Arno Forsius

Toisintokuume eli febris recurrens

Antiikin ajoista lähtien on tunnettu korkeakuumeinen tauti, johon liittyi tajunnan hämärtymistä ja josta käytettiin sen vuoksi nimeä tyyfus (kreik. typhos, savu, höyry, sameus). Vähitellen taudissa voitiin erottaa kolme tautia, joille annettiin nimet typhus exanthematicus (pilkkukuume), typhus recurrens (toisintokuume) ja typhus abdominalis (lavantauti). On hyvin todennäköistä, että huomattava osa mm. sotajoukkojen sairastamista epidemioista ("leirikuume", "kenttäkuume", "sotakuume" jne.) on ollut toisintokuumetta joko yksinään tai samanaikaisesti pilkkukuumeen kanssa. Typhus (tyyfus) -sanan käyttö on muodostunut eri kulttuureissa erilaiseksi. Tyyfus ilman lisämääreitä tarkoittaa nykyään Manner-Euroopan kielissä lavantautia ja englanninkielisissä maissa pilkkukuumetta. Sen vuoksi Manner-Euroopassa tyyfuksen kaltaisella taudilla (febris tyfoidea) tarkoitetaan pilkkukuumetta ja englannin kielessä lavantautia.

Toisintokuumeeseen viittaava tauti esiintyy jo Hippokrateen kirjoituksissa. Roomalaisen Celsuksen kuvaama febris recidiva (uusiutuva kuume) on mahdollisesti ollut toisintokuume. Vasta dublinilainen Rutty kuvasi taudin vuonna 1739 tarkasti. ja Wilhelm Griesinger (1817–1868) antoi sille Tübingenissä vuonna 1857 nimen febris recurrens. Irlannissa oli perunaruton aiheuttamina nälkävuosina 1847–1850 laaja toisintokuumeen epidemia, jolloin tautiin sairastui ainakin 737 000 asukasta, joista 44 000 kuoli. Murchison antoi silloin taudille nimen relapsing fever (uusiutuva kuume), jota käytetään yhä englannin kielessä. Saksalainen Wilhelm Griesinger (1817–1868) puolestaan antoi sille Tübingenissä vuonna 1857 nimen febris recurrens, jota käytetään Manner-Euroopan maissa. Euroopassa oli vuosina 1868-1873 viimeinen laaja epidemia, joka kulki rinnan pilkkukuumeen kanssa. Silloin toisintokuumetta ja pilkkukuumetta oli Suomessakin runsaasti ja niihin kuoli meillä vuonna 1868 yhteensä kymmeniä tuhansia ihmisiä. Monissa maissa tautia esiintyi vielä kauan ja esim. Venäjällä ilmoitettiin vuosina 1918–1922 noin 4 milj. tapausta. Pohjois-Afrikassa on todettu tautia vielä 1930–1940 -luvuilla satoja tuhansia tapauksia. Tautia on ollut myös Aasiassa laajoilla alueilla.

Epideeminen toisintokuume (febris recurrens, engl. relapsing fever) on spirokeettoihin kuuluvan bakteerin aiheuttama sairaus, jota ensisijaisesti vaatetäit ja toisinaan myös päätäit, satiaiset ja luteet levittävät sairaista ihmisistä toisiin. Toisintokuumeen aiheuttajat voivat siirtyä täinaaraista niiden muniin ja sitä kautta munista kuoriutuviin nuoruusmuotoihin. Sen vuoksi täin kaikki kehitysvaiheet voivat toimia toisintokuumeen levittäjinä.

Toisintokuumeen aiheuttajan löysi saksalainen Otto Obermeier (1843–1873) vuonna 1868, mutta hän julkaisi havaintonsa vasta vuonna 1873. Se oli pernaruton aiheuttajan jälkeen toisena löydetty mikrobi taudinaiheuttajana. Obermeier antoi bakteerille nimen Spirillum febris recurrentis, mutta jo seuraavana vuonna Hermann Lebert (1813–1878) antoi sille nimen Borrelia recurrentis. Odessassa Minch ruiskutti itseensä vuonna 1874 toisintokuumetta sairastavan verta ja sairastui taudille tyypillisesti. Carl Flügge (1847–1923) osoitti jo vuonna 1891, että vaate- ja päätäit levittävät tautia. Samaan tulokseen tulivat Emile Sergent (1867–1943) ja Foley vuonna 1908. Myös pilkkukuume leviää samalla tavalla ja sen vuoksi nämä taudit ovat usein esiintyneet samanaikaisina epidemioina.

Ensimmäiset varmat toisintokuumetapaukset Suomessa todettiin vuonna 1866 Hämeenlinnassa, jonne tauti oli tullut venäläisten kasakoiden mukana Etelä-Venäjältä. Tauti levisi Suonenlinnaan ja Helsinkiin jo samana vuonna. Erityisen runsaasti toisintokuumetta oli vuonna 1868. Epidemia lakkasi 1870-luvun alussa, mutta uusi aalto ilmaantui vuosina 1876–1877. Seuraavat epidemiat todettiin vuosina 1917 ja 1918, mutta sen jälkeen tautia ei ole esiintynyt Suomessa.

Epideeminen toisintokuume alkaa keskimäärin viikon kuluttua tartunnasta, mutta itämisaika voi olla 2–15 vrk. Tauti puhkeaa äkillisellä korkealla kuumeella, johon liittyy vilutusta, voimakasta päänsärkyä, lihas- ja nivelkipuja, sydämen lyönnin nopeutumista ja ensimmäisenä päivänä hikoiluvaiheita. Muina oireina esiintyy pahoinvointia, oksennuksia, silmien valonarkuutta, huimausta ja toisinaan nenäverenvuotoja. Alkuvaiheessa iholla on punoitusta ja myöhemmin vartalolle ja rajojen alueelle voi ilmaantua punoittavia läiskiä. Lisäksi voi esiintyä keltaisuutta kuumeen aikana ja varsinkin sen jälkeen, jolloin myös maksa on usein laajentunut. Korkean kuumeen yhteydessä on usein huimausta ja tajunnan sekavuutta. Unettomuus on yleinen oire ja lisäksi esiintyy kosketustunnon yliherkkyyttä. Ruokahaluttomuus on tavallista, samoin ummetus, mahakivut ja verenvuodot ruoansulatuskanavasta.

Kuumevaihe kestää tavallisesti viikon, joskus vain muutaman päivän tai 10–14 päivää. Sen jälkeen kuume laskee nopeasti normaaliksi ja silloin esiintyy voimakasta hikoilua. Kuumeetonta aikaa kestää 3–7 päivää ja sen jälkeen seuraa uusi kuumevaihe, joka on usein ensimmäistä lievempi, mutta se voi olla myös vaikeampi. Sitä voi seurata kuumeettoman väliajan jälkeen vielä yksi tai pari kuumevaihetta, jotka ovat yleensä edellisiä lievempiä. Taudista toipuminen voi kestää hoitamattomana 6–8 viikkoa. Lisätauteina voi esiintyä keuhkokuumeita, silmä- ja korvatulehduksia, imusolmukkeiden ja sylkirauhasten tulehduksia, niveltulehduksia ja munuaistulehduksia. Pysyvinä haittoina voi jäädä halvauksia tai muita hermostollisia oireita. Kuolleisuus toisintokuumeessa on ollut hoitamattomissa tapauksissa 2–10 %, lapsilla, vanhuksilla, heikoilla ja aliravituilla jopa 50–60 %. Löwenthal ja Gabritochewsky käyttivät 1900-luvun alkutaitteessa taudin hoitoon hevosissa valmistettua immuuniseerumia, jolla saatiin aikaan 40 %:n vähennys kuolleisuudessa.

Tauti voitiin sekoittaa useihin muihin korkeakuumeisiin tauteihin, mm. pilkkukuumeeseen, lavantautiin, Weilin tautiin (Leptospirosis icterohaemorrhagica), dengue-kuumeeseen, keltakuumeeseen, malariaan, influenssaan ja alkavaan isorokkoon. Diagnoosin varmistamisessa voitiin käyttää apuna bakteerivärjäystä ja -viljelyä sekä serologisia tutkimuksia. Wassermannin reaktio (WaR) kuppataudin toteamista varten antoi toisintokuumeen kuumeisessa vaiheessa väärän positiivisen tuloksen.

Toisintokuume on ensimmäinen bakteeritauti, johon on kokeiltu menestyksellä kemoterapeuttista lääkehoitoa. Paul Uhlenhuth (1870–1957) havaitsi työtovereineen vuonna 1907, että alkueläimen aiheuttaman unitaudin hoitoon käytetty arseeniyhdiste atoksyyli tehosi koe-eläimillä myös toisintokuumeeseen. Sen vuoksi Paul Ehrlich (1854–1915) suuntasi tutkimuksensa erityisesti juuri arseeniyhdisteisiin, löytääkseen kuppatautia aiheuttavaan spirokeettaan (Treponema pallidum) vaikuttavan lääkkeen. Työn tuloksena kehitettiin ensin arsfenamiini vuonna 1907 ja siitä edelleen neoarsfenamiini vuonna 1911. Nämä lääkkeet tehosivat hyvin kuppatautiin ja erikoisen hyvin toisintokuumeeseen, jossa hoidoksi riitti tavallisesti yksi ainoa ruiske. Myös useat nykyaikaiset antibiootit parantavat toisintokuumeen nopeasti. Sairastettu toisintokuume antoi vain lyhytaikaisen vastustuskyvyn, jonka kesto oli parista kuukaudesta enintään vuoteen. Taudin ehkäisemisessä vaatetäiden hävittämisellä on tärkeä osuus.

Subtrooppisissa ja trooppisissa maissa on jatkuvasti esiintyvää endeemistä toisintokuumetta, jota levittävät puutiaiset. Ranskalainen Dupré kuvasi vuonna 1809 persialaisen toisintokuumeen ja David Livingstone (1813–1873) vuonna 1857 afrikkalaisen toisintokuumeen, joita he pitivät punkkien aiheuttamina. Livingstonen kuvaama "human tick disease" tunnetaan nykyään nimellä "tick-borne (endemic) relapsing fever". Joseph Everett Dutton (1874–1905) ja Todd osoittivat Kongossa vuonna 1903, ja samana vuonna myös Robert Koch (1843–1910), että endeeminen "tick-borne relapsing fever" oli Ornithodoros moubata -puutiaisen levittämä tauti ja että se siirtyi puutiaisissa niiden munien välityksellä ainakin kahteen seuraavaan puutiaissukupolveen. Afrikkalaisen toisintokuumeen aiheuttavalle spirokeetalle on annettu nimeksi Borrelia duttoni. Toisintokuumetta aiheuttavat myös muut Borrelia-lajit, kuten mm. Borrelia persica, berbera, venezuelensis, turicatae ja hermsii. Sen siirtäjinä toimivat monet pehmeisiin puutiaisiin kuuluvat Ornithodoros -lajit, moubatan lisäksi mm. erratious, papillipes, tholozani, marocanus, venezuelensis, talaje ja turicata. Yhdysvalloissa toisintokuumetta levittävä puutiainen Ornithodoros parkeri asustaa pöllönpesissä ja levittää sitä pöllöihin.

Katso myös kirjoitusta "John Donne (1572–1631) – pohdiskeluja sairasvuoteella", jossa kerrotaan toisintokuumeen aiheuttamista oireista ja taudin hoidosta 1600-luvun alkupuolella.

Kirjoitus on valmistunut lokakuussa 2003.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: The History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

[The] Encyclopædia Britannica. Eleventh Edition. Vol. 23. New York 1911.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1950.

Møller, K. O.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for rationel farmakoterapi. 3. Udgave. Nyt Nordisk Forlag Arnold Busk. Kjøbenhavn 1946.

[The] New Encyclopædia Britannica. 15 th Edition. Vol. 9. Reprinted 1990.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON