Arno Forsius

Eläinlääkinnän kehitys Suomessa vuosina 1809–1865

Hallinnolliset järjestelyt

Suomen tultua liitetyksi vuonna 1809 Venäjään oli autonomian edellyttämän keskushallinnon järjestäminen tärkeimpiä tehtäviä. Keskusvirastoista perustettiin ensimmäisenä vuonna 1811 Ruotsin mallin mukaisesti Collegium medicum, josta käytettiin suomenkielisiä nimityksiä ”Lääkäri Collegiumi", "Lääkäri-Seura" tai "Lääkäri-kunta".

Collegium medicumin ohjesääntö vahvistettiin vuonna 1816. Sen 15. § kuuluu suomennettuna näin: "Eläinlääkintätaito eli eläinlääketiede, joka pääasiallisesti nojautuu yhtäläisiin perusteisiin lääketieteen kanssa, on myös oleva Collegiumin huomion ja huolenpidon kohteena: Collegiumin on siis huolellisesti tätä tiedettä edistettävä ja annettava siitä yleisölle hyödyllisiä ohjeita. Karjaruton tai muiden tuhoisien karjan kulkutautien ilmaantuessa Collegiumin on, meidän käskynhaltijoittemme [maaherrojen] ilmoituksen saatuaan, avustettava neuvoineen ja tietoineen, miten sellaiset kulkutaudit voitaisiin hillitä ja niiden leviäminen ehkäistä. Suomessa ei ollut tuohon aikaan yhtään käytännön toimintaan osallistuvaa eläinlääkäriä.

Kun Pohjois-Suomessa oli jälleen esiintynyt tuhoisaa karjaruttoa vuosina 1818 ja 1819, Collegium medicumin puheenjohtaja, arkkiatri Gabriel von Bonsdorff (aateloitiin 1819) teki vuonna 1822 esityksen eläinlääkärien saamiseksi lääneihin, eläinlääketieteen opetuslaitoksen perustamiseksi ja eläintautiasetuksen uudistamiseksi. Lokakuussa 1824 annetussa keisarillisessa kirjeessä suostuttiin periaatteessa opetuslaitoksen perustamiseen ja ensimmäisenä toimenpiteenä myönnettiin 500 hopearuplan vuotuinen määräraha lääkärin palkkaamiseksi opettajan tehtävään tähän laitokseen.

Eläinlääkintäopettajaksi, ”artis veterinariae lector", nimitettiin vuonna 1829 lääketieteen lisensiaatti (tohtori vuodesta 1832) Mårten Johan Lindforss, joka oli opiskellut eläinlääketiedettä kolmisen vuotta Kööpenhaminan eläinlääkintäkoulussa. Melkein välittömästi myönnettiin lääkintälaitoksen vt. pääjohtajalle oikeus määrätä eläinlääkintäopettaja antamaan tarvittaessa virka-apua tarttuvien karjatautien hoitamiseksi. Muussa suhteessa arkkiatri von Bonsdorffin esitys ei johtanut tuloksiin.

Vuonna 1827 perustettiin Collegium medicumin avuksi lääkintälaitoksen ylihallitus ja huhtikuussa 1830 annettiin "Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Armollinen Asetus koskien Lääkintälaitoksen Ylihallitusta Suomessa". Tämän ohjesäännön 16. §:ssä säädetään eläinlääkintähuollosta seuraavasti: "Myös eläinlääkintätaitoa on pääjohtajan huolellisesti edistettävä, sekä annettava siitä hyödyllisiä ohjeita yleisölle. Yleisen menosäännön palkalla maahan määrätty eläinlääkintäopettaja on pääjohtajan valvonnan alaisena; Ja sen ohella pääjohtajan on eläintautien ilmaantuessa avustettava neuvoilla ja tiedoilla niitä virka- ja palvelusmiehiä, jotka virkavelvollisuuksiensa vuoksi ovat niiden tarpeessa, ja hänen on myös olosuhteiden vaatimusten mukaan määrättävä eläinlääkintäopettajan virka-avusta kyseisten sairauksien parantamisessa. Kun Me vast’edes näemme Armossa hyväksi perustaa eläinlääkintätaidon edistämiseksi erityisen oppilaitoksen, on pääjohtajan myös pidettävä erityisesti huolta siitä, että sitä hoidetaan tarkoituksenmukaisesti."

Tämän asetuksen perusteella eläinlääkintähuollon valvonta siirrettiin Collegium medicumilta sen puheenjohtajalle, jona nyt oli lääkintälaitoksen pääjohtaja. Samalla vahvistettiin eläinlääkintäopettajan asema eläintautien hoidon asiantuntijana lääkintälaitoksen hallintojärjestelmässä. Toiveet ja yritykset opetuslaitoksen perustamiseksi eivät toteutuneet vieläkään. Mårten Johan Lindforss sanoutui irti eläinlääkintäopettajan virasta vuonna 1836 ja siirtyi piirilääkäriksi Kuopioon.

Sen jälkeen maan lääkintäviranomaiset olivat taas vailla eläinlääketieteen asiantuntemusta. Tilanteen ratkaisemiseksi myönnettiin joulukuussa 1838 annetulla keisarillisella kirjeellä määräraha eläinlääkärien kouluttamiseksi ulkomailla ja tehtiin periaatepäätös eläinlääkärien palkkaamiseksi kaikkiin lääneihin.

Ensimmäiset kolme palkkiotoimista eläinlääkäriä määrättiin 1.10.1843 alkaen tehtäviinsä Uudenmaan, Turun ja Porin sekä Hämeenlinnan lääneihin. Vuoteen 1853 mennessä oli jo eläinlääkäri kaikissa kahdeksassa läänissä ainakin ajoittain. Näin kuvernöörillä (aik. maaherra) oli mahdollisuus käyttää eläinlääkärin asiantuntemusta järjestäessään tarttuvien eläintautien hoitoa lääneissään.

Eläinlääketieteen asiantuntemuksen puute haittasi jatkuvasti eläinlääkintähuollon järjestämistä keskushallinnossa. Sen vuoksi päätettiin maaliskuussa 1860 annetulla keisarillisella kirjeellä palkata ylimääräinen eläinlääkäri lääkintälaitoksen ylihallitukseen. Tämän tehtävänä oli avustaa lääkintälaitoksen pääjohtajaa erityisesti tarttuvien eläintautien ehkäisemisessä ja hoidossa. Lääkintälaitoksen ylihallituksen eläinlääkärin virka vakinaistettiin samanaikaisesti läänineläinlääkärin virkojen kanssa vuoden 1868 alusta lukien.

Eräs merkittävä muutos tapahtui myös vuonna 1865, jolloin annettiin kunnallisasetus. Sen seurauksena pitäjien maallinen hallinto siirrettiin seurakunnan elimiltä kunnallisten luottamushenkilöiden tehtäväksi. Kunnallisasetuksen 39. pykälän mukaan kuului kunnallislautakunnan tehtäviin mm., "mikäli kunnassa ilmenee tarttuvaa tai muutoin epätavallista karjatautia, antaa siitä kiireesti tieto kruununnimismiehelle sekä eläinlääkärille, jos sellainen on paikkakunnalla."

Eläintautien esiintyminen

Erityisesti tarttuvien eläintautien esiintymisellä oli edelleen ratkaiseva merkitys eläinten lääkintähuollon kehittämistä ajatellen, joten lyhyt katsaus niihin myös autonomian ajan alkupuolella on paikallaan. Kuten jo aikaisemmin mainittiin, oli vuosina 1818–1819 runsaasti pernaruttoa liikkeellä etenkin Pohjois-Suomessa. Juuri tämän epidemian jälkeen arkkiatri Gabriel von Bonsdorff yritti saada aikaan uudistuksia maamme eläinlääkintähuollossa, mutta tulokset jäivät vaatimattomiksi.

Vuoden 1831 tienoilla esiintyi jälleen pernaruttoa laajoilla alueilla, kuten Collegium medicumin vuosikertomuksesta voidaan todeta. Sittemmin pernaruttoa näyttää ilmenneen Suomessa harvemmin kuin aikaisempina vuosina. Vuonna 1854 rokotusyritykset sitä vastaan olivat tulleet taas ajankohtaisiksi, mutta ne kiellettiin kunnes rokotteiden hyödyllisyys lopullisesti ratkaistaisiin. Vuosina 1863–1864 esiintyi Venäjällä "siperialaista ruttoa", mutta se ei päässyt silloin leviämään Suomen puolelle, ehkäpä säädettyjen tuontirajoitusten ansiosta.

Karjanjalostuksen kehittäminen 1800-luvun puolivälin edellä sekä Ayrshire-, Pembroke- ja Voigtland-nautarotujen tuottaminen Suomeen aiheuttivat omat ongelmansa. Vuonna 1851 todettiin lehmien tarttuvaa keuhkoruttoa Lounais-Suomessa, mm. Saaren kartanossa Mynämäellä sekä Mustialan maanviljelysopistossa Tammelassa. Eläinten tuontia maahan rajoitettiin tämänkin epidemian johdosta.

Taudin syitä tutkittaessa todettiin nautatuberkuloosin olevan varsin yleistä Suomessa. Tuberkuloosin epäiltiin tulleen maahamme Keski-Euroopasta tuotujen eläinten mukana. Kun tuohon aikaan ei ollut mitään tehokkaita hoitokeinoja, jäi ainoaksi mahdollisuudeksi sairaiden eläinten hävittäminen.

Vuonna 1862 maahamme ilmaantui Englannista tuodun karjan mukana vielä suu- ja sorkkatautiakin, mutta sen leviäminen saatiin pysähtymään Helsingin seudulle, missä sitä ilmeni pelkästään tuontikarjassa.

Hevosten tarttuvista taudeista olivat pernaruton lisäksi todennäköisesti merkittävimpiä pääntauti, räkätauti ja kupulatauti. Kaikkia niitä koskevia ohjeita annettiin lääkintälaitoksen ylihallituksen vuonna 1861 julkaisemassa kirjoituksessa "Kupulataudista. Neuvoja Yhteiselle Kansalle Lääkäri-Hallitukselta ".

Eläintauteja koskevat asetukset

Kun Suomi liitettiin vuonna 1809 Venäjään autonomisena suuriruhtinaanmaana, jäi Ruotsin vallan aikainen laki voimaan sellaisenaan. Siten tuomiokapituleja kehotettiin marraskuussa 1813 keisarillisessa kirjeessä huolehtimaan siitä, että hiippakuntien papit heille kuuluvien velvoitusten mukaisesti heti ilmoittavat läänin maaherralle, jos jossakin pitäjässä ilmenee tarttuvaa tautia kuulijoiden keskuudessa tai karjaruttoa. Kirjeessä viitattiin tartuntatauteja koskevaan papiston ilmoitusvelvollisuuteen, josta määrättiin piirilääkärien ohjesäännössä vuodelta 1774. Uutta oli kuitenkin nyt, että tämä velvollisuus ulotettiin myös tarttuviin karjatauteihin.

Joulukuun lopulla 1813 kenraalikuvernööri kehotti tuomiokapituleja huolehtimaan siitä, että jokaiseen seurakuntaan asetetaan kuudennusmiehiä, ruotumestareita tai katsastusmiehiä, vedoten vuoden 1686 kirkkolakiin sekä vuosien 1697 ja 1719 valtiopäivillä papiston valitusten johdosta annettuihin päätöslauselmiin. Mainittujen valvojien oli kirkollisten tehtäviensä ohella viivyttelemättä ilmoitettava kirkkoherralle tartuntatautien ilmaantumisesta alueelleen.

Kenraalikuvernöörin maaliskuussa 1814 kruununnimismiehille ja heidän alaisilleen kruununpalvelijoille osoittamassa ilmoituksessa viitattiin papiston ilmoitusvelvollisuuteen ja niihin velvollisuuksiin, jotka vuosien 1722 ja 1750 asetusten mukaan kuuluivat kruununpalvelijoille karjan sortuessa tarttuvaan tautiin. Samalla viimemainittuja kehotettiin pitämään huolta, että kirkkoherrojen ja seurakuntien valitsemat valvojat noudattavat heille edellisen joulukuun lopulla määrättyjä velvollisuuksia.

Vuonna 1822 antamassaan lausunnossa arkkiatri Gabriel von Bonsdorff ehdotti myös karjatauteja koskevan asetuksen uudistamista. Esitys ei kuitenkaan tuottanut tulosta ja niinpä uusien asetusten puutteessa painettiin mm. Oulussa vuonna 1835 ”Eteenkirjoitus Päällysmiehille kyläkunnissa ja jälkeenelämiseksi yhteiselle kansalle, ulosweelty Esiwallan asetuksista Eläinten ruttoa wastaan wuonna 1750 ja 1766”. Sittemmin annettiin kyllä eräitä rajoittavia määräyksiä tarttuvien eläintautien ehkäisemiseksi vuosina 1851, 1861, 1863 sekä 1864.

Kokonaisuudistuskin saatiin vihdoin aikaan vuonna 1864, jolloin annettiin "Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Armollinen Julistus, koskien mitä on otettava huomioon tarttuvien karjatautien ehkäisemiseksi ja hillitsemiseksi". Julistuksen mukaan tarttuvien eläintautien vaatimista toimenpiteistä huolehtiminen kuului edelleen sekä valtion virkamiehille että lääkintälaitoksen ylihallitukselle. Taudin esiintymisestä oli ilmoitettava kruununpalvelijan lisäksi myös eläinlääkärille, jos tämä asui lähettyvillä. Kruununpalvelijoiden oli ryhdyttävä eristystoimiin ja asianomaisen lääkärin oli tilattava tarvittavat lääkkeet lähimmästä apteekista. Niissä piireissä, joissa ei ollut erityistä eläinlääkäriä, kuuluivat hänelle säädetyt velvollisuudet piirilääkärille. Kruununpalvelijoiden oli ilmoitettava tarttuvasta karjataudista kuvernöörille ja lääkärin puolestaan lääkintälaitoksen ylihallitukselle. Muutokset merkitsivät lähinnä asetuksen saattamista hallinnollisessa suhteessa ajan tasalle. Eläinlääketieteen kannalta tarkastellen siinä ei ollut mainittavia uudistuksia, mutta epäilemättä asiaan kiinnitettiin nyt jälleen laajemmin huomiota.

Lääkärit eläintautien hoitajina

Kuten jo aikaisemmin mainittiin, kuului eläinlääkintätaidon ylin valvonta Collegium medicumille ja sittemmin lääkintälaitoksen pääjohtajalle. Kun varsinaisia eläinlääkäreitä ei 1800-luvun alkupuolella vielä ollut, saivat piirilääkärit parhaan kykynsä mukaan huolehtia eläinten sairauksien ja etenkin tarttuvien karjatautien hoidosta. Niinpä Collegium medicumin vuonna 1827 tarttuvien eläintautien johdosta antamissa ohjeissa kehotetaan tarvittaessa kysymään neuvoja lääkäriltä erityisten hoitotapojen suhteen.

Otettakoon tässä esimerkiksi Hauhon ja Hollolan pitäjissä vuonna 1828 esiintynyt karjatauti, jota Hämeenlinnan piirilääkäri Wilhelm Granlund oli käynyt tutkimassa Collegium medicumin määräyksestä. Tauti oli yhä valloillaan Hollolassa Granlundin siellä ollessa ja se oli aiheuttanut huomattavia menetyksiä. Sairaus ilmeni kuumeena ja siihen liittyvinä vatsavaivoina, toisinaan vähemmän huomattavaan kaulan tulehdukseen yhtyneenä. Taudin syy jäi epäselväksi, mutta Granlund epäili sen aiheuttajaksi eläinten huolimatonta hoitoa, sillä ne oli jätetty yöksi ulos, vaikka sää oli ollut melko sateinen ja kylmä. Granlund oli antanut kehotuksen suojata eläimet lauta- tai olkikatoksella säätä vastaan. Sen lisäksi hän oli antanut ohjeita tarvittavien lääkkeiden käytössä ja niissä varotoimissa, joihin vuoden 1750 asetus antoi aihetta.

Myös vuonna 1832 annettuun ohjesääntöön ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen Sääntö Läänilääkäreille Suomessa" kuului eläintauteja käsittelevä § 12: "Kun kotieläinten keskuudessa ilmenee kulkutautia, on piirilääkärin annettava tarpeelliset ohjeet eläinten hoidosta sekä siitä, mitä on otettava huomioon kulkutaudin vaarallisuuden ehkäisemiseksi ihmisten suhteen ja heidän parantamisekseen siitä aiheutuvasta tartunnasta. Siinä tapauksessa että maaherra määrää piirilääkärin, yleisesti liikkeellä olevan karjataudin johdosta, tutkimaan sairautta paikan päällä, on hän velvollinen tämän tehtävän kaikella huolellisuudella suorittamaan sekä lähettämään siitä kertomuksen maaherralle ja [lääkintälaitoksen] pääjohtajalle, sekä silloin samalla ilmoittamaan ja esittämään ne toimenpiteet, jotka tartunnan hillitsemiseksi ja sen laajemman leviämisen ehkäisemiseksi on pantu toimeen tai osoittautuvat tarpeellisiksi."

Vielä vuonna 1864 tarttuvien eläintautien johdosta annetussa julistuksessa (asetuksessa) todetaan, että niiden vaatimista toimenpiteistä huolehtiminen kuului piirilääkärille niissä piireissä, joissa ei ollut erityistä eläinlääkäriä. Vaikka läänineläinlääkärit jo 1850-luvulla lähettivätkin lääkintälaitoksen ylihallitukselle omia kertomuksiaan tarttuvista eläintaudeista, oli niistä ilmoittaminen vuosikertomuksissa yhä piirilääkärien velvollisuutena vuonna 1857 annettujen ohjeiden mukaan.

Eläinlääkärien koulutus

Ruotsissa oli toiminut eläinlääkintäkoulu Skarassa vuodesta 1774 alkaen. Siellä oli opiskellut mm. Suomen ensimmäinen eläinlääketieteen professori Gabriel Bonsdorff 1780-luvun alkupuolella. Eläinlääkintäopettaja Mårten Johan Lindforss puolestaan oli saanut eläinlääketieteen oppinsa Kööpenhaminan eläinlääkintäkoulussa 1820-luvun loppupuolella. Tukholmaan perustettiin uusi eläinlääketieteen laitos vuonna 1821 ja sen ohjesäännössä vuodelta 1824 säädettiin myös eläinlääkärin tutkinnosta. Vuonna 1830 Ruotsissa annettiin lisäksi määräys, että kukaan ei ollut siellä oikeutettu saamaan läänineläinlääkärin virkaa ilman edellä mainittua eläinlääkärin tutkintoa.

Kun Suomen ainoa eläinlääkäri Mårten Johan Lindforss vuonna 1836 luopui eläinlääkintäopettajan toimesta, syntyi varsin pulmallinen tilanne. Sen vuoksi ryhtyivät useat Turun ja Porin läänin maanomistajat yhteistuumin hankkeisiin ulkomailta kutsuttavan eläinlääkärin palkkaamiseksi lääniin, mutta keisarille asian johdosta osoitettuun määräraha-anomukseen saatiin hylkäävä päätös tammikuussa 1838. Samalla senaatin kansliatoimituskunta kuitenkin pyysi lääkintälaitoksen pääjohtajalta ehdotusta maan eläinlääkintähuollon parantamiseksi eläinlääkintäopettajan palkkaamiseen aikaisemmin käytetyn määrärahan turvin.

Tehdyn esityksen perusteella myönnettiinkin joulukuussa 1838 annetulla keisarillisella kirjeellä 100 hopearuplan vuotuisia apurahoja soveliaille, mieluimmin rahvaan keskuudesta lähtöisin oleville henkilöille eläinlääkintätaidon hankkimiseksi ulkomaisissa eläinlääkintäkouluissa. Apurahojen saajien oli valmistuttuaan sitouduttava toimimaan eläinlääkäreinä vähintään neljän vuoden ajan lääkintälaitoksen pääjohtajan määräämillä paikkakunnilla.

Maamme kahdeksan ensimmäistä varsinaista eläinlääkäriä suoritti tutkintonsa Tukholman eläinlääketieteen laitoksessa vuosina 1843–1852. Suurin osa heistä oli peräisin säätyläiskodeista, sillä kielitaidon puute ja varattomuus varmaankin vaikeuttivat rahvaaseen kuuluvien opiskelua ulkomailla.

Vuonna 1853 annetun keisarillisen kirjeen mukaan valtion opintoavustusta saatiin myöntää vain niille nuorukaisille, jotka halusivat opiskella eläinlääkäriksi Tarttoon perustetussa eläinlääketieteen laitoksessa. Täällä käytetty saksankieli muodosti entistä suurempia vaikeuksia opiskelulle ja niinpä Tartosta valmistui lähivuosina yksi ainoa suomalainen eläinlääkäri. Tämä opintoavustuksen ehto poistettiin vuonna 1862 ja sen jälkeen maamme eläinlääkärit valmistuivat jälleen pääasiallisesti Tukholman eläinlääketieteen laitoksesta. Vuonna 1865 Suomessa oli 11 eläinlääkäriä, heistä yksi saksalaissyntyinen ja Dresdenissä tutkintonsa suorittanut. Siihen mennessä valmistuneista eläinlääkäreistä oli yksi kuollut ja yksi muuttanut ulkomaille.

Eläinlääkintäopetuksen järjestäminen omassa maassa oli ollut kaiken aikaa toiveena. Vuonna 1851 Etelä-Suomessa raivonneen ja suuria menetyksiä aiheuttaneen keuhkoruton jälkeen teki lääkintälaitoksen pääjohtaja vuonna 1852 jälleen esityksen eläinlääkintäoppilaitoksen perustamiseksi maahamme.

Asia otettiin kuitenkin esille uudestaan vasta vuonna 1863 muiden eläinlääkintähuoltoa koskevien suunnitelmien yhteydessä. Senaatti antoi silloin lääkintälaitoksen ylihallituksen tehtäväksi ehdotuksen tekemisen mainitussa kysymyksessä. Jo samana vuonna laatimassaan mietinnössä lääkintälaitoksen ylihallitus esitti täydellisen eläinlääketieteellisen laitoksen perustamista Helsingin lähistölle eläinlääkärien valmistamista varten. Senaatti piti arvioituja kustannuksia liian suurina ja niin asia raukesi jälleen. Kuten tiedämme, toteutui hanke vasta lähemmäs sata vuotta myöhemmin.

Eläinlääkärien toiminta

Maamme ensimmäisen eläinlääkärin Gabriel Bonsdorffin toiminta eläinten hoidon parissa lienee jäänyt varsin vähäiseksi. Kun hänen opetusalakseen Turun akatemiassa vuonna 1811 jäi vain ihmisen anatomia, lakkasi eläinlääketieteen opetus siellä kokonaan. Collegium medicumin puheenjohtajana von Bonsdorff yritti 1820-luvun alussa kuitenkin vielä saada aikaan parannuksia maamme eläinlääkintähuollossa.

Eläinlääkintäopettajana vuosina 1829–1836 toiminut Mårten Johan Lindforss oli lähinnä Collegium medicumin ja sittemmin lääkintälaitoksen pääjohtajan apuna eläinlääkintää koskevissa asioissa ja tarttuvien eläintautien hoidossa. Eläinlääkintäopettaja olisi tietenkin tarvinnut opetustoiminnan järjestämiseksi eläinlääketieteen laitoksen. Lindforss teki kaksikin eri anomusta periaatteessa jo vuonna 1824 hyväksytyn laitoksen toteuttamiseksi, mutta tuloksetta.

Eläinlääkintäopettajan erottua toimestaan ryhtyivät useat Turun ja Porin läänin maatilanomistajat yhteistuumin hankkeisiin eläinlääkärin palkkaamiseksi ulkomailta. Keisarille osoitettu anomus avustuksen saamiseksi tarkoitusta varten hylättiin kuitenkin. Sen vuoksi Suomen Talousseura yhdessä jäsentensä kanssa tarttui asiaan.

Eräs seuran puuhamiehistä, todellinen valtioneuvos Lars Gabriel von Haartman oli tavannut Ruotsissa vuonna 1837 Carl Johan Möllerin, joka opiskeli eläinlääkäriksi Tukholman eläinlääketieteen laitoksessa. Jotta Möller olisi voinut jatkaa opintojaan, kirjoitti von Haartman Turkuun seuran sihteerille Lars Arnellille ja kehotti tätä järjestämään yksityisen varojen keräyksen Möllerin hyväksi. Suomen Talousseura ryhtyikin tarmokkaasti tukemaan tätä keräystä.

Möller sai opintonsa suoritetuksi ja seura perusti hänelle Turkuun toimipaikaksi kengityspajan sekä hevosten kengittämistä että kengityksen opettamista varten. Kengityspaja aloitti toimintansa keisarin armollisella suostumuksella toukokuussa 1840, sen jälkeen kun Möller oli palkattu sitä hoitamaan ja kun hänelle oli laadittu asianmukainen ohjesääntö. Näin maamme ensimmäinen eläinlääkintälaitos lopultakin saatiin perustetuksi Suomen Talousseuran ansiosta.

Ruotsissa vaaditun eläinlääkärin tutkinnon Möller suoritti Tukholmassa kuitenkin vasta vuonna 1846, minkä jälkeen hän siirtyi läänineläinlääkäriksi Viipuriin. Tuohon aikaan Suomessa ei ollut määrätty vielä mitään pätevyysvaatimuksia eläinlääkärin ammatin harjoittamiselle ja toimintaluvan saanti riippui lääkintälaitoksen pääjohtajan harkinnasta.

Valtion myöntämän opintoavustuksen turvin valmistui Tukholman eläinlääketieteen laitoksesta kolme suomalaista eläinlääkäriä vuonna 1843 ja heidät nimitettiin 1.10.1843 alkaen läänineläinlääkärin toimiin, Anders Johan Westman Helsinkiin, Johan August Palmgren Turkuun ja Mathias Cumlander Hämeenlinnaan.

Lokakuun 1843 lopulla annetulla keisarillisella kirjeellä myönnettiin jokaiselle vuotuiseksi palkkioksi 85 ruplaa 80 kopeekkaa hopearahaa vuosineljänneksittäin maksettuna. Samalla heille myönnettiin lääkintälaitoksen pääjohtajan esityksestä oikeus perustaa ja ylläpitää kengityspajaa, mistä heille suoritettiin kertakaikkisena korvauksena 100 ruplaa hopearahaa.

Lisäksi läänineläinlääkärit oikeutettiin pitämään tarvittava määrä oppilaita, jotka tutkinnon ja hyväksymisen jälkeen saivat nauttia oikeuksia ja etuja voimassa olevien asetusten mukaan. Vielä läänineläinlääkäreille annettiin lupa tietyin ehdoin itse valmistaa ja myydä määräämiään lääkkeitä.

Samanaikaisesti hyväksyttiin eläinlääkäreille palkkiotaksa, jota heidän oli noudatettava antaessaan palveluja kruunulle tai yksityisille henkilöille. Epäonnistuneesta hoidosta sai kuitenkin periä vain neljänneksen taksassa määrätystä palkkiosta ja köyhillä oli oikeus saada neuvoja ilmaiseksi.

Suomen Talousseuran perustamana aloitti vuonna 1840 toimintansa maanviljelysoppilaitos Mustialan kartanossa Tammelan pitäjässä. Siellä oli jo vuodesta 1841 lähtien palkattuna kengittäjä. Eläinlääketieteen opettajan toimi Mustialaan perustettiin vuonna 1853 ja seuraavana vuonna tämän toimen haltijaksi tuli Johan Alarik Wegelius, joka oli suorittanut eläinlääkärin tutkinnon Tukholmassa vuonna 1846.

Hänen tehtäviinsä kuului opettaa sekä maatalouden että karjatalouden oppilaille hevosten ja lampaiden hoitoa, anatomiaa, fysiologiaa, kengitysoppia sekä tautioppia. Sen lisäksi hänen oli valvottava eläinten hoitoa laitoksessa ja huolehdittava myös niiden sairaanhoidosta.

Mustialan maanviljelysoppilaitos ja sen eläinlääkäri olivat senaatin maanviljelystoimituskunnan alaisia. Kun Mustialan maanviljelysoppilaitos vuonna 1860 otettiin valtion hallintaan, muuttui sen eläinlääkärin toimi maamme ensimmäiseksi eläinlääkärin viraksi.

Kuten jo aikaisemmin on mainittu, oli kaikissa kahdeksassa läänissä eläinlääkäri ainakin ajoittain vastaavin palkkioin ja ehdoin vuodesta 1853 alkaen. Kotieläinten keskuudessa esiintyneiden kulkutautien ja tartuntatautien hoitaminen oli epäilemättä tärkein läänineläinlääkärien julkisista tehtävistä. Käytännössä ilmoitukset todetuista eläintaudeista tulivat kruununvoutien ja muiden kruununpalvelijoiden kautta kuvernööreille, jotka sitten antoivat läänineläinlääkäreille määräyksen matkustaa paikalle tutkimaan tilannetta ja järjestämään hoitoa.

Tuohon aikaan toiminta sujui tavattoman hitaasti. Saattoi kulua useita päiviä tai vieläpä muutamia viikkoja, ennenkuin tieto avun tarpeesta oli ehtinyt virkateitse läänineläinlääkärille, joka sitten sai hankkiutua taudin esiintymisalueelle tavallisimmin hevoskyydillä, usein kymmenien ja jopa sadankin kilometrin päähän asemapaikastaan. Näin on ymmärrettävää, että kiireistä apua tarvitsevissa tilanteissa hoitotulokset jäivät melko heikoiksi.

Lääkintälaitoksen ylihallitukseen vuonna 1860 palkatun ylimääräisen eläinlääkärin tehtävänä oli tietenkin toimia virastossa eläinlääkintähuollon asiantuntijana, mutta sen lisäksi hän oli velvollinen hoitamaan läänineläinlääkärien tehtäviä toimien ollessa täyttämättä sekä läänineläinlääkärien virkavapauksien aikana.

"Johdatus maanwiljeliöille”

Maatalouden pääpaino oli edelleen selvästi maanviljelyssä. Karjanpito oli eräänlainen sivuharrastus, jota vaikeuttivat kehnot laitumet, rehun puute talvisaikaan, petoeläimet ja toistuvat karjataudit. Monin paikoin karjanpito oli välttämätön paha, jota oli siedettävä lannan saamiseksi ja josta tuskin sai palkkaa vaivoilleen. Vähitellen karjatalous kuitenkin alkoi elpyä 1800-luvun puolivälin tienoilla. Siihen vaikuttivat mm. maatalousoppilaitosten perustaminen, maanviljelysseurojen synty, vuoroviljelyn käyttöön otto, rehukasvien viljely, meijeritalouden kehittyminen sekä karjanjalostus.

Karjatalouden merkitys lisääntyi jatkuvasti ja eläinten yleistä hoitoa koskevien ohjeiden lisäksi julkaistiin myös joitakin eläintauteja käsitteleviä neuvoja ja kirjoja. Vuonna 1827 painettiin jo aikaisemmin mainittu "Tietoja siitä, kuin pitä waarinotettaman estämisexi ja parandamisexi siitä, usiammisa paikoisa Suomenmaasa, käypästä tauttista Hewoisten ja Karjain seasa, ulos annettut Lääkärin Hallituxen päätöxen jälkeen”. Tämä Collegium medicumin laatima kirjoitus antoi ohjeita sekä tartunnan leviämisen ehkäisemiseksi että sairauden hoitamiseksi.

Vuonna 1852 ilmestyi "Uusi Hewois-Kirja, jossa Hewoisten ynnä muiden Koti-eläinten tawallisimmat taudit ja parantamiset selitetään. Abildgaardin ja muiden kuulusain Eläin-lääkärien mukaan toimittanut A. Rothman. Kuwa-piirroksilla selitetty." Kuopiossa painettiin vuonna 1861 W. T. J. Spinolan kirjoittama "Johdatus maanwiljeliöille, miten talon-eläinten taudit parannetaan. Mukaillut G. Helin." Kirjan julkaisija Johan Gustav Helin oli Kuopion silloinen läänineläinlääkäri. Samana vuonna lääkintälaitoksen ylihallitus julkaisi ohjekirjeensä ”Kupulataudista. Neuvoja Yhteiselle Kansalle Lääkärihallitukselta". Kupulataudin lisäksi siinä käsiteltiin myös hevosten pääntautia ja räkätautia.

Tilanne vuoden 1865 päättyessä

Vuoteen 1865, siis kunnallisen hallinnon alkuun mennessä oli Suomen eläinlääkintälaitos saatu tietyllä tavalla vakinaiselle kannalle hallinnollista järjestelmää ajatellen. Jokaisessa läänissä oli palkkiotoiminen eläinlääkäri ja myös keskusvirastossa, lääkintälaitoksen ylihallituksessa, oli ylimääräisen eläinlääkärin toimi. Lainsäädäntökin oli saatettu hallinnollisessa suhteessa ajan tasalle vuonna 1864. Ainoa eläinlääkärin virka oli Mustialan maatalousoppilaitoksessa, missä annettiin eläinlääkinnän opetusta maatalousalan opiskelijoille.

Monista yrityksistä huolimatta eläinlääkärien koulutus tapahtui vielä kokonaan ulkomailla. Vuoden 1865 lopulla maassamme oli 11 eläinlääkäriä ja määrä oli tuolloin lähimain riittävä. Vähitellen karjanhoidon tehostuminen, karjanjalostus, lihantarkastus sekä elintarvikevalvonta lisäsivät eläinlääkärien tarvetta, mutta ammattikunnan kasvu pysähtyi välillä lähes 20 vuoden ajaksi.    

Aikaisemmat vuodet kirjoituksessa Eläinlääkinnän kehitys Suomessa vuoteen 1809

Julkaistu aikaisemmin: Eläinten lääkehuollon kehitys Suomessa ennen vuotta 1865 (osa 2/2). Suomen Eläinlääkärilehti 85: (11) 443–452, 1979. Kirjallisuusluettelo ja viitteet on esitetty siinä. Tarkistettu heinäkuussa 1999.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON