Arno Forsius

Pilkkukuumeen historiaa

Tämä kirjoitus on muokattu näillä kotisivuilla olevasta kirjoituksesta Sodankäynti ja epidemiat, jossa pilkkukuumetta on käytetty esimerkkinä merkittävästi sodankäyntiin vaikuttaneista kulkutaudeista. Pilkkukuume on varsinkin ajoittain ollut myös siviiliväestön keskuudessa suuria epidemioita ja paljon kuolleisuutta aiheuttanut tartuntatauti.

Pilkkukuumeen taudinkuva

Pilkkukuume (typhus exanthematicus) lienee ollut varhaisempina aikoina eniten kuolemantapauksia sotajoukoissa aiheuttanut kulkutauti. Tässä yhteydessä on kuitenkin muistettava, että taudinmääritykset olivat aikaisemmin varsin epävarmoja. Antiikin ajoista saakka kulkutauteja oli pidetty miasman eli ilman myrkyllisen laadun yleisesti aiheuttamana sairautena, joka ilmeni olosuhteista johtuen monina eri muotoina. Vasta italialaiset Geronimo Cardano (1501–1576) ja Girolamo Fracastoro (1478–1553) kuvasivat pilkkukuumeen erillisenä ja itsenäisenä tautina noin vuonna 1546.

Fracastoro esitti myös ensimmäisenä, että erilaisilla tarttuvilla taudeilla oli omat, vain kyseistä sairautta aiheuttavat siemenensä. Hänen oletuksistaan huolimatta käsitys miasmasta pilkkukuumeen ja muiden kulkutautien aiheuttajana oli vallalla vielä kolmensadan vuoden ajan, aina 1800-luvun puoliväliin saakka. Niinpä brittiläinen sotilaslääketieteen uranuurtaja John Pringle (1707–1782) oli 1750-luvulla edelleen miasman kannalla ja samaa mieltä oli mm. kuuluisa saksalainen patologi Rudolf Virchow (1821–1902) vielä 1800-luvun puolivälissä. Taudin arvoituksellisen ja tuntemattoman syntytavan vuoksi sen ehkäisyssä ei päästy eteenpäin. Ongelman ratkaisu selvisi lopullisesti vasta 1900-luvun alussa.

Pilkkukuumeen itämisaika on kymmenkunta päivää tartunnan saamisesta. Sen aikana voi olla epämääräisiä sairauden tuntemuksia. Tauti puhkeaa äkillisesti kovalla kuumeella ja vilunväristyksillä, kovalla päänsäryllä, selkä- ja lihaskivuilla, väsymyksellä sekä sekavuudella. Noin 5 vuorokautta myöhemmin eri puolille vartalon ja raajojen ihoa ilmaantuu 2–5 mm:n läpimittaisia, punoittavia läiskiä. Vaikeissa tapauksissa ihoon ja sen alle syntyy myös runsaasti sinipunaisia verenpurkaumia, yleiskunto heikkenee, tajunnan ja mielentilan häiriöt lisääntyvät, elimistö kuivuu ja verenpaine laskee. Taudissa esiintyy usein verenvuotoa oksennuksissa, virtsassa ja ulosteessa. Ulosteissa esiintyneen veren vuoksi tauti on usein luokiteltu punataudiksi. Suuri osa potilaista kuolee runsaan viikon kuluttua ja kuolinsyynä on tavallisesti keuhkokuume. Suurten valtimoiden tukokset voivat aiheuttaa vaikeita elinvaurioita ja ihon valtimoiden tukokset puolestaan laajoja, märkiviä ja hitaasti paranevia ihon kuolioalueita. Juuri märkivien ihovaurioiden vuoksi tauti on saanut nimen mätäkuume (ruots. rötfeber). Suotuisissa tapauksissa kuume laskee 12–14 vuorokauden kuluttua ja vointi alkaa parantua. Toipuminen taudista voi kestää useita viikkoja. Sairastettu tauti antaa elinikäisen suojan uutta tartuntaa vastaan.

Pilkkukuumeen aiheuttajat voivat taudin parantuessa jäädä pesimään elimistöön. Taudin antaman vastustuskyvyn heikentyessä vuosikymmenien kuluessa tauti saattaa aktivoitua ja aiheuttaa ns. Brill-Zinsserin taudin, jossa oireet ovat jäljellä olevan osittaisen vastustuskyvyn seurauksena tavallista lievemmät.

Pilkkukuumeen tuhot

Pilkkukuume on aivan ilmeisesti ollut sotajoukkojen suurena rasituksena jo tuhansien vuosien ajan. Epidemioiden aiheuttajista ei ole kuitenkaan ollut aikaisemmin kovin varmoja tietoja. Ensimmäinen pilkkukuumeena lähes varmasti pidettävä sotakuume-epidemia puhkesi Espanjassa vuonna 1490, jolloin siihen kuoli Granadan edustalla 17 000 sotilasta. Kastilian kuningas Ferdinand (Fernando) V joutui epidemian vuoksi luopumaan silloin kaupungin piirityksestä. Taudista käytettiin punoittavan ihottuman vuoksi nimitystä tabardillo ("punainen viitta"), joka tarkoittaa nykyään lähinnä nokkosrokkoa.

Samalla voidaan todeta, että pilkkukuumetta ei ole tiettävästi esiintynyt Uudella mantereella eli Amerikassa ennen Columbuksen retkiä 1490-luvun alussa ainakaan Väli- ja Etelä-Amerikan alueilla. Kaikesta päätellen pilkkukuume oli eräs niistä kulkutaudeista, jotka olivat seuraavien sadan vuoden aikana syynä Amerikan alkuperäiskansojen suunnattomiin väestötappioihin ja heidän luomiensa kulttuurien häviöön.

Prahan kaupungin piirityksessä vuonna 1742 kuoli pilkkukuumeeseen 30 000 ihmistä. Sodassa Turkkia vastaan vuosina 1788–1789 tautiin kuoli Unkarissa 30 000 saksalaista sotilasta. Ranskalaisten piirittämässä Espanjan Zaragozassa (Saragossa) kuoli 40 000 henkeä vuonna 1809. Ranskan sotajoukkojen vetäytyessä Moskovasta talvella 1812–1813 kohti Keski-Eurooppaa kuoli pilkkukuumeeseen ja muihin tauteihin suuret määrät sotilaita, epävarmojen tilastojen mukaan enemmän kuin varsinaisissa taisteluissa. Krimin sodassa kuoli vuosina 1853–1856 kuumetauteihin, lähinnä pilkkukuumeeseen, 50 000 ranskalaista, 17 000 englantilaista ja 37 000 venäläistä. Serbiassa kuoli vuonna 1914 pilkkukuumeeseen 150 000 serbialaista ja 30 000 vangittuna ollutta itävaltalaista.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Itä-Euroopassa sairastui vuosina 1914–1918 pilkkukuumeeseen noin 30 milj. ihmistä, joista noin 3 milj. kuoli. Sodan jälkeen Venäjällä on ilmoitettu vuosina 1918–1920 noin 7,5 milj. pilkkukuumeeseen sairastunutta, mutta todelliseksi määräksi on arvioitu ainakin 25 milj. Tautiin kuolleita oli samana aikana 2,5–3 milj. Joillakin seuduilla tautiin sairastui yli 40 % väestöstä.

Myös toisen maailmansodan aikana vuosina 1939–1945 esiintyi Euroopan itärintamalla pilkkukuumetta, joka aiheutti merkittäviä miehistötappioita ja myös paljon uhreja sotatoimialueiden siviiliväestön keskuudessa. Tautia oli yleisesti vanki- ja keskitysleireillä.

Suomalaisissa sotajoukoissa pilkkukuumetta on esiintynyt toistuvasti vuosisatojen aikana, mutta tilastot ovat monista syistä epäluotettavia. Ruotsin ja Venäjän välisessä sodassa vuosina 1555–1557 esiintyi Viipuriin koottujen joukkojen keskuudessa syksystä 1555 vaikeaa kulkutautia, ainakin pilkkukuumetta ja mahdollisesti myös punatautia. Kuningas Kustaa Vaasa pyysi silloin kirjeitse apua Tukholmasta hovilääkäriltään Johan Coppilta, joka antoikin niitä pariin eri otteeseen. Epidemian aikana Viipurissa kuoli vuosina 1555–1556 arviolta 700–800 miestä noin 7000:sta.

Pilkkukuumeen nimiongelmat

Pilkkukuumeen historian seuraamista vaikeuttaa se, että taudista käytettiin eri maissa ja eri aikoina hyvin monenlaisia nimityksiä. Pilkkukuume-epidemiat olivat erityisen tavallisia sotavuosina ja nälänhädän aikoina, jolloin väestön liikehtiminen oli runsasta. Taudin eräänä nimenä olikin siitä syystä febris ochlotica (kreik. okhlos, kansanjoukko). Se tunnettiin myös nimillä sotakuume, leirikuume, kenttäkuume, laivakuume, vankilakuume, nälkäkuume ja sairaalakuume. Eräät taistelukentät ovat myös antaneet taudille nimensä, esim. Unkarinkuume ja Kriminkuume.

Ranskalainen François Boissier de Sauvages (1706–1767) alkoi 1760-luvulla käyttää pilkkukuumeesta nimitystä typhus, jonka hän otti silloin laatimaansa tautinimistöön. Alkujaan kreikan kielen sana typhos tarkoittaa savua ja höyryä, taudin nimen yhteydessä tajunnan samentumista ja sekavuutta. Tyyfuksen (typhus) tautinimikkeen takaa paljastui vähitellen useampia samantapaisin oirein esiintyviä tauteja.

Tyyfukseksi nimetyssä taudissa havaittiin jo varhain kaksi eri muotoa, vaikeampi ja lievempi, joita kutsuttiin Keski-Euroopassa nimillä typhus gravior ja mitior. Typhus gravior oli useimmiten pilkkukuumetta, joka sai sittemmin nimen typhus exanthematicus. Sen aiheuttama kuolleisuus oli 10–40 % sairastuneista.

Typhus mitior oli samantapaisin oirein esiintyvä, mutta lievempi tauti, jossa kuolleisuus oli vain noin 5–20 % sairastuneista. Typhus mitiorista erottui pian kaksi tautityyppiä, joille annettiin nimet typhus abdominalis ja typhus recurrens. Typhus abdominaliksen (suom. lavantauti) nimi johtui siitä, että taudissa oli vatsaoireita (latin. abdomen, vatsa) selvästi enemmän kuin tyyfuksen muissa muodoissa. Typhus abdominaliksessa kuolleisuus oli 5–20 % sairastuneista.

Tyfus recurrens oli typhus exanthematicuksen tavoin leviävä ja usein jopa sen kanssa samanaikaisesti esiintyvä tauti, jossa kuolleisuus oli 5–10 % sairastuneista. Siitä alettiin 1840-luvulta alkaen käyttää nimitystä febris recurrens, engl. relapsing fever, saks. Rückfallfieber, ruots. återfallsfeber ja suom. toisintokuume.

Suomessa korkeakuumeisesta tyyfuksesta käytettiin kansanomaista nimitystä polttotauti (ruots. brännfeber). Piirilääkäreiden virkakertomuksissa 1800-luvulla ei useinkaan mainittu tyyfuksen kohdalla tarkemmin sen laatua. Se saattoi käydä ilmi vain jostakin yksittäisestä lauseesta tai oireiden kuvauksesta. Jos tyyfus mainittiin ilman lisämääreitä, tarkoitti se 1800-luvun lopulle saakka yleensä pilkkukuumetta ja siitä eteenpäin lavantautia. Kirkonkirjojen kuolleiden luetteloissa typhus abdominalis oli tavallisesti ruotsiksi nervfeber, suomeksi hermokuume tai lavantauti. Pilkkukuume puolestaan oli useimmiten ruotsiksi rötfeber, suomeksi mätäkuume. Nimityksiä käytettiin kuitenkin epäjohdonmukaisesti ja väärin.

Tyyfuksen nimiongelmat ovat jatkuneet eri kulttuurien välillä nykyaikaan saakka. Pilkkukuumeesta eli typhus exanthematicuksesta tuli Ranskassa fièvre typhoïde, Espanjassa fiebre tifoidea, Italiassa febbre petecchiale, Saksassa Fläckfieber tai Hungertyphus, Ruotsissa fläcktyfus jne. Ne tarkoittavat siis sekavuutta aiheuttavaa kuumetta tai pilkkukuumetta.

Tyyfuksella alettiin Manner-Euroopassa vähitellen tarkoittaa nimenomaan typhus abdominalista eli lavantautia. Se oli Saksassa Typhus, Bauchtyphus tai Abdominaltyphus, Ranskassa typhus, Italiassa tifo, Espanjassa tifus, Ruotsissa tyfus jne. Brittein saarilla kehitys oli päinvastainen. Siellä tyyfuksella tarkoitettiin typhus exanthematicusta eli pilkkukuumetta ja lavantaudista tuli siellä typhoid fever. Sama käytäntö siirtyi myös Yhdysvaltoihin.

Tyyfuksen monista nimistä on ollut seurauksena sekaannuksia ja väärinymmärryksiä varsinkin historiallisissa esityksissä. Kun historian tutkijat ovat lukeneet 1700-ja 1800-luvun mannereurooppalaisen kulttuurin asiakirjoja, he ovat kääntäneet sanan tyyfus nykyajan sanakirjojen mukaan ilman muuta lavantaudiksi, vaikka sillä todennäköisesti onkin tarkoitettu pilkkukuumetta. Väärin ymmärryksiä on syntynyt myös mannereurooppalaisessa ja angloamerikkalaisessa käytännössä vallitsevan eron vuoksi.

Pilkkukuumeen diagnostiikka

Ranskalainen kliinikko Pierre-Charles-Alexandre Louis (1787–1872) erotti vuonna 1826 selvästi typhus exanthematicuksen eli pilkkukuumeen ja typhus abdominaliksen eli lavantaudin taudinkuvat mm. ruumiinavauslöydösten perusteella. Jälkimmäiselle taudille olivat ominaisia ohutsuolen seinämässä olevien Peyerin imusolmukkeiden turvottumat ja verta vuotavat haavaumat. Samoin Louis'n maanmies Pierre-Fidéle Bretonneau (1778–1862) kuvasi vuonna 1850 pilkkukuumeen ja lavantaudin väliset eroavaisuudet. Sekaannuksia mainittujen "tyyfuksien" välillä esiintyikin varsin yleisesti juuri 1850-luvulle saakka.

Pilkkukuumeen aiheuttajan löytäminen kesti kauemmin ja siihen oli osaksi syynä sen pieni koko, jonka vuoksi se oli mikroskoopilla vaikeasti havaittavissa. Venäläinen lääkäri Motschukowsky tartutti vuonna 1901 pilkkukuumeen itseensä veriteitse. Espanjalainen Cortezo epäili jo vuonna 1903 täitä pilkkukuumeen kantajiksi. Ranskalainen Charles-Jules-Henri Nicolle (1866–1936) ratkaisi lopulta arvoituksen. Hän tartutti ensin vuonna 1909 veriteitse pilkkukuumeen apinoihin ja marsuihin, ja vuonna 1910 hänen onnistui tartuttaa tauti simpansseihin siirtämällä niihin vaatetäitä pilkkukuumetta sairastavista ihmisistä. Böömiläinen Stanislaus von Prowazek (1875–1915) löysi vihdoin vuonna 1910 taudin pilkkukuumeen aiheuttajan mikroskooppisesti täiden ruoansulatuskanavan epiteelistä. Aivan samoihin aikoihin yhdysvaltalainen Howard Taylor Ricketts (1871–1910) löysi pohjoisamerikkalaisen pilkkukuumeen eli Kalliovuorten kuumeen aiheuttajan.

Näin oli viimein varmistettu, että pilkkukuume oli vaatetäiden levittämä, mikrobin aiheuttama tauti. Täi saa tartunnan imiessään verta sairaasta ihmisestä. Taudinaiheuttajat pesivät täin suolessa ja erittyvät täin ulosteiden mukana. Ihminen saa tartunnan täin ulosteista ihon kautta, raapiessaan ihoa täin puremien aiheuttaman kutinan seurauksena. Tauti voi levitä pölyssä myös hengitysteiden ja silmien sidekalvojen kautta.

Pilkkukuumeen ja Kalliovuorten kuumeen aiheuttajat olivat gramnegatiivisia minibakteereita, joille annettiin Rickettsin mukaan lajinnimi riketsia. Pilkkukuumeen aiheuttajasta tuli da Rocha-Liman ehdotuksesta vuonna 1916 Rickettsia prowazekii ja Kalliovuorten kuumeen aiheuttajasta Rickettsia rickettsii. Edmund Weil (1879–1922) ja Arthur Felix (1887–1956) kehittivät vuonna 1916 agglutinaatiokokeen (katso kirjoitusta Brill-Zinsser -tyyppinen pilkkukuume) pilkkukuumeen toteamiseksi. Rokote pilkkukuumetta vastaan kehitettiin vasta toisen maailmansodan aikana, mutta se ei ollut odotuksia vastaava. Myöhemmin on kehitetty hyvä inhaloitava rokote.

Vasta 1980-luvulla todettiin, että Rickettsia prowazekiin ylläpitäjänä luonnossa on ainakin pohjoisamerikkalainen siipiorava ja sen täi. Tästä kierrosta tauti voi siirtyä ihmiskiertooon.

Pilkkukuumeesta tunnetaan myös harvinainen Brill-Zinsserin tautimuoto, joka syntyy aikaisemmin sairastetun taudin puhjetessa uudelleen vuosien kuluttua. Tätä erikoista tautia kuvataan erillisessä kirjoituksessa Brill-Zinsser -tyyppinen pilkkukuume.

Edellä selostetun, epidemioina esiintyvän pilkkukuumeen ohella tunnetaan myös lievempi ns. endeeminen pilkkukuume, jota esiintyy jatkuvasti eri puolilla maapalloa heikoissa sosiaalisissa oloissa, varsinkin kaupunkien slummeissa ja satama-alueilla. Endeemisen pilkkukuumeen (engl. murine typhus tai flea-borne murine typhus) aiheuttaa Rickettsia mooserii, jota tavallisimmin rottakirput (Xenopsylla cheopis) levittävät rotista ja muista jyrsijöistä. Tauti voi olla hoitamattomana hengenvaarallinen vanhoilla ihmisillä.

Taistelu pilkkukuumetta vastaan

Käsitys miasmasta kulkutautien aiheuttajana ohjasi myös niiden ehkäisyä aina 1800-luvun puoliväliin saakka. Tauteja aiheuttavaa ilman epäterveellisyyttä osoittivat yleisen käsityksen mukaan hajut ja höyryt. Sen vuoksi pyrittiin välttämään asuin- ja leiripaikkojen valitsemista mm. soiden läheltä. Tuulisia paikkoja, joissa ilma vaihtui, pidettiin terveellisinä.

Kokemukset osoittivat, että kasarmit, vankilat, laivat ja sairaalat olivat paikkoja, joissa usein esiintyi kuumetauteja. Ne olivat kaikki paikkoja, joissa tilanahtaus oli suurta ja hygienia huonoa. Yleensä niissä vallitsi kuvausten mukaan tunkkainen lian haju. Asiantuntijoiden mukaan mm. pilkkukuume aiheutui huoneissa olevan miasmaattisen ilman sisään hengittämisestä.

Pilkkukuume on ollut aikaisemmin yleinen sairaus myös siviiliväestön keskuudessa. Sitä on esiintynyt lähes jatkuvasti pieninä epidemioina. Suuria epidemioita on syntynyt varsinkin poikkeusaikoina, jolloin sotajoukkoja ja suuria ihmismääriä on ollut liikkeellä esim. sotien ja nälänhädän johdosta. Näissäkin tilanteissa asumisen ahtaus on ollut tärkeä taudin tarttumista edistävä tekijä.

Miasman kannalla oli myös Britannian laivaston ylilääkäri John Pringle (1707–1782), joka kiinnitti huomiota kulkutautien suuriin tuhoihin sotajoukoissa ja varsinkin laivastossa. Hän oli kokemustensa perusteella sitä mieltä, että vankilakuume ja sairaalakuume olivat yksi ja sama tauti. Hän arveli taudin leviämisen osasyyksi sen, että sairaista ihmisistä erkani myrkyllisiä huuruja. Pringle ryhtyi tarmokkaisiin toimenpiteisiin sotilaiden asuinolojen parantamiseksi. Hänen tärkein teoksensa oli "Observations on the Diseases of the Army" vuodelta 1752. Hän pyrki parantamaan sairaaloiden ilmaa tehostamalla tuuletusta, lisäämään leirien hygieniaa parantamalla likavesien johtamista ja käymälöitä sekä välttämään soiden läheisyyttä. Tuuletuksen aate levisi myös Ruotsiin, jossa Triewald kehitti samoihin aikoihin erityisiä tuulettimia laivoihin.

Skotlantilainen laivaston lääkäri James Lind (1716–1794) oli kaikesta päätellen oikeilla jäljillä pilkkukuumeen tartunnan suhteen. Hän määräsi kuumentamaan vastapestattujen, tavallisesti vaatetäitä kuhisevista vankiloista tulleiden matruusien vaatteet leivinuunissa, ja onnistui siten estämään pilkkukuumeen leviämisen laivojen miehistöihin.

Epidemioiden analyyttistä tarkastelua alettiin soveltaa pian myös muihin kulkutauteihin. Yhdysvaltojen Philadelphiassa William Wood Gerhard (1809–1872), aikaisemmin mainitun Louis'n oppilas, päätteli jo vuonna 1837, että pilkkukuume oli selvästi ihmisestä toiseen tarttuva tauti, johon sairastui kaiken ikäisiä ihmisiä. Lavantaudissa tartunta oli selvästi toisen tyyppistä, sillä siihen sairastuneet olivat yleensä nuoria ja pari kuukautta aikaisemmin muualta kaupunkiin muuttaneita ihmisiä. Lontoossa vuosina 1847–1849 pitkään kestäviä kuumetauteja tutkinut William Jenner (1815–1898) vahvisti myös, että pilkkukuumetta sairastavat olivat yleensä olleet kosketuksessa johonkin aikaisempaan tapaukseen.

Myös William Budd (1811–1880) tutki Isossa-Britanniassa pilkkukuumeen ja lavantaudin epidemioiden luonnetta 1850-luvun loppupuolella. Pilkkukuumetta esiintyi epäsäännöllisesti suurina epidemioina, useimmiten pula-aikoina ylikansoitetuissa suurissa kaupungeissa ja teollisuuskeskuksissa köyhien ja työttömien keskuudessa. Lavantautia puolestaan esiintyi yleensä toistuvina pieninä ja rajoitettuina epidemioina asutuskeskuksissa kaikissa sosiaaliryhmissä, enimmäkseen loppukesällä ja syksyllä.

Näihin aikoihin osui myös englantilaisen sairaanhoitajan Florence Nightingalen (1820–1910) toiminta sairaaloiden hygienian kehittämiseksi. Hän teki kesän alussa 1855 tarkastusmatkan Krimin sodan eli Itämaisen sodan rintamalle. Hän sairastui siellä hengenvaarallisesti "Krimin kuumeeseen" (pilkkukuumeeseen) ja oli useita viikkoja heikkona toipilaana. Lääkärit ja muu terveydenhuollon henkilökunta olivatkin käytännön kokemusten mukaan suuressa vaarassa sairastua tautiin.

Florence Nightingale organisoi brittiläisten sotajoukkojen sairaalatoiminnan uudelleen. Hänen toimenpiteittensä ansiosta tarttuvien tautien ja sotavammojen aiheuttamat miehistötappiot vähenivät brittisotilaiden keskuudessa vuosien 1853–1856 Krimin sodan loppuaikana aivan ratkaisevasti. Nightingalen toiminta osoitti, miten suuri merkitys hygienian ylläpitämisellä ja hyvällä hoitotavalla oli sairaalahoidon tuloksille sekä haavoittuneiden että sairaiden kohdalla.

Suomessa voidaan ottaa esimerkiksi pilkkukuumeen esiintyminen vuoden 1868 nälkävuoden aikana. Nälänhädästä alkanut väestön liikehdintä kohden Etelä-Suomea oli tärkeä syy epidemian kehittymiselle. Pilkkukuumeen ohella silloin esiintyi samanaikaisesti toisintokuumetta, joka oli myös vaatetäin levittämä sairaus. Vuoden 1868 aikana kuolleisuus oli Suomessa 79 o/oo eli noin kaksinkertainen tavanomaiseen tasoon verrattuna. Ylimääräisestä kuolleisuudesta arvion mukaan noin puolet aiheutui pilkkukuumeesta ja osaksi toisintokuumeesta. Viime mainittuja tauteja ei pystytty silloin tilastoimaan erikseen.

Suomessa lääkintätoimen pääjohtaja K. F. von Willebrand esitti huomioitaan vuoden 1868 vuosikertomuksessa seuraavaan tapaan: "Yksityisissä kodeissa tauti kohtasi erittäinkin keittiöpalvelijoita tai niitä, jotka keittiöissä jakoivat ruoka-annoksia; niinikään pappeja, lääkäreitä, sairaanhoitajia ja yleensä niitä, jotka virkavelvollisuudesta tahi armeliaisuuden toimissa joutuivat välittömään yhteyteen kerjäävien kanssa. Moni jalo kansalainen, joka alttiudella toimi väliaikaisten sairashuoneiden järjestämisessä tai muissa armeliaisuuden laitoksissa, vaipui kuolemaan tuossa suuressa taistelussa maan yleistä hätää torjuessaan." Samalla voidaan mainita, että maassa potilaita hoitaneista 105 lääkäristä 30 sairastui ja 8 kuoli vuoden 1868 aikana.

Taistelu pilkkukuumetta vastaan voitettiin käytännössä vasta 1910-luvulla, kun vaatetäi oli todettu taudin levittäjiksi. Sama koski täiden levittämää toisintokuumetta. Täit voitiin tuhota vaatteista kuumakäsittelyllä, mihin riitti hyvin yli 70 asteiseksi lämmitetty sauna. Rintamaolosuhteissa menetelmä jäi kuitenkin usein puutteelliseksi, sillä käytettävissä ei ollut riittävän suuria ja tehokkaita kuumennuslaitoksia tuhansien miesten vaatetusta ajatellen. Saunakulttuuriin tottuneet suomalaiset selviytyivät ongelmista paremmin. Suomessa ei esiintynyt pilkkukuumetta talvisodan aikana vuosina 1939–1940. Vuonna 1941 alkaneen jatkosodan alussa oli varauduttu pilkkukuumetta vastaan rakentamalla siirrettäviä täisaunoja ja -kaappeja. Varotoimet olivat aluksi riittämättömiä ja vuoden 1942 keväällä puhkesi pilkkukuume-epidemia venäläisten sotavankien leireillä. Laajan "täisodan" avulla saatiin pilkkukuumeen leviäminen rintamajoukkoihin ja kotirintaman siviiliväestöön kuitenkin estetyksi. Asiasta on kotisivuilla erillinen kirjoitus "Täisota Suomessa jatkosodan aikana vuosina 1941–1944".

Hyönteismyrkyt kohosivat 2. maailmansodan aikana tärkeään asemaan vaatetäiden hävittämisessä. Saksalainen Ottmar Zeidler oli keksinyt jo vuonna 1872 uuden kemiallisen aineen, di-kloori-di-fenyyli-tri-kloori-etaanin eli DDT:n. Sveitsiläinen Paul Müller totesi vuonna 1937 Baselissa, että DDT:tä voitiin käyttää kasvituholaisten hävittämiseen. Kemiantehdas Geigy valmisti sitä vuodesta 1939 nimellä Gesarol. Hermann Mooser totesi aineen tehoavan loishyönteisiin ja mm. vaatetäihin. Aine oli käytössä vuodesta 1942 nimellä Neocid. Koska DDT:llä ei silloin todettu mitään haittavaikutuksia ihmisellä, otettiin aine yleiseen käyttöön täiden hävittämiseksi mm. sotajoukkojen keskuudessa.

Vasta vuonna 1948 keksittiin ensimmäinen tetrasykliiniryhmän antibiootti, klooritetrasykliini eli Aureomycin, joka tehosi myös pilkkukuumeen aiheuttajaan. Nykyään pilkkukuumeen hoitona käytetään tavallisimmin tetrasykliiniä tai doksisykliiniä. Lääkityksen ja parantuneiden hoitomenetelmien ansiosta kuolleisuus pilkkukuumeeseen on nykyään vain noin 5 %. Osa kuolleisuudesta johtuu hoidon viivästymisestä.

Alkuperäinen kirjoitus on valmistunut joulukuussa 2000. Lyhennetty ja tarkistettu helmikuussa 2003. Lisätty Suomessa vuonna 1868 esiintynyttä epidemiaa koskevat tiedot marraskuussa 2005. Tarkistettu eräitä henkilötietoja helmikuussa 2006. Kesäkuussa 2007 tarkistettu pilkkukuumetta vastaan käytävästä taistelusta kertovaa kappaletta.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: [The] History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Societas Scientiarum Fennica. Helsinki 1975.

Bunym, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine 1–2. Routledge, London and New York. First published 1993. Reprinted Great Britain 1994

Klemola, Erkki: Pilkkukuume Suomessa ja Itä-Karjalassa vuosina 1942–1944. Duodecim 1948 (Vol. 64): 1: 1–23.

Lindén, A. ja Taipale, E.: Sotaväen lääkintähuolto Ruotsi-Suomessa vuosina 1500–1809 Suomen kannalta tarkasteltuna. Sotahistoriallinen Aikakauskirja no 2 1982: 2–51. (Eripainos)

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1950

Mäkelä, O. ym. (toim.): Lääketieteellinen mikrobiologia. 6. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Jyväskylä 1993

Lisäys kirjallisuuteen maaliskuussa 2006:

Laurent, H.: Suuri täisota. Pilkkukuumeen torjunta Suomessa jatkosodan aikana 1941–1944. Pro Gradu -tutkielma, Helsingin yliopiston Yhteiskuntahistorian laitos. Tammikuu 2006. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/yhtei/pg/laurent/

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON