Arno Forsius

Verijuotikkaista eli iilimadoista

Verijuotikkaat ovat ikivanha hoitokeino

Maailmassa on kaikkiaan useita kymmeniä eri juotikaslajeja, joista vain osa on verijuotikkaita. Verijuotikkaiden lääkinnällinen käyttö näyttää rajoittuneen historiallisen ajan varhaisvaiheissa Intiaan, mistä hoitomenetelmä tuotiin Eurooppaan, todennäköisesti 300-luvulla eKr. Aleksanteri Suuren sotajoukkojen palatessa kotiin idän sotaretkeltä.

Intiassa tunnettiin 12 lajia verijuotikkaita, joista kuitenkin puolet oli myrkyllisiä. Suurimmalla osalla juotikkaista oli käyttöä vain eläinten lääkinnässä. Intialaisilla oli jo yksityiskohtaisia tietoja siitä, kuinka verijuotikkaita oli hoidettava ja käsiteltävä, jotta ne saatiin aloittamaan verenimeminen tai lopettamaan se.

Intiassa verijuotikkaita käytettiin erityisesti Benaresissa, joka oli Intian muinaisen lääketieteen pääpaikka. Verijuotikkaiden avulla oli tarkoituksena poistaa elimistöstä verta, jonka katsottiin muuttuneen haitalliseksi sairauden johdosta. Niitä suositeltiin käytettäväksi erityisesti ruhtinailla, naisilla, lapsilla ja vanhuksilla, joilla muiden verenpoistohoitojen käyttö oli hankalaa tai mahdotonta.

Antiikin Kreikassa alkunsa saaneen humoraaliopin mukaan verijuotikkaiden käytössä oli seurattava samoja periaatteita kuin suoneniskussa ja kuppauksessa. Pyrkimyksenä oli imeä niiden avulla pois varsinkin "mustaa melankolista verta". Siinä tarkoituksessa verijuotikkaiden käytön lienee ottanut käyttöön roomalainen lääkäri Themison (noin 50 eKr.), joka oli Asklepiadeksen oppilas ja ns. metodisen koulun perustaja. Aretaios (noin 50 jKr.) mainitsee verijuotikkaiden käytön aiheina mm. satyriasiksen (liiallinen sukupuolinen halukkuus), maksatulehduksen ja huonon ruoansulatuksen (coeliakia). Verijuotikkaiden käyttöä koskevat säännöt muotoutuivat edelleen keskiajalla astrologian oppien mukaisesti. Alankomaalainen lääkäri Jean Baptist van Helmont (1577–1644) oli ensimmäisiä niistä, jotka vastustivat 1600-luvulla yleisesti verenpoistohoitoja.

Ranskalainen sotilaslääkäri François-Joseph-Victor Broussais (1772–1838) kehitti oman tauti- ja hoito-oppinsa, jota hän nimitti fysiologiseksi lääketieteeksi. Hän väitti, että ei ole erillisiä tauteja, vaan että kaikki sairaudet ovat periaatteessa samaa tautia, joka johtuu tulehduksesta ja siihen liittyvästä ärsytyksestä. Taudin hoito oli yksinkertaista ja lievissä tapauksissa siihen riitti ruokajärjestys. Helpompaa kuin poistaa ärsytys oli vaimentaa tulehdus heikentämällä elinvoimaa, mikä tapahtui poistamalla verta. Siihen Broussais käytti mieluimmin verijuotikkaita. Ranskaan tuotiin 1830-luvulla vuosittain jopa yli 40 miljoonaa verijuotikasta lähinnä Itä-Euroopan maista. Broussais'n vaikutuksesta verijuotikkaiden käyttö levisi 1800-luvun alkupuolella yli koko maailman.

Verijuotikkaiden sijoitus oikeaan paikkaan oli tärkeää, aivan samoin kuin suoneniskussakin. Tavallisesti verijuotikkaat sijoitettiin imemään verta sairaasta paikasta tai sen lähistöltä. Paiseiden ja ruhjevammojen hoidossa ne istutettiin mahdollisimman lähelle sairasta kohtaa. Hammastaudissa verijuotikkaiden annettiin kiinnittyä ikeniin tai korvien taakse.

Elävien verijuotikkaiden lisäksi on aikaisemmin käytetty lääkkeenä myös niistä valmistettua uutetta tai liuosta. Esim. Kiinan perinteisessä lääketieteessä on käytetty kuivatuista verijuotikkaista valmistettua lääkettä poistamaan kasaantunutta verta ja poistamaan turvotusta vaikeissa verentungoksissa, kuten vatsakivuissa, kuukautisten puuttumisessa, vatsaontelon kasvaimissa sekä ruhjevammoissa.

Verijuotikkaiden kiinnittymispaikkaan erittämässä syljessä on veren hyytymistä estävää ainetta, hirudiinia, joka on eräs mukopolysakkaridi eli glykosaminoglykaani. Hirudiinia käytetään nykyäänkin eräissä lääkevalmisteissa paikallisesti estämään tai liuottamaan pinnallisten laskimoiden tukkeutumia. Sen lisäksi verijuotikkaiden syljessä on myös verisuonia laajentavaa ainetta. Aivan viime aikoina verijuotikkaita on käytetty mikrokirurgisissa toimenpiteissä, tarkoituksena edistää verenkierron palautumista irronneiden elimen osien paikoilleen ompelemisen jälkeen, kertoman mukaan suotuisalla tuloksella.

Verijuotikkaat ovat käytettävissä 4–5 vuoden vanhoina. Ne voivat verta imiessään paisua 4–6 -kertaisiksi ja sen jälkeen paastota vuoden tai jopa kaksi. Ne voivat imeä sairaista myös taudinaiheuttajia, mm. tuberkuloosin ja lavantaudin bakteereja, ja joskus levittää tautia hoidettavasta toiseen. Verijuotikkaita voitiin jopa käyttää malariaplasmodien ja toisintakuume-spirokeettojen säilyttämiseen ja lähettämiseen sairaalasta toiseen, kun aivokuppaa sairastavia hoidettiin tarkoituksellisten kuumehoitojen avulla.

Eräät Pohjois-Afrikan ja Balkanin verijuotikastoukat voivat juomaveden mukana suurina määrinä suuhun joutuessaan kiinnittyä nieluun, kurkunpäähän ja nenään, jolloin ne aiheuttivat pitkäaikaisia verenvuotoja ja tukkivat paisuessaan hengitysteitä. Napoleonin sotajoukot ovat kärsineet tästä mm. Egyptissä vuosina 1798–1801.

Skandinaavisten kielten ja suomen lääkäriä tarkoittavat sanat ovat johtuneet muinaisesta goottilaisesta sanasta lekeis. Vuosisatojen kuluessa siitä ovat kehittyneet lachi-, laki- ja laeke-muotojen kautta islannin laeknir, tanskan laege, norjan läge, ruotsin läkare ja suomen käännöslaina lääkäri. Myös vanhassa englannissa on ollut samasta kantasanasta laece- ja leche-muotojen kautta muuntunut lääkäriä tarkoittava sana leech. Nykyään tämä sana tarkoittaa verijuotikasta, jota on käytetty jo satojen vuosien ajan tautien parantamiseen.

Verijuotikkaiden käyttöä Suomessa

Suomessa mainitaan elävät verijuotikkaat, Hirudo medica viva, jo 1700-luvun puolivälin lääketaksoissa. Ne ovat kuuluneet myös vuosina 1819–1937 ilmestyneiden Suomen farmakopean kuuden ensimmäisen painoksen lääkkeisiin. Farmakopeassa hyväksyttiin lääkekäyttöön kelpaavina kaksi lajia, Hirudo medicinalis ja Hirudo officinalis.

Vuoden 1937 farmakopeassa Hirudo medicinalis (Linné) oli harmaa eli saksalainen juotikas ja Hirudo officinalis sen muunnos, vihreä eli unkarilainen juotikas. Verijuotikas on nivelikäs ja litistynyt, se vetäytyy koskettaessa kokoon ja se painaa 2–5 g. Sen selkäpuoli on vihreä ja siinä on kuusi punakeltaista, tavallisesti mustapilkkuista juovaa. Vatsapuoli on päälajilla keltaisenvihreä ja mustatäpläinen, muunnoksella oliivinvihreä ja täplätön. Muunnoksella on siinä kaksi mustien pisteitten muodostamaa sivuviivaa. Verijuotikkaalla on imulava ruumiin kummassakin päässä ja pääpuolessa olevassa imulavassa kolmiliuskainen suuaukko. Suussa on kolme puolikaaren muotoista leukaa, joiden kupera etureuna on hammastettu. Verijuotikasta, jota on aikaisemmin käytetty imemään verta, ei saa toimittaa apteekista uudelleen. Kun tällaisen juotikkaan suu kostutetaan etikalla, erittyy siitä verta. Verijuotikkaat säilytetään viileässä, ilmavassa, varjoisessa paikassa lasiastiassa, jossa on raikasta, tavallista vettä. Tämä vaihdetaan joka viikko. Astian pohja voidaan peittää karkealla soralla.

Apteekkien vanhojen purkkien kokoelmissa ja museoapteekeissa on nähtävänä korkeita, ilmareiällisiä verijuotikaspurkkeja. Niiden kyljessä lukee tavallisesti joko Hirudo tai Hirudines, ilman lajinimeä (medicinalis tai officinalis). Vaikka apteekissa ei ollut lupaa panna kahta rohdosta samaan purkkiin, niin kummankin lajin juotikkaita on melko yleisesti säilytetty yhdessä. Viranomaiset ovatkin antaneet tästä muutamille apteekeille moitteita.

Suomessa verijuotikkaita käytettiin etupäässä tulehduksellisten sairauksien kuten silmätulehdusten, hammastulehdusten, kurkkutulehdusten ja ajosten hoitoon sekä myös ruhjevammojen ja peräpukamien hoitoon. Verijuotikkaita käytettiin korvaamaan kuppaamista ja suoneniskua silloin, kun näitä toimenpiteitä ei syystä tai toisesta voitu suorittaa. Ruotsalainen Nils Rosén von Rosenstein, lastenlääketieteen perustaja, suositteli 1760-luvulla verijuotikkaita suoneniskun jälkeen toiseksi tehokkaimpana hoitona kurkkumädässä.

Verijuotikkaiden asettaminen kuului mm. välskärien ja kirurgien toimintaan. Vuonna 1777 annetun "Lääkintä-Taksan" mukaan verijuotikkaiden asettaminen maksoi jokaiselta juotikkaalta 2 killinkiä 8 runstykkiä. Vuonna 1840 annetun Lääkintä-Taksan mukaan vastaava palkkio oli rahauudistuksen johdosta hopearahassa 7 kopeekkaa. Vuonna 1844 määrättiin verijuotikkaiden asettamisesta palkkioksi Helsingin kaupunginkirurgin Fredrik Pihlflychtin välskärintuvassa 3–4 kopeekkaa hopearahaa jokaiselta juotikkaalta ja juotikkaan hinnan kanssa vastaava palkkio oli enintään 13 kopeekkaa. Vuoden 1819 lääketaksassa yhden verijuotikkaan apteekkihinta oli 20 kopeekkaa ja vuoden 1830 lääketaksassa 40 kopeekkaa. Vuoden 1840 lääketaksassa vastaava hinta oli rahauudistuksen jälkeen hopearahassa 11 3/7 kopeekkaa.

Aluksi maassamme koetettiin tulla toimeen kotimaisilla, luonnonvaraisilla verijuotikkailla. Koska ne eivät riittäneet, alettiin niitä tilata Venäjältä ja Ruotsista. Juotikkaat eivät kuitenkaan kestäneet pitkän matkan rasituksia, minkä vuoksi suurin osa niistä kuoli ennen perille tuloa. Turun apteekkari Erik Julin (1796–1874) valitti vuonna 1828 Collegium medicumille edellisen vuoden vuosikertomuksessa, että kysynnän lisäännyttyä verijuotikkaiden saanti oli tuottanut ylivoimaisia vaikeuksia. Sen vuoksi hän esittikin, että apteekkarit vapautettaisiin pitämästä kaupan verijuotikkaita ja että niiden hankkiminen määrättäisiin niiden tehtäväksi, jotka niitä joutuivat asettamaan. Julin valitti myös, että "nuo hyödylliset eläimet nykyään tuhotaan jokaisen käyttökerran jälkeen", sen sijaan että niitä hyvin huollettuina käytettäisiin useampia kertoja.

Toimitusvaikeuksien vuoksi maassamme yritettiin saada aikaan verijuotikkaiden viljelyä. Vuonna 1838 anoivat apteekkari Erik Julin Turusta ja kirjakauppias G. O. Wasenius Helsingistä oikeutta rakentaa ulkomaisen esimerkin mukaan lammikoita verijuotikkaiden viljelyä varten. Tätä varten heille myönnettiinkin erioikeus viiden vuoden ajaksi. Wasenius sai luvan viljellä juotikkaita Uudenmaan läänissä sekä Julin Turun ja Porin läänissä. Molempien yritykset kuitenkin epäonnistuivat.

Helsingin apteekkarit anoivat vuonna 1848 hinnankorotusta verijuotikkaille tai vapautusta velvollisuudesta pitää niitä saatavilla. Tähän ei silloin suostuttu, mutta sen sijaan lääkintäviranomaiset päättivät myöntää 150 hopearuplaa maamme verijuotikaskannan tutkimusta varten. Tehtävään sisältyi myös verijuotikkaiden pyydystämisen ja hoidon opettaminen kansalle. Fil. maist. Henrik A. Reinholmin suorittamasta tutkimuksesta kävi ilmi, että verijuotikkaita oli pääasiassa Länsi-Suomessa, eniten Keuruun pitäjässä. Teiskossa eräs Mato-Pirjo -niminen nainen oli elättänyt itseään neljänkymmenen vuoden ajan verijuotikkaiden pyydystämisellä. Hän oli oppinut erottamaan lääkinnälliset iilimadot hevosjuotikkaista siitä, että edelliset aina uivat veden pinalla ja jälkimmäiset pysyttelivät pohjassa. Mato-Pirjo oli myynyt saaliinsa Tampereen ja Hämeenlinnan apteekkeihin saaden niistä palkkiokseen 5–6 kopeekkaa hopearahaa kappaleelta. Hän oli kuitenkin pyydystänyt niitä liiankin perusteellisesti, minkä seurauksena kanta oli paikoitellen täysin hävinnyt.

Reinholmin laskelmien mukaan voitiin omasta maasta saada juotikkaita korkeintaan 10 000 kpl vuodessa. Kun niiden kulutus oli ollut lähes 70 000 kpl vuodessa, vajaus olisi täytettävä tuonnilla. Puolalaiset kauppiaat toimittivatkin Suomeen 1800-luvun loppupuolella verijuotikkaita. Käytön huomattavan vähennyksen johdosta niiden kysyntä oli silloin jo laskussa, mutta niitä piti kuitenkin olla edelleen jonkin verran varastossa.

Lääkintätoimen pääjohtaja lähetti vuonna 1849 verijuotikkaita koskevan kiertokirjeen maan lääkäreille. Siinä todettiin, että oli tehty valituksia apteekkien verijuotikkaiden puutteesta ja niiden kelvottomuudesta, vaikka juotikkaita tiettävästi oli kyllä hyvin hankittavissa. Lääkäreitä kehotettiin usein tarkastamaan, että apteekeissa oli saatavana hyviä verijuotikkaita paikkakunnan tarvetta vastaavasti. Laiminlyönneistä oli ilmoitettava pääjohtajalle kyseisten apteekkarien saattamiseksi vastuuseen asian johdosta.

Eräässä Helsingin apteekissa verijuotikkaiden kulutus oli ollut vuosina 1847–1849 noin 5000 kappaletta vuodessa ja vuonna 1852 se oli vielä 3500 kappaletta. Vuosisadan loppua kohden kulutus väheni jatkuvasti siten, että vuonna 1875 niitä myytiin vain 2000 kappaletta ja vuonna 1889 enää 200 kappaletta. Verijuotikkaiden hinta määrättiin 1800-luvun loppupuolella kaksi kertaa vuodessa. Se oli 60 penniä kappaleelta vuonna 1867 ja 75 penniä vuonna 1878.

C. J. Haartmanin ohjeet

Ruotsalainen lääkäri C. J. Haartman (1790–1849) kertoo vuonna 1835 teoksessaan "Husläkaren eller Almänna och Enskilda Föreskrifter i Sundhetsläran, samt Sjukdomslära" verijuotikkaista varsin laajasti. Verijuotikkaiden kuvauksen lisäksi hän selostaa yksityiskohtaisesti niiden käyttöä: "Käytettäessä pidetään juotikasta kiinni sormilla, tai se kääritään kuivaan pellavatilkkuun ja pidetään sen terävää päätä [jossa suu on] tarkoitetussa paikassa, joka on etukäteen hyvin puhdistettu lämpimällä vedellä tai maidolla ja josta on karvat poistettu saksilla tai partaveitsellä. Tavallisesti ne eivät viivyttele tarttua, kun ne ovat saaneet vähän kiemurrella; että se tapahtuu, tunnetaan pienestä purevasta kivusta, joka muutaman silmänräpäyksen jälkeen melkein häviää. Jos ne viivyttelevät tarttua, voidellaan ihoa hieman tuoreella kermalla, maidolla ja sokerilla, tai mieluimmin tipalla verta. Kun ne alkavat imeä, mikä näkyy pään vallinmuotoisesta turpoamisesta ja poimuttumisesta, voi niitä etusormen kynnellä ikään kuin raapia, jolloin ne eivät mielellään päästä itseään uudelleen irti. Toisinaan kiinnittyminen vaatii kohtalaista kiinnipitämistä ja puristamista takapäästä. Ihon hierominen etukäteen, kunnes se tulee punoittavaksi, on hyvä keino. Jos kohta, johon ne on asetettava, on vahingoittunut, voi laittaa kaikki juotikkaat yhteen lasiin ja panna se ylösalaisin paikkaan, jolloin niiden asettuminen käy nopeammin. Kun ne ovat kylläisiä, irtautuvat ne itsestään; jos tarvitaan, kuten kuitenkin harvoin on laita, saadaan ne helposti irtautumaan parilla suolanrakeella, jotka pannaan [niiden] pään kohdalle. Jos juotikas, kun se on alkanut imeä, leikataan poikki, imee se paljon kauemmin, koska veri sitä mukaa juoksee pois; tätä voidaan koettaa, kun on poistettava enemmän verta kuin verijuotikkaiden luku sallii.

Harvoin saadaan pois niin paljon verta, kuin tarvitaan, itse juotikkaan avulla, paitsi edistämällä verenvuotoa jälkeenpäin sienellä, joka on kastettu lämpimään veteen ja puristettu kuivaksi; tällä tavalla voidaan verenvuotoa jatkaa useita tunteja. Jos pelätään vilustumista sinä aikana, jolloin paikkaa, märkyydestä johtuen, on pidettävä paljaana, voidaan vuotamista myös aika hyvin jatkaa liinoilla, jotka lämmitetään hyvin ja joita monin kerroin taitettuna vaihdetaan paikalla. Tavallisesti arvioidaan verenmenetykseksi, kun veri on saanut lakata itsestään vuotamasta, parin tunnin verenvuodon jälkeen yhdeksi unssiksi (noin 2 luotia) [1 unssi on noin 28 g, 1 luoti noin 13 g] jokaista juotikasta kohden. Kun verenvuoto on tyrehtynyt itsekseen, alkaa se harvoin vuotaa uudelleen, vaikka varmuuden vuoksi voidaan panna taulanmuruja reiän päälle; jos haluaa lopettaa verenvuodon aikaisemmin, niin pestään paikkaa muutamia minuutteja kylmällä vedellä, minkä jälkeen pannaan päälle taulanmuruja tai kiinnelaastarilappuja, ja päällepäin suurempi puristusside. Jos verenvuoto siitä huolimatta jatkuu, niin sirotellaan paksulti jauhoja reikiin; vaikeissa tapauksissa kieritellään taulanmuruja etukäteen hienonnetussa alunassa tai vihtrillissä [rautasulfaatissa], tai kostutetaan ne paloviinassa ja pannaan päälle. Asetettaessa [juotikkaita] varotaan joka tapauksessa pinnallisia verisuonia.

Verijuotikkaiden käytön jälkeen, puristetaan veri ulos niiden suusta, painamalla ja vetämällä tasaisesti takapäästä päähän päin, niin kuin lehmä lypsetään, kunnes juotikas on jälleen tyhjä. Jos tämä on tapahtunut varovaisesti, niin on hyvä juotikas valmis uudelleen imemään 3–4 vuorokauden jälkeen. Samoin jos ne sirotellaan suolalla, ne antavat veren pois itseltään; mutta kirjoittaja on aina havainnut siten käsitellyt juotikkaat pitemmän ajan käyttökelvottomiksi, minkä lisäksi ne [silloin] useammin kuolevat. Juotikkaita voidaan säilyttää kauan suurissa lasipurkeissa, pohjalla hiekkaa, peitettynä pellavatilkulla. Vesi on vaihdettava pari kertaa viikossa, kesällä ja pienissä purkeissa useammin, minkä lisäksi kuolleet [juotikkaat] on erotettava pois. Purkkia ei saa pitää auringossa kuin silloin tällöin, eikä se saa myöskään seistä pimeässä. Juotikkaat, jotka ovat jäätyneet veden mukana, ovat sulamisen jälkeen olleet vahingoittumattomia.

Myös keinotekoisia [keinotekoisesti kasvatettuja] juotikkaita on keksitty [ottaa käyttöön] ulkomailla ja niitä on kiitetty.

Juotikkaita on aina asetettava riittävässä määrin; se että ne eivät aina saa aikaan odotettua vaikutusta, johtuu myös siitä, että niitä on käytettävä ottaen huomioon niiden tavattoman kalleuden [alaviite: 12 killinkiä helmikuusta toukokuuhun, 8 killinkiä lokakuusta tammikuuhun]. Jos olisi tarpeen käyttää vain 2–3 juotikasta, niin vaikeammissa tapauksissa on parempi kupata. 12 juotikasta on sopiva lukumäärä vankemmalle henkilölle; 8–10 naisille ja nuorille, 15–20 ikävuoden välillä. Usein lukumäärää on huomattavasti lisättävä vaikeissa tulehduksissa. Silmätulehduksissa käytetään harvoin yli 6 juotikasta. Lapset alle yhden vuoden sietävät korkeintaan pari, vanhemmat [lapset] suhteessa [siihen].

On olemassa ennakkoluulo, että juotikkaat voivat kuljettaa tartuntaa ihmisestä toiseen. Usein on uusissakin juotikkaissa hieman verta, joka voi värjätä veden, jossa niitä säilytetään; tämä ei aina osoita, että ne ovat ennen käytettyjä; kuitenkin on yleisesti valittava kapeita ja vilkkaita juotikkaita, tietenkin mieluimmin käyttämättömiä. Pyörtymisiä, tulehduksia ja turvotusta, joita voi joskus seurata myös juotikkaiden käytöstä, hoidetaan niin kuin mainitaan edellisessä kappaleessa [suoneniskusta]."

Elias Lönnrotin neuvot

Elias Lönnrot kertoo verijuotikkaista seuraavasti teoksessaan "Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri", luvussa "Tawallisimmista lääkkeistä ja parannuskeinoista":

"Iilimadot eli werimadot; ruots. blodiglar. Owat tarpeelliset silloin, koska werta tahdotaan jolta kulta pienemmältä alalta wähenemään, ei yli koko ruumiin, taikka jos sairasta warotaan liiaksi suonenlyönnistä heikentywän. Monessa taudissa, esimerk. kurkunkuristajassa [kurkkumädän aiheuttama kuristustauti], wesiaiwossa [tuberkuloottinen aivokalvontulehdus], silmänpunotuksissa [silmätulehdukset], kaulataudeissa [kurkkutulehduksissa], nielinwioissa [nielutulehduksissa], perätaudissa [peräpukamavaivoissa], ulkonaisissa loukkauksissa [ruhjeissa], owat werimadot paljo hyödyllisemmät, kun suonenlyönti, ja samate silloin, koska lapsilta tulee werta ottaa. Jos rakkolaastaria [espanjankärpäslaastaria], sinappipöperöä [sinappitaikinaa] tahi muita kiihottawia aineita jälkeen samalle paikalle pannaan, niin pitää matoin puremasijat ennen sitä pienillä tali- tahi sidelaastari-lapuilla peitettämän.

Iilimadot tarttuwat paremmin aamu-, kuin iltapuolella päiwää. Niiden ilman ei tarttuessa on hywä keino puistaltaa niitä wähän aikaa sahdin seassa, ja willaisella waatteella hiwuttaa paikkaa, johon pannaan. Imemästä päästyä lypsetään weri niistä suun kautta ulos, niin tulewat taas pikemmin wirkaansa kelwollisiksi.

Iileille säilyttäissä muutetaan kahdesti wiikossa uutta järwiwettä; purkki peitetään riewulla päältä, että ilman henki kulkee läwitse."

Kirjoitus on valmistunut luentoa varten vuonna 1990. Tarkistettu huhtikuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Bennion, E.: Antique Medical Instruments, Sotheby's Publications, [1979] Reprinted Hampshire 1986.

Finlands Medicinal-Författningar, utg. af F. J. Rabbe, Tredje Delen 1836–1845, Helsingfors 1846

Finlands Medicinal-Författningar, utg. af F. J. Rabbe, Fjerde Delen 1846–1870, Helsingfors 1874.

Finlands Medicinal-Författningar, utg. af A. v. Collan, Femte Delen 1871–1886, Helsingfors 1888.

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia I, II, Albert Bonniers Förlag, Stockholm 1944, 1946.

Haartman, C. J.: Husläkaren eller Almänna och Enskilda Föreskrifter i Sundhetsläran, samt Sjukdomslära, ---, Tredje förbättrade Upplagan, Stockholm 1835.

Hako, M. (toim.): Kansanomainen lääkintätietous, Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 229:4 osa, Helsinki 1957.

Kodin suuri eläinkirja 3, Ju–Kirp, (päätoim. Ilkka Koivisto), Weilin + Göös, 2. painos, Espoo 1979.

Lönnrot, E.: Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri, Kolmas laitos, Porwoo 1856, Facsimile ("Neljäs korjaamaton laitos"), Tampere 1981 (Ensimmäinen painos ilmestynyt 1839).

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Vierte Auflage, Urban & Schwarzenberg, München–Berlin, 1950.

Peldán, K.: Suomen farmasian historia, Suomen farmaseuttinen yhdistys, Helsinki 1967.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan, Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla, WS Oy, Porvoo–Helsinki–Juva, Porvoo 1980.

Rabbe, F. J.: Om tillgången på blodiglar i Finland. Notisblad för Läkare och Pharmaceuter 1858.

Renander, A.: Grekisk medicin på Aretaios' tid, teoksessa Aretaios, De akuta och kroniska sjukdomarnas symptomatologi och behandling, Almqvist & Wiksell, Stockholm, Uppsala 1959.

Suomen Farmakopea, Kuudes painos, Pharmacopoea Fennica, Editio sexta, Helsinki 1937.

Lisäys kirjallisuuteen tammikuussa 2013:
Strandberg, H.:Påsättning av blodiglar. Hippokrates 2012, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja, s. 94–112. Porvoo 2012. 

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON