Arno Forsius

Vaihtoehtoisesta hoidosta

Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.

Vaihtoehtoisella hoidolla tarkoitetaan niitä terveyden- ja sairaanhoidon keinoja ja menetelmiä, joita lääketiede pitää tarpeettomina, hyödyttöminä ja perusteettomina. Ihmiset ovat kuitenkin etsineet kaikkina aikoina myös niiden avulla eri syistä apua ja huojennusta elämäänsä ja vaivoihinsa.

Usein vaihtoehtoisia hoitoja pidetään ”vaihtoehtoisen lääketieteen” ilmentyminä ja varsinaista lääketiedettä nimitetään ”koululääketieteeksi”. Tieteellisesti ajatellen voi olla vain yhdenlaista lääketiedettä. Sen vuoksi käytän tässä esityksessä nimityksiä lääketiede ja vaihtoehtoinen hoito.

Katso myös kirjoitusta Uskomuslääkintä vai uskomushoito?

Mikä on vaihtoehtoista hoitoa?

Vaihtoehtoiseksi hoidoksi määritteleminen on tapahtunut vallalla olevan ja yleisesti hyväksytyn lääketieteen näkökulmasta. Rajanveto lääketieteen ja vaihtoehtoisten hoitojen välillä ei ole aina helppoa. Aikojen kuluessa joistakin vaihtoehtoisista hoidoista on tullut lääketieteen hyväksymiä ja käyttämiä, toisaalta lääketieteen menetelmät ovat myös menettäneet tieteellisenä pidetyn perustansa ja niiden käyttö on jatkunut vaihtoehtoisina hoitoina. Etenkin niissä tiloissa, joissa psyykkisillä oireilla on osuutta, on hoitomenetelmän tehokkuuden arviointi ongelmallista.

Vaihtoehtoisiksi katsottuja hoitoja ovat kehittäneet ja käyttäneet sekä lääkärit että monet henkilöt, joilla ei ole ollut lupaa toimia lääkärinammatin harjoittajina. Vaihtoehtoisten hoitojen käyttö on leimattu puoskaroinniksi varsinkin silloin, kun lääkärikunnan ulkopuoliset henkilöt ovat maksua vastaan antaneet hoitoja, jotka olisivat edellyttäneet lääkärintoimen harjoittamista varten tarvittavaa lupaa.

Taudinmäärityksen eli diagnoosin tekeminen ja sisällisesti annettavien lääkkeiden määrääminen on yleisesti hyväksytty vain lääkärien oikeudeksi. Lääkehoidon kohdalla rajanvetoa on kuitenkin vaikeuttanut kiista siitä, minkälaiset sisällisesti annettavat aineet on katsottava lääkkeiksi ja minkälaiset eivät niitä ole. Ulkonaiset hoidot, kirurgisia toimenpiteitä lukuunottamatta, on varsin yleisesti hyväksytty kenen tahansa annettaviksi, ellei niitä ole erityisesti käytetty tiettyjen sairauksien yksinomaisena hoitona, muut hoitomenetelmät hyläten. Vaihtoehtoiseen hoitoon kuuluu keskustelu ja neuvonta. Asiakkaiden käyttämien, lääketieteellisesti perusteltujen hoitojen kieltäminen ei ole hyväksyttävää.

Vaihtoehtoisen hoidon muotoja

Vaihtoehtoisia hoitomenetelmiä on kymmeniä erilaisia. Osa niistä liittyy ikivanhaan kansanomaiseen lääkintäperinteeseen, osa taas on lääketieteen, luonnontieteen ja tekniikan kehityksestä versoneita. Jälkimmäisille on usein ominaista, että ne perustuvat jonkun henkilön yhteen tai muutamaan harvaan omakohtaiseen kokemukseen ja uskonomaiseen luottamukseen sen tehosta. Vaihtoehtoisen hoidon kehittäjät ovat enimmäkseen olleet maallikkoja, joilla ei ole ollut lääketieteellistä koulutusta.

Suurin osa vaihtoehtoisista hoidoista voidaan ryhmittää käytetyn menetelmän tai kuvitellun vaikutustavan mukaan, mutta monien kohdalla luokittelu ei ole mahdollista. Eräänlaisia kokonaisideologioita ovat mm. homeopatia ja antroposofinen lääketiede. Fysikaalisia menetelmiä käytetään manipulaatioissa, hieronta-, voimistelu- ja asentoterapioissa sekä kylpy-, vesi- ja ilmastohoidoissa. Aistivälitteisiä hoitoja ovat musiikki-, taide-, väri- ja aromaterapia. Kasvien parantaviin ominaisuuksiin perustuvat kasvi- ja yrttilääkintä sekä kukkaterapia. Erittäin monitahoisen ryhmän muodostavat dieetti-, ruoka-, vitamiini- ja paastohoidot. Elimistön puhdistaminen on yhteisenä taustana suoneniskulla ja kuppauksella sekä suoliston tyhjennys- ja huuhteluhoidoilla. Elimistön energiakenttiin pyritään vaikuttamaan bioenergia- ja rytmiterapioilla. Refleksiterapioita ovat mm. akupunktio ja akupainelu sekä vyöhyketerapia.

Useimmissa vaihtoehtoisissa hoidoissa psyykkisillä vaikutuksilla on huomattava merkitys hoidon tuloksissa. Osa vaihtoehtoisista hoidoista perustuu yksinomaan psyykkiseen tehoon. Henkiparannuksen äärimuotoja ovat manaaminen, jossa parantaja pyrkii manauksen avulla poistamaan sairaasta oireita aiheuttavan pahan hengen, ja käsillä parantaminen, jossa parantaja uskoo siirtävänsä sairaaseen ihmiseen parantavaa voimaa käsillä hivelemällä tai kätten päälle panemisella. Osa vaihtoehtoisista hoidoista muistuttaa lääketieteen käyttämiä menetelmiä. Niitä ovat mm. suggestio- ja hypnoosihoidot sekä erilaiset psykoterapian ja -analyysin muunnelmat.

Eräitä vaihtoehtoisia hoitoja

Ensimmäinen merkittävä vaihtoehtoinen hoito oli sveitsiläissyntyisen lääkärin Theophrastus von Hohenheimin eli Paracelsuksen (1493—1541) keksimä kemiallinen lääkitys, vastakohtana vuosisataiselle Galenoksen nimissä kulkeneelle kasvirohtolääkitykselle. Paracelsuksen käsitykset perustuivat magiaan ja vasta myöhemmin kemiasta tuli lääkkeenvalmistuksen perusta. Kasvirohtoja ja kemiallisia lääkkeitä käyttävien lääkärien välillä käytiin pitkällistä ja ajoittain ankaraa kiistaa.

Saksalainen lääkäri Samuel Hahnemann (1755—1843) kehitti 1800-luvun alussa homeopatian , jonka mukaan lääke auttaa tautiin, jonka oireet ovat samanlaiset kuin lääkkeen terveessä ihmisessa aiheuttamat vaikutukset, eli samanlainen parantaa samanlaisen (similia similibus curantur). Toinen homeopatian periaate on, että lääkkeen vaikutus voimistuu, kun sitä laimennetaan, mitä Hahnemann nimitti lääkkeen potensoimiseksi. Homeopatian harjoittajat eli homeopaatit ovat usein lääkäreitä. Nykyään homeopatiassa hyväksytään lääketieteelliset tutkimukset ja eräissä tapauksissa myös tavanomaiset lääkkeet.

Farmari Samuel Thomson (1769—1843) oli New Hampshiressa Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa toiminut "yrttitohtori". Hän oli oppinut yrttilääkkeiden käytön eräältä vanhalta naiselta ja perusti 1800-luvun alussa oman hoitosuuntauksen, thomsonilaisuuden. Thomsonin käsityksen mukaan terveydentila riippui tasapainosta neljän alkuaineen välillä, jotka olivat maa, vesi, tuli ja ilma. Thomson levitti tietoa kasviparannuksesta kansan keskuuteen ja saavutti suuren maineen. Hänen oppinsa on perustana niille monille kasvilääkinnän suuntauksille, joita yhä käytetään eri puolilla maailmaa.

Itävaltalainen Rudolf Steiner (1861—1925) kehitti 1920-luvulla yhdessä hollantilaisen lääkärin Ita Wegmannin kanssa ns. antroposofisen lääketieteen eli ”laajennetun” lääketieteen. Se käyttää kehittämiään ns. täydentäviä tapoja tutkia ihmisen sielullista ja henkistä olemusta. Antroposofinen hengentiede uskoo nimittäin, että henkisen elämän tapahtumilla on suuri merkitys ruumiillisten sairauksien synnyssä. Monet keskiaikaiset lääketieteelliset opit, kuten humoraalipatologia ja astrologia elävät yhä antroposofisessa lääketieteessä. Siinä käytetään apuna mm. luonnonlääkkeitä sekä väriterapiaa, eurytmiaa ja rytmillistä hierontaa.

Wieniläinen lääkäri Franz Anton Mesmer (1734—1815) uskoi, että kiertotähdet vaikuttivat ihmisen elimistöön vuoksen ja luoteen tavoin maailmankaikkeudessa virtaavan aineen eli fluidumin välityksellä. Mesmer päätteli erään nuoren naisen monenlaisten oireiden johtuvan kosmisen virtauksen rytmeistä. Mesmer sai oireet lievittymään magneettien avulla ja uskoi paljastaneensa luonnon suuren salaisuuden. Mesmer alkoi kutsua ihmisen läpi virtaavaa fluidumia animaaliseksi magnetismiksi. Mesmerin magneettihoidot saavuttivat suuren menestyksen Ranskassa, Pohjois-Amerikassa ja myös Englannissa. Mesmerin teoriat olivat vailla tieteellistä pohjaa, mutta hänen hoitomenetelmänsä johtivat myöhemmin hypnoosin ja psykosomaattisen lääketieteen kehittymiseen.

Vesihoidot tulivat yleiseen käyttöön 1700-luvulla. Saksassa niitä harrasti kolme lääkäriä, isä Siegmund Hahn sekä hänen poikansa Siegmund ja Johann Hahn. Aluksi he saivat osakseen pilkkaa ja vihamielisyyttä. Hahnien toiminnan jatkajaksi tuli pappi Sebastian Kneipp (1821—1897), joka toimi yhteistyössä lääkärien kanssa. Hänen hoitomenetelmästään Bad Wörishofenissa kasvoi kansainvälinen liike. Sleesialainen talonpoika Vincent Priessnitz (1799—1851) sai suuren maineen antamalla vesihoitoja mm. kylpyinä, valeluina, suihkuina ja kääreinä. Hänen perustamastaan Gräfenbergin kylpylästä tuli kuuluisa hoitopaikka. Priessnitz suhtautui itse halveksivasti lääketieteen keinoihin, mutta hänen laitoksessaan opiskellut lääkäri Wilhelm Winternitz (1834—1917) tuli vuonna 1896 Wienin ensimmäisen vesihoitoklinikan johtajaksi.

Osteopatiaksi nimitetyn oppisuunnan perusti yhdysvaltalainen lääkäri Andrew Taylor Still (1828—1917). Sen mukaan ihminen on elävä kone, "vitaalinen mekanismi", joka sopivissa olosuhteissa, saadessaan oikeaa ravintoa, puhdasta ilmaa ja vettä sekä tarpeeksi liikuntaa, pysyy terveenä. Epätyydyttävissä olosuhteissa luuston rakenteeseen tuli häiriöitä, jotka aiheuttivat tauteja. Osteopaatit hoitivat tauteja ja kipuja ”asettamalla luita paikoilleen”, usein voimaa käyttämällä.

Yhdysvaltalainen maallikko Daniel David Palmer (1845—1913) kehitti 1800-luvun lopulla kiropraktiikan. Se perustuu käsitykseen, että selkärangan nikamien siirtyminen pois paikoiltaan on syynä useimpiin sairauksiin aiheuttamalla puristusta sisäelimiin menevissä sympaattisissa hermosäikeissä. Tautien hoitona on manipuloimalla tapahtuva selkänikamien paikoilleen asettaminen, ”niksautus”. Hoitokäsittelyn aikana selästä usein kuuluva rusahdus tukee käsitystä nikamien paikoilleen saamisesta. Manipulaatiohoidolla on käyttöä lääketieteessä eräiden selkä- ja nivelvaivojen hoidossa. Kiropraktiikassa käytetään käsillä suoritetun tunnustelun lisäksi apuna myös selkärangan röntgenkuvia, ensisijaisesti hoidon tarpeellisuutta tukevien johtopäätösten tekoon.

Akupunktio on ikivanha kiinalainen hoitokeino, joka levisi 1600-luvulla Eurooppaan. Siinä ärsytetään ihoa neuloilla tietyistä pisteistä, tarkoituksena saavuttaa tasapaino vastakkaisten vaikuttavien voimien yinin ja yangin välillä. Kokemusperäisesti löydetyillä pisteillä on omat kohde-elimensä. Akupunktion avulla katsotaan voitavan hoitaa lähes kaikkia sairauksia ja korvata mm. nukuttamisen ja puuduttamisen tarve. Sen vaikutuksille on löydetty myös fysiologisia perusteita. Akupunktio on esimerkki siitä, miten vaihtoehtoinen hoito voidaan kelpuuttaa myös lääketieteen piiriin. Akupunktion sovellutuksia ovat mm. akupainelu ja vyöhyketerapia.

Yhdysvaltojen tunnetuimpia terveys- ja raittiuspuhujia 1800-luvulla oli presbyteeripastori Sylvester Graham (1794—1851). Hän oli vegetariaani ja uskoi terveyden säilyttämiseen käyttämällä kuorimatta jauhetuista jyvistä leivottua vehnäleipää eli ”grahamleipää”. Hänen jälkeensä on syntynyt lukematon määrä erilaisia parantavaan ravintoon liittyviä hoitomenetelmiä. Makrobioottisen ravitsemuskäsityksen mukaan ruoan tuli perustua viljatuotteisiin niiden tasapainottavan luonteen vuoksi. Ruoanvalmistuksessa oli otettava huomioon myös vuodenaikojen vaikutus ja pyrittävä käyttämään lähiympäristössä tuotettua ruokaa. Suomalaissyntyinen Are Waerland (1876—1955) suositteli maito- ja kasviperäistä tuoreruokaa sekä täysjyväviljaa, tarkoituksena saada suoli toimimaan 3-4 kertaa päivässä. Tiukimmin kasviruokaan pitäytyvät vegaanit, jotka eivät hyväksy edes maitotuotteita ja kananmunia.

Paasto on vanha parannusmenetelmä, johon liittyy moninaisia psykologisia, uskonnollisia ja jopa poliittisia näkökulmia. Käsitys parantavasta paastosta perustuu ajatukseen, että ruokahalun katoaminen ihmisen sairastuessa on luonnon osoitus ravinnon haitallisuudesta taudin paranemiselle. Paaston kannattajat uskovat, että sen aikana elimistö "polttaa pois kuona-aineita" ja näin "puhdistaa kehon". Tällaisille väitteille ei löydy tukea ihmisen biokemiasta. Sen sijaan ravinnon energiamäärän, tiettyjen ravintoaineiden, suolan ja nautintoaineiden välttäminen tai vähentäminen voi olla terveyden kannalta hyödyksi. Pitkäaikainen paasto tulee kysymykseen vaikeassa ylipainoisuudessa vain lääketieteellisenä hoitona.

Vaihtoehtoisen hoidon peruspiirteitä

Michel de Montaigne (1533—1592), ranskalainen oppinut ja kirjailija, on sanonut eräässä esseessään: "Antakaamme luonnolle tilaisuus toimia; se ymmärtää työnsä paremmin kuin me. Olen antanut nuhan, kihdin, ripulin, sydämentykytyksen, päänsäryn ja muiden vaivojen vanheta minussa ja kuolla luonnollisen kuoleman; ne ovat lähteneet minusta, kun olen puoliksi totuttautunut niiden seuraan. Ne on helpompi ajaa pois kohteliaisuuden kuin uhman avulla."

Vaihtoehtoisen hoidon onnistumista selittääkin paljolti se, että suuri osa ihmisten vaivoista ja taudeista on ajan myötä itsekseen paranevia tai lievittyviä, olipa hoito mikä tahansa. Monessa vaivassa pahinta onkin epätietoisuudesta aiheutuva psyykkinen huoli ja tuska, joiden kesto ja voimakkuus riippuvat ratkaisevasti potilaan suhtautumisesta ja uskosta. Vaihtoehtoinen hoito on usein ihmiselle psyykkistä apua vaivojen aiheuttamassa tuskassa.

Vaihtoehtoisen hoidon menetelmissä sairaan oireiden ja vaivojen syitä ei tarvitse eikä voi perustella yksityiskohtaisesti. Ne eivät perustu mihinkään kontrolloitaviin tutkimuksiin ja mitään varsinaista diagnoosia ei tehdä. Sairauden luonne voidaan kuvata yksiselitteisesti ilman varauksia. Kuvauksessa voidaan käyttää nimenomaan hänen ymmärtämiään käsitteitä. Taudista voidaan antaa selitys, jonka perusteella potilas tuntee olevansa oikeassa tautinsa suhteen.

Vaihtoehtoisen hoidon menetelmiin ei yleensä liity ainakaan suoria riskejä. Poikkeuksia ovat manipulaatiohoidon eli ”niksautuksen” joskus harvoin aiheuttamat vammat tai luontaislääkkeiden epäpuhtauksiin liittyvät vaarat. Riskin otto ihmisen hoidossa jääkin virallisen lääketieteen rasitteeksi.

Osa vaihtoehtoisista hoidoista on kansantajuista ja kaikille ymmärrettävää, mutta osa hoidoista on korostetusti mystisiä, joiden ymmärtäminen kuuluu vain hoitojen antajille. Edellisissä hoidon tulos muodostuu tiedon tuoman huojentumisen kautta, jälkimmäisissä korostetusti uskon tuoman luottamuksen kautta. Pitkäaikaiset vaihtoehtoiset hoidot antavat elämään sisältöä, toivoa ja tavoitteita. Aivan ilmeisesti suuri osa luonnonlääkkeitä käyttävistä uskoo, että he voivat niiden avulla säilyttää nuoruuden vitaalisuutta ja seksuaalista kykyä sekä ehkäistä tai hidastaa oman ruumiinsa luonnollista vanhenemista.

Vaihtoehtoisissa hoidoissa sairauden luonne kuvataan eri tavoin myönteisten ja kielteisten voimien joutumisena epätasapainoon joko ihmisessä itsessään tai hänen ulkopuolellaan. Siinä vältetään ihmisen syyllistämistä hänen sairautensa johdosta, joskin eräissä vaihtoehtoisissa hoidoissa yksilön sisäiset häiriöt saatetaan tulkita elimistön reaktioiksi ulkoisia häiriötekijöitä, esim. vääriä elämäntapoja kohtaan.

Vaihtoehtoisten hoitojen ymmärrettävyys perustuu niiden yksinkertaisuuteen. Niiden tausta-ajatuksena on useimmiten kaikkien häiriöiden johtuminen yhdestä ainoasta syystä ja samalla kaikkien häiriöiden paraneminen tuota ainoata syytä hoitamalla, yhtä ainoaa hoitomenetelmää käyttäen. Vaihtoehtoisissa hoitomuodoissa pyritään palauttamaan häiriintynyt tasapaino yrittämällä vahvistaa elimistön omia rakentavia voimia ja auttamalla potilasta auttamaan itse itseään.

Lääketieteen monitahoisuus ja lukemattomien eri mahdollisuuksien huomioon ottaminen sekä monien eri asiantuntijoiden osallistuminen tutkimukseen ja hoitoon ovat tehneet lääketieteen kasvottomaksi ja vähentäneet sen edustajien auktoriteettia hoidettavien silmissä. Sairas kaipaa kuitenkin usein jotakin auktoriteettia, jonka käsiin uskoa kohtalonsa. Vaihtoehtoinen hoito on korostetusti kahden ihmisen kohtaaminen. Siinä hoidon antaja voi ottaa sairaan lyhytaikaisesti täydellisesti valtaansa, mutta pitkäaikaisessa hoidossa on olemassa myös vaara jäädä hoitajastaan riippuvaiseksi.

Vaihtoehtoisten hoitojen suosiota on voitu lisätä esittämällä kuvauksia hoidon tehosta ja ihmeparannuksista erityisesti sellaisissa tapauksissa, joissa lääketieteen menetelmät ovat osoittautuneet tuloksettomiksi tai haitallisiksi. Vaihtoehtoisessa hoidossa tehon vaikutelmaa voidaan korostaa tuomalla esiin vaivan vaarallisuus, josta sairas sitten pelastetaan annetun hoidon avulla.

Miksi ihmiset hakeutuvat vaihtoehtoiseen hoitoon?

Vaihtoehtoiseen hoitoon hakeutuminen perustuu tunneperäiseen uskoon. Kokemuksen mukaan korkea, vieläpä luonnontieteellinen tai lääketieteellinen koulutus ei ole esteenä vaihtoehtoisen hoidon käyttämiselle omissa vaivoissa. Uskonomaisen suhtautumisen vuoksi vaihtoehtoisen hoidon kannattajiin ei yleensä voi vaikuttaa tieteellisin perustein. Osa ihmisistä ei yksinkertaisesti tiedä eroa lääketieteen ja vaihtoehtoisen hoidon välillä. He toimivat kotinsa tai yhteisönsä antaman mallin mukaisesti.

Kynnys vaihtoehtoiseen hoitoon hakeutumisessa on monella matalampi kuin lääketieteelliseen hoitoon hakeutumisessa. Vaihtoehtoisen hoidon antajalla ei ole yleensä ulkopuolisia apulaisia ja virallisuutta korostavaa toimistoa. Osa asiakkaista karttaa virallista terveydenhuoltoa rekisteröitymisvaatimuksen vuoksi. Osa asiakkaista on pettynyt lääketieteestä saamiinsa kokemuksiin ja turvautuu siitä syystä vaihtoehtoiseen hoitoon. Osa asiakkaista kokee lääketieteellisen hoidon vain osaratkaisuna, joka unohtaa ihmisen kokonaisuuden. Osa asiakkaista haluaa välttää syyllistämistä, jollaiseksi lääketieteen antamat taudin selitykset usein koetaan.

Vaihtoehtoinen hoito on vapaaehtoinen, yksinkertainen, siihen ei liity ihmisen elämäntapoja rajoittavia määräyksiä. Vaihtoehtoinen hoito antaa ihmiselle vallan itselleen, vallan valita hoitonsa. Hän ostaa palveluja eikä joudu virallisen järjestelmän kontrolloimaksi. Vaihtoehtoinen hoito on eräänlaista kansalaistoimintaa, siinä on ehkä myös kansalaistottelemattomuuden ja protestin makua.

Toisaalta vaihtoehtoiseen hoitoon turvaudutaan erityisesti silloin, kun lääketiede ei ole pystynyt ratkaisemaan vaivan, kärsimyksen tai epätoivon aiheuttavaa ongelmaa tai kun tauti on parantumaton. Suureksi osaksi uskoon perustuvalta vaihtoehtoiselta hoidolta voidaan vielä odottaa parantavaa ihmettä.

Suomessa vaihtoehtoisen hoidon käyttäjät jakautuvat kahteen selvästi toisistaan erottuvaan ryhmään. Vanhempi väki, maaseudun asukkaat ja vähemmän koulutetut henkilöt käyttävät vanhoja suomalaisia hoitomuotoja ja kansanlääkintää. Vanhan ajan kansanparantajat tyydyttävät nykyihmistä harvoin. Toinen ryhmä, keski-ikäiset, kaupunkilaiset, enemmän kouluja käyneet ja naiset käyttävät moderneilla selityksillä perusteltuja, usein muista kulttuureista tuotuja vaihtoehtoisia hoitoja. Viime mainitut turvautuvat myös yleisemmin luontaistuotteisiin.

Vaihtoehtoinen hoito ja lääketiede

Vaihtoehtoiseen hoitoon on lääketieteen taholla suhtauduttu yleensä vieroksuvasti. Kuitenkin eräät vaihtoehtoisiksi katsottavat hoidot ovat lääkärien kehittämiä ja eräitä alunperin vaihtoehtoisia hoitoja on myöhemmin hyväksytty osaksi lääketiedettä.

Vaihtoehtoinen hoito ei yleensä perustu tieteelliseen ajatteluun ja kontrolliin. Vaihtoehtoisen hoidon harjoittajilla ei ole, eräin poikkeuksin, lääkäriltä vaadittavaa taitoa tutkia potilasta ja tehdä taudinmäärityksiä. Vaihtoehtoisen hoidon suurin vaara piileekin siinä, että pelkkä oireen mukainen hoitaminen viivästyttää vakavan sairauden toteamista, jolloin menetetään mahdollisuudet aloittaa sairauden hoito ajoissa.

Toinen vaihtoehtoisen hoidon vaaratekijä on se, että hoidon antaja kieltää hoidettavalta henkeä ylläpitävien lääkkeiden käytön, esim. insuliinin sokeritaudissa tai verenpainelääkkeet vakavassa verenpainetaudissa. Näin on käynyt sellaisissa tapauksissa, joissa vaihtoehtoisen hoidon antaja on vakuuttunut oman menetelmänsä paremmuudesta kaikkien tautien hoidossa.

Vaihtoehtoinen hoito, voidakseen tulla suosituksi, on yleensä vaaratonta ja yksinkertaista eikä siinä edellytetä kiusallisia rajoituksia ihmisen elämäntavoissa. Hoidot selitetään ymmärrettävällä tavalla elimistön voimia tukeviksi ja säästäviksi. Lääketieteen käyttämät hoidot koetaan kielteisinä, leikkaukset ja toimenpiteet "väkivaltaisiksi" ja lääkkeet ”myrkyiksi”. Totta onkin, että lääketieteen vaikuttaviin ja tehokkaisiin hoitoihin voi liittyä riskejä ja sivuvaikutuksia.

Sellaisia vaihtoehtoisia hoitoja, joita myös monet lääkärit käyttävät, ovat erityisesti homeopatia, antroposofinen lääketiede, akupunktio ja manipulaatiohoidot. Manipulaatiohoito on kyllä kuulunut aikaisemmin lääketieteeseen, mutta se pääsi välillä unohtumaan ja taantumaan.

Tunnetuimpia lääkäreiden käyttämiä vaihtoehtoisia hoitoja ovat olleet homeopatia ja Steinerin antroposofinen lääketiede. Nehän hyväksyvät tutkimusten osalta normaalit lääketieteelliset menetelmät mutta hylkäävät ne hoitojen osalta lähes kokonaan.

Viime aikoina suoritettujen kyselyjen perusteella on käynyt ilmi, että lääkärikunnan suhtautuminen vaihtoehtoisiin hoitoihin on tullut suvaitsevaisemmaksi. Kuitenkin noin kymmenes osa lääkäreistä on ilmoittanut katkaisevansa hoitosuhteen, jos potilas samanaikaisesti käy vaihtoehtoisessa hoidossa.

Tärkeää olisi joka tapauksessa, että hoitava lääkäri tietäisi kaikki ne hoidot, myös vaihtoehtoiset, joita potilas käyttää, ja myös sen, mitä hoitoja potilas ehkä on jättänyt käyttämättä. Muussa tapauksessa hoidon järkevä seuranta käy sattumanvaraiseksi tai mahdottomaksi. Haitallisinta on, jos vaihtoehtoiseen hoitoon turvautuva potilas luopuu tarpeellisista tutkimuksista ja hoidoista.

Lääketieteessä potilaan kuvitellaan usein olevan vain tahdoton kohde, joka antaa tieteellisten asiantuntijoiden poistaa elimistöstään vaivojensa aiheuttajat. Vaihtoehtoisessa hoidossa potilaan katsotaan viime kädessä itsensä ottavan vastuun paranemisestaan, jolloin ulkopuolinen auttaja on vain ulkopuolinen neuvonantaja tai parannuksen välittäjä.

Yhteiskunta ja vaihtoehtoiset hoidot

Vaihtoehtoisia hoitoja antavia henkilöitä on nykyään varsin huomattava määrä. Aivan ilmeisesti osa heistä harjoittaa sitä pääasiallisesti ansiomielessä, liiketoimena. Heillä ei ole oikeutta toimia lääketieteellisen hoidon antajina, ellei heillä ole tarvittavaa ammattikoulutusta ja lupaa. Sen sijaan he voivat toimia yksityisinä ammatinharjoittajina, kun tekevät vain sitä eivätkä mainosta sairauksien lääketieteellistä parantamista ja noudattavat muuten voimassa olevia säännöksiä. Vaihtoehtoisten hoitojen mainostaminen tapahtuu osittain tavanomaisen ilmoittelun kautta, mutta paljolti tieto niistä leviää myös ihmisten kertomuksien ja julkisten tiedotusvälineiden esittämien selostusten kautta.

Yhteiskunta on kiinnostunut väestön terveyden- ja sairaanhoidon valvonnasta kahdesta pääasiallisesta syystä. Ensinnäkin näiden toimintojen on vastattava kehityksen kulloistakin tasoa, niiden harjoittajien koulutuksen on oltava asetettujen vaatimusten mukainen ja toiminnasta ei saa aiheutua väestölle vaaraa eikä haittaa. Toiseksi yhteiskunta haluaa valvoa, että sen terveyden- ja sairaanhoidon järjestämiseen käyttämät varat ovat ”oikeassa” suhteessa yhteiskunnan muihin menoihin verrattuna.

Vaihtoehtoisten hoitojen valvonta on yhteiskunnan kannalta ongelmallista. Käytetyillä menetelmillä ei ole hyväksyttyjä vaatimuksia niiden tason valvomiseksi eikä vaihtoehtoisten hoitajien antajilta ole mahdollista vaatia tiettyä koulutusta. Sen vuoksi vaihtoehtoisilla hoidoilla ei voi eräin harvoin poikkeuksin olla yhteiskunnan tukea. Niitä eivät koske myöskään ne vastuu- ja korvausjärjestelmät, joita on noudatettava lääketieteellisen hoidon piirissä. Vaihtoehtoisten hoitojen antajia koskevat silti lain yleiset säännökset ja ammatinharjoittajina myös verotusta koskevat määräykset.

Vaihtoehtoisen hoidon määrittelemisen vaikeus ja siitä johtuva valvonnan hankaluus ovat osaltaan johtaneet väärinkäytöksiin, huijauksiin ja petoksiin, jotka ovat syystäkin horjuttaneet uskoa näiden menetelmien perusteisiin ja tehoon. Useat muistanevat parinkymmenen vuoden takaisen villityksen, jonka vallassa tehtiin ryhmämatkoja lentokoneella Filippiineille ilman veistä leikkauksia suorittaneiden "henkikirurgien" hoitoon. Ihmisten sisuksista silmänkääntötempuilla poistetuilta näyttäneet elimet osoittautuivat eläinten teurasjätteiksi. Kiinassa akupunktion tehoa kivunpoistajana leikkauksissa oli parannettu kipua lievittävillä lääkkeillä ja puudutusaineilla.

Sairausvakuutus korvaa vain sairauden hoidosta ja tutkimuksesta aiheutuneita kustannuksia. Vaihtoehtoiset hoidot eivät kuulu sairausvakuutuksen korvattaviin, lukuun ottamatta eräitä harvoja hyvän hoitokäytännön mukaisia hoitoja, jos niitä sisältyy lääkärin antamaan sairauden hoitoon. Siten korvausmenettelyn piiriin hyväksytään esimerkiksi sairauden hoidoksi suoritettu akupunktio ja manipulaatio. Magneettirengashoito ja pehmeä laser ovat esimerkkejä hoidoista, jotka eivät oikeuta sairausvakuutuksen korvaukseen.

Moneen vaihtoehtoiseen hoitoon liittyy lääkkeiden, rohdosten ja terveystuotteiden käyttöä. Varsinaisten lääkkeiden eli rekisteröityjen lääkevalmisteiden käyttö vaihtoehtoisessa hoidossa on vähäistä. Ne oikeuttavat sairausvakuutuksen korvauksiin vain lääkärin määräämänä sairauden hoitona erityisten korvausperusteiden mukaan. Toisen ryhmän muodostavat rekisteröidyt rohdosvalmisteet, joita saadaan myydä vain apteekeissa. Niihin kuuluvat mm. homeopaattiset valmisteet, joiden toimittamiseen vaaditaan lääkärin antama lääkemääräys eli resepti. Rekisteröidyt rohdosvalmisteet eivät oikeuta koskaan sairausvakuutuksen korvaukseen. Kolmannen ryhmän muodostavat ns. luontaistuotteet, joihin kuuluu elintarvikkeita ja niiden lisäaineita. Niitä saadaan myydä luontaistuotekaupoissa ja muissa kauppaliikkeissä. Myöskään ne eivät oikeuta koskaan sairausvakuutuksen korvaukseen.

Vaihtoehtoisessa hoidossa käytettävien luontaistuotteiden ryhmässä ovat viime aikoina lisääntyneet erilaiset terveyden ylläpitämiseen ja parantamiseen tarkoitetut ”terveystuotteet”. Osa aikaisemmin vaarattomina pidetyistä ”luonnonlääkkeistä” on aiheuttanut selvästi terveydellisiä haittoja ja jopa vaaroja. Niissä on todettu lääkeaineiden tavoin vaikuttavia aineksia, epäpuhtauksia ja myrkyllisiä lisäaineita. Juuri siitä syystä otettiin käyttöön rohdosvalmisteiden rekisteröiminen. Vaihtoehtoisessa hoidossa käytettävien rohdosten ja terveystuotteiden valvonta on vaikeutunut, sillä niitä ostetaan paljon myös ulkomaan matkoilla ja jopa internetin välityksellä.

Viime aikoina on tapahtunut selvästi lääketieteen ja vaihtoehtoisen hoidon lähentymistä. Valvontaviranomaiset ovat jopa järjestäneet asiasta mainittujen tahojen yhteisiä neuvottelujakin. Lääkärit ovat kertoneet lähettäneensä potilaitaan mm. kiropraktikon hoitoon. Eräät julkisuudessa esiintyneet vaihtoehtoisen hoidon antajat ovat korostaneet, että heillä on valmiutta muistuttaa asiakkaitaan tarpeesta hakeutua lääkärin hoitoon, jos näkevät tilanteen sitä vaativan.

Vaihtoehtoisten hoitojen suosio

Vaihtoehtoinen hoito on kokemusten ja tilastojen mukaan eri muodoissaan hyvin suosittua. Siinä täytyy siis olla jotakin, joka kiehtoo ihmisiä. Vaihtoehtoisen hoidon menetelmät muodostavat hyvin monimuotoisen ryhmän. Niistä jokainen voi löytää melko helposti omaan ajatus- ja aatemaailmaansa soveltuvan menetelmän. Osittain vaihtoehtoisen hoidon suosio liittyy irrationaalisen ajattelun yleiseen leviämiseen, eräänlaisiin ”mystiikan aaltoihin”, joita ajoittain ilmaantuu esiin muotivirtauksina. Suomessa tällaisia kausia on ollut 1920-luvulla, 1940-luvun lopulla ja nyt varsin pitkään 1970-luvulta alkaen. Vaihtoehtoisten hoitojen suosiota on nykyään lisännyt aikaisempaa myönteisempi suhtautuminen, niiden erittäin tehokas ilmoittelu sekä viikko- ja sanomalehtien osoittama kiinnostus.

Vaihtoehtoisten hoitojen monille menetelmille on yhteistä se, että ne näyttävät vastaavan ajassa liikkuvaan henkeen ja tarpeeseen. Nykyään ihmisiä kiusaavat yhä useammin oireet, joiden perusteella lääketieteen on vaikea löytää niitä aiheuttavaa sairautta. Esimerkkejä niistä ovat päänsärky, väsymys, unettomuus, huimaus ja selkäkivut.

Vaihtoehtoisissa hoidoissa sairaus halutaan selittää osana ihmisen olemusta, jossa sielu ja ruumis, psyyke ja sooma, ovat yhtälailla ihmisen kokonaisuutta. Sairaus pyritään voittamaan vahvistamalla hoidettavan omia parantavia mekanismeja. Vaihtoehtoisissa hoidoissa diagnoosin puute ei aiheuta ongelmia. Kaikki vaivat voidaan selittää kulloisenkin menetelmän perusteella ja jokainen menetelmä soveltuu kaikkien vaivojen hoitoon.

Huomattava osa vaihtoehtoisen hoidon antajista uskoo vakavasti antamansa hoidon oikeellisuuteen ja tehokkuuteen, mutta sen ohella vaihtoehtoisten hoitojen tarjonnassa on selvästi nähtävissä kaupallisia piirteitä ja herkkäuskoisten ihmisten hyväksikäyttöä. Käytettävien vaihtoehtoisten hoitojen perusteisiin ilmaantuu uusia muodikkaita teorioita, joissa viitataan esim. energiaan, tasapainoon, harmoniaan, dynaamisuuteen, virtauksiin, säteilyyn, pehmeyteen, luonnonmukaisuuteen ja kokonaisvaltaisuuteen.

Vaihtoehtoisista hoitomuodoista suosituimpia ovat viime aikoina olleet kiropraktiikka ja muut manipulaatiohoidot, akupunktio, homeopatia, luonnonlääkkeet sekä henkiparannus. Eräiden arvioiden mukaan henkiparannuksessa uskotaan eniten spiritualistiseen henkiparannukseen, joka pohjautuu suurelta osin itämaisiin uskontoihin. Toisella sijalla on kristinoppiin tukeutuva uskolla parantaminen ja kolmannella sijalla ns. bioenergiaa eli elämänvoimaa siirtävä parantaminen. Suosituimmille henkiparantajille saattaa olla kahden vuoden jonotusaika.

Kirjoitus perustuu luentoon Lahden kaupungin terveysviraston koulutustilaisuudessa 5.12.1990. Tarkistettu ja täydennetty huhtikuussa 1999.

Kirjallisuutta:

Achté, K. ja Kärhä, E.: Galenos ja psykiatria. Hippokrates (5), Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 1988, Helsinki 1988

Fagerström, R. ja Achté, K.: Kylmävesihoito — 1800-luvun yleislääke. Hippokrates (3), Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 1986, Helsinki 1986

Furman, B.: Epävirallinen lääketiede. Kansa parantaa, toim. P. Laaksonen ja U. Piela, Kalevalaseuran vuosikirja 63, 1983, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, Pieksämäki 1983

Hirvonen, L.: Lääketieteen historia, Recallmed Oy, Hanko 1987

Häyry, H.: Vaihtoehtolääkintä: huomioita ja arviointia. Teoksessa: Häyry, H., Karttunen, H., Virtanen, M.: Paholaisen asianajaja, opaskirja skeptikoille. Julkaisija Skepsis, Kustantaja Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, Helsinki 1989

Inglis, B. and West, R.: Parantamisen pehmeät vaihtoehdot. Gummerus, Jyväskylä. A. Mondadori, Venetsia, 1983

Johansson, L.: Vihreä keittiö. Porvoo 1989

Keskinen, J.: Vaihtoehtolääkintä antaa vallan ihmiselle. (Tutkija Tuula Vaskilammen haastattelun perusteella.) Mielenterveys 2/90.

Pelkonen, R.: Sadan vuoden sato. Duodecim 101:45—150, 1985 (myös eripainos, Vammala 1985)

Puustinen, R.: Vaihtoehtohoitojen vaihtoehtoisuus — kolme myyttiä. Duodecim 107: 1657—1660, 1991

Rautavaara, T.: Miten luonto parantaa, Kansanparannuskeinoja ja luontaislääketiedettä. WS Oy, Porvoo—Helsinki—Juva, Kahdeksas painos, Porvoo 1982

Terveen elämän salaisuudet 1—4. Werner Söderström Oy, Porvoo—Helsinki—Juva. Porvoo 1987—1988

Vaskilampi, T. ja Pylkkänen, K.: Luonnollinen ja yliluonnollinen vaihtoehtolääkinnässä. Duodecim 107: 1060—1068, 1991

Vuori, H.: Lääketieteen historia — sosiaalihistoriallinen näkökulma, Gummerus, Jyväskylä 1979

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON