Arno Forsius

Lääketiede Ranskassa vuoden 1789 vallankumouksen aikoina

Ranskan sosiaalipoliittinen tilanne

Niitä perustavia syitä, jotka johtivat Ranskan vallankumouksen syntyyn 1780-luvun päättyessä, olivat myöhäisfeodaaliseksi luonnehditun sääty-yhteiskunnan ristiriidat ja epäkohdat. Väkiluku nousi voimakkaasti Ranskassa erityisesti 1700-luvun jälkipuoliskolla, niinkuin muuallakin Euroopassa. Kasvavat kerjäläis- ja irtolaislaumat olivat todisteina maaseudun kurjistumisesta. Ongelmana oli varallisuuden epätasainen jakautuminen ja laajojen kansanosien elintason alentuminen vallankumousta edeltäneinä vuosikymmeninä, mm. talonpoikien epäoikeudenmukaisen verotuksen seurauksena. Hallinnon rappio oli puolestaan muodostunut esteeksi uudistusten toteuttamiselle.

Säätyjen kokoontumista varten kaikki vaalikokoukset olivat saaneet vuonna 1789 laatia valituskirjelmiä, "cahiers de doléances", joissa maaseudun rahvas kertoi elämänoloistaan ja esitti vaatimuksiaan. Niissä oli koskettavia kuvauksia vaikeuksista, kurjuudesta ja sorrosta: "Maatyöläisellä on olkivuode ja pala kuivaa leipää, jota kostuttavat ainoastaan hänen kyyneleensä. Seitsemän vuoden ikäisenä hän aloittaa pelloilla, kolmenkymmenen ikäisenä hän on kuollut. Me elämme järjestelmässä, joka saa meidät vaikeroimaan."

Valituskirjelmät osoittivat köyhyyden ja sairaalloisuuden liittyvän toisiinsa, köyhä sairastui ja sairas köyhtyi. Siitä syystä Ranskan kansan suunnattoman köyhyyden uskottiin liittyvän sairauksiin ja huonoon terveyteen, aliravitsemukseen, hengenvaarallisiin töihin sekä riittämättömään ja tehottomaan terveydenhoitoon. Kulkutaudit ja kuppatauti raivosivat kaikkialla. Tilanne oli todellakin kurja myös tilastojen valossa. Joka seitsemäs ranskalainen eli toimeentulorajan alapuolella ja joka kymmenes suoranaisessa köyhyydessä. Joka kolmas lapsi kuoli ensimmäisen elinvuotensa aikana ja tietyillä seuduilla vain 40–50 % syntyneistä saavutti 20-vuotispäivänsä.

Vallankumousta edeltäneitä aatevirtauksia

Valistuksen aatteet olivat tuoneet esiin uusia hallintomalleja, joiden uskottiin järjen ja tieteen avulla johtavan ihmiskunnan kohden uutta ja parempaa tulevaisuutta. Ihannevaltion ajateltiin pystyvän huolehtimaan kansalaisten toimeentulosta ja sosiaaliturvasta, joita pidettiin yhteiskunnan jäsenten oikeuksina. Vain valtiolla katsottiin olevan edellytyksiä jakaa tarvittavat voimavarat oikealla tavalla.

Köyhyyttä ja kehnoa terveyttä pidettiin yleisesti seurauksena hallinnon laiminlyönneistä ja välinpitämättömyydestä. Tasa-arvoa ja demokraattista yhteiskuntajärjestystä pidettiin edellytyksenä terveydelle ja hyvinvoinnille. Hyvän hallinnon uskottiin jopa poistavan yhteiskunnasta sairaudet ja niiden hoidon tarpeen. Radikaali taidemaalari Jacques-Louis David (1748–1825) päätteli, että sen vallitessa naisetkin synnyttäisivät ilman kipua.

Jo 1700-luvun puolivälin jälkeen oli alkanut ilmetä kyllästymistä valistuksen yksipuolista järjenpalvontaa kohtaan mm. romantiikassa ja pietismissä, jotka korostivat tunne-elämän merkitystä. Varsin merkitykselliseksi tuli Jean-Jaques Rousseau'n (1712–1778) ajatus palaamisesta takaisin luontoon. Se perustui ihannoiviin kuvauksiin alkuperäiskulttuureista sekä tietämättömyyteen niiden todellisuudesta.

Rousseau sanoi suoraan, että sivistys on tuhonnut ihmisen mahdollisuudet hyvään elämään. Sen seurauksena ajateltiin suoraviivaisesti, että hävittämällä mädäntyneeksi todettu sivistys ja siihen kuuluva hallinto voidaan palata takaisin ihmiskunnan alkuperäiseen onnentilaan. Rousseau oli jo aivan radikaalisti päätellyt, että hyvä yhteiskunta ei tarvinnut lääkäreitä eikä sairaaloita. Joko sairaus (la maladie) saataisiin häviämään, kun ihminen oppisi suojelemaan itseään luonnonmukaisella elämäntavalla, tai hän oppisi kohtaamaan väistämättömät taudit (le mal) luontoon kuuluvina kärsimyksinä.

Ihmeidentekijät

Luonnontieteiden noususta ja siihen liittyvistä suurista odotuksista tuli aikakauden ehkä tärkein vetonaula. Erilaiset koenäytökset ja yleistajuiset tieteelliset esitelmät saivat uteliaan kansan liikkeelle suurin joukoin. Ensimmäiset kuumailmapallolla tapahtuneet lennot Pariisin ja Nantesin yllä kokosivat kymmeniä tuhansia katsojia. Sanomalehdistö lisäsi ihmisten odotuksia kertomalla sensaatiosta toisensa jälkeen, mm. kengistä joilla voi kävellä vetten päällä ja silmälaseista joilla voi nähdä pimeässä. Eräs artikkelin kirjoittaja tekijä ilmaisi asian "Journal de Bruxelles'issa": "Kuka tietää, miten pitkälle pääsemme, kuka uskaltaa asettaa rajat ihmisen kyvyille."

Maagisten temppujen ja lääketieteen ihmeiden tekijöillä oli loistokausi. Yleishoidot ja ihmelääkkeet eivät olleet kukoistaneet koskaan yhtä villisti ja mielettömästi kuin juuri silloin. Juuri mikään ei vanginnut tunnelmia paremmin kuin animaalinen magnetismi, jota sen keksijä Franz Anton Mesmer (1734–1815) esitteli vallankumouksellisena hoitomenetelmänä ja täysin uudenlaisena lääketieteellisenä ajatteluna. Vastakohtana ns. koululääketieteen pöhöttyneelle kyvyttömyydelle se pyrki todelliseen radikaaliseen päämäärään, sairauksista vapaaseen ihmisyyteen. Mesmerin menestys oli taattu niin yleisön kuin sanomalehtienkin keskuudessa.

Lääketieteen arvostelu

Lääkärit näyttivät toimivan 1700-luvun aikana erillään elävästä elämästä. Kirjallisuudessa ja taiteessa heitä pilkattiin ahneudesta, pöyhkeydestä ja taitamattomuudesta eikä heillä ollut juurikaan menestymisen mahdollisuuksia aikaansa seuraavan sivistyneistön keskuudessa. Viranomaisvaltaan ja kauhua herättäviin sairaaloihin yhdistettyinä he olivat tavalliselle ihmiselle pelkästään nurjamielisyyttä ja pelkoa herättäviä hahmoja. Valistuksen ideologit eivät myöskään tunteneet armoa heitä arvostellessaan.

Encyclopedian artikkeli "Lääketiede" irvaili lääkäreiden hengenvaarallisista toimista potilaittensa kohdalla ja päätteli tylysti, että ihmiskunta olisi tullut onnellisemmaksi, jos lääketiedettä ei olisi koskaan ollut olemassa. Myös Voltaire (1694–1778) oli säälimätön: dietetiikka eli elämänjärjestys oli paljon arvokkaampaa kuin mahtipontinen mutta kyvytön lääketiede. Antoine-Nicolas Condorcet (1743–1794) oli arvioinneissaan yhtä negatiivinen. Denis Diderot (1713–1784) valitti alinomaan lääkärien kyvyttömyyttä ja totesi piloillaan, että lääkärikunta hankki tarvittavan kokemuksen potilaittensa joukkomurhien avulla.

Lääkärien koulutustaso vaihteli, mutta yleisesti se oli heikko ja pääasiassa vain teoreettinen. Koulutus oli kallista ja vaikeasti saavutettavissa, ellei ollut varoja ja suhteita. Kliinistä kokemusta tutkintonsa suorittanut lääkäri sai hankkia miten parhaiten taisi. Varakkailla oli sen sijaan mahdollisuus ostaa tutkintonsa, päästä vanhemman lääkärin maksavaksi avustajaksi ja antaa jonkun toisen kirjoittaa tohtorinväitöskirjansa.

"L'ancien régime'n" aikana oli tosin tehty joitakin yrityksiä vanhentuneen lääkärinkoulutuksen uudistamiseksi ja sairaanhoidon uudelleen järjestämiseksi. Eräs niistä oli kuninkaallisen lääketieteellisen seuran, Société Royale de Médecine, perustaminen. Sen sai vuonna 1776 aikaan anatomi Félix Vicq d'Azyr (1748–1794), josta tuli Ranskan akatemian jäsen vuonna 1788. Hän oli jo laatinut suunnitelmia lääketieteellisen koulutuksen parantamiseksi. Toinen lääkäri, joka pyrki saamaan aikaan parannuksia terveydenhuollossa, oli Pariisissa vuonna 1783 tutkintonsa suorittanut Pierre-Jean-Georges Cabanis (1757–1808). Hänen suunnitelmissaan oli samoja toimenpiteitä, joita Condorcet, Guillotin sekä Fourcroy myöhemmin ajoivat. Hallinnon tehottomuus, varojen puute, korruptio, laiminlyönnit sekä tiedekuntien sisäinen kilpailu saivat kuitenkin aikaan sen, että puutteet ja hallinnon kehnous tulivat yhä selkeämmin näkyviin.

Sairaaloiden kurjuus

Sairaaloiden toiminnassa oli suuria puutteita, vaikka niitä oli yritetty kehittääkin. Pariisilaisesta suursairaalasta Hôtel-Dieu'stä julkaistiin 1780-luvulla useita kuvauksia sietämättömistä oloista. Lääkäri Jacques-René Tenon (1724–1816) kirjoitti vuonna 1788: "Strategiana on sijoittaa niin monta sänkyä kuin mahdollista yhteen saliin, viisi tai kuusi henkeä samaan sänkyyn. Olemme nähneet jo kuolleiden makaavan kylki kyljessä elävien kanssa. Olemme nähneet niin ahtaita saleja, että ilma seisoo niissä paksuna ja hajuilla kyllästettynä ja valo hohtaa sisään vain heikosti. --- Leikkaukset suoritetaan keskellä salia. Nähdään valmistelut, kuullaan uhrien kirkuna. --- St Joseph-sali on tarkoitettu raskaana olevia naisia varten. Laillisesti vihittyjä vaimoja ja huoria, terveitä ja sairaita naisia, kaikki yhdessä toistensa kanssa. Kolme tai neljä samassa sängyssä, alttiina unettomuudelle, tartunnalle ja riskille vahingoittaa lapsensa. Vasta synnyttäneitä makaa myös neljä tai useampia samassa sängyssä. On kammottavaa kuvitella miten he tartuttavat toisensa. Useimmat kuolevat tai lähtevät sairaalasta tartunnan saaneina."

Kemisti Antoine-Laurent Lavoisier (1743–1794) kertoi samasta sairaalasta seuraavaan tapaan: Eräässä salissa oli 111 sänkyä 272 sairasta varten ja se toimi samalla odotushuoneena kirurgin vastaanotolle ja käytävänä kaikelle, mitä kuljetettiin sisään ja ulos sairaalasta: elintarvikkeita, lakanoita ja siteitä, eritteitä, kuolleita ruumiita. Jos potilas selvisi leikkauksesta, kuoli hän usein haavatulehdukseen. Mielisairaiden osastoilla potilaita pidettiin ketjuissa ja piiskattiin kuin eläimiä. Heille käytettiin hoitoina jääkylmiä suihkuja ja kylpyjä. Kun he olivat rauhattomia, annettiin heille voimakkaita ulostuslääkkeitä tai iskettiin suonta tajuttomuuteen saakka. Sairaaloiden kehno tilanne lisäsi yleisön epäluottamusta terveydenhuoltoa kohtaan. Kritiikki lääkäreitä ja sairaaloita kohtaan oli ankaraa mutta hyvinkin perusteltua.

Vallankumouksen käyttövoimat

Vallankumouksen käyttövoimana ei ollut suinkaan inhimillinen huolestuneisuus kurjuudesta, vaan järjellä perusteltu vakaumus yksilön oikeudesta kelvolliseen elämään ja yhteiskunnan velvollisuudesta taata tämä oikeus. Sairaanhoito ei ollut enää hyväntekeväisyyskysymys, terveys ja sairaanhoito olivat inhimillisiä oikeuksia. Samanaikaisesti Mesmer ja eräät muut lääkärit olivat luoneet suuria odotuksia sitä lääketiedettä kohtaan, joka oli vapauttanut itsensä halvaantuneista auktoriteeteista ja instituutioista. Terveydenhoito oli muodostunut tulenaraksi asiaksi jo ennen vallankumouksen poliittisia tapahtumia.

Edellä mainittu poliittinen kanta liittyi selvästikin käsitykseen, että syy sairauteen oli yhteiskunnassa itsessään. Rousseau'n väite, että sivistys oli tuhonnut ihmisen terveyden, oli tavattoman iskuvoimainen ja sitä vahvistivat suositut kuvaukset luonnonyhteiskunnista, joissa sairaus oli tuntematon. Ajatus piti sisällään myös erään vallankumouksen radikaaleista päätelmistä: Jos sairauksien syyt olivat yhteiskunnassa, voitiin ne myös poistaa. Ihminen ei ollut ennalta määrätty kärsimään ja kitumaan.

Koko vallankumouksen läpi kulki vahva pyrkimys kohden tätä Rousseuau'n ideaalitilaa. Terveellisellä ja hyveellisellä elämäntavallaan ihminen voisi aikaa myöten oppia välttämään sairauksia. Tarpeellista tietoa ei saataisi lääkäreiltä vaan välittömästä ympäristöstä, kuten perheestä ja kyläyhteisöstä. Siellä ihminen voisi saada lohtua ja apua, kun vaiva kävisi liian raskaaksi tai kun työ ei olisi enää mahdollista. Rohkeimpina hetkinään vallankumous uneksi terveydenhoidosta ilman lääketiedettä. Luonto parantaisi haavat ja hyve lievittäisi tuskia. Lääkärit korvattaisiin lähimmäisillä ja sairaalat keskinäiseen avunantoon perustuvilla yhteisöillä.

Saman rintamanasettelun akateemisen ja vallankumouksellisen lääketieteen välillä teki ikuinen "sivullinen", lääkäri ja poliitikko Jean-Paul Marat (1743–1793). Voimakkaasti kansanomaisuutta toteuttavassa lehdessään "L'ami du peuple" hän muotoili kerran toisensa jälkeen vallankumouksen lääketieteen suuren tehtävän: Valvoa yhteiskunnan lasten oikeutta elämään ja terveyteen, minkä vallitseva yhteiskunta oli pettänyt.

Vallankumousvuosi 1789

Lääkäri Joseph-Ignace Guillotin (1738–1814) saavutti pariisilaisten suosion vuoden 1788 lopulla, jolloin hän säätyjen kokousta odotettaessa vaati kuninkaalle osoitetussa anomuksessa lisää valtaa kolmannelle säädylle. Hänestä tuli pariisilaisten edustaja säätyjen kokouksessa, jossa hän liittyi oikeistoon ja ajoi maltillista uudistuspolitiikkaa: parempaa sairaanhoitoa, lääkärikoulutuksen nykyaikaistamista, samanarvoisuutta lakien edessä sekä suojaa rettelöistä tuomittujen syyttömille omaisille.

Vallankumousta edeltänyt kevättalvi 1789 oli tavattoman kylmä. Kansa paleli, kärsi nälkää ja kuoli. Leipäkahakoita tapahtui kaikkialla kaduilla. Pariisissa ylioppilaat kerääntyivät lääketieteellisiin kouluihin. Kulki huhuja, että monien palelluttua kuoliaaksi ruumiiden saanti anatomisia leikkauksia varten oli runsasta.

Poliittinen tilanne oli erityisen jännittynyt ja taloudellinen tilanne toivoton. Mutta myös vähemmän näkyvällä tasolla tunnelmat olivat kiihtyneitä. Salaiset klubit ja seurat tekivät tilanteen kirjaimellisesti räjähdysalttiiksi. Maanalainen lehdistö paisui ja sanomalehdet notkuivat poliittisia viestejä. Se mitä Michel Vovelle nimitti vallankumouksen mentaliteetiksi, ei ollut pelkästään myytti.

Kansalliskokouksen alkaessa toukokuussa 1789 oli kolmannen säädyn 577 valtuutetun joukossa 17 lääkäriä. Sairaanhoidon epäkohdat ja lääkärikoulutuksen yksipuolisuus olivat ilmiselviä epäkohtia varsinkin nuorille lääkäreille uransa alussa. Vallankumousta tervehdittiin sen vuoksi suurella innostuksella lääkärienkin keskuudessa ja vallankumouksen alettua liittyi useita lääkäreitä kumouksellisten puolelle. Monesta tuli täysipäiväinen poliitikko ja osa heistä syyllistyi myös vallankumouksen julmuuksiin.

Kun kansalliskokous joulukuussa 1789 keskusteli rangaistuslaeista, uudisti Guillotin aikaisemmat vaatimuksensa sairaanhoidon kehittämiseksi ja lisäksi hän esitti, että kaikilla kuolemaantuomituilla olisi oikeus mestaukseen eikä vain aatelisilla. Köyhät nimittäin yleensä hirtettiin tai surmattiin muulla tavalla. Guillotin esitti myös, että mestaus suoritettaisiin humanitaarisista syistä varmasti ja kivuttomasti erityisellä koneella eikä sitä jätettäisi pyövelin epävarmoihin käsiin. Esitys otettiin vastaan myrskyisin suosionosoituksin.

Ehdotetun mestauslaitteen suunnitteli Schmidt-niminen kirurgi, joka esitteli sen Ranskan kirurgiakatemialle. Akatemia puolestaan hyväksyi suunnitelman kirurgi Antoine Louis'in (1723–1792) antaman asiantuntijalausunnon perusteella ja laite otettiin käyttöön elokuussa 1792. Silloin Louis oli jo kuollut ja Guillotin jättänyt politiikan. Uusi ja toimintavarma mestauslaite tunnetaan tavallisesti nimellä "guillotin", mutta aluksi siitä käytettiin myös nimiä "pikku louison", "louisette" ja "mirabelle".

Rakentavia suunnitelmia (1789–1790)

Vallankumouksen alkuvaiheessa hyökättiin kiivaasti ja repivästi vanhaa lääketieteellistä järjestelmää vastaan. Sairaaloiden tulevaisuudesta vallitsi kuitenkin erilaisia käsityksiä. Radikaaleimpien mukaan sairaalat oli lakkautettava, mutta toisten mukaan niitä oli laajennettava ja kehitettävä erikoishoitoja antaviksi. Vallitsevana oli käsitys, että sairaanhoito tapahtuisi pääasiallisesti kotona ja että sairaalat voisivat sairaalat voisivat toimia rajoitetusti avustavina laitoksina.

Tammikuussa 1790 kansalliskokous tarttui sosiaalisiin ongelmiin. Silloin nimettiin kaksi valiokuntaa, köyhäinhoitovaliokunta "Le Comité pour l'extinction de la mendicité", jonka puheenjohtajana oli herttua François-Alexandre-Frédéric de La Rochefoucauld-Liancourt (1747–1827), tunnettu filantrooppi, ja terveydenhoitovaliokunta, "Le Comité de salubrité", jonka puheenjohtajana oli Guillotin. Valiokuntiin otettiin useita lääkäreitä asiantuntijoiksi. Valiokuntien tehtävät menivät osittain päällekkäin, minkä lisäksi niiden välillä esiintyi kilpailua. Sekä suunnitelmien päämääristä että keinoista vallitsi epätietoisuutta.

Guillotin'in valiokunta laatima toimintasuunnitelma terveydenhuoltojärjestelmän uudistamiseksi oli valmis noin vuotta myöhemmin eli joulukuussa 1790. Uudistus lähti vallankumouksen lääketieteen uudistuneista periaatteista. Huolenpito ei rakentunut yhteiskunnan hyväntekeväisyydelle vaan kansalaisten oikeuksille. Jokaisella maakunnalla oli oltava oma lääkärinsä ja kätilönsä, ja lääkkeitä oli oltava saatavilla paikallisissa varastoissa. Sairaanhoitoa toteutettaisiin pääasiallisesti kotisairaanhoidon muodossa. Suurkaupunkien olisi ylläpidettävä erikoissairaaloita synnytyksiä, kirurgiaa, kulkutauteja ja sukupuolitauteja sekä parannettavia mielisairauksia varten. Kouluissa olisi järjestettävä lääkärintarkastuksia oppilaille. Kansalaisten suojaamiseksi tulevaisuudessa hädältä olisi perustettava erityinen sosiaalivakuutusjärjestelmä.

Samoihin aikoihin Guillotin'in valiokunta teki ehdotuksen lääketieteellisen koulutusjärjestelmän toteuttamiseksi. Ranskaan perustettaisiin neljä lääketieteellistä koulua, Pariisiin, Montpellieriin, Strasbourgiin ja Bordeauxhun. Koulutuksen painopiste olisi käytännön kliinisessä työssä. Professoreita ei valittaisi tehtäviinsä rahan, vallan tai suhteiden perusteella vaan taitojensa mukaan. Lääkäreiden ja kirurgien välillä vallitseva ero olisi poistettava. Maaseudulla tulisi maallikkovaltaisten terveydenhoitokomiteoiden vastata sairaanhoidosta ja ennalta ehkäisevistä toimenpiteistä, kuten esim. tartuntatautien ehkäisemisestä, elintarvikkeiden käsittelyn valvonnasta, asuntojen ja työympäristön terveellisyydestä sekä hautaustoiminnasta. Esitetty terveydenhoidon suunnitelma oli täydellinen ja silloisissa oloissa suorastaan mielikuvituksellinen. Valiokunnan ehdotukset hyväksyttiin periaatteessa, mutta niiden toteuttamiseksi käytännössä ei ollut sen paremmin keinoja kuin varojakaan.

Vanhan tuhoaminen (1791–1792)

Vallankumouksen edellä vallinnut katkeruus ja halveksunta lääkärikuntaa kohtaan purkautui esiin lääkärien laillistamisen kohdalla. Helmikuussa 1791 poistettiin vaatimukset lääketieteellisestä tutkinnosta lääkärin toimiluvan saamiseksi ja maaliskuusta 1791 alkaen kuka tahansa saattoi maksua vastaan hankkia lisenssin lääkärinä toimimista varten. Lääketiede oli nyt kaikkien omaisuutta, se ei kuulunut enää lääkäreille vaan kansalle. Tästä alkaen vuosikymmenen ajan kuka tahansa oli vapaa ostamaan itselleen lääkärin toimiluvan. Euroopan uuden ajan historiassa raja lääketieteen ammatinharjoittajien ja amatöörien välillä ei ole ollut koskaan muulloin yhtä avoin.

Ranska vietti vuonna 1791 kolmatta vallankumousvuottaan, josta kuusi kuukautta kului sodassa Itävaltaa vastaan. Kansalliskokous hajotettiin syyskuussa 1791 ja korvattiin heti lakiasäätävällä kokouksella. Se oli entistä radikaalimpi ja toimintakykyisempi tarttuessaan vallankumouksen haasteisiin. Kritiikki lääketieteellistä koulutusta kohtaan oli sovittamatonta. Sen seurauksena lakiasäätävä kokous julisti elokuussa 1792 lakkautetuiksi kaikki erioikeuksia nauttivat yhteisöt, mukaan luettuina yliopistot, lääketieteelliset koulut ja akatemiat. Näin päättyi julkinen lääketieteellinen koulutus kokonaan. Kaikki tämä tapahtui siinä vaiheessa ilman lääkärien taholta esitettyjä vastalauseita.

Ranskan vallankumouksen toisen vaiheen aikana päämäärä oli yksiselitteinen. Turmeltuneen yhteiskunnan tuhoamisen nimissä kaikki lääketieteen instituutiot, koulut ja sairaalat oli lakkautettava tai lamautettava. Tilanne muuttui pian kaoottiseksi. Huijarit ja puoskarit ilmaantuivat joukoittain esiin. Kun lääkärit vetosivat lakiasäätävään kokoukseen ja osoittivat omituista tilannetta, muistutettiin heitä tylysti siitä, että kaikki ammatit olivat samanarvoisia ja kaikki aikaisemmat erioikeudet oli lakkautettu.

Mitä enemmän vasemmalle vallankumous siirtyi, sitä terävämmin esiintyivät myös radikaalit lääkärit. Lakiasäätävässä kokouksessa heitä oli lähes 30 ja he muodostivat siellä vahvan ja hyökkäävän iskujoukon. Aikaisemmat terveyden- ja köyhäinhoitovaliokunnat yhdistettiin Kansan avun valiokunnaksi. Toimintasuunnitelma oli kyllä sama kuin aikaisemmin, mutta sävyltään radikaalimpi. Kansan oikeus yhteiskunnan huolenpitoon oli jälleen itsestäänselvä lähtökohta. Esittelijä Bernard viittasi suoraan Rousseau'n "Contrat social'iin": "Vallankumouksen tehtävänä on suojata niitä, joilla on vähän, niitä vastaan, joilla on paljon, köyhiä rikkaita vastaan. Vallankumous tehtiin köyhien puolesta."

Korkeimmalla poliittisella tasolla mielenkiinto tätä toimintasuunnitelmaa kohtaan pysyi maltillisena. Kärsimättömyys oli kuitenkin alkanut kuohuttaa perinpohjin mielialoja. Suurisuuntaiset ja kauaskantoiset suunnitelmat eivät tuntuneet sopivan vallankumouksen temperamentille. Kun sairautta ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta pidettiin vanhan hallinnon laiminlyöntien seurauksina, päätettiin purkaa sen huonnon hallinnon järjestelmät. Vallankumouksen alettua mielipiteet olivat kääntyneet tieteenvastaisiksi. Niin aloitettiin jyrkkien toimenpiteiden kausi, jonka vaikutukset kohdistuivat erityisesti lääketieteeseen.

Toimenpiteet kohdistettiin ensin sairaaloita vastaan. Niitä pidettiin todellisina symboleina vanhan hallinnon tehottomista ja ihmisille vihamielisistä instituutioista. Hyökkäykset aloitettiin järjestelmällisesti ja painokkaasti. Sairaaloilta poistettiin asteittain kaikki taloudellinen tuki, läänitysten korot, kirkon kymmenykset, porvarien omantunnonrahat, verotulot, sakot ja arpajaistuotot. Sen lisäksi sairaaloilta alettiin vaatia omaisuudesta veroa. Taloudellinen katastrofi olikin pian tosiasia. Vallankumouksen kolmantena vuonna sairaaloiden talousarvioiden laskettiin olevan määrältään enää yksi kymmenesosa vallankumousta edeltäneeseen aikaan verrattuna.

Sairaaloihin kohdistettiin myös erästä toista vallankumouksen periaatteista, kristinuskosta vierottamista. Perinteisesti sairaalat olivat kuuluneet kirkolliseen järjestelmään, liittyneet kristillisen armeliaisuuden ajatukseen ja toimineet nunnien tai erityisten sääntökuntien harjoittaman sairaanhoidon varassa. Vallankumouksellisille uskonto oli vihollinen, viettelyksen huntu isänmaallisen velvollisuuden edessä. Sairaaloiden papit ja nunnat olivat hiipivän vastavallankumouksen apostoleja, jotka levittivät kristinuskon vääriä myyttejä kansalaisten ylle silloin, kun he olivat herkimmin haavoittuvia. Vallankumous tuhosi myös valistuksen seurauksena syntyneet sosiaaliset lastenlaitokset ja sokeainkoulut hyväntekeväisyyden häpeällisinä jäänteinä yksinvallan ajalta ja palautti lapset yleisen kansan hyvän tahdon varaan, eli todellisuudessa kerjuuseen ja sortoon.

Huhtikuussa 1792 päätettiin, että kirkollisesti sitoutunut henkilökunta on poistettava sairaaloista ja korvattava kaatuneiden sotilaiden leskillä ja orpolapsilla. Näillä ihmisryhmillä tulisi olemaan siitä lähtien etusija kaikkiin tehtäviin sairaaloissa. Se oli rohkea mutta harkitsematon päätös, joka osoitti vallankumouksen liukumista kohti todellisuuden unohtamista. Harjaantumattomat sotalesket ja veteraanien orpolapset eivät pystyneet menestyksellisesti toimimaan hoitohenkilökuntana. Epätoivoiset vetoomukset Pariisin mahtajille kertoivat huonosta hoidosta, puutteesta ja sairastavuudesta, joka oli kaiken kontrollin tavoittamattomissa.

Valtion toimenpiteitä (1792–1794)

Lakiasäätävä kokous hajoitettiin sekasortoisissa tunnelmissa syyskuussa 1792 ja korvattiin kansalliskonventilla, joka oli radikaalein vallankumouksen kokouksista. Konventin osaksi tuli kaataa yksinvalta ja pystyttää tasavalta. Konventissa lääkäreitä oli jo 49. Tunnetuin vallankumouksen lääkärihahmoista oli Marat, jonka Charlotte Corday d'Armont (1768–1793) murhasi vuonna 1793.

Nyt astuivat näyttämölle Jakobiinit -nimisen poliittisen klubin jäsenet, jotka olivat vallankumouksen kiihkeimpiä kannattajia. Merkittävin heidän joukossaan oli lakimies Maximilien François Isidore de Robespierre (1758–1794). Jakobiinit itse nimittivät klubiaan perustuslain ystävien liitoksi. Tasavalta julistettiin jo syyskuussa 1792 ja kuningas Louis (Ludvig) XVI (1754–1793) asetettiin syytteeseen valtionkavalluksesta. Hänet mestattiin tammikuussa 1793. Robespierre koki saman kohtalon heinäkuussa 1794.

Toisena vallankumousvuonna 1793 J. F. C. Caron saattoi vielä kutsua yliopistoissa koulutettuja lääkäreitä "rahvaanomaisiksi huijareiksi", joita vastaan kansa halusi tulla suojelluksi. Terrorivuosien aikana mestattiin useita lääkäreitä, arviot vaihtelevat 35–70 välillä. Kuolemantuomioita langetettiin mielivaltaisesti aivan merkityksettömistä laiminlyönneistä tai rikkomuksista. Arvioiden mukaan 328 lääkäriä ja 540 kirurgia pakeni maasta. Suurin osa heistä palasi takaisin vuoden 1802 armahduksen jälkeen.

Vuonna 1793 perustetun yhteishyvän valiokunnan "Comité du salut public" kautta aloitettiin keskittämisen aalto. Se koski myös sairaaloita. Ne julistettiin heinäkuussa 1794 valtion omaisuudeksi ja kaikki niiden tulot takavarikoitiin. Samanaikaisesti vietiin päätökseen myös kaiken kirkollisen henkilökunnan poistaminen. Lempeät nunnat ja sääntökuntien sisaret saivat seistä vallakumoustribunaalien edessä syytettyinä uskonnollisesta kiihkoilusta ja vastavallankumouksellisesta toiminnasta.

Itävaltaa vastaan huhtikuussa 1792 puhjennut sota oli saattanut lääkintähuollon Ranskassa katastrofin valtaan. Samalla sota osoitti, että sairaalat eivät suinkaan olleet tarpeettomia. Ne olivat aivan yksinkertaisesti ainoa paikka, missä voitiin pitää huolta sodan uhrien kasvavasta määrästä. Armeijan lääkintähuollon järjestämisen ohella myös siviilisairaanhoito ja lääkärikoulutus joutuivat huomion kohteeksi. Sairaaloita tarvittiinkin lääkäreiden koulutusta varten, sillä yliopistojen lakkauttamisen jälkeen sairaalat olivat ainoita paikkoja, joissa lääketieteen ja kirurgian välttämättömiä taitoja voitiin hankkia.

Suuri osa vallankumouksen mullistuksista oli pakko peruuttaa. Konventin oli tehtävä lisääntyvästi taloudellisia uhrauksia hoidon tason parantamiseksi. Vuonna 1793 annettiin jopa niin vallankumouksellinen määräys, että jokaisella sairaalapotilaalla tuli olla oma vuode. Pian syntyi uusia sairaaloita ja laitoksia sukupuolitautisia ja mielisairaita, sokeita ja kuuromykkiä varten. Takavarikoidut luostarit tarjosivat siihen tarkoitukseen oivallisia tiloja. Bicêtre'n ja Salpêtrière'n sairaaloissa vallankumouksen johto antoi uudelle muotilääkärille Philippe Pinel'ille (1745–1826) mahdollisuuden kokeilla uudenlaisia hoitomenetelmiä mielisairaille. Heidän vapauttamisensa kahleista onnistui vain osittain.

Lääketieteen uudet ihanteet

Eräs jakobiininen lääkäri perusteli vuonna 1793 seuraavaan tapaan, miksi eron vanhaan lääketieteeseen oli oltava täydellinen ja sovittamaton: "Lääketiede – suurenmoinen ja ylevä tarkoitusperiltään – on tyhjä, kuiva ja teoreettisesti kerrassaan arvoton, se panee painoa väärille asioille, on aivan liian leväperäinen niitä voimia kohtaan, joita se kohtaa, on epäoikeudenmukainen, epätasa-arvoinen ja turmeltunut, kömpelö ja hämmentävä käsittämättömine kaavoineen, ja puheissaan raakalaismainen ".

Lääketieteen uudet ihanteet muotoili parhaiten vallankumouksen ensimmäinen suuri näkijä Condorcet vuonna 1794, vain muutamia kuukausia ennen vankilassa tapahtunutta itsemurhaansa. Hänen mukaansa lääketieteen tuli olla vallankumouksen suuri apu ihmisyydelle ja sen tuli rakentua kahdelle pääperiaatteelle: sen tuli tehdä terveys inhimilliseksi oikeudeksi ja lähteä ennalta ehkäisevistä eikä hoitavista toimenpiteistä. Condorcet'n visio oli niin satumainen, ettei se ollut vallankomouksella saavutettavissa.

Condorcet sanoi: "Kukaan ei voi epäillä, että ehkäisevän lääketieteen saavutukset, terveellisempi ruoka ja asunnot, elämäntapa joka kehittää harjoituksen kautta ruumiin voimia tuhoamatta niitä liiallisuudella, ja lopuksi rappion kahden tärkeimmän syyn – köyhyyden ja ylellisyyden – poistaminen, tulevat pidentämään ihmisten elämää, takaamaan heille kestävämmän terveyden ja voimakkaamman rakenteen. Pitkän päälle tämä ennalta ehkäisevä lääketiede --- tulee hävittämään sekä tarttuvat taudit että ne yleiset sairaudet joiden syinä ovat ilmasto, ravinto ja työolosuhteet ---. Tämä koskee myös samalla tavalla kaikkia sairauksia, joiden ulkoiset syyt ovat löydettävissä. Ei liene kohtuutonta olettaa, että tämä ihmisten terveydentilan paraneminen voi olla loputonta, ja että voi tulla aika, jolloin kuolema on seurausta vain tietyistä onnettomuuksista tai elämänvoimien asteittaisesta murtumisesta, ja että lopuksi syntymän ja kuoleman välisellä ajalla ei ole mitään tiettyä pituutta. Ihminen ei ehkä tule kuolemattomaksi, mutta etäisyys siitä hetkestä jolloin hän alkaa elää, siihen hetkeen jolloin hän luonnollisesti – ilman sairautta, ilman onnettomuutta – tuntee että hänen aikansa on päättymässä, eikö se voisikin pidentyä loputtomasti."

Uuden koulutuksen periaatteet

Jo syyskuussa 1794 lääkäri Antoine-François Fourcroy (1755–1809) esitti lääkärien uuden koulutuksen periaatteet, jotka rakentuivat pääasiallisesti Guillotin'in ja Louis-Bernard Guèrin'in aikaisemmalle ehdotukselle. Fourcroy oli alunperin kemisti, joka oli opiskellut lääkäriksi anatomi Vicq d'Azyrin tukemana vastoin Pariisin lääketieteellisen tiedekunnan kantaa.

Koulutuksen pääkohdat olivat seuraavat:

1. Sen tuli keskittyä kliiniseen työhön.
2. Sairaalat olivat luonnollinen ympäristö opetustoiminnalle.
3. Kokopäivätoimiset, taloudellisesti riippumattomat lääkärit tulivat toimimaan opettajina.
4. Lääketiede ja kirurgia tuli yhdistää.

Ehdotuksesta tuli laki jo viikon kuluessa. Iskulauseissa korostettiin eroa vanhaan lääketieteesen. "Lue vähän, katso paljon, tee paljon. Harjoita lääkintätaitoa ja tee havaintoja sairasvuoteen äärellä, kaikesta siitä joka aikaisemmin puuttui, tulee tästä lähtien koulutuksen pääsisältö."

Joulukuussa 1794 kansalliskonventti hyväksyi Fourcroy'n johdolla valmistellun suunnitelman lääketieteen koulutuksen uudelleen aloittamisesta ja kolmen lääketieteellisen koulun perustamisesta välittömästi. Niiden sijaintipaikoiksi tulivat Pariisi, Montpellier ja Strasbourg.

Cabanis, joka oli luovinut onnellisesti vallankumouksen vaarojen läpi ja pystynyt pelastamaan myös useita ystäviään giljotiinilta, valittiin vuonna 1795 "Assemblée Général'in" jäseneksi. Cabanis nimitettiin vuonna 1796 perustetun Pariisin "École Centrale'in" hygienian professoriksi ja vuonna 1797 hänestä tuli vasta perustetun Pariisin "École de Santé'n" sisätautiopin professori. Tästä tehtävästä hän siirtyi vuonna 1797 saman koulun oikeuslääkeopin ja lääketieteen historian professoriksi.

Kansalliskonventti osoitti toimintakykynsä myös sosiaalihuollon järjestämisessä. Se tarkoitti valtiollisen järjestelmän toteuttamista sosiaalihuollossa ja samalla hyväntekeväisyys sekä kerjääminen kiellettiin. Kaikilla oli oikeus sosiaaliseen huoltoon ja sen puitteissa myös lääketieteelliseen hoitoon. Maa jaettiin piireihin, joista jokaisella oli oltava käytettävissään kolme lääkäriä ja kätilö, lääkkeitä sekä elintarvikevarastoja jauhoineen, riisineen ja perunoineen.

Jokaisella piirillä tuli olla myös Valtiollinen huolenpidon kirja (Livre de la Bienfaisance National). Siihen oli joka kymmenes päivä kirjattava nimeltä kaikki hädänalaiset, köyhät, sairaat ja kurjat. Jokaisessa piirissä oli pidettävä kerran vuodessa "Kovan onnen juhla" (Festival du malheur). Silloin huolenpidon kirja oli luettava ääneen, tarvitsevien oli tultava esiin ja saatava avustuksensa julkisena huomionosoituksena ja ylväänä palkintona! Tämä "Kovan onnen juhla" oli vain yksi niistä erikoisista vallankumouksen juhlista, joita jakobiinit käynnistivät liittääkseen vallankumoukselliset aatteensa kansan kulttuuriin.

Uusien lakien saattamiseksi täytäntöön käynnistettiin joukko toimenpiteitä, mutta niiden toteuttaminen kaatui pääasiallisesti taloudellisten voimavarojen puutteeseen. Vallankumouksellisten ei onnistunut koskaan vahvistaa sitä taloudellista perustaa, joka olisi ollut tarpeen asioiden toteuttamiseksi. He eivät onnistuneet myöskään saamaan liikkeelle kansan suosiota eikä paikallista yhteistyön halua. Liikuteltavan giljotiinin sijoittaminen näkyviin kylän torille ei ollut omiaan lisäämään kansan halukkuutta lainkuuliaisuutta kohtaan.

Vallankumouksen jälkeen

Kansalliskonventti lakkautettiin lokakuussa 1795. Lahjomattomaksi kutsuttu Robespierre oli mestattu ja pitkä kokeilun vaihe oli ohi. Kauhu ja viha olivat lamauttaneet Ranskan. Suuri unelma jokaisen kansalaisen oikeudesta toimeentuloon, terveyteen ja tasa-arvoon oli kadonnut kaaokseen ja pettymykseen. Terrorin yhteensä noin 17000 uhrista oli kansalliskonventin pöytäkirjojen mukaan noin 28 % talonpoikia ja noin 31 % työläisiä. Ne olivat hätkähdyttäviä lukuja vallankumouksessa, joka toimi kansan nimissä. Vallankumouksen ja tasavallan aika päättyi vuonna 1799 Napoleonin sotilasvallankaappaukseen.

Vallankumouksen politiikka oli pyrkinyt muuttamaan ranskalaista sairaalajärjestelmää perusteiltaan, mutta sairaalat jäivät eloon. Sodan todellisuus oli osoittanut, että sairaaloita tarvittiin. Vaatimukset sairaaloiden murskaamiseksi olivat muuttuneet vaatimuksiksi parantaa ja vahvistaa niitä. Pienimuotoisuuden ja erikoistumisen periaatteet osoittautuivat rakentaviksi.

Vallankumous oli samalla tavalla pyrkinyt hävittämään kaiken akateemisen koulutuksen ja tekemään lääketieteellisen tiedon mahdolliseksi kaikille. Seuraukset olivat myös tässä pakottaneet peräytymään. Täydellinen vapaus korvattiin uudella, akateemisesti perustellulla koulutusjärjestelmällä. Lääketieteessä vallankumous oli tullut tilanteeseen, jossa sairaala oli lääketieteen keskus, eikä ainoastaan sairaiden hoitamista ja käsittelyä varten, vaan myös koulutusta ja opetusta varten. Ranskan vallankumous vahvisti lopulta maallisten viranomaisten otteen sairaalalaitoksen valtaosaan. Italiassa sairaaloiden enemmistö pysyi uskonnollisina laitoksina aina vuoteen 1890 asti.

Ranskan vallankumouksen tekijät olivat uskoneet, että he voisivat muuttaa visiot todellisuudeksi, mutta siinä he pettyivät pahoin. Suuret visiot terveydestä ihmiskunnan oikeutena sukelsivat esiin uudelleen vuoden 1848 vallankumouksen aikoihin.

Kirjoitettu 1990, tarkistettu syyskuussa 1999. Aiheesta on julkaistu kaksi kirjoitusta: Unelma yhteiskunnasta ilman järjestettyä terveydenhuoltoa, Suomen Lääkärilehti 1991: 12: 1213 ja Joseph-Ignace Guillotin ja giljotiini, Suomen Lääkärilehti 1991: 11: 1108. Tekstiä on muokattu toukokuussa 2004.

Kirjallisuutta:

Aubry, G.: Ranskan suuri vallankumous I–II, WS Oy, Porvoo 1962

Brinton, C.: Aatteet ja ihmiset, Länsimaisen ajattelun vaiheita. Otava. Keuruu 1964

Dumesnil, R. und Schadewaldt, H.: Die berühmten Ärzte. Aulis Verlag Deubner & Co KG Köln, (ilman painovuotta)

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, II, Albert Bonniers förlag, Stockholm, 1947

Hakulinen, E.: Franska revolutionen – en revolution även för sjukvården. Läkartidningen. Vol. 86, Nr 28–29: 2535–2537, 1989

Hirvonen, L.: Lääketieteen historia. Recallmed Oy, Hanko 1987

Johannisson, K.: Att läka de förtryckta, Sjukdom, medicin och människa under franska revolutionen. Läkartidningen. Vol. 86, Nr 51: 4530–4533, 1989

Johannisson, K.: Att läka de förtryckta. Franska revolutionens och 1848 års revolutionära medicin. Teoksessa K. Johannisson, Medicinens öga, Sjukdom, medicin och samhälle – historiska erfarenheter. Värnamo 1990

Leibbrand, W.: Heilkunde, Eine Problemgeschichte der Medizin, Verlag Karl Alber, Freiburg – München, Freiburg im Breisgau 1954

Vonhoff, H.: Laupiaat sydämet. Armeliaisuuden maailmanhistoria. WS Oy, Porvoo 1962

Vuori, H.: Lääketieteen historia – sosiaalihistoriallinen näkökulma, Gummerus, Jyväskylä 1979

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON