Arno Forsius

Eläinlääkinnän kehitys Suomessa vuoteen 1809

Muinaisuudesta nykyajan kynnykselle

Ihmisillä on esiintynyt tarvetta auttaa ja parantaa eläimiä siitä saakka, kun he ovat oppineet pitämään niitä seuran, uskonnollisten tarkoitusten tai hyödyn vuoksi. Eläinten lääkitsemistä tiedetään harjoitetun jo muinaisessa Egyptissä ja Intiassa. Hammurabin laeissa, jotka ovat peräisin Babyloniasta 1700-luvulta eKr., mainitaan erityiset härkä- ja aasilääkärit.

Bysantissa tunnettiin 500-luvulla jKr. ”Hippiatrica”-niminen käsikirjoituskokoelma, jossa käsiteltiin eläinten, erityisesti hevosten sairauksia ja niiden hoitoa. Helleenisessä kulttuurissa eläinten parantajia kutsuttiinkin nimellä ”hippiatros”, hevoslääkäri. Rooman valtakunnassa eläinlääkäri oli ”veterinarius” vetojuhtaa tarkoittavan termin ”veterinus animal” mukaan. Eläinlääkärien nimitysten perusteella voidaan päätellä, että hevosten ja muiden vetojuhtien parantaminen oli heidän arvokkain tehtävänsä.

Eläinlääkintätaito kuului ensimmäisen kerran yliopiston opetusohjelmaan 1200-luvulla jKr., sillä silloin keisari Fredrik II:n hevoslääkäri Jordanus Ruffus piti sitä koskevia luentoja Napolin yliopistossa. Hän laati myös hevosten lääkintää käsittelevän käsikirjoituksen ”De medicina equorum”, joka ilmestyi sittemmin painosta vuonna 1494 italiankielisenä.

Eläinlääketieteen kannalta käänteentekeväksi muodostui italialaisen Carlo Ruinin teos ”Dell’anatomia e dell’infermità del cavallo”, jonka hän julkaisi vuonna 1598. Tämä hevosen anatomiaa ja sairauksia esittelevä teos käännettiin myös saksaksi, ranskaksi ja englanniksi. Maailman ensimmäinen eläinlääkintäkoulu perustettiin kuitenkin vasta vuonna 1762 Ranskaan.

Ruotsin (ja Suomen) valtakunnassa ei ollut 1700-luvun puoliväliin tultaessa ei vielä yhtään eläinlääkäriä. Terveydenhuollon silloisen keskusviraston, Collegium medicumin alaisina toimineet harvat lääkärit saivat tarvittaessa olla asiantuntijoina myös eläinlääkinnän alalla. Sairaiden eläinten varsinainen hoito kuului tavallisesti kuitenkin välskäreille, jotka suorittivat myös ihmisillä kaikki toimenpiteet ja leikkaukset. Hevosten hoidossa oli lisäksi merkittävä osuus kengityssepillä ja tallimestareilla.

Eläinten hoitoon perehtyneitä ammattimiehiä oli kaikkiaan käytettävissä niin vähän, että eläinlääkinnästä voitiin puhua vain valtion, sotaväen, hallitsijan ja suuraatelisten hevosten ja muiden kotieläinten kohdalla. Talonpojat saivat eläinten sairastuessa yleensä turvautua itseoppineisiin parantajiin, tietäjiin, kuohareihin ja kansanperinteen mukana sukupolvesta toiseen siirtyneisiin hoitokeinoihin.

Tarttuvien karjatautien tuhot

Karjanpidon lisääntyessä alkoi myös sen taloudellinen merkitys kasvaa. Karjanhoitoon kiinnitettiin enentyvästi huomiota 1700-luvulta alkaen, mutta kehitys oli tavattoman hidasta aina 1800-luvun puoliväliin saakka. Suomessa tapahtui päinvastoin vähennystä kotieläinten määrissä 1700-luvun alun vaikeina vuosina. Vaikka karjan tuotto olikin niukkaa, aiheutui eläinten keskuudessa raivonneista kulkutaudeista suuria taloudellisia menetyksiä.

Suomessa tiedetään esiintyneen tarttuvia karjatauteja lähes jatkuvasti 1700-luvun alusta lähtien. Karjan ja hevosten sortuminen "ruttoon" ilmoitetaan vuosien 1705 ja 1712 rästiluetteloissa toistuvasti maksamattomien verojen syyksi mm. miltei kaikissa Hämeen pitäjissä. Sen lisäksi Uudenmaan ja Hämeenlinnan läänin maaherra Pehr Stierncrantz valitti vuonna 1725 karjaruton pahasti harventaneen isonvihan aikana muutoinkin supistunutta karjakantaa.

Yleensäkin kaikkia koettelemuksia pidettiin Jumalan rangaistuksina ihmisten syntien tähden, minkä vuoksi virressäkin veisattiin:

"Sentähden witzaat meit Jumal!.
Näljäll, callill cowall ajall,
Sodall julmall, taudill tuimall,
Eläinden rutoll cauhiall,
Linduin, calain pois catomall,
Tarwetten caickein puuttumall,
Caikell waiwalla ja tuscall.”

Kun tarttuvia eläintauteja esiintyi erityisesti Pohjanmaalla vähän väliä isonvihan ajoista alkaen, uskottiin niiden olevan Isonkyrön Napuella vuonna 1714 onnettomasti päättyneen taistelun seuraamuksia.

Säädöksiä eläintautien torjumiseksi

Tarttuvien karjatautien esiintyminen ja yritykset niiden ehkäisemiseksi olivat lähes ainoana syynä eläintauteja koskevien säädösten antamiseen kauas 1800-luvun loppupuolelle saakka. Jo Ruotsin (ja Suomen) ensimmäisessä yleisvaltakunnallisessa lakikokoelmassa, noin vuonna 1349 valmistuneessa Maunu Eerikinpojan maanlaissa on Rakennuskaaressa luku XXXVIII "Ruttokarjasta”: ”Jos joku ostaa tietoisesti karjaa ruton saastuttamasta kylästä ja ajaa sen kotiinsa ilman naapurien lupaa, hänen on heti ajettava se takaisin tai lopetettava se ja maksettava kolme markkaa sakkoa, jos joku naapureista nostaa häntä vastaan kanteen. Jos hän kieltää tietäneensä rutosta, vapauttakoon itsensä syytteestä kuuden miehen valalla ja ajakoon sen jälkeen karjan pois ja olkoon syytön. Jos hän ei halua ajaa karjaa pois tai lopettaa sitä, maksakoon sakkoa kuusi markkaa.” Tämän tapaisilla määräyksillä oli tuskin suurtakaan merkitystä tarttuvien eläintautien ehkäisemistä ajatellen.

Todettakoon tässä yhteydessä, että saman Rakennuskaaren XXXIII luvussa on myös eläinten hoitoon liittyvä § 2: "Jos joku pyytää toista auttamaan hevostaan tai muita elikoitaan suoneniskennällä ja elikko vahingoittuu, vannokoon auttaja omalla valallaan, että kysymyksessä oli vahinko, tai maksakoon neljänneksen täydestä sakosta." Tuohon aikaan suonenisku oli tärkeä hoitokeino lähes kaikissa taudeissa niin ihmisillä kuin eläimilläkin.

Varhaisin suomenkielellä painettuna julkaistu säädös, jolla oli merkitystä eläintautien kannalta, oli "Cuning.sen Maij.tin Säändö ja Asetus, Cuollein Hewoisten ja muiden Eläinden nylkemisest ja myös pois tieldä toimittamisest nijn Caupungeisa cuin Maalakin, nijn myös nijden Rangaistuxesta, jotca jongun sencaldaisen Työn tähden soimawat [ovat syytteessä]. Annettu Stockholmisa sinä 23. Päiwänä Toucko-Cuusa. Wuonna 1696." Heti 1720-luvun alussa esiintyneen karjataudin johdosta annettiin Tukholman kaupungissa joulukuussa 1721 julistus, jossa käsiteltiin mm. teurastukseen ja lihan tarkastukseen liittyviä seikkoja.

Tammikuussa 1722 annettiin ”Asetus eläintaudin ja karjaruton estämiseksi”. Koska se kuvaa hyvin tuon ajan käsityksiä tarttuvien eläintautien ehkäisemisestä, esitetään tässä sen pääkohdat lyhyesti: Kukaan ei saanut 40 hopeataalarin sakon uhalla ruokkia kestikievareissa tai niiden lähellä olevien talojen aitauksissa vetojuhtia tai muita eläimiä rehuilla, joita matkustavaiset toivat tautisilta seuduilta. Näiltä tähteeksi jäänyt rehu oli kylänmiesten heti poltettava. Valjakon menettämisen uhalla kukaan ei saanut kulkea tartutetuille alueille tai sieltä pois. Kukaan ei saanut myöskään ostaa karjaa tartutetuilta seuduilta ja sairaiden eläinten tietoisesta myynnistä sai maksaa sakkoa 200 hopeataalaria. Koiria ei saanut pitää irrallaan tautisilla seuduilla 10 hopeataalarin sakon uhalla ja jokaisen vapaana olevan koiran sai tappaa rangaistuksetta. Kaikki kanssakäyminen terveiden ja tartutettujen seutujen ihmisten ja karjojen välillä oli kiellettyä. Sairas eläin oli kuoltuaan haudattava kahden kyynärän syvyyteen. Naapurien oli tarvittaessa annettava apua kuopan kaivamiseksi, mutta eläimen omistajan oli itse vedettävä ruho kuoppaan ja peitettävä se. Karjataudin ilmaantumisesta oli ilmoitettava 24 tunnin kuluessa kruununnimismiehelle, jonka oli heti saavuttava paikalle huolehtimaan tarpeellisista toimenpiteistä ja kerrottava niistä kiireesti maaherralle. Kaikkien oli oltava maaherralle avuksi ja kruununpalvelijoiden oli asetettava jokaiseen pitäjään katsastusmiehiä, jotka eivät saaneet kieltäytyä tehtävästä eikä lyödä sitä laimin. Kruununpalvelijoiden oli sakon uhalla hoidettava tehtävänsä. Maaherran oli erotettava leväperäiset ja palkattava valppaampia tilalle. Rikkomuksista määrätyt sakot ja kruunulle tuomittujen eläinten arvo jaettiin kolmeen osaan ensimmäisen ilmiantajan, katsastusmiehen ja pitäjän vaivaisten kesken. Jos katsastusmies oli samalla ilmiantaja, sai hän kaksi kolmannesta. Ne jotka eivät pystyneet sakkoja maksamaan, saivat kärsiä ruumiillaan raipparangaistuksen. Mainittakoon vielä, että myös vuoden 1734 valtakunnan lain rakennuskaareen otettiin määräyksiä, jotka koskivat eläinten hoidosta perittäviä palkkioita ja tarttuvien eläintautien rajoittamiseksi noudatettavia toimenpiteitä.

"Jumalan vihan rangaistukset”

Erityisesti tarttuvat eläintaudit joutuivat 1700-luvun alkupuolella lisääntyvän mielenkiinnon kohteeksi. Terveyskollegio, Collegium medicumin rinnalle vuonna 1721 perustettu virkamieselin, julkaisi kevään 1722 aikana muutamia karjatauteja ja niiden hoitoa käsitteleviä kirjoituksia. Lääketieteen ja luonnontieteen ylioppilas Carl Linnaeus (myöhemmin aateloituna von Linné) kiinnitti Lapin matkallaan vuonna 1732 huomiota porojen sairauksiin ja epäili lehmien keväisten kuolemantapausten Tornion seudulla aiheutuneen myrkkykoison (Cicuta virosa) syömisestä laitumilla.

Suomen puolella ryhdyttiin tiettävästi ensimmäisen kerran toimiin tarttuvan eläintaudin ehkäisemiseksi syksyllä 1734. Kuninkaallisessa kirjeessä kehotettiin silloin Collegium medicumia "lähemmin perehtymään, minkä laatuista Turun ja Uudenmaan lääneihin pesiytynyt karjatauti on, ja harkitsemaan sellaisia keinoja, joiden kautta tuollainen kulkutauti Jumalan avun ohella voitaisiin estää.” Samoihin aikoihin oli eläintauteja liikkeellä myös Tornion seudulla, kuten maavälskäri Hartman Elias Eberhardtin ilmoituksesta maaherralle vuonna 1735 voidaan todeta.

Heti pikkuvihan jälkeisinä vuosina ilmeni sekä Ruotsissa että Suomessa erikoisen runsaasti eläintauteja, joiden johdosta annettiin useita varoituksia, julistuksia, määräyksiä ja ohjeita. Suomessa esiintyi vuosina 1744–1747 laajoilla alueilla ilmeisestikin pernaruttoa hevosissa, nautakarjassa, muissa kotieläimissä ja vieläpä ihmisissäkin. Ilmajoen kappalainen Karl Rein, joka yhdisti taudin tuhot samoihin aikoihin näkyneeseen pyrstötähteen, valitti kirjoittamassaan runossa, miten Jumala

”Carjangi cowimman cuolon
Pohjan länihin lähetti
Joka iski ihmisingin
Uhcais usein uutta maata
tällä taudill tarttuwalla.”

Tauti raivosi etenkin Pohjanmaalla, missä maaherra Gustaf Creutz nimitti sitä "Jumalan vihan rangaistukseksi". Terveyskomissio, terveyskollegion toiminnan jatkaja, sai määräyksen ryhtyä yhdessä maaherrojen kanssa toimenpiteisiin tätä tarttuvaa karjatautia vastaan. Hoito-ohjeiden antamisen ohella kiellettiin sekä eläinten että lihan vienti Suomesta.

Collegium medicum lähetti vuonna 1745 lääketieteen tohtori Cornelius Hegardtin Pohjanmaalle tutkimaan epidemiaa, sillä koko valtakunnassa ei ollut vieläkään erityistä eläinlääkäriä. Kun tauti yhä jatkui, määrättiin Pohjanmaan maavälskäri Herman Henrik Hast neuvoineen avustamaan väestöä eläinten hoidossa. Apteekin puuttuessa välskäri Hast valmisti itse tarvittavat rohdot, joista uskottiinkin olleen apua. Hän painatti myös kansaa varten ohjelehtisen "Et souveraint praeserverande medel för kor, kalfvar, ungnöt, svin och hästar samt får", joka ilmestyi kahtena toisistaan hieman poikkeavana painoksena.

"Asetus Carjan taudista ja Eläinden Rutosta"

Pikkuvihan jälkeen kiinnitettiin myös karjanhoitoon entistä enemmän huomiota. Suomessa pyrittiin edistämään erityisesti lampaanhoitoa, mutta innostus sitäkin kohtaan laimeni jo parinkymmenen vuoden kuluttua. Syynä karjanhoidon huonoon menestykseen olivat eläinten kehnon hoidon, laihojen laitumien ja heikon talviruokinnan lisäksi petoeläinten aiheuttamat tappiot ja karjataudeista johtuneet menetykset.

Muualla Euroopassa raivonneiden tarttuvien karjatautien johdosta annettiin vuosina 1745 ja 1749 määräyksiä, joilla kiellettiin sekä eläinten että niiden tuotteiden tuonti Ruotsin (ja Suomen) valtakuntaan. Pian tämän jälkeen säädettiin tarttuvien eläintautien ehkäisemiseksi "Cuning.sen Maij:tin Uudistettu Armollinen Asetus, Carjan taudista ja Eläinden Rutosta. Annettu Stockholmisa Raadi Camarisa sinä 23. päiw. Maalis-Cuusa 1750." Jo 28 vuoden takainen asetus "oli havaittu tarpeelliseksi tarkistaa ja soveltaa nykyisten aikojen olosuhteiden mukaan.”

Asetuksen mukana julkaistiin ”Ulosweto Preussin Cuningan uloslähetetystä kirjoituxesta Carjan taudin estämisestä ja parantamisesta sijnä Waldacunnasa". Vielä samana vuonna annettiin "Cuning:sen Maij:tin Lawiambi Armollinen Asetus, Carjan taudin estämisestä". Siinä katsottiin tarpeelliseksi määrätä, jos joku "ilkeyttään tai pahuuttaan tahallisesti yrittää aiheuttaa tartunnan naapuriensa tai muiden eläimissä, sekä siten tarkoituksellisesti levittää karjaruttoa, saavat hän ja kaikki jotka hänen kanssaan olivat samassa aikomuksessa tai teossa, menettää henkensä ja vahinko korvataan heidän omaisuudestaan niin pitkälle kuin sitä riittää." Näihin asetuksiin liittyivät vielä kuninkaallinen kirje vuodelta 1751 sekä kauppakollegion vuonna 1766 antama julistus. Viimemainitussa käsiteltiin rikkomuksista langetettavia rangaistuksia ja korvauksia.

Ulkomailla suuria taloudellisia menetyksiä aiheuttaneiden karjaruttojen vuoksi painettiin vuonna 1770 myös suomeksi ”Julistus, Yhdestä Hollandisa käywäisestä tarttuwaisesta Eläimen-Taudista, nijn myös mitä Hänen Cuning:nen Maj:tins Armosa on käskenyt waarinottamaan ettei sama tarttuminen mahda itzens uloslewittä", ja seuraavana vuonna ”Cuning:sen Maj:tin Armollinen Kieldo, Caickia Eläinden ja Ruoca-Caluin Ulosculjettamista wastan Waldacunnasta. Annettu Stocholmisa Neuwo-Cammarisa sinä 30 p:nä Joulu-Cuusa 1771". Viisi vuotta myöhemmin annettiin "Kuning:sen Maj:tin ja Waldakunnan KommerseKollegiumin Julistus siitä kuin Waldakunnasa tule waariin otettawaxi, sen Hollsteinisä hawaitun Eläimen taudin suhteen. Stockholmisa 1776."

Eläinläinlääkintätoimen alkuvaiheet

Vuosien 1722 ja 1750 eläintautiasetusten mukaan epidemioiden edellyttämistä toimenpiteistä huolehtiminen kuului maaherroille, joilla oli muutoinkin tärkeä asema läänien terveydenhuollon hallinnossa. Collegium medicumin ja piirilääkärien edellytettiin antavan tarvittaessa lääketieteellisiä neuvoja, vaikka tätä velvollisuutta ei vielä ollutkaan virallisesti heille määrätty.

Tukholmassakin raivonneen tarttuvan karjataudin vuoksi Collegium medicum antoi huhtikuussa 1750 ohjeet teurastamoihin tuotavan karjan tarkastamiseksi. Sen lisäksi Collegium medicum ryhtyi toimenpiteisiin sekä teuraseläinten että lihan valvonnan järjestämiseksi teurastamoihin. Tähän tehtävään otettiin lääketieteen opiskelija Erland Zacharias Tursén, jonka huoleksi annettiin myös ohjeiden mukaan lääkkeiden määrääminen ilmennyttä karjatautia vastaan.

Samassa yhteydessä heräsi viranomaisissa ajatus kouluttaa Tursénista asiantuntija, jonka tehtävänä olisi perehtyä eläintauteihin ja epidemioihin sekä antaa apuaan niiden tutkimisessa ja lääkitsemisessä. Sen vuoksi Tursénille annettiin eläintautien hoitoon liittyvien tehtävien ohella mahdollisuus perehtyä kotieläinten hoitoon ja sairauksiin Ruotsissa sekä vuosina 1753–1756 Englannissa ja Saksassa. Kotimaahan palattuaan Tursénin velvollisuuksiin kuului myös julkaista yleisöä varten kotieläinten hoitoa käsitteleviä kirjoituksia.

Erland Tursénia voidaan oikeutetusti pitää Ruotsi-Suomen valtakunnan ensimmäisenä varsinaisena eläinlääkärinä. Samoihin aikoihin Ruotsissa vaikutti taloustieteen lehtori Karl Eskilson Dahlman, joka oli myös perehtynyt eläinten hoitoon ja sairauksiin sekä kotimaassa että ulkomailla 1750-luvun puolivälin tienoilla. Molemmat edellä mainitut eläinlääkärit saivat oppinsa aikana, jolloin koko maailmassa ei ollut vielä yhtään eläinlääkintäkoulua.

Ruotsi-Suomen valtakunnassa ei siis ollut toistaiseksi eläinlääkäreitä paria poikkeusta lukuunottamatta. Sen vuoksi eläintautien hoito jäi edelleen lähes täysin piirilääkärien ja välskärien huoleksi. Vuonna 1763 annetussa Collegium medicumin ohjesäännössä määrättiinkin eläinlääkinnän edistäminen tämän terveydenhuollon keskusviraston tehtäväksi.

Vuoden 1774 uudessa ohjesäännössä todetaan eläinlääkinnästä jo hieman laajemmin: "Koska kesyjen eläinten keskuudessa esiintyvien kulkutautien hoito perustuu suureksi osaksi samankaltaisuuteen ihmisten kulkutautien kanssa, niin kuuluu Collegium medicumille sellaisten esiintyessä koota niistä havaintoja, [sekä] kokeilla ja esittää keinoja, joita niin hyvin eläintauteja torjumaan määrätyt lääkärit kuin muutkin [henkilöt] saattavat ilmoittaa. Tähän tehtävään otettujen lääkärien on saatava ohjeensa Collegiumilta ja on Collegiumin ennen toimeen ottamista heidät asianmukaisesti tutkittava ja tehtävään alamaisesti ehdotettava.” Vuonna 1797 annetussa ohjesäännössä mainitaan vain yleisesti eläinlääkinnästä huolehtiminen Collegium medicumin velvollisuutena.

Eläinlääkinnän opetus käynnistyy

Karjanpidon taloudellisen merkityksen yhä kasvaessa alkoi myös järjestetyn eläinlääkinnän tarve vähitellen kasvaa. Tarttuvat karjataudit aiheuttivat nimittäin yhä suurempia menetyksiä, joiden toivottiin jäävän vähäisemmiksi eläintautien hoidon parantuessa. Sen jälkeen kun maailman ensimmäinen eläinlääkintäkoulu oli perustettu Ranskassa vuonna 1762 Lyonin kaupunkiin, syntyi niitä melko nopeassa tahdissa useimpiin Keski-Euroopan maihin. Skandinavian ensimmäisen eläinlääkintäkoulun perusti Peder Christian Abildgaard vuonna 1773 Kööpenhaminaan.

Lyonin eläinlääkintäkoulun perustaja ja opettaja Claude Bourgelat oli halukas ottamaan laitokseensa myös ruotsalaisia opiskelijoita, joita lähetettiinkin sinne kolme. Näistä kohosi merkittävimmäksi Per (Petter) Hernqvist, joka opiskeli Lyonissa vuosina 1763–1766 ja sen jälkeen vielä Pariisissa vuosina 1766–1769. Kotimaahan palattuaan Hernqvist perusti vuonna 1774 Skaraan eläinlääkintäkoulun, jossa annettiin opetusta lähinnä maanviljelijöiksi, lukkareiksi ja välskäreiksi opiskeleville, mutta toisinaan myös lääkäreille. Skaran eläinlääkintäkoulun toiminta päättyi muutamia vuosia sen jälkeen, kun Tukholmaan oli perustettu uusi eläinlääkintäkoulu vuonna 1821.

Vähitellen myös yliopistot kiinnostuivat eläinlääketieteestä. Todettakoon tässä yhteydessä, että Pohjanmaalla nimismiehenä toiminut Israel Holstius puolusti Turun akatemiassa jo vuonna 1754 Pohjanmaan karjaruttoa käsittelevää väitöskirjaa ”Beskrifning öfver den i Österbotten gångbara boskapssjukan", jonka oli laatinut professori Pehr (Pietari) Kalm. Siinä epidemiaa tosin tarkasteltiin lähinnä taloudelliselta kannalta.

Ruotsissa eläinlääketiede otettiin yliopiston opetusohjelmaan ensimmäisen kerran Lundissa vuonna 1791. Suomen puolella oltiin kehityksessä ajallisesti muutamia vuosia edellä. Turun akatemian lääketieteen professori Johan Haartman, entinen Turun piirilääkäri, lahjoitti nimittäin vuonna 1783 akatemialle varat luonnontieteen ja eläinlääketieteen professorin viran perustamiseksi filosofiseen tiedekuntaan.

Tämän viran ensimmäiseksi haltijaksi nimitettiin vuonna 1786 Haartmanin sisarenpoika Gabriel Bonsdorff, joka oli kolme vuotta aikaisemmin väitellyt lääketieteen tohtoriksi puolustamalla Haartmanin laatimaa väitöskirjaa "Om boskapspesten”. Sen jälkeen Bonsdorff oli täydentänyt opintojaan eläinlääketieteen osalta Ruotsissa, joten häntä voidaan pittää ensimmäisenä suomalaisena eläinlääkärinä.

Vuonna 1787 Bonsdorff julkaisi stipendiaattiväitöskirjan ”Prospectus methodi rem pecuniariam scientifice pertractandi" (Katsaus karjanpidon menetelmään tieteellisesti tarkasteltuna). Samana vuonna hän teki esityksen eläinlääketieteellisen laitoksen perustamiseksi maahamme, mutta se jäi tuloksettomaksi. Muutoin Bonsdorff olikin enemmän kiinnostunut hyönteistieteestä. Eläinlääketieteen opetus oli alun alkaen varsin vähäistä ja aikaa myöten se jäi yhä enemmän muiden tehtävien varjoon.

Vuonna 1794 luonnontieteen ja eläinlääketieteen professorin virka siirrettiin lääketieteelliseen tiedekuntaan ja samalla sen opetusalaksi määrättiin anatomia, kirurgia ja eläinlääketiede. Vuonna 1811 tämän viran opetusalaksi tuli yksinomaan anatomia, jolloin eläinlääketieteen opetus Turun akatemiassa lakkasi. Viran perustamisen tarkoituksena olikin ollut antaa lääkäreille "niin paljon tietoja eläinlääketieteestä kuin lääkärien saattaa olla tarpeen osata." Sen paremmin Ruotsin kuin Suomenkaan oppilaitoksista ei valmistunut yhtään ainoata eläinlääkäriä vuoteen 1809 mennessä.

"Hewoisten ja Eläinden rutto Suomesa"

Vuosina 1756–1758 esiintyi Suomessa jälleen monin paikoin pernaruttoa. Erityisesti vuonna 1757 siihen kuoli kesällä Hämeenlinnan ympäristössä ”uskomaton määrä" hevosia ja sarvikarjaa. Tautiin menehtyi myös useita ihmisiä, jotka olivat nylkeneet kuolleita eläimiä tai muutoin olleet läheisessä kosketuksessa sairaan karjan kanssa. Seuraavan kerran tarttuvaa eläintautia todettiin vuosikymmenen lopulla Pohjois-Suomessa, minkä johdosta Kemin kappalainen Gerhard Snellman julkaisi Tukholmassa vuonna 1759 lyhyen kirjoituksen "Beskrifning öfver den i Kemi socken, Terwola capell gångbara Skottsiukan".

Vuonna 1761 ilmeni maassamme jälleen pernaruttoa laajoilla alueilla. Siitä on säilynyt sanomalehtitietoja mm. Turun seudulta, Anianpellosta ja Orivedeltä. Terveyskomissio kehotti silloin Collegium medicumia laatimaan ohjeet taudin hoitamiseksi ja toimittamaan ne kiireesti maan lääkäreille. Maaherroja puolestaan kehotettiin ryhtymään asetusten edellyttämiin varotoimiin ja lähettämään lääkäreitä tarpeellisin lääkkein varustettuna taudin tartuttamille seuduille. Virsikirjan ajantiedon mukaan "Wuonna 1763, 1764 ja 1766, teki Hewoisten ja Eläinden rutto Suomesa cuiwuden tähden suuren wahingon, erinomattain Björneborgin Läänisä, Birckalan, Wesilahden, Cangasalan ja Lempälän Pitäjisä."

Uudenmaan ja Hämeenlinnan sekä Turun ja Porin lääneissä esiintyi pernaruttoa taas vuonna 1774 hevosissa ja nautaeläimissä, joista se tarttui ihmisiinkin. Sittemmin tarttuvien karjatautien tuhot näyttävät vähentyneen parinkymmenen vuoden ajaksi. Vuosina 1795–1799 ”karjaruttoa" ilmeni jälleen laajoilla alueilla ja vuosina 1800–1801 Turun seuduilla esiintyi Suomen Talousseuralle lähetettyjen kirjeiden mukaan erityisen runsaasti sairautta, johon kuoli tuhansia lampaita ja lehmiä.

Piirilääkärit eläintautien hoitajina

Eläinlääkärien puuttumisen vuoksi eläintautien hoito oli lääkärien ja välskärien tehtävänä ja monet heistä tunsivatkin suurta mielenkiintoa asiaa kohtaan. 1700-luvun puolivälin jälkeen rokonistutus eli "variolaatio" oli saavuttanut jo tunnustetun aseman isorokon aiheuttamien väestötappioiden ehkäisemisessä. Rokkorakkulasta otetun eritteen avulla tapahtunut rokonistutus terveen ihmisen käden iholle aiheutti tavallista lievemmän sairauden, joka kuitenkin antoi suojan pelottavaa isorokkotartuntaa vastaan.

Piirilääkäri Barthold Rudolf Hast, aikaisemmin mainitun maavälskäri Herman Henrik Hastin poika, oli tarmokkaasti ja tuloksellisesti suorittanut rokonistutusta Pohjanmaalla. Siten oli varsin ymmärrettävää, että juuri hän tuumiskeli mahdollisuuksia saada aikaan vastaavanlaisia tuloksia tarttuvien karjatautien kohdalla. Vuoden 1761 tienoilla Hast suoritti kokeiluja tartunnan istuttamiseksi ehkäisevässä mielessä sairaiden eläinten paiseista terveisiin eläimiin. Hän ilmoittikin saaneensa kokeissaan lupaavia tuloksia, mutta varojen puutteessa tutkimukset jäivät kesken. Asia oli samoihin aikoihin mielenkiinnon kohteena myös Keski-Euroopassa.

Erityisen tarmokkaasti toimi Suomen eläinlääkintähuollon hyväksi Turun piirilääkäri Johan Haartman, josta sittemmin tuli Turun akatemian lääketieteen professori. Hän kirjoitti Ruotsin tiedeakatemialle Suomessa esiintyneistä karjataudeista ja niiden hoidoksi käytetyistä keinoista sekä laati väestölle tarkoitettuja ohjeita karjatautien ehkäisemiseksi ja hoitamiseksi.

Hämeenlinnan piirilääkäri Carl Friedrich Zandt totesi kesäkuussa 1771 Collegium medicumille lähettämässään virkakertomuksessa, ettei hän ollut kuullut tarttuvista taudeista ihmisten tai eläinten keskuudessa "huolimatta pitkästä, ankarasta talvesta, tavattomasta rehunpuutteesta ja yleisesti kehnosta karjanhoidosta." Hän mainitsi pitäneensä tärkeänä kertoa virkamatkoillaan rahvaalle ja säätyläisille, miten nämä voisivat varjella itsensä ja karjansa sairauksilta. Zandt selvitteli kertomuksessaan myös karjanhoidon puutteita: "Ahtaat, matalat, hiostavat karjasuojat liejuisten läävien yllä, kurja ruokinta ja useimmissa paikoissa hyvän veden puute takamailla ovat ne pari seikkaa, joita voitaisiin auttaa siten, että säästyttäisiin monelta karjan sairauksien syyltä."

"Lopuksi pyydän nöyrimmästi", Zandt päätti kertomuksensa, "että minua muistettaisiin sillä, mitä Kuninkaallinen Collegium medicum julkaisee painettuna, ja muulla, johon en ole tutustunut ja jota minun on täällä sisämaassa vaikea hankkia itselleni, erityisesti jos jotakin karjan sairauksia koskevaa on julkaistu." Näin tiedetäänkin tapahtuneen vuonna 1774, jolloin Collegium medicum lähetti hänelle Johann Christian Polycarpus Erxlebenin hiljattain ruotsiksi käännetyn kirjasen "Underrättelse uti boskapsmedicin".

Mainittakoon tässä yhteydessä vielä, että marraskuussa 1778 pidetyssä Hollolan pitäjänkokouksessa "päätettiin korkeasti vapaasukuisen ritarin, herra maaherra Riddercreutzin ehdotuksesta, että välskäri Antell Sysmästä, yhden killingin maksusta ruokakuntaa kohden, otetaan lääkärinä palvelemaan pitäjän asukkaita ja heidän eläimiään lääkkeineen ja hoitoineen sairauksien sattuessa." Tehdyn päätöksen toteutumisesta käytännössä ei ole säilynyt tietoja.

"Lyhykäinen Neuwo ja Opetus"

Eläinten sairaudet olivat 1700-luvun loppupuolelta lähtien yleisen mielenkiinnon kohteena ja Suomessakin ilmestyi useita ohjeita niiden hoitamiseksi ja ehkäisemiseksi. Turun piirilääkäri Johan Haartman julkaisi jo vuonna 1764 pienen kirjasen "Om boskapspesten i Finland och dess förekommande och botande". Se painettiin suomeksi vuonna 1770 nimellä "Carjan Taudista Suomesa ja sen Parannuxesta ja estämisestä" sekä uudistettuna vuonna 1774 nimellä "Neuwo ja Julistus, kuinga Eläinden Rutto eli tartuwainen Ambutauti Suomesa taitaan estettää ja parattaa."

Johan Gabriel Bergman, Haartmanin seuraaja Turun piirilääkärinä, julkaisi puolestaan vuonna 1768 kirjasen "Berättelse om Boskapssjukans botande". Vuonna 1776 ilmestyi Antti (Anders) Lizeliuksen sanomalehden "Suomenkieliset Tieto-Sanomat" numeroissa 5, 10 ja 12 muutamia neuvoja karjatautien hoitamiseksi. Pohjanmaan piirilääkäri Barthold Rudolf Hast julkaisi Vaasassa vuonna 1786 omien kokemustensa perusteella kirjasen "Lyhykäinen Neuwo ja Opetus kuinga pitä itsens käytettämän Norin- eli Karjan taicka Eläinden Ruton-aikana". Myös sanomalehdessä "Åbo Tidningar" ilmestyi vuosina 1785–1808 eräitä tietoja ja kirjoituksia karjan taudeista.

Rantsilan kappalainen Christfrid Ganander painatti vuonna 1788 Tukholmassa teoksensa "Eläinden TautiKirja, Josa Hewoisten, Lehmäin, Lammasten, ja muun pienen Karjan ja Rahwaan Irujamen ja Itikkain Taudit Ja Parannuxet, Lääkityxet ja Koti-Huusauxet Löytään". Tämä varsin alkeellinen kirja saavutti suuren suosion ja siitä otettiin 1800-luvulla useita uusia painoksia, viimeinen niistä vuonna 1879. Myös Suomen Talousseura julkaisi pian perustamisensa jälkeen Turun akatemian lääketieteellisen tiedekunnan toimittaman kirjasen "Neuwo, Kuinga Karjan Rutto Parhain tutaan, estetään, hillitetään ja parataan".

Lisäksi Suomen Talousseura myönsi marraskuussa 1802 varat palkintoon, jotta olisi saatu aikaan "lyhyt ja selkeä, mutta samalla tarpeen vaatima täydellinen oppikirja karjan sairauksista ja niiden parannuskeinoista, sovellettuna varsinaisesti suomalaiseen ilmastoon ja talousjärjestelmään." Kilpailuohjeiden mukaan voitiin hevosten sairaudet kuitenkin jättää pois teoksesta ja käsitellä siinä erityisesti sarvikarjan, lampaiden ja sikojen sairauksia. Tässä tarkoitettua oppikirjaa ei ilmeisesti saatu koskaan aikaan.

Noituutta ja taikauskoa

Sen paremmin ihmisten kuin eläintenkään sairauksien todellisia syitä ei tuohon aikaan vielä tunnettu. Useimmiten rahvas ja oppineet miehetkin pitivät niitä vallitsevien käsitysten mukaisesti myrkyllisten huurujen ja vieläpä pahojen henkienkin aikaansaannoksina.

Kirkkoherra Johan Fredrik Boucht kuvasi vuonna 1792 ilmestyneessä väitöskirjassaan "Om Hollola Socken Uti Tavastland" karjan sairauksia näin: "Yleisimpiä karjatauteja ovat punatauti, turvottumat päässä sekä niin sanottu amputauti, jonka seurauksena eläimet suistuvat äkkiä maahan ja kuolevat; tämä saattaa toisinaan johtua karjan saamasta tukehtumiskatarrista eli äkillisestä tarttuvasta tulehduskuumeesta, toisinaan myös karjassa joskus tavattavista karvakeristä, aegagropila, joita suomeksi nimitetään tyriksi, ja jotka ovat calculus animalis gastricus, intus filosus [karvoista eläinten mahaan muodostuneita kivettymiä]; niiden katsotaan toisinaan syntyvän myös eläinten nuoleskellessa karvojaan."

Amputaudin syyksi uskottiinkin 1700-luvulla yleisesti paholaisten ja noitien lähettämiä ammuksia ja nuolia, joina pidettiin milloin suolistossa tavattavia karvakeriä, milloin permuissa nahan alla havaittuja kiiliäisen toukkia. ”Ruttonuolten” olemassaolosta keskusteltiin Suomessakin vakavassa mielessä vielä 1800-luvun puolivälissä, mutta sittemmin niistä ei enää kuultu oppineiden piireissä.

Oululainen apteekkari Johan Julin oli laatinut Collegium medicumin pyynnöstä kertomuksen Kemin seudulla vuosina 1795 ja 1799 raivonneesta "ruttotaudista", joka tarttui ihmisiinkin. Julinin käsityksen mukaan sairaus aiheutui soista kohoavista epäterveellisistä höyryistä, mutta Collegium medicum piti kuitenkin tämän "tarttuvan mätäkuumeen” syynä eläinten vedenpuutetta kesäaikana.

Kaikesta valistuksesta ja hyvistä yrityksistä huolimatta eläintautien leviämistä ei pystytty juuri lainkaan estämään. Osaltaan siihen olivat syynä toimenpiteiden sattumanvaraisuus, väestön ennakkoluulot ja eläinlääkärien puute. Epäilemättä eläintautien ehkäisemiseksi tehty työ täydensi kuitenkin merkittävällä tavalla väestölle annettua terveydenhoidon opastusta.

Jatkuu kirjoituksessa Eläinlääkinnän kehitys Suomessa vuosina 1809–1865

Julkaistu aikaisemmin: Eläinten lääkehuollon kehitys Suomessa ennen vuotta 1865 (osa 1/2). Suomen Eläinlääkärilehti 85: (9) 393–404, 1979. Kirjallisuusluettelo ja viitteet on esitetty siinä. Tarkistettu heinäkuussa 1999.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON