuosina 1856–1860, että lavantauti levisi potilaiden ulosteiden välityksellä. Lavantaudin ensimmäinen tartunta veden välityksellä todettiin Sveitsin Lausenissa vuonna 1872 ja Yhdysvaltojen Pennsylvanian Plymouthissa vuonna 1885. Ensimmäisen maidon välityksellä levinneen lavantautiepidemian kuvasi Penrik Englannissa vuonna 1857 ja Charles Murchison (1830–1879) vuonna 1875 Yhdysvalloissa.

Saksalainen Friedrich Daniel von Recklinghausen (1833–1910) löysi jo vuonna 1871 lavantaudin yhteydessä esiintyvistä suoliston märkäpesäkkeistä erään bakteerin. Se oli ilmeisesti sama kuin hänen maanmiehensä Carl Joseph Eberthin (1835–1926) vuonna 1880 lavantaudin aiheuttajaksi osoittama bakteeri, jolle annettiin nimi Bacillus typhosus. Saksalainen Georg Gaffky (1850–1918) onnistui viljelemään sen vuonna 1884. Elie Metchnikoff (1845–1916) ja Alexander Besredka (1870–1940) aiheuttivat vuonna 1900 sen avulla taudin ihmisapinoissa. Bakteeri sai myöhemmin löytäjänsä mukaan nimen Eberthella typhosa ja vuodesta 1948 se tunnetaan nimellä Salmonella typhi yhdysvaltalaisen eläinlääkärin ja bakteriologin Daniel E. Salmon’in mukaan.

Ranskalainen Georges-Fernand-Joseph Widal (1862–1929) havaitsi vuosina 1889–1892 yhdessä André Chantemessen (1851–1919) kanssa, että koe-eläimillä voitiin aiheuttaa vasta-aineita kuumasteriloiduilla tyyfusbakteereilla. Saksalainen Richard Pfeiffer (1858–1945) havaitsi vuonna 1894, että bakteerien koe-eläimillä aiheuttamat vasta-aineet olivat bakteerispesifisiä ja aiheuttivat bakteerikohtaisen agglutinaation. Widal ja itävaltalainen Max Gruber (1853–1927) ottivat keksinnön käyttöön sairauksien seerumdiagnostiikassa vuonna 1896. Pfeiffer ja Gruber kehittivät jo vuonna 1896 ensimmäisen rokotteen lavantautia vastaan. Pfeiffer ja hänen maanmiehensä Wilhelm Kolle (1868–1935) alkoivat rokotukset lavantautia vastaan vuonna 1900 ja samoihin aikoihin brittiläinen Almroth Edward Wright (1861–1947) ryhtyi rokottamaan brittiläisiä sotilaita. Rokotetta käytettiin laajamittaisesti jo Etelä-Afrikan buurisodassa vuosina 1899–1902 ja hererojen kapinassa saksalaisia vastaan vuosina 1904–1906. Rokotteilla oli suuri merkitys 1900-luvun alkupuolen sodissa, joissa sen avulla pelastettiin suuri määrä sotilaita sekä sairastumiselta että kuolemalta. Rokotteiden haittapuolena on niiden antaman vastustuskyvyn lyhyt kesto, noin 3 vuotta.

Koska lavantaudin taudinkuva tuli yleisesti tunnetuksi vasta 1800-luvun puolivälissä, ovat sitä aikaisemmat tiedot taudin epidemioista myös epäluotettavia. Saksassa kuoli vuonna 1875 keskimäärin 6 o/oo asukkaista lavantautiin ja Yhdysvaltojen kaupungeissa kuolleisuus oli vuonna 1910 noin 2 o/oo asukasluvusta. Espanjalais-yhdysvaltalaisen sodan aikana vuonna 1904 tautiin sairastui noin 108 000 sotilaasta 20748 eli noin 19 %, ja sairastuneista kuoli tautiin 1580 eli noin 13 %. Suomessa oli Tampereella vuosina 1915–1916 laaja vesijohtoveden välityksellä levinnyt lavantaudin epidemia, johon sairastui 3304 asukasta eli noin 8,5 % kaikista, ja tautiin kuoli 279 henkeä eli 8,4 % sairastuneista. Ranskalainen Belin arvioi vuonna 1937, että Ranskan Välimeren rannikolla sairastui 15 edeltävän vuoden aikana viemärivesien saastuttamien osterien ja simpukoiden syömisestä lavantautiin yhteensä 100 000 ihmistä, joista 25 000 kuoli.

Lavantaudin tartunnankantajien aiheuttamia ongelmia kuvaa Mary Mallonin tapaus Yhdysvalloissa. Tämä "Typhoid Maryna" tunnettu keittäjä sairastui lavantautiin vuonna 1901 ja jäi bakteerinkantajaksi. Hän aiheutti vuosina 1901–1907 ainakin 26 lavantaudin tapausta, joista kaksi kuoli. Lisäksi vuonna 1903 New Yorkissa esiintynyt lavantautiepidemia, johon sairastui 1300 henkeä, oli luultavasti hänestä lähtöisin. Mary Mallon oli eristettynä sairaalassa vuosina 1907–1910, mutta hän pääsi vapaalle jalalle, luvattuaan pysyä poissa keittäjän työstä. Hän ei kuitenkaan pitänyt lupaustaan ja tartutti jälleen vuoden 1915 alussa ainakin 25 ihmistä, joista kaksi kuoli. Vuonna 1915 hänet eristettiin jälleen sairaalaan, jossa hän kuoli 71 vuoden ikäisenä vuonna 1938.

Toisen maailmansodan jälkeen lavantauti on lähes hävinnyt kehittyneestä läntisestä maailmasta likavesien puhdistuksen ja vesijohtoveden kloorauksen ansiosta. Pieniä epidemioita voi joskus kehittyä, mutta suuria epidemioita voi syntyä vain vesijohtoverkon pettämisen ja veden kloorauksen häiriintyessä. Kehittymättömissä maissa matkustavilla tartunnan vaara on edelleen huomattava.

Lavantaudin taudinkuva ja hoito

Lavantauti saadaan bakteereilla saastuneen käyttöveden tai ravinnon mukana. Jo suhteellisen pieni bakteerimäärä riittää aiheuttamaan sairauden. Lavantaudille ja muille salmonellataudeille on ominaista esiintyminen erityisesti kesän lopulla ja syksyllä, jolloin sateet aiheuttavat pintavesien pääsyn käymälöiden kautta kaivoihin ja vesistöihin. Siitä syystä lavantautiryhmän taudeilla oli aikoinaan sellaisia nimiä kuin elokuunkuume ja syyskuume. Lavantautibakteerit säilyvät vesistössä viikkoja tartuttamiskykyisinä ja sen vuoksi tauti voi levitä pitkiä matkoja mm. jokivesien mukana. Tartunta on levinnyt myös kärpästen kuljettamana.

Lavantaudin itämisaika kestää 5–14 tai jopa vasta 21 päivän kuluttua tartunnan saannista. Sen aikana voi olla vähäistä lämpöilyä, kunnes taudin puhjetessa tulee muutamassa päivässä korkea kuume, vilunväristyksiä, nenäverenvuotoja, pään- ja selkäsärkyä, ruokahaluttomuutta, punapilkkuista ihottumaa vatsalla sekä joskus rintakehällä ja selässä, toisinaan myös yskää, vatsavaivoja ja ripulia. Kuumeiluvaiheessa potilaalla on taudinaiheuttajia veressään. Tutkimusmenetelmiä ovat bakteeriviljely ulosteista, kuumeilun alkuvaiheissa mahdollisesti myös verestä ja virtsasta, sekä serologiset tutkimukset.

Noustuaan kuume pysyttelee korkealla 10–14 päivää, vaihtelee sen jälkeen sahaavasti ja laskee vähitellen 7–10 päivän kuluessa normaaliksi. Vaikeissa tapauksissa kuumeilu saattaa nousta sahaamisvaiheen jälkeen tai jo normaaliksi laskettuaan nousta uudelleen korkealle, joskus kaksikin kertaa. Lavantaudille tyypillinen kuumeilu oli osaltaan syynä siihen, että 1800-luvun puolivälissä jokaisen potilasvuoteen päätyyn kiinnitetystä kuumekäyrästä tuli sairaaloissa diagnoosin teon apuväline. Potilaan sairauskertomusta nimitettiin vielä sata vuotta myöhemmin yleisesti "kurvaksi".

Lavantaudille on ominaista kuumeen tasoon verrattuna matala valtimonsyke, kun se kuumetaudeissa yleensä kiihtyy. Verikokeissa on tyypillistä valkosolujen määrän pysyminen normaalina, kun se bakteeritaudeissa tavallisesti kohoaa. Kuumeilun lisäksi lavantaudin oireita ovat sekavuus, rauhattomuus, uneliaisuus, silmien valonarkuus, lihasnykäykset, usein ankara päänsärky etenkin ohimoseuduissa sekä niskajäykkyys. Hoitamattomissa tapauksissa kuolleisuus on vaihdellut 7–20 %:n välillä. Noin 3 % sairastaneista jää bakteerinkantajiksi ja silloin bakteerien pesimäpaikkana on yleensä sappirakko.

Eräs lavantaudille tyypillinen ilmiö on imukudoksen tulehdus ja pernan suureneminen. Ohutsuolen loppupäässä olevien imukerästen ja Peyerin levyjen tulehdus aiheuttaa usein haavaumia ja heikkenemistä ohutsuolen seinämässä, jolloin seurauksena voi olla runsaita suolistoverenvuotoja tai ohutsuolen seinämän puhkeaminen ja vatsakalvontulehdus. Nämä olivat aikaisemmin tärkeitä kuolinsyitä, vaikka kuolema useimmin johtuikin bakteerien aiheuttamasta myrkytystilasta ja sydämen ja verenkierron pettämisestä korkean kuumevaiheen aikana. Muita kuolinsyitä olivat keuhkokuume sekä alaraajojen laskimotukokset ja niistä aiheutunut keuhkoveritulppa. Sappirakon tulehdus oli melko yleinen lisätauti. Lavantautiin liittyi tosinaan bakteeritulehduksia myös raajojen pitkissä luissa, kylkiluissa, solisluissa sekä selkänikamissa.

Lavantautia hoidettiin aikaisemmin muiden kuumetautien tapaan suoneniskuilla. Niiden hyödyllisyys asetettiin kyseenalaiseksi 1800-luvun alkupuolella. Ranskalainen Pierre-Charles-Alexandr Louis (1787–1872) käytti vertailevissa tutkimuksissaan myös lavantautia sairastavia. Hänen tilastonsa osoittivat, että runsaista suoneniskuista ei ollut tulehdustautien hoidossa hyötyä vaan pikemminkin haittaa. Yhdysvaltalaisen Nathan Smithin (1762–1829) kokemusten mukaan lavantaudin hoidossa hyödyllisintä oli yleiskuntoa tukeva hoito ja ravitseva ruoka. Myös Jacob Bigelow (1786–1879) tuli siihen johtopäätöksen, että lavantauti parani useimmiten itsekseen ja että lääkärin tuli sen vuoksi pääasiallisesti tukea luonnon parantavaa voimaa. Suoneniskuista sekä oksennus- ja ulostuslääkkeistä luovuttiin yleisesti äkillisten tautien hoidossa 1800-luvun puolivälissä wieniläisen Joseph Dietlin (1804–1878) tutkimusten ansiosta.

Lavantaudin aiheuttajaan vaikuttavan lääkkeen keksiminen kesti varsin kauan. Sulfalääkkeet, joista ensimmäiset keksittiin 1930-luvulla, eivät tehonneet siihen, samoin kuin ei myöskään 1940-luvun alussa käyttöön tullut penisilliini. Sen sijaan vuonna 1940-luvun lopputaitteessa keksitty kloramfenikoli osoittautui jo varsin tehokkaaksi lavantaudin lääkkeeksi. Sen jälkeen on kehitetty useita uusia tautiin tehoavia lääkkeitä, joista tärkeimmät ovat kolmannen polven kefalosporiinit sekä siprofloksasiini ja sen johdannaiset.

Yleishoidon, antibioottien ja nestetasapainosta huolehtimisen lisäksi ehkä tarvittavia hoitoja ovat verensiirrot suolistoverenvuodoissa sekä kirurginen hoito ohutsuolen puhkeamistapauksissa. Jos taudista toipunut jäi bakteerinkantajaksi, jouduttiin usein tekemään sappirakon poisto.

Lavantauti on Suomessa ilmoitusvelvollisuuden alainen yleisvaarallinen tartuntatauti.

Kirjoitus on valmistunut marraskuussa 2002.

Kirjallisuutta:

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993. [Erityisesti luku 19, Leonard G. Wilson, Fevers, jakso Research on typhoid and typhus fevers, Volume 1: 401–406.]

Cecil, R. L. (ed.): A Textbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company, Philadelphia and London, 1947.

Duin, N. and Sutcliffe, J.: A History of Medicine From Prehistory to the Year 2000. London 1992.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleidung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1949.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1950.

Vuorinen, H. S.: Tauti(n)en historia. Vastapaino, Tampere, Jyväskylä 2002.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON