Arno Forsius

Lehmärokon historiaa

Lehmärokolla on ollut merkittävä vaikutus ihmiskunnan historiassa, sillä siitä kehitetyllä rokotuksella saatiin suuria väestömenetyksiä aiheuttanut isorokko taltutetuksi 1800-luvulla ja hävitetyksi kokonaan 1900-luvun puolivälin jälkeen. Lehmärokko oli aikaisemmin melko yleinen sairaus myös ihmisillä, mutta 1800-luvulla siitä tehtiin niukasti havaintoja. Nyt tautia on jälleen todettu eri puolilla Eurooppaa 1960-luvun lopulta alkaen ja Suomessakin yksi tapaus vuonna 2000.

Isorokko kiersi aikaisemmin väestöryhmien keskuudessa toistuvasti 5–6 vuoden tai viimeistään parinkymmenen vuoden väliajan jälkeen. Lähes kaikki tautia aikaisemmin sairastamattomat saivat tartunnan. Saksalainen sanalasku sanoi, että "rakkaudelta ja isorokolta ei säästy kukaan". Isorokko oli vaarallinen tauti, sillä ainakin 15–30 % siihen sairastuneista kuoli. Taudista parantuneet saivat usein vaikeita ja pysyviä kuulo- ja näköaistin vammoja sekä rumentavia ihoarpia. Isorokko oli 1700-luvulle saakka monissa maissa tärkein yksittäinen kuolinsyy, sillä siihen kuoli vuosittain keskimäärin 3–5 o/oo asukkaista, mikä oli noin 10 % kaikista kuolleista. Isorokko olikin pääasiallinen syy siihen, että väestönkasvu oli varsin hidasta suuresta syntyvyydestä huolimatta.

Euroopassa tultiin 1700-luvun alkupuolella yleisesti tietoiseksi Lähi-Idässä pitkään käytetystä isorokon suojakeinosta, joka tapahtui istuttamalla isorokko keinotekoisesti käsivarren iholle sairaan rokkorakkulasta otetun eritteen avulla. Seurauksena oli yleensä lievä tauti, joka suojasi hengenvaaralliselta tartunnalta epidemian aikana. Toisinaan rokonistutuksesta puhkesi hengenvaarallinen sairaus ja lisäksi isorokko saattoi levitä suojattavista ympäristöön aiheuttaen vakavia epidemioita.

Intiassa tunnettiin jo satoja vuosia sitten mahdollisuus käyttää lehmärokon istuttamista isorokolta suojaamiseksi. Siitä on kerrottu eräässä muinaisen Dhanvantarin laatimana pidetyssä sanskriitinkielisessä kirjoituksessa. Englantilainen kirjailija Samuel Pepys (1633–1703) on kertonut päiväkirjoissaan 1660-luvun lopulla, miten Englannin kuninkaan Charles (Kaarle) II rakastajatar Barbara Villiers oli maininnut eräälle hänen kauneuttaan ihailleelle, kun tämä oli varotellut isorokon voivan tuhota sen, ettei se ole mahdollista hänen sairastamansa lehmärokon vuoksi.

Saksassa maaherra Jobst Böse kuvasi vuonna 1769, miten Holsteinissa, Schleswigissa ja Mecklenburgissa lehmärokon sairastaneet näyttivät säästyneen isorokolta. Matthias Claudius puolestaan kertoi vuonna 1787, että Holsteinissa maanvuokraaja Jensen oli rokottanut lehmärokolla 5 lastaan, kuten heidän perheessään oli pitkään ollut tapana. Hasselburgissa opettaja Plett rokotti vuonna 1791 erään tilanvuokraajan kolme lasta, jotka säästyivät isorokolta, kun näiden kolme sisarusta sairastuivat tautiin vuonna 1794. Nyulasin vuonna 1801 esittämän kertomuksen mukaan Siebenbürgenissä oli jo kauan hierottu lehmärokkoa sairastavien lehmien rokkoisia utareita kyseisen lehmän maidolla ja sen jälkeen pesty lapset maidolla. Lapsille oli silloin ilmaantunut iholle hyvänlaatuisia rokkoja ja he säästyivät isorokkoepidemioilta.

Myös Ranskan Montpellier’ssä oli todettu lehmärokon suojaavan isorokolta. Eräät historiankirjoittajat antavat havainnosta kunnian protestanttiselle Rabout-nimiselle papille mutta myös kaupungissa toiminut lääkäri Pommier suositteli vuonna 1781 lehmärokon istuttamista isorokkoa vastaan.

Havainnot lehmärokon hyödyllisyydestä olivat esillä myös Isossa-Britanniassa. Lontoossa opiskelleen saksalaisen Salger-nimisen koulupojan kerrotaan todenneen lehmärokon suojaavan vaikutuksen vuonna 1713. Sutton ja Fewster kuvasivat vuonna 1765, että isorokon istutus jäi tuloksettomaksi ihmisillä, jotka olivat sairastaneet lehmärokon. Suttonin veljekset jopa suorittivat lehmärokon istutuksia kokeillakseen sen tehoa isorokolta suojaamiseksi, mutta terveysviranomaiset kielsivät kokeilut. Maanviljelijä Benjamin Jesty oli itse välttynyt isorokolta sairastettuaan aikaisemmin lehmärokon ja tartutti vuonna 1774 lehmärokon vaimoonsa ja kahteen poikaansa. Vaimo sai kuitenkin niin ankaran sairauden, että Jestyllä ei ollut rohkeutta toistaa koettaan. Samoihin aikoihin myös Bauer ja Dorset suojasivat naisia ja lapsia isorokolta lehmärokon avulla.

Englantilaisesta maalaislääkäristä Edward Jenneristä (1749–1823) tuli järjestelmällisen isorokkorokotuksen uranuurtaja, kun hän kuvasi vuonna 1798 kaksi vuotta aikaisemmin kehittämänsä menetelmän jatkuvan rokotuksen ylläpitämiseksi. Hän oli jo 1760-luvun loppupuolella kuullut eräältä karjatytöltä, että tämä ei voi sairastua isorokkoon, koska oli sairastanut lehmärokon aikaisemmin. Jennerin käsityksen mukaan oli olemassa kaksi eri tyyppistä lehmärokkoa, joista vain toisen istuttaminen antoi suojan isorokkoa vastaan.

Jennerin kehittämä rokotusmenetelmä syrjäytti pian aikaisemman rokonistutuksen. Alussa rokkoaineena käytettiin rokotetun rokotusrakkulasta saatua nestettä eli lymfaa, kunnes 1800-luvun puolivälin jälkeen alettiin käyttää lehmärokkoon tartutetuista vasikoista saatua nestettä. Rokotettavasta toiseen siirretty rokkoaine tosin menetti usein tehoaan. Baijerilaisen lääkärin Gassnerin kerrottiin vuonna 1807 siirtäneen isorokon lehmään ja käyttäneen siitä saatua rokkoainetta jälleen ihmisten rokottamiseen. Muut samaa yrittäneet eivät kuitenkaan onnistuneet yrityksessään. Lehmärokon siirtämisen vasikkaan teki ensimmäisenä Galbiati Napolissa vuonna 1810. Vasikasta saatu ns. retrovaksiini ei kuitenkaan toiminut luotettavasti ihmisellä ja se aiheutti usein vakavia tulehduksia ja yliherkkyysreaktioita. Vasta vuonna 1841 onnistuttiin Britanniassa melkein säännöllisesti parantamaan rokotustuloksia retrovaksiinin avulla.

Myös vasikoissa viljelty rokkoaine menetti ajoittain tehokkuuttaan eläimestä toiseen siirettäessä, mutta se saatiin palautumaan ennalleen, kun rokkoainetta viljeltiin välillä kaniinissa tai jossain muussa imettäväisessä. Uusia lehmärokkokantoja löydettiin harvoin, mutta Ranskassa vuonna 1866 löydetty uusi satunnainen vaccinia-viruksen tyyppi, Beaugency, oli sittemmin yleisessä käytössä.

Rokkorakkuloista otettua rokkoainetta säilytettiin eri tavoin, aluksi lasilevyjen välissä ja vuodesta 1843 Bretonneaun esittämällä tavalla lasikapillareissa. Näin ne säilyivät käyttö kelpoisina vain melko lyhyen ajan, sillä virus menetti tehonsa varsin pian lämmössä ja auringonvalossa. Englannissa Cheyne suositteli vuonna 1850 säilyvyyden lisäämiseksi glyserolia rokkoaineeseen, jolloin se säilytti tehonsa jopa 6 kuukautta ja teki mahdolliseksi sen lähettämisen myös siirtomaihin. Menetelmä tuli käyttöön tosin vasta vuonna 1866 Saksassa ja vuonna 1881 Englannissa. Englannissa Monckton Copeman totesi vuonna 1891, että rokkoaineen kuivumisen ehkäisyn lisäksi glyseroli vähensi rokotteen liiallista voimakkuutta ja tappoi siinä epäpuhtautena olevia bakteereja.

Vasikkarokotteen laadun parannuttua luovuttiin ihmisestä toiseen tehdyistä rokotuksista. Koska ihmisestä tapahtuneeseen rokotukseen liittyi myös kuppataudin tartunnan mahdollisuus, kiellettiin se useimmissa maissa jo 1870-luvulla tai viimeistään ennen 1900-luvun alkua. Vasikkarokote säilytti asemansa isorokkorokotteena. Sen säilyvyys oli hyvä glyseroliin sekoitettuna ja jäädytettynä. Ranskalaiset ja alankomaalaiset tutkijat kehittivät 1920-luvulla trooppisia oloja varten myös kuivattua rokotetta, mutta sen laatu ei ollut tasaista. Vuonna 1949 saatiin kehitetyksi kylmäkuivattu rokote, joka tuli kaupalliseen käyttöön vuonna 1954.

Vasikkarokotteen valmistamisesta Suomessa kerrotaan kotisivujen kirjoituksessa "Carl Immanuel Qvist (1827–1897) – sanomalehtimies, poliitikko, teollisuusmies ja kaupunginlääkäri".

Virustutkijoista kehittivät Maitland vuonna 1928 sekä Li ja T. M. Rivers vuonna 1931 menetelmän lehmärokkoviruksen viljelemiseksi kanan alkiosolususpensiossa ja Tyrode-liuoksessa. Rivers ja S. M. Ward kehittivät menetelmää vuonna 1935. Samana vuonna E. W. Goodpasture ja hänen työtoverinsa onnistuivat viljelemään lehmärokkovirusta kananalkion allantois-kalvolla. Menetelmää kehittivät Yhdysvalloissa Goodpasture, Saksassa Herzberg ja Japanissa Sukegawa.Yhdestä kananmunasta voitiin saada rokkoainetta yhtä monta annosta kuin yhdestä vasikasta. Goodpasturen, Riversin ja muiden tutkijoiden kehittämillä lehmärokon viljelymenetelmillä oli mahdollista valmistaa käytännössä bakteerivapaata rokotetta. Sitä voitiin käyttää myös ihon sisään ruiskutettuna, jolloin vältyttiin ihon naarmuttamiselta ja paikallinen reaktio jäi vähäisemmäksi.

Käytännössä isorokkorokotus tapahtui yleensä vasikoissa ja joskus lampaissa tai kaniineissa viljellystä lehmärokkoviruksesta valmistetulla rokotteella. Rokotus lehmärokkoviruksella toimi hämmästyttävän hyvin yli 150 vuoden ajan. Tehostetun rokotustoiminnan seurauksena isorokko väheni jatkuvasti. Viimeinen luonnollinen tapaus todettiin vuonna 1977 ja pari laboratoriotartuntaa vuonna 1978. Maailman Terveysjärjestö WHO saattoi vuonna 1980 julistaa isorokon tulleen hävitetyksi koko maapallolta. Tämä on ensimmäinen kerta, jolloin jokin tauti on saatu maailmasta hävitetyksi ihmisen kehittä mien menetelmien ja toimenpiteiden seurauksena. WHO:n päätöksellä isorokkoviruksia säilytetään toistaiseksi kahdessa paikassa maailmassa, Yhdysvaltojen Atlantassa ja Venäjän Novosibirskissä. Alun perin virukset piti hävittää vuonna 1995, mutta hävittämispäätöstä on lykätty toistaiseksi. On tietenkin mahdollista, että virusta säilytetään salassa jossain muuallakin. Sitä paitsi on yhä tuntematonta, onko luonnossa mahdollisesti jokin elä inlaji, joka toimii isorokon reservoaarina.

Isorokon hävitessä luovuttiin myös pakollisista rokotuksista sitä vastaan, Suomessa vuonna 1951, mutta vapaaehtoisia yleisiä rokotuksia järjestettiin maassamme 1970-luvun lopulle saakka. Rokotusten vähenemisen ja päättymisen seurauksena suurissa osissa maailmaa alle 40-vuotiailla ihmisillä ei ole enää rokotuksen antamaa suojaa tartuntaa vastaan ja sitä vanhemmillakin rokotuksen suoja on jo heikentynyt. Koska vasikkarokotetta ei ole valmistettu yleisesti 1980-luvulta alkaen, rokotevarastot ovat vähentyneet niin, että niitä riittää tarvittaessa vain rajoitettuihin ja paikallisiin tarpeisiin. Normaalioloissa isorokko voidaan eristystoimenpiteillä yleensä rajoittaa alueellisesti melko hyvin. Mahdollisen biologisen sodankäynnin vaatimia massarokotuksia varten rokotteita on aivan liian vähän. Suomessa tilanne on kuitenkin vuonna 2001 varsin tyydyttävä.

Vaccinia-viruksen alkuperästä on kaksi käsitystä. Toisen mukaan kysymyksessä on eri virus kuin variolan eli isorokon aiheuttaja. Eräiden tutkijoiden mukaan lehmärokko olisi isorokon muunnos, joka on kehittynyt lukuisia kertoja lehmästä toiseen siirryttyään. Siihen viittaa myös lehmärokon antama immuniteetti isorokkoa kohtaan. Lehmärokkoa on myös väitetty olleen liikkeellä runsaammin silloin, kun isorokkoa esiintyi usein toistuvina epidemioina ihmisissä. Toisaalta isorokon ei ole kuitenkaan todistettu tarttuvan muihin lajeihin kuin ihmiseen, mutta lehmärokko on sen sijaan tartutettavissa naudan ja ihmisen lisäksi moniin muihin imettäväisiin kuten apinoihin, marsuihin, kaniineihin, rottiin ja kameleihin.

Nyt lehmärokkoa on taas esiintynyt Euroopassa vuodesta 1969 alkaen ja tapauksia on kuvattu 60. Niiden lisääntymisen on arveltu johtuvan siitä, että nuorilla ihmisillä ei ole enää isorokkorokotuksen antamaa suojaa ja vanhemmiltakin se on yleensä heikentynyt. Uusissa tapauksissa taudin tartuttajana ei ole ollut pelkästään lehmä ja ihminen vaan myös esim. norsu ja kissa.

Vasta 1990-luvulla todettiin, että lehmärokon reservoaarina luonnossa ovat eräät jyrsijät kuten metsämyyrät sekä pelto- ja metsähiiret. Intiassa puhveleissa ja naudoissa esiintyvän lehmärokon arvellaan joskus siirtyneen niihin ihmisillä käytetyistä rokotteista. Niiden virukset eivät ole enää aivan samoja kuin nykyinen isorokkorokotteen lehmärokkovirus, mutta silti nekin aiheuttavat ihmisessä lehmärokon kaltaista tautia.

Kirjoitus on valmistunut lokakuussa 2001. Kirjoitus on ilmestynyt lyhennettynä Suomen Lääkärilehdessä 2002: 16: 1831.

Kirjallisuutta:

Dumesnil, R. und Schadewaldt, H.: Die Berühmten Ärzte. Aulis Verlag Deubner & Co KG Köln, (ilman painovuotta, n. 1970).

Karasszon, D.: A Concise History of Veterinary Medicine. Akadémiai Kiadó, Budapest 1988.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1950.

Tarvainen, K., Vapalahti, O., Reijonen, T., Hyödynmaa R., Hynninen A. ja Ryynänen, A.: Lehmärokko – zoonoositulokas Suomessa. Duodecim 2001: 117: 1545–1550.

Hastattelu: Kansanterveyslaitoksen laboratorionjohtaja Tapani Kuronen 23.10.2001

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON