Arno Forsius

Veripalvelu ja verivalmisteet

Näillä kotisivuilla on kaksi kirjoitusta, joissa kerrotaan verensiirtojen aikaisemmasta kehityksestä, Verensiirrot eläimestä ihmiseen ja Verensiirrot ihmisestä ihmiseen.

Veripalvelutoiminta käynnistyy

Lisäämällä luovutettuun vereen natriumsitraattia se saatiin hyytymättömäksi, mikä teki välilliset siirrot mahdolliseksi. Verensiirtojen järjestelmälliseen suorittamiseen tarvittiin silti muitakin valmiuksia. Teknisiä edellytyksiä olivat luovutetun veren säilyttäminen, verensiirroissa tarvittavan välineistön kehittäminen sekä veriryhmien tutkiminen ja siirrettävän veren sopivuuden varmistaminen. Sen lisäksi oli luotava sellainen verenluovuttajien joukko, joka turvasi tarvittavan veren saannin.

Belgialais-yhdysvaltalainen Albert Hustin (1882—1967) tutki 1910-luvulla natriumsitraatin lisäämistä vereen Ernst Freudin jo vuonna 1891 tekemän havainnon perusteella. Hustinin tutkimusten johdosta argentiinalainen Luis Agote (1868—1954) käytti ensimmäisenä vuonna 1914 verensiirtoon sitraattiverta. Agote perusti Buenos Airesissa samana vuonna myös ensimmäisen verenluovutusjärjestelmän, johon kuului noin 200 vapaaehtoista verenluovuttajaa. Toinen sitraattilisäyksen puolesta puhuja oli Richard Lewisohn (1875—1962) vuonna 1915 New Yorkissa. R. Weil osoitti mahdollisuuden säilyttää sitraattiverta jäähdytettynä. Kesti vielä kymmenkunta vuotta, ennen kuin sitraattiveren käyttö yleistyi.

Tulevaa käyttöä varten talteen otettu veri varastoitiin aluksi patenttikorkilla varustettuihin virvoitusjuomapulloihin, minkä vuoksi puhuttiin veripulloista ja pulloverestä. Myöhemmin otettiin käyttöön erityisesti verensiirtoja varten valmistetut lasipullot, joissa oli metallisiteellä kiinnitetty kumikorkki lävistyspaikkoineen. Sitraattiverta oli mahdollista säilyttää aluksi vain 4—7 päivää. Francis Rous ja J. R. Turner ottivat vuonna 1916 käyttöön glukoosin lisäyksen sitraattivereen, mikä pidensi veren säilyvyyden 5—6 päivään. J. Loutit ja Patrick Loudon Mollison muuttivat vuonna 1943 sitraattiliuoksen happamaksi, jolloin veren säilytysaika piteni 21 päivään + 4° C:ssa. Adeniinin lisäys on edelleen parantanut veren säilyvyyttä ja Audrey Smithin käyttöön ottama glyserolilisäys on tehnyt mahdolliseksi punasolujen säilyttämisen jäädytettynä.

Veren antamiseen pullosta verensaajalle käytettiin kahta menetelmää. Toisessa pullon suulle kiinnitettiin kahdella putkella varustettu korkki. Lyhyen putken kautta pulloon pumpattiin kumipalkeella ilmaa paineen lisäämiseksi. Silloin veri siirtyi pohjaan ulottuvan putken kautta pullosta letkua pitkin verensaajaan. Siirtoa voitiin nopeuttaa tarvittaessa lisäämällä painetta pullossa. Siirron aikana oli varottava tarkoin, että veren loppuessa siirtoletkuun ei päässyt ilmaa, joka saattoi aiheuttaa verensaajassa hengenvaarallisen ilmatulpan. Toinen tapa oli nostaa verensiirtoletkulla ja ilmastointiputkella varustettu veripullo telineeseen pohja ylöspäin, jolloin veri valui hiljalleen verensaajaan. Siirtonopeutta voitiin lisätä nostamalla veripullo korkeammalle. Tässä menetelmässä ilmatulpan vaara oli vähäinen.

Oswald H. Robertson (1886—1966) loi vuosien 1914—1918 ensimmäisen maailmansodan aikana toimivan veripankkijärjestelmän Yhdysvaltojen ja Britannian sotajoukoille. Robertsonin työ sai kiitosta, mutta jäi sittemmin unohduksiin. Saksalaisten joukoissa käytettiin yleisesti suoria verensiirtoja.

Ensimmäinen maailmansota osoitti kiistattomasti verensiirtojen hyödyllisyyden, mutta siitä huolimatta veripalvelutoimintaa ei saatu yleisesti käyntiin. Britanniassa tehtiin kyllä vuonna 1917 ensimmäiset yritykset varastoida ja säilyttää verta, mutta ne eivät johtaneet pysyviin järjestelyihin. Sen vuoksi jouduttiin lähes kaikkialla turvautumaan edelleen välittömiin verensiirtoihin luovuttajasta saajaan. Yleensä siinä käytettiin kolmitiehanalla varustettua ruiskua, mutta vaikeutena oli usein edelleen veren hyytyminen letkuissa ja ruiskuissa. Toinen tapa oli laskea luovuttajan veri astiaan ja sekoittaa siihen natriumsitraattia ennen saajalle antamista.

Mitään etukäteen järjestettyä luovuttajaverkostoa ei tavallisesti ollut. Opetussairaaloissa saivat opiskelijat toimia tarvittaessa verenluovuttajina ja sitä varten heidän veriryhmänsä oli määritetty etukäteen. Siten mm. Helsingin yleisen sairaalan kirurgian klinikalla oli 1920-luvun päättyessä kaikkien lääketieteen kandidaattien veriryhmät määritetty valmiiksi mahdollisia verensiirtoja varten.

Neuvostoliitossa perustettiin vuosina 1926—1927 ensimmäiset itsenäiset alueelliset veripalvelut Pietarissa ja Moskovassa. Ensimmäinen keskitetty veripalvelujärjestelmä perustettiin Roomassa vuonna 1936. Yhdysvalloissa avattiin ensimmäinen veripankki vuonna 1935 Mayo Clinic'an yhteydessä. Vuonna 1937 Oswald. H. Robertson oli neuvonantajana, kun Bernard Fantus perusti veripankin Cook County Hospital'iin Chicagossa. Lähivuosina Yhdysvalloissa avattiin lukuisia sairaaloiden tai yhteiskunnan ylläpitämiä veripankkeja, varhaisimmat niistä San Franciscossa, New Yorkissa, Miamissa ja Cincinnatissa.

Veripalvelun alku Suomessa

Professori Richard Faltin teki Suomen Kirurgiyhdistyksen edustajana vuonna 1934 Suomen Punaiselle Ristille esityksen "verenantajakysymyksen" hoitamiseksi, mutta lääkintätoimen keskushallinnon hitaan käsittelyn vuoksi asia ei toteutunut.

Suomessa ensimmäinen järjestetty veripalvelu alkoi vuonna 1935. Helsingin yleisen sairaalan uudella Naistenklinikalla oli usein hoidettavana synnyttäjiä ja kohdunulkoista raskautta sairastavia naisia, joille runsas verenvuoto muodostui kohtalokkaaksi. Sen vuoksi Naistenklinikan silloinen apulaisopettaja Aarno Turunen kääntyi maaliskuussa 1935 partiojärjestön Töölön Siniset johtajan Toivo Katajan puoleen verenluovuttajien saamiseksi.

Kirjapainonjohtaja Toivo Katajan ja pastori Yrjö Kohosen aloitteesta perustettiinkin jo samana keväänä partiolaisten Veriliitto, joka sai vuotta myöhemmin nimen Partiolaisten Vapaaehtoinen Verenantajajärjestö Veriliitto. Parissa vuodessa järjestöön liittyivät kaikki partiopoikaliitot ja järjestölle perustettiin eri puolille maata toistakymmentä alaosastoa. Verenluovuttajina toimivat vanhemmat partiolaiset.

Veriliiton lääketieteellinen valvonta annettiin heti Suomen Punaisen Ristin tehtäväksi ja valvonta siirrettiin pian Naistenklinikasta Suomen Punaisen Ristin sairaalaan professori Simo Brofeldtin alaisena. Verensiirrot tapahtuivat silloin eri sairaaloissa suoraan luovuttajalta vastaanottajalle. Varmoja tilastoja näiltä vuosilta ei ole, mutta vuoden 1939 lopulle eli talvisodan alkuun mennessä arvioidaan Veriliiton jäsenten luovuttaneen verta yli tuhatta vapaaehtoista verensiirtoa varten.

Talvisodan alettua perustettiin heti Puolustusvoimien veripalvelu, joka rakentui Veriliiton antamien kokemusten pohjalle. Päämajaan perustettiin erityinen veripalveluyksikkö. Tammikuussa 1940 aloitettiin luovutetun veren kokoaminen virvoitusjuomapulloihin sekä hankittiin tarvittavat siirto- ja kuljetusvälineet.

Hammaslääkärien ja sairaanhoitajien voimin hoidettuja verenottokeskuksia perustettiin parikymmentä ympäri maata suurimpien sairaaloiden yhteyteen. Suorista verensiirroista luovuttiin lähes kokonaan. Vapaaehtoisia verenluovuttajia ilmoittautui noin 22 000, mutta heistä voitiin hyväksyä sodan epävarmoissa olosuhteissa vain ns. yleisluovuttajat eli O -veriryhmään kuuluvat, joita oli noin kolmannes kaikista. Noin 80 % luovuttajista oli naisia.

Luovutetun veren pullottaminen aloitettiin melko pian talvisodan syttymisen jälkeen, Turussa joulukuun alussa 1939 ja Lahdessa tammikuussa 1940. Vereen lisättiin natriumsitraattia hyytymisen estämiseksi ja veren säilytysaika oli kaksi viikkoa. Näin voitiin luopua suorista verensiirroista ja siirtyä todelliseen nykyaikaiseen veripalvelutoimintaan. Talvisodan aikana verensiirtoja käytettiin kuitenkin suhteellisen vähän, kaikkiaan verta siirrettiin noin 3000 pulloa.

Jatkosodan alettua kesäkuussa 1941 ryhdyttiin valmistamaan myös veriplasmaa, minkä seurauksena voitiin käyttää hyväksi muitakin luovuttajia kuin O -veriryhmään kuuluvia. Jatkosodan aikana veren- ja plasmansiirrot yleistyivät. Veren ja veriplasman kulutus oli varsin runsasta sekä jatkosodan hyökkäysvaiheessa että sodan loppuvaiheessa vetäytymistaistelujen aikana.

Jatkosodan aikana ainakin kerran verta luovuttaneita vapaaehtoisia oli yli 90 000 henkeä, joista O -veriryhmään kuuluneita noin 27 000. Kaikkiaan verta luovutettiin jatkosodan aikana noin 188 000 pullollista, joista O -ryhmän verta yli 82 000 pulloa. Suoria verensiirtoja tehtiin vain noin 1700. Verta toimitettiin jonkin verran myös siviilisairaaloille.  

Veripalvelutoiminta uudistuu

Vuosina 1939—1945 käydyn toisen maailmansodan kokemukset ja sen jälkeisen rauhanajan kirurginen kehitys lisäsivät nopeasti siirrettävän veren tarvetta sairaaloissa. Monet suuret toimenpiteet olivat mahdollisia vain verensiirtojen turvin, mm. avosydänleikkaukset, elinsiirrot ja keinomunuaishoito. Veripalvelutoiminnan kasvu oli voimakasta 1950-luvulla.

Carl Walter ja W. P. Murphy Jr suunnittelivat vuonna 1950 luovutettavan veren keräämistä ja säilyttämistä varten muovista valmistetun, etukäteen steriloidun veripussin. Siihen voitiin avaamatta liittää tarvittavat siirtoletkut eikä se kokoon painuvana tarvinnut mitään ilmastointiputkea. Tämä suljettu järjestelmä tuli yleiseen käyttöön kehittyneissä maissa 1960-luvun lopulta lähtien ja syrjäytti lasista valmistetut veripullot.

Veriryhmien määrittämisessä tyydyttiin aluksi ABO-järjestelmän toteamisessa tarvittaviin kokeisiin. O-ryhmän verta annettiin tarvittaessa kaikkiin veriryhmiin kuuluville saajille, varsinkin jos veriryhmämäärityksiin ei ollut aikaa tai mahdollisuutta. Vuoden 1940-jälkeen alettiin suorittaa myös Rh-tekijän edellyttämiä veriryhmän määrityksiä. Verensaannin lisääntyessä on pyritty jokaiselle verensaajalle antamaan hänen oman veriryhmänsä mukaista verta.

Verensaannin turvaamiseksi oli perustettava pysyviä ja toimintakykyisiä veripalvelujärjestelmiä. Niiden järjestäjiksi tulivat tavallisesti julkinen terveydenhuolto tai Punaisen Ristin järjestöt. Järjestelmät ovat olleet joko keskitettyjä tai hajautettuja tai niiden yhdistelmiä.

Veripalvelujärjestelmät tarvitsevat riittävän määrän verenluovuttajia. Verenluovuttajien saamiseksi on käytetty maksutonta vapaaehtoisuutta ja maksullista veren ostamista. Verenluovutuksessa on tärkeänä edellytyksenä, että luovuttajat ovat yleisesti terveitä ja että heillä ei ole veren mukana mahdollisesti leviäviä tartuntatauteja. Maksuton vapaaehtoisuus turvaa paremmin terveiden luovuttajien saannin. Maksullisessa järjestelmässä on aina vaarana, että luovuttajiksi pyrkii rahan vuoksi esim. huumeiden käyttäjiä, joiden joukossa on mm. B-hepatiitin ja HIV-infektion taudinkantajia.

Suomen Punaisen Ristin Veripalvelu

Rauhan tultua veripalvelutoiminta taantui Suomessa nopeasti ja verensiirtoja pystyttiin jatkamaan määrältään ja laadultaan tyydyttävästi vain muutamissa suurissa sairaaloissa. Suomen Kirurgiyhdistys asetti vuonna 1945 toimikunnan selvittämään verenluovutuksen järjestämistä, mutta tällöinkin hanke pysähtyi lääkintäviranomaisten hitauteen. Veripalvelutoiminnan tyrehtyminen oli nyt vakavana esteenä kirurgisen toiminnan kehittämiselle.

Vuonna 1947 eräiden suurten helsinkiläisten sairaaloiden ylilääkärit tekivät Suomen Kirurgiyhdistyksen aikaisemman toimikunnan työhön vedoten aloitteen, että Suomen Punainen Risti ryhtyisi huolehtimaan koko maan veripalvelutoiminnasta. Järjestö toimikin varsin nopeasti ja teki asiaa koskevan päätöksen jo vuoden 1947 lopulla. Toiminnan uranuurtajaksi tuli Harri Nevanlinna (1922—1994), joka toimi Veripalvelun johtajana vuosina 1948—1988, siis 40 vuoden ajan.

Suomen Punaisen Ristin Veripalvelu aloitti toimintansa vuoden 1948 alussa Helsingissä Naistenklinikalla. Sen toiminta siirrettiin jo toukokuun alussa 1948 Suomen Punaisen Ristin sairaalaan, jonka tiloissa veren luovutus, pullottaminen, tutkiminen ja jakelu tapahtuivat siitä lähtien. Veripalvelulla oli Suomen Punaisen Ristin järjestössä verraten itsenäinen asema, mikä antoi sen kehittämiselle hyvät edellytykset. Siitä huolimatta parannuksia saatiin aikaan alkuvaiheessa hitaasti. Veripalveluverkon luominen aloitettiin heti ja noin kahden vuoden kuluttua Veripalvelu toimi alunperin suunnitellulla tavalla ja lähes kysyntää vastaavasti.

Suomen Punaisen Ristin Veripalvelu on perustunut alusta pitäen vapaaehtoisen ja maksuttoman verenluovutuksen pohjalle. Tällä on ollut kustannustekijöiden lisäksi merkitystä myös veren ja verivalmisteiden hyvän laadun kannalta. 1940-luvun päättyessä eri puolilla Suomea oli jo lähes 20 piiritoimistoa paikkakunnilla, joilla toimi vähänkin suurempia sairaaloita. Laboratoriotutkimukset tehtiin Valtion Seerumlaitoksella. Veriryhmän määrittämisen lisäksi tehtiin Cardiolipin -tutkimus syfiliksen tartuntavaaran ehkäisemiseksi.

Lisäksi luotiin vuonna 1954 Liikkuva Veripalvelu, jolla oli mahdollisuuksia koota verta myös laajoilta maaseutualueilta. Tämä merkitsikin veritilanteen huomattavaa paranemista. Vuonna 1956 aloitettiin joukkoluovutukset varuskunnissa ja sittemmin niitä on järjestetty myös liikeyrityksissä ja teollisuuslaitoksissa.

Valtion Seerumlaitoksen tutkimukset tulivat maksullisiksi 1960-luvun alussa, jolloin Veripalvelun tarvitsemat tutkimukset siirrettiin muutamaa vuotta aikaisemmin perustettuun omaan laboratorioon. Veripalvelutoiminnassa on tapahtunut merkittävää kehittymistä myös teknisesti. Yhä suurempi osa verestä annetaan punasolutiivisteenä ja veriplasmaa on voitu käyttää muiden tarvittavien verituotteiden valmistamiseen.

Luovuttajiin kohdistuvia tutkimuksia on jouduttu vuosien kuluessa lisäämään, jotta verensaajat voitaisiin turvata mm. kuppataudin, tarttuvan keltataudin ja viimeksi HIV-tartunnan aiheuttajilta. Kun Suomessa esim. huumepotilaat eivät hakeudu verenluovutuksiin sen maksuttomuuden johdosta, on tilanne säilynyt varsin hyvänä.

Suomen Punaisen Ristin Veripalvelu on ottanut aina nopeasti käyttöön kaikki ne tutkimusmenetelmät, jotka ovat olleet tarpeen veren ja verivalmisteiden turvallisuuden varmistamiseksi. Suomen Punaisen Ristin Veripalvelun toimintaperiaatteet ja -tavat ovat saavuttaneet varauksetonta tunnustusta sekä kotimaassa että kansainvälisesti.

Verivalmisteet

Luovutetun veren järkiperäinen ja taloudellinen käyttö hyötyi mahdollisuudesta valmistaa verestä erilaisia valmisteita aivan tiettyjen sairauksien hoitamiseksi. Yhdysvaltalainen Edwin Cohn oli jo 1920-luvulta lähtien kehittänyt menetelmiä veriplasman valkuaisaineiden erottelemiseksi toisistaan suuressa mittakaavassa. Verivalmisteiden tarpeen lisääntyminen 1940-luvun alussa johti laajamittaiseen veriplasman käsittelyyn, jonka seurauksena siitä valmistettiin mm. albumiinia, fibrinogeenia ja gammaglobuliinia.

Albumiinia, jota käytettiin parantamaan verenhukkaan liittyvää nestetasapainon häiriintymistä, voitiin säilyttää lähes rajattomasti - 70 °C:ssa. Fibrinogeeni oli tärkeä valmiste veren hyytymishäiriöiden hoidossa ja gammaglobuliinia käytettiin lisäämään vastustuskykyä useita tartuntatauteja kohtaan.

Aina 1960-luvulle saakka kaikki veri annettiin yleensä kokoverenä. Verivalmisteiden valmistukseen käytettiin ylijäämäverta. Luovutetun veren kylmäsentrifugoinnin kehittäminen vuonna 1953 nopeutti huomattavasti verivalmisteiden käyttömahdollisuuksia. Erityisesti punasolujen antaminen korvaamaan menetettyä verta tai veren puutetta alkoi yleistyä. Samalla saatiin enemmän veriplasmaa käytettäväksi muiden verivalmisteiden raaka-aineena.

Yhdysvaltalaiset Stokes ja Smolens kehittivät vuonna 1957 plasmafereesin plasman erottamiseksi verestä niin, että punasolut voitiin heti palauttaa takaisin luovuttajalle. A. Solomon ja J. L. Fahey kuvasivat vuonna 1960 ensimmäisen plasmafereesin sairauden hoitamiseksi ja vuonna 1964 plasmafereesiä alettiin käyttää plasmafraktioiden keräämiseen muiden ihmisten hoidollisia tarkoituksia varten. Vuonna 1972 alettiin käyttää afereesiä tiettyjen verisolujen keräämiseen luovuttajilta siten, että muu osa verestä palautettiin luovuttajiin.

Vuonna 1961 havaittiin verihiutaletiivisteiden hyöty syöpäpotilaiden hengenvaarallisten verenvuotojen vähentämiseksi. S. Murphy ja F. Gardner osoittivat vuonna 1969, että verihiutaleet säilyivät parhaiten huoneen lämmössä (+ 22 °C). Tämä havainto paransi ratkaisevasti verihiutaleiden siirron käyttömahdollisuuksia. 1970-luvun puolivälissä punasolujen säilytysnesteeseen lisättiin ainetta, joka vaikutti punasolujen viskositeettiin ja paransi niiden siirron helppoutta. Vuonna 1983 saatiin punasolujen säilytysaika pidennetyksi jopa 42 vuorokauteen tietyillä liuoslisäyksillä.

Vuonna 1962 valmistettiin plasman fraktiomenetelmällä ensimmäinen antihemofiliatekijän konsentraatti verenvuototautia sairastavien hoitamista varten. Vuonna 1967 kehitettiin kaupallinen Rh-immuuniglobuliini synnyttäjien Rh-vasta-ainemuodostuksen ehkäisemiseksi.

Suurista, eri luovuttajien verestä yhdistetyistä veri- ja plasmavalmiste-eristä saatiin lisää verivalmisteiden käyttömahdollisuuksia ja taloudellista etua, mutta samalla seurauksena oli verivalmisteiden mukana tarttuvien virussairauksien kasvava ongelma. Näitä sairauksia olivat erityisesti maksatulehdukset jo 1950-luvulta alkaen ja HIV-infektio 1980-luvun alkupuolelta. Tartuntoja tuli esiin varsinkin antihemofiliavalmisteiden kohdalla.

Verenluovuttajien terveydentilan valvominen osoittautui vaikeaksi niissä luovuttajajärjestelmissä, joissa luovutetusta verestä maksettiin. Niissä verenluovutukseen tuli rahan saamiseksi mm. suonensisäisen huumeen käyttäjiä, joilla esiintyi paljon maksatulehdusta ja myöhemmin HIV-tartuntaa. Sen seurauksena verenluovutuksessa onkin 1970-luvulta lähtien pyritty pelkästään vapaaehtoisluovuttajien käyttöön.

Edellä mainitut virussairaudet ovat usein vähäoireisia, minkä vuoksi luovuttajat eivät voi itsekään aina olla tietoisia tartunnastaan. Siitä syystä luovutetun veren turvallisuuden parantamiseksi oli kehitettävä menetelmiä tarttuvien sairauksien toteamista varten. Luovutetun veren tarkastukseen alettiin käyttää vuonna 1971 hepatiitti B:n toteamista, vuonna 1985 HIV-tartunnan toteamista ja vuonna 1990 hepatiitti C:n toteamista. Vuonna 1996 otettiin käyttöön luovutetun veren HIV p24 antigeenitestaus, jonka avulla voitiin nopeuttaa ja parantaa HIV-tartunnan toteamista. Suomen Punaisen Ristin Veripalvelu on toiminut esimerkillisen nopeasti turvallisuustarkastusten käyttöön ottamisessa.

Nämä turvallisuustarkastukset ovat lisänneet veripalvelutoiminnan kustannuksia ratkaisevasti, mutta ne ovat ehdottoman välttämättömiä toiminnan jatkamisen kannalta. Eräiden veripalvelujärjestelmien kohdalla turvallisuustarkastusten käyttöön ottamisessa on tapahtunut viivyttelyä, jonka seurauksena useissa maissa on verivalmisteiden kautta tapahtunut erityisesti HIV-tartunnan leviämistä. Sen lisäksi joissakin maissa ei ole vedetty pois kaupasta sellaisia valmiste-eriä, joiden turvallisuutta ei ole varmistettu. Erityisesti antihemofiliavalmisteet ovat olleet tässä suhteessa kohtalokkaita. Sen vuoksi useissa maissa on käynnistetty 1990-luvulla oikeudenkäyntejä, joissa vastuuhenkilöitä on syytetty laiminlyönneistä ja viivyttelystä varmistusmenetelmien käyttöön ottamisessa.

Verensiirtoon liittyvät riskitekijät ja muut haitat sekä verivalmisteiden kohonnut hinta ovat olleet vaikuttamassa siihen, että on luovuttu rutiinimaisesta verenannosta leikkauksien yhteydessä ja että on pyritty kehittämään leikkaustekniikkaa verenhukan vähentämiseksi ja verensiirtojen välttämiseksi. Kiertävän verimäärän korvaamiseksi on voitu käyttää yhä enemmän plasmaa korvaavia nestevalmisteita.

Kirjoitus on luonnosteltu 1990. Tarkistettu huhtikuussa 2000. Eräitä lauserakenteita muokattu tammikuussa 2008.

Kirjallisuutta:

History of Blood Transfusion, http://members.rediff.com/

Högman, C.: Blodtransfusionens historia — vad hände 1940—1990. Nordisk Medicinhistorisk Årsbok 1993: 113—128. Södertälje 1993.

Leikola, J.: Suomen Punaisen Ristin Veripalvelu — suomalainen menestystarina. Suomen Lääkärilehti 2000: 7: 702—705.

Lyons, A. S. and Petrucelli, R. J.: Medicine, An Illustrated History. Originally published 1978. Reprint, Printed in Japan 1987.

Nevanlinna, H.: Verensiirto. 3. painos, Keuruu 1967.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. 1. Auflage 1993. Reprint, Printed in Belgium 1997.

Thorén, L.: Blodtransfusionens historia fram till 1940. Nordisk Medicinhistorisk Årsbok 1993: 129—139. Södertälje 1993.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON