Arno Forsius

Pehmeä sankkeri eli ulcus molle

Pehmeä sankkeri eli ulcus molle on sukupuoliteitse leviävä tauti, jonka aiheuttaja on bakteeri Haemophilus ducreyi. Tauti oli aikaisemmin varsin yleinen, Suomessa ns. kolmas sukupuolitauti kupan ja tippurin jälkeen. Nykyään tauti on harvinainen Suomessa ja Pohjoismaissa, mutta sitä esiintyy yhä lämpimän ilmaston maissa. Taudin nimenä on englannin kielessä soft sore tai chancroid, saksan kielessä der weiche Schanker.

Pehmeän sankkerin itämisaika on 2–3 vrk (1–12 vrk). Ensihaavauma, joita voi olla myös useampia samanaikaisesti, on tavallisimmin miehillä peniksessä esinahan alla, naisilla yleensä vaginassa, usein sen ulkosuulla, toisinaan sisällä kohdunkaulan seudussa. Haavauma voi olla myös muualla kuin sukuelimissä, esim. peräaukon ympäristössä, sormessa, poskessa tai kielessä. Taudin nimen mukaisesti tartuntapaikkaan syntyvä haavauma on pehmeä (ulcus molle, latin. ulcus, haavauma; mollis, pehmeä), erotuksena kuppataudin aiheuttamasta kovasta haavaumasta, ulcus durum (latin. durus, kova). Toinen ero näiden kahden taudin välillä on se, että pehmeän sankkerin haavauma on kivulias ja kupan haava kivuton. Pehmeä sankkeri voi esiintyä samanaikaisesti kupan kanssa, jolloin tartuntapaikkaan voi ilmaantua ns. sekahaavauma, ulcus mixtum. Englantilainen John Hunter (1728–1793), joka kuvasi kuppataudin aiheuttaman kovan haavauman, piti sitä ja pehmeän sankkerin haavaumaa saman taudin oireina. Taudit erotettiinkin toisistaan vasta 1800-luvun puolivälissä.

Pehmeän sankkerin ensihaavauma voi laajentua nopeasti esinahan alla, varsinkin heikossa yleiskunnossa olevilla. Silloin puhuttiin kuolioisesta haavaumasta (ulcus phagedaenicum). Ensihaavauman seurauksena ilmaantuu myös alueellisten imusolmukkeiden suurenemista, tavallisimmin siis nivustaipeissa (kreik. boubon, latin. bubo, nivusajos). Ne ovat naisilla harvinaisempia kuin miehillä. Imusolmukesuurentumat voivat tulehtua sekä erittää taudinaiheuttajia ja märkää. Tauti tarttuu haavoista ja niiden bakteeripitoisesta eritteestä. Myös oireettomia taudinkantajia on olemassa. Naisilla bakteereja on silloin emättimessä, miehillä virtsaputkessa.

Ulkonäkönsä perusteella pehmeän sankkerin haavauma voidaan sekoittaa eräiden muiden tautien aiheuttamiin muutoksiin. Tällaisia tauteja ovat kupan lisäksi esim. sukuelinten herpestauti, kurkkumätähaavauma, Lymphogranuloma venereum ("neekerisankkeri") ja Granuloma inguinale (donovanosis). Potilas onkin aina tutkittava samanaikaisen kuppataudin olemassaolon varalta. Silloin on otettava huomioon sekin mahdollisuus, että positiivinen kuppataudin verikoe (esim. Wassermann tai Sitolipin) voi johtua aikaisemmin sairastetusta kuppataudista.

Eräitä ihokokeita voidaan käyttää esim. nivustaipeissa esiintyvien imusolmukesuurentumien aiheuttajien varmistamiseen. Ito ja Reenstierna kehittivät aikoinaan tapettuja streptobakteereja sisältävällä uutteella suoritettavan ihokokeen, joka aiheutti myönteisen reaktion pehmeän sankkerin yhteydessä. Frei'n (Wilhelm Frei) ihokoe vuodelta 1925 oli puolestaan myönteinen lymphogranuloma venereumin yhteydessä.

Pehmeän sankkerin aiheuttajan löysi Pisassa ja Roomassa toiminut italialainen ihotautilääkäri Agosto Ducrey (1860–1940) vuonna 1889. Kyseisen bakteerin nimenä oli aikaisemmin Streptobacterium, koska tämä sauvanmuotoinen bakteeri eli "basilli" se näkyi mikroskooppisissa näytteissä ketjumaisissa riveissä. Besançon onnistui viljelemään bakteerin vuonna 1900. Myöhemmin taudin aiheuttajan todettiin kuuluvan Haemophilus -bakteereihin, jolloin sille annettiin keksijänsä mukaan nimi Haemophilus ducreyi. Tomasczewski onnistui vuonna 1903 saamaan aikaan taudinaiheuttajan puhdasviljelmällä haavauman käsivarteen ja imusolmukesuurentumat kainalokuoppaan. Reenstierna puolestaan aiheutti vuonna 1921 haavauman apinoille ja kaniineille, samoin Charles-Jules-Henri Nicolle (1866–1936) vuonna 1923. Mielenkiintoinen havainto oli aikoinaan, että pehmeä sankkeri parani nopeammin samanaikaisen malarian yhteydessä.

Pehmeä sankkeri on ilmeisesti ikivanha sairaus, vaikka se tunnistettiin erilliseksi sukupuolitaudiksi vasta 1800-luvun puolivälissä. Tautia on esiintynyt runsaasti samoina aikoina kuin muitakin sukupuolitauteja. Euroopassa ja muualla kehittyneissä maissa tauti väheni 1930-luvun puolivälistä alkaen voimakkaasti, koska silloin käyttöön otetut sulfavalmisteet tehosivat hyvin tautiin. Suomesta tauti hävisi lyhyessä ajassa lähes kokonaan. Pehmeää sankkeria tavataan nykyään yleisesti trooppisen ilmaston maissa ja sitä levittävät prostituoidut mm. Afrikan ja Aasian suurkaupungeissa. Tautia tavataan jatkuvasti myös Yhdysvaltojen ja Euroopan vilkkaissa satamakaupungeissa. Taudin aiheuttamat limakalvohaavaumat lisäävät HIV:n tartunnan riskiä ja edistävät siten HIV-tartunnan leviämistä.

Ennen kemoterapeuttisia ja antibioottisia lääkkeitä pehmeää sankkeria hoidettiin käsittelemällä haavaumaa paikallisesti esim. karbolihappoliuoksella tai siihen kostutetulla pellavanöyhdällä. Nivustaipeen märkivät imusolmukkeet avattiin tarvittaessa veitsellä ja puhdistettiin kaapimalla. Pehmeä sankkeri jätti jälkeensä haavaumien ja märkimisten paikalle arpeutumia, mutta yleensä taudista ei aiheutunut vakavia pysyviä haittoja.

Pehmeän sankkerin aiheuttava bakteeri Haemophilus ducreyi kehittyi vähitellen sulfavalmisteille vastustuskykyiseksi. Samoin myös erytromysiini menetti tehoaan. Nykyään hoitona käytetään 3–5 vuorokauden kuurina siprofloksasiinia tai vaihtoehtoisesti kerta-annoksena joko keftriaksonia tai atsitronia.

Kirjoitus on valmistunut marraskuussa 2005.

Kirjallisuutta:

Cecil, R. L. (ed.): A Textbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company, Philadelphia and London, 1947.

[The] Encyclopædia Britannica. Eleventh Edition. Vol. 1–28. New York 1910–1911.

Huovinen, P. ym. (toim.): Mikrobiologia ja infektiosairaudet, Kirjat I ja II. Kustannus Oy Duodecim, Helsinki. Jyväskylä 2003.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1950.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON