Arno Forsius

Tyyfuksen eri lajit

Tyyfuksella tarkoitettiin aikoinaan yleisesti korkeakuumeista, hengenvaarallista tautia, johon liittyi tajunnan samentumista sekä iho- ja vatsaoireita. Kreikan kielen sana typhos tarkoittaa savua, höyryä tai "höyrypäisyyttä" vaikean kuumetaudin aiheuttaman sekavuuden ilmauksena. Tyyfuksen taudinkuvassa oli havaittu aikaisemmin kaksi eri muotoa, vaikeampi ja lievempi, joita kutsuttiin Keski-Euroopassa nimillä typhus gravior ja mitior. Vasta myöhemmin erotettiin kolme eri tyyfustautia, typhus exanthematicus eli pilkkukuume, typhus recurrens eli toisintokuume ja typhus adominalis eli lavantauti.

Typhus gravior oli yleensä typhus exanthematicus, jonka aiheuttama kuolleisuus oli 10—40 % sairastuneista. Typhus mitior käsitti typhus recurrensin ja abdominaliksen, mutta siihen kuului myös muita samantapaisia kuumetauteja, kuten paratyyfus ja muut salmonellataudit sekä bruselloosi eli febris undulans. Typhus recurrensissa sairastuneista kuoli 5—10 % ja typhus abdominaliksessa 5—20 %. Tyyfyksen eri muotojen ja niitä muistuttavien tautien tunnistamisessa oli aikaisemmin turvauduttava lähinnä kuumeen, vatsaoireiden sekä ihottuman esiintymiseen ja luonteeseen.

Pilkkukuume-epidemiat alkoivat useimmiten talvikauden aikana ja ne olivat erityisen tavallisia sotavuosina ja nälänhädän aikoina, jolloin väestön liikehtiminen oli runsasta. Taudin eräänä nimenä olikin siitä syystä febris ochlotica (kreik. okhlos, kansanjoukko). Siitä käytettiin epidemiaympäristön mukaan myös muita nimityksiä, kuten sotakuume, kenttäkuume, leirikuume, vankilakuume, laivakuume, nälkäkuume, sairaalakuume ja unkarinkuume. Typhus recurrens esiintyi samaan tapaan kuin pilkkukuuume ja usein samanaikaisesti sen kanssa. Typhus abdominalikselle ja muille salmonellataudeille oli ominaista esiintyminen erityisesti kesän lopulla ja syksyllä. Siitä syystä lavantautiryhmän taudeilla oli sellaisia nimiä kuin elokuunkuume, syyskuume ja saaristokuume. [Pilkkukuumetta on kuvattu laajasti kirjoituksessa Sodankäynti ja epidemiat.]

Vaikka tyyfuksen eri muodot oli jo varhain ymmärretty tarttuviksi, opittiin niiden aiheuttajat ja tartuntatavat tuntemaan vasta 1800-luvun lopulta lähtien bakteriologian ja serologian kehittyessä. Lavantauti leviää ruoansulatuskanavan kautta, pilkkukuume ja toisintokuume pääasiallisesti vaatetäiden välittämänä. Toisintokuumeen aiheuttajan (Borrelia recurrentis) löysi saksalainen Otto Obermeier (1843—1873) vuonna 1868. Se oli pernaruton aiheuttajan jälkeen toisena löydetty taudinaiheuttaja. Saksalaiset Karl Joseph Eberth (1835—1926) löysi vuonna 1880 lavantaudin aiheuttajan (Salmonella typhi). Pilkkukuumeen aiheuttajan (Rickettsia prowazeki) löysivät vuonna 1910 böömiläinen Stanislaus von Prowazek (1875—1915) ja yhdysvaltalainen Howard Taylor Ricketts (1871—1910).

Näiden tautien historian seuraamista vaikeuttaa se, että niistä käytettiin yleensä vain nimitystä tyyfus tai jotakin niiden monista kansanomaisista nimityksistä. Niinpä Suomessa puhuttiin aikaisemmin rutosta tai polttotaudista. Manner-Euroopassa tyyfuksella alettiin vähitellen tarkoittaa nimenomaan typhus abdominalista. Se oli Saksassa Typhus, Bauchtyphus tai Abdominaltyphus, Ranskassa typhus, Italiassa tifo, Espanjassa tifus ja Ruotsissa tyfus.

Pilkkukuumeesta tuli Saksassa Hungertyphus tai Fleckfieber, Italiassa febbre petecchiale ja Ruotsissa fläcktyfus. Eräissä kielissä pilkkukuume oli tyyfuksen kaltainen tauti, Ranskassa fièvre typhoïde ja Espanjassa fiebre tifoidea. Brittein saarilla kehitys oli päinvastainen. Siellä tyyfuksella tarkoitettiin nimenomaan typhus exanthematicusta eli pilkkukuumetta ja lavantaudista tuli siellä typhoid fever eli pilkkukuumeen tapainen kuume. Sama käytäntö siirtyi myös Yhdysvaltoihin. Kun typhus recurrens eli toisintokuume todettiin erilliseksi taudiksi, ruvettiin sitä nimittämään febris recurrensiksi. Sillä on nimenä saksassa Rückfallfieber, englannissa relapsing fever ja ruotsissa återfallsfeber.

Kun Suomessa tarkastellaan piirilääkäreiden kulkutauti- ja vuosikertomuksia 1800-luvulta, ei niissä tyyfuksesta kerrottaessa useinkaan mainita tarkemmin sen laatua. Se saattaa käydä ilmi vain jostakin yksittäisestä lauseesta tai oireiden kuvauksesta. Taudeista ruotsin- tai suomenkieliset nimitykset ajankohdan raporteissa ja kirkonkirjojen kuolleiden luetteloissa saattavat myös paljastaa niiden laadun. Typhus abdominalis oli tavallisesti ruotsiksi nervfeber ja suomeksi hermokuume tai lavantauti. Pilkkukuume puolestaan oli ruotsiksi rötfeber ja suomeksi mätäkuume tai polttotauti, joskus myös hermokuume. Tyyfys ilman lisämääreitä tarkoitti Suomessa yleensä 1800-luvun lopulle saakka pilkkukuumetta ja siitä eteenpäin lavantautia.

Tyyfuksen monista nimistä ja niiden epäjohdonmukaisesta käytöstä on ollut seurauksena sekaannuksia ja väärinymmärryksiä historiallisissa esityksissä. Kun historian tutkijat ovat lukeneet 1800-luvun tai vanhempia asiakirjoja, he ovat sanan tyyfus löydettyään kääntäneet sen melkeinpä säännönmukaisesti nykyajan sanakirjojen mukaan lavantaudiksi, vaikka sillä todennäköisesti on useimmiten tarkoitettu pilkkukuumetta. Samanlaisia väärin ymmärryksiä on syntynyt mannereurooppalaisten ja angloamerikkalaisten välillä kielten erilaisesta kehityshistoriasta johtuen. Tämä asia on edelleenkin syytä pitää mielessä tyyfusta käsittelevien kirjoitusten yhteydessä.

Katso myös kirjoituksia Oliko Ateenan rutto pilkkukuumetta? ja Turun kuume vuonna 1771.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1996: 11: 1247. Tarkistettu helmikuussa 2002.

Kirjallisuutta:

Cecil, R. L. (ed.): A Textbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company, Philadelphia and London, 1947.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin—München 1950.

Thukydides: Peloponnesolaissota I—II (Suom. J. A. Hollo, johdannon kirj. Holger Thesleff.) WSOY, Porvoo 1964.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON