Arno Forsius

Verenpaineen mittauksen historiaa

William Harveylle (1578–1657) selvisi 1600-luvun alussa, että sydän on verisuonistossa painetta ylläpitävä pumppulaite. Käyttökelpoisten mittausmenetelmien puuttuessa verenpaineen tai oikeammin valtimopaineen määrää yritettiin arvioida valtimonsykkeen voimakkuuden perusteella. Arvioinnin vaikeuteen alettiin ennen pitkää kiinnittää huomiota. Joseph(us) Struthius (1510–1568), joka oli valtimonsykkeen innokas tutkija, yritti määrittää jollakin tavalla sykkeen voimakkuutta. Asian selvittämiseksi hän nimittäin tarkkaili, miten ranteessa sykkivä valtimo kykeni kohottamaan sen päälle sijoitettuja eri suuruisia painoja.

Seuraava valtimopaineen mittauksia suorittanut oli englantilainen pappi ja luonnontutkija Stephen Hales (1677–1761). Hän oli suorittanut tutkimuksiaan vuodesta 1709 alkaen ja kirjoitti niiden perusteella vuonna 1733 ilmestyneen teoksen "Haemastaticks". Aluksi Hales oli yksinkertaisesti mitannut eläimillä, miten korkealle valtimoveri ruiskusi, kun hän oli katkaissut valtimon eläimen raajasta. Hän käytti tutkimuksissaan koiria, saksanhirviä ja hevosia, jotka menehtyivät kokeen seurauksena verenvuotoon. Myöhemmin Hales käytti hevosen valtimopaineen mittaamiseen pitkää lasiputkea, joka oli yhdistetty hevosen kaulavaltimoon. Veri nousi putkessa peräti yhdeksän jalan (n. 275 cm) korkeudelle.

Saksalainen Carl Ludwig (1816–1895) onnistui vuonna 1847 mittaamaan valtimopaineen koe-eläimillä kymografia käyttäen. Ihmisellä verenpaineen mittauksia kymografin avulla suorittivat myös saksalainen Karl Vierordt (1818–1884) vuonna 1855 ja ranskalainen Etienne-Jules Marey (1830–1904) vuonna 1860. Ensimmäisen suoran verenpaineen mittauksen ihmisellä suoritti Faivre vuonna 1855 yhdistämällä kolmella potilaalla painemittarin raajan päävaltimoon raaja-amputaation aikana.

Ihmisillä suoritettavan verettömän verenpaineen mittauksen uranuurtajaksi tuli saksalainen Samuel Ritter von Basch (1837–1905), joka kehitti sitä varten tarvittavan sfygmomanometrin vuonna 1880. Hänen mittauslaitteensa muistutti nykyistä elohopeapylväällä varustettua verenpainemittaria, mutta sen mittausanturina oli kimmoisalla kalvolla peitetty ja vedellä täytetty puolipallo. Pallon kalvopuolella painettiin käsivarren valtimoa ja samalla katsottiin, missä paineessa valtimon syke lakkasi. Laite soveltui vain tutkimustarkoituksiin, sillä sen käyttö oli hankalaa ja vaativaa. Von Basch julkaisi vuonna 1883 ensimmäisiä raportteja verenpaineen mittauksista eri tauteja sairastavilla potilailla.

Liiallisen verenpaineen merkitys tautien oireena ja aiheuttajana alkoi tulla yleisen mielenkiinnon kohteeksi vasta 1880-luvulla, jolloin Körner ja Oertel kehittivät Saksassa erilaisia nesterajoitukseen perustuvia hoitomenetelmiä kohonneen verenpaineen laskemiseksi. Heillä ei ollut kuitenkaan vielä käytettävissään luotettavaa verenpainemittaria. Ranskalainen Pierre-Edouard-Carl Potain (1825–1901) laati vuonna 1889 aneroidimittarilla varustetun laitteen, jota oli helpompi kuljettaa.

Ensimmäisen kliiniseen käyttöön soveltuvan verenpainemittarin kehitti italialainen Scipione Riva-Rocci (1863–1937), Pavian yliopiston lastentautiopin professori vuodesta 1908. Hän nimittäin liitti vuonna 1896 mittariin nykyisinkin käytetyn mansetin, joka valmistettiin alunperin 5 cm:n läpimittaisesta ohutseinäisestä kumiputkesta. Käsivarren ympäröivällä mansetilla saatiin aikaan valtimoa tasaisesti puristava paine, jolloin mittausten luotettavuus parani huomattavasti. Mansettia voitiin käyttää sekä elohopea- että aneroidimittareiden yhteydessä.

Valtimonsykettä tarkkailemalla oli mahdollista mitata vain systolinen, sydämen supistuksen aiheuttama huippupaine tai puristuspaine. Venäläinen sotilaslääkäri Nikolai S. Korotkoff (1874–1920) otti vuonna 1905 avuksi stetoskoopin. Hän totesi nimittäin, että valtimoa mansetin vierestä kuuntelemalla saatettiin määrittää systolisen paineen lisäksi myös diastolinen paine, valtimossa sydämen supistusten välillä vallitseva lepopaine.

Riva-Roccin ja Korotkoffin keksintöjen seurauksena verenpainemittarista tuli laite, joka soveltui kliiniseen työskentelyyn. Kuumelistoissa, sairauskertomuksissa ja potilaskorteissa alettiin pian käyttää verenpainearvojen osoittajana Riva-Roccin nimestä johdettua lyhennettä RR (esim. RR 120/80). Pitkän aikaa käytiin vielä kiistoja siitä, miten systolisen ja diastolisen paineen lukemat määritetään auskultaation perusteella. Kieltämättä mittaustekniikasta ja auskultaation arvioinnista riippuen voidaan saada huomattavastikin toisistaan poikkeavia arvoja. Siitä syystä verenpaineen mittauksen suorittamiseen ja yhdenmukaistamiseen on kiinnitetty jatkuvasti huomiota.

Verenpaineen mittauksesta tuli 1900-luvun alkupuolella yleinen kliinisen tutkimuksen osa. Siihen vaikutti merkittävästi henkivakuutusyhtiöiden toiminta. Nämä olivat nimittäin todenneet, että kohonnut verenpaine oli merkittävä riskitekijä ennenaikaisen kuoleman osoittajana. Siitä syystä henkivakuutusyhtiöt alkoivat vaatia lääkärintarkastuksen yhteydessä verenpaineen mittausta. Myös sairaaloissa verenpaineen mittaus tuli pian osaksi potilaan tutkimusta.

Verenpainemittari oli aluksi tyypillisesti lääkärille kuuluva tutkimusväline. Vasta verenpaineen seuranta verenpainetaudin tutkimuksen ja hoidon kehittyessä teki siitä myös hoidon tehon ja tuloksen tarkkailussa tarvittavan laitteen. Verenpainemittarista tuli mm. raskausmyrkytyksen seurannan väline kätilöjen käsissä. Vasta 1950-luvulta alkaen verenpaineen taso oivallettiin sairaiden ja tapaturman uhrien seurannassa verenkierron tilan tärkeäksi osoittajaksi. Sen jälkeen verenpainemittarin käytön osaaminen on kuulunut olennaisena taitona kaikille teho- ja tarkkailuosastoilla, ensiapupoliklinikoilla sekä sairaankuljetuksessa työskenteleville.

Verenpaineen merkitys kansantautina ja verenpainetaudin hoidon seuranta ovat lisänneet verenpainemittarin merkitystä myös sairaaloiden ulkopuolella. Varsinkin verenpainelääkityksen vaatima tiheä seuranta on pakottanut keksimään myös sovellutuksia, joiden avulla potilaat tai heidän omaisensa pystyvät suorittamaan tarvittavat mittaukset kotioloissakin. Huomattavaa parannusta merkitsivät elektronisella näyttötaululla varustetut verenpainemittarit, jotka tulivat yleiseen käyttöön 1990-luvulla. Ne ilmaisevat systolisen ja diastolisen verenpaineen ilman stetoskoopilla kuuntelua.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1996: 18–19: 2065. Tarkistettu tammikuussa 2004.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: (The) History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975

Brummer, P.: Lääketieteen historiaa tarinoina II. Huhtamäki Oy Lääketeollisuus. Jyväskylä 1988.

Davis, A. B.: Medicine and its Technology. An Introduction to the History of Medical Instrumentation. Greenwood Press. USA 1981.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON