Arno Forsius

Vihdin kirkonkylä 1930-luvulla

Lapsuudenkotini Vihdin Säästöpankin lähimmässä naapurustossa olivat maantielle katsoessa vasemmalla Osuusliike Aura ja osittain sen takana Vihdin Osuusmeijeri sekä maantien toisella puolella, aivan vastapäätä, Vihdinseudun Osuusliike. Näissä taloissa asuvien perheiden lapset muodostivat sen toveruspiirin, jossa veljeni Raimo ja minä osallistuimme yhteisiin leikkeihin ja puuhiin. Joskus joukkoon liittyi myös kauempana asuvia lapsia. Leikkitoverien vuoksi nämä lähimmät naapuritalot tulivat erityisen tutuiksi.

Osuusliike Aura

Osuusliike Auran kaksikerroksinen kivitalo sijaitsi aivan maantien laidalla. Sen ja Säästöpankin etupihan välillä oli talojen rajan suuntaisesti pitkä makasiinirakennus, kaupan varasto. Siellä säilytettiin rauta- ja rakennustarvikkeita sekä viljaa ja rehuja. Makasiinin päädyn ja maantien väliin jäävällä alueella pidettiin myytäviä maatalouskoneita. Leinon "Kallu" (Kalevi) menetti siellä kerran peukalonsa, joka jäi jonkun koneen hammasrattaiden väliin. Makasiinin ja myymälärakennuksen välissä oli pihakaistale, jossa oli hevospuomi, ja maantien lähellä oli "Esson" punaiseksi maalattu käsikäyttöinen bensiininmyyntimittari.

Varsinaisessa myymälärakennuksessa oli ensimmäisessä kerroksessa maantien puolella myymälätilat ja pihan puolella varastoja. Rakennuksen meijerin puoleisessa päädyssä oli kellarikerroksessa osuusliikkeen maitomyymälä. Talon toisessa kerroksessa oli myymälänhoitajan ja muun henkilökunnan asuntoja. Kaupparakennuksesta järvelle päin oli viidenkymmenen metrin päässä samansuuntaisena vanha puurakennus, entinen Kallen kauppatalo. Talossa asui osittain vuokralaisia ja osittain kaupan henkilökuntaa. Sen pankin puoleisessa päädyssä oli parturinliike, jossa myös meidän poikien tukat leikattiin.

Ilmeisesti myymälänhoitajat menestyivät toiminnassaan hyvin, koska useimmat heistä ryhtyivät muutaman vuoden jälkeen itsenäisiksi kauppiaiksi. Veljeni Raimo meni sittemmin naimisiin Pirkko Yläsen kanssa, jonka isä Eino Ylänen oli Osuusliike Auran myymälänhoitajana 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa.

Vihdin Osuusmeijeri

Vihdin Osuusmeijerin laaja alue jäi Säästöpankista katsoen Osuusliike Auran taakse. Maantieltä oli jyrkkä mäki alas meijerin pihalle, niin että täydessä maitolastissa sinne tulevilla hevosilla oli vaikeuksia jarrutella kuormaansa alamäessä. Toisaalta kuorma-autojen oli vaikea päästä mäkeä ylös etenkin talvikelillä. Meijerin etupihalla oli hevospuomit hevosten kiinnittämistä varten. Korkean, kaksikerroksisen meijerirakennuksen edustalla oli maitolaituri, jolle maitohinkit nosteltiin hevosten kärryiltä tai reistä sekä autojen kuormalavoilta. Maitolaiturilta johtivat leveät ovet varsinaiseen meijeritilaan, suureen saliin, jossa olivat maidon vastaanottoaltaat, separaattorit, pastörointilaitteet ja kirnut. Maidolta tuoksuvassa meijerisalissa kaikui työaikana jatkuva koneiden humina ja jyrinä sekä maitohinkkien kolina. Rakennuksen toisessa kerroksessa olivat henkilökunnan asunnot sekä isännöitsijän asunto ja sen yhteydessä meijerin konttorihuoneet.

Meijerissä oli henkilökuntaa ainakin isännöitsijä, meijeristi, meijerikköjä, juustomestari, juustonsuolaaja ja konemestari-lämmittäjä. Erityisesti konemestari Martti Leinon ja juustonsuolaaja Vilho Leinon perheiden lapset olivat minun ja veljeni leikkitovereita koko lapsuuteni ajan. Samasta sukunimestä huolimatta Leinon perheet eivät olleet sukua toisilleen.

Maantieltä alas etupihalle katsoen rakennuksen oikeaan päätyyn liittyi järvelle päin suuntautunut juustolasiipi ja sen vieressä oli vielä katettu jääkellari. Juustolassa, jossa valmistettiin suuria emmental -juustoja, oli kuparilta välkkyvät suuret juustopadat sekä monihyllyiset juustokellarit juustojen suolaamista ja kypsyttämistä varten. Jääkellariin ajettiin talvella hevosella suuria jäälohkareita, joita irrotettiin sahaamalla Kirkkojärven jäästä sydäntalven aikana. Jääkellarissa jäät säilyivät sahanpuruihin peitettyinä seuraavan kesän yli.

Meijerirakennuksen Osuusliike Auran puoleisesta päädystä järvelle päin oli toinen siipirakennus, jossa sijaitsivat meijerin korkea savupiippu, konehuone, sen tarvitsemat höyrypannut kaksine tulipesineen sekä verstashuone. Höyrykone tuotti meijerin tarvitseman konevoiman ja tulipesät antoivat samalla lämmön rakennukselle. Messingiltä ja teräkseltä kimaltava höyrykone pyöritti vahvan hihnan eli valtaremmin välityksellä akselia, jonka toisessa päässä meijerisalin puolella käyttövoima johdettiin lukuisten hihnojen avulla kaikille koneille. Meijerin aina hyvässä järjestyksessä ollut verstas oli ainakin minulle hyvänä esimerkkinä työkalujen hoidosta ja säilyttämisestä.

Meijerin ja Säästöpankin ulkorakennuksen välillä olivat meijerin halkovarastot. Halkoja oli osittain pinossa ulkosalla höyrykoneen tulipesien edustalle ulottuvan rullaradan varrella. Sieltä niitä kuljetettiin pannuhuoneeseen rullavaunulla tai halkokärryillä. Radan toisella puolella oli suuri, katettu halkovarasto. Osa polttopuusta tuotiin Olkkalan sahalta jätelaudasta sahattuina rimoina, jotka olivat oivallista tarveainetta meidän poikien rakennuspuuhissa. Katetusta halkovarastosta järvelle päin rakennettiin myöhemmin tiilinen sivurakennus, jossa oli asuntojen lisäksi sauna ja autotallit. Vanhin muistamani meijerin kuorma-auto oli Federal -merkkinen.

Meijeri oli kaikkineen mielenkiintoisin paikka lähiseudulla. Mutta haittojakin siitä oli ilmaantunut. Meijerin likavedet johdettiin Kirkkojärven lahteen, jonne muodostui vähitellen vankka ruohisto. Sen alueella seisova vesi aiheutti ikävän lemun, joka varsinkin kesäaikana levisi laajalti ympäristöön. Talvella viemärivesi heikensi rannan lähellä olevia jäitä ja niinpä minäkin kerran talvella luistellessani putosin heikkojen jäiden läpi haisevaan veteen, josta Veikko Marjanen veti minut ylös. Meijerin rannassa oli pitkä laituri, jota pidettiin koko kylän yleisenä venelaiturina. Rannan ruohottumisen takia laituria oli vuosien varrella pidennettävä melkoisesti.

Vihdinseudun Osuusliike

Vastapäätä Säästöpankkia, maantien toisella puolella kohoavan töyrään päällä oli Vihdinseudun Osuusliikkeen myymälärakennus, jonka vinttikerroksessa oli myymälänhoitajan asunto. Myymälärakennuksen yläpuolella, melkein kirkkomaan aitauksessa kiinni, oli myymälän varastorakennus. Myymälän piha-alue ja hevospuomit olivat myymälärakennuksen lounaispäädyssä. Lapsuuteni aikana myymälänhoitajana oli Yrjö Marjanen, jonka pojat Veikko ja Tauno kuuluivat leikkitovereihimme. Heistä Tauno kuoli tuberkuloosiin lyhyessä ajassa ehkä kahdeksan vuoden ikäisenä. Yrjö Marjanen perusti myöhemmin yksityisen kaupan Ristilään.

Vihdin kirkko

Säästöpankista katsoen Vihdinseudun Osuusliikkeen takana sijaitsevalla mäellä seisoi Vihdin kirkko. Korkealta mäeltä sen erikoisen kaunissointisten kellojen ääni kuului tyynellä säällä varsin kauas. Joskus me pikkupojat pääsimme mukaan, kun kellonsoittaja-haudankaivaja Yrjö Halén kiipesi kirkontorniin kelloja soittamaan. Soittaminen tapahtui kellon kieltä vankan köyden avulla heilauttamalla. Tornissa seistessä kellojen ääni tuntui korvissa suorastaan kivuliaana. Muutaman kerran pääsimme myös polkemaan urkuja, kun kanttori Eino Kanto harjoitteli kirkonmenoja varten. Kirkon lähellä Kirkkojärvelle päin oli Hiidenheimon jyhkeä hautamuistomerkki, jonka kattoa kannatteli kahdeksan suurta pylvästä. Siihen oli haudattu ainoastaan äidinäitini Fanny (o.s. Ojanen), joka oli kuollut heinäkuussa 1928. Muistomerkin oli suunnitellut arkkitehti Kauno Kallio. Kirkkoa ympäröivän hautausmaan ulkopuolelle oli kaivettu ensimmäisen maailmansodan aikana juoksuhautoja. Ne olivat jo pahoin umpeen sortuneita, mutta meitä pikkupoikia ne tietenkin kiinnostivat kovasti.

Tien varrella Nummelan suuntaan

Vihdinseudun Osuusliikkeen naapurina samalla puolella maantietä Nummelan suuntaan olivat satulaseppä Roineen talo ja verstas. Heti sen jälkeen lähti vasemmalle ylös kirkonmäelle tie. Sen varrella oli vasemmalla Roineen verstasrakennuksen yläpuolella Riikan, kirkonsiivoojan, pikkuruinen mökki. Kirkolle johtavan tien jälkeen oli samalla puolella Vihdin VPK:n paloasemarakennus. Palokunnan vanhin auto oli avoauto, siinä ei ollut umpihyttiä sen paremmin kuljettajalle kuin "palosotilaillekaan". Takaosassa istuttiin letkulaatikoiden kannella ja pidettiin kädellä kiinni kyynärlenkistä. Joskus me pojatkin pääsimme paloauton kyytiin.

Vihdin Lotta Svärd -paikallisosasto rakennutti Vihdin Säästöpankilta vuokraamalleen tontille, Säästöpankista kaakkoon, maantien varrelle kahvilarakennuksen. Sen säästöpankin puoleisessa päässä oli kahvilan keittiö ja "kabinetti" ja toisessa päässä varsinainen kahvilahuone. Kahvila oli muistamani mukaan varsin ankea ja tupakansavuinen. Myös koululaiset kävivät siellä usein istumassa ja juomassa limonadia sekä syömässä munkkeja tai viinerleipiä. Muuta vastaavaa paikkaa kylässä ei ollutkaan. Kahvilassa oli myös äänilevyautomaatti. Äitini kuului kahvilan valvojiin. Lotta Svärd -järjestön lakkauttamisen jälkeen äidilläni oli yhdessä Seelia Yläsen kanssa entisessä kahvilarakennuksessa kukkakauppa, Vihdin Kukka-Pirtti.

Vaaleaksi maalattu kunnantalo oli päältäpäin suuren ja komean näköinen torneineen ja korkeine päätyineen. Emme lapsina tienneet lainkaan, että kunnantalo oli rakennettu isoisämme Artturi Hiidenheimon laatimien suunnitelmien mukaan. Kunnantalolla kävimme useimmin kunnan lainakirjastossa, jonka käytössä oli yksi pienehkö huone. Valtuuston istuntosalia voitiin käyttää myös juhlasalina ja siinä oli korotettu näyttämökin. Sen vuoksi kunnantalolla pidettiin usein iltamia ja esitettiinpä siellä toisinaan elokuviakin. Maantien laidalle oli istutettu riviin muutamia koivuja. Kunnantalon pihalla pelattiin pesäpalloa ja pidettiin urheilukilpailuja. Pikajuoksut oli kuitenkin järjestettävä maantiellä kunnantalon kohdalla. Kunnantalo oli usein myös hiihtokilpailujen keskuspaikkana. Sen piha-alueella järjestettiin myös näyttelyitä. Piha-alueen luoteislaidalla olivat kunnantalon hevoskatokset, jotka tarjosivat urheilukilpailujen seuraajille sateen sattuessa tervetulleen suojan. Kunnantalon kentän takana oli kunnansihteerin talo, jossa asusti kunnansihteeri Akseli Vartio.

Vastapäätä kunnantaloa, samalla puolella maantietä kuin Säästöpankki, oli pienellä kumpareella pitäjän entinen lainaviljamakasiini ikkunattomine seinineen ja kaksinkertaisine seinälaudoituksineen, joiden tarkoituksena oli ollut estää viljavarkaudet. Makasiinin ja maantien välisellä tantereella käytiin toisinaan leikkimässä piilosta, naattaa ja pallopelejä. Makasiininmäestä Kirkkojärvelle päin oli alempana toinen kumpare, jolla kasvoi muutama suuri puu, kuusia ja mäntyjä. Niiden alle kerääntyi kesäisin illalla ja pyhäpäivinä joutilasta miesväkeä pelaamaan korttia ja ilmeisesti ryypiskelemäänkin. Paikalta kuului usein kovaäänistä tarinointia ja kiroiluakin, joka kantautui varsinkin tyynellä säällä hyvin Säästöpankin pihalle, parin sadan metrin päähän. Me pojat kävimme toisinaan seuraamassa miesten kortinpeluuta ja kuuntelemassa heidän juttujaan.

Tien varrella Karkkilaan päin

Säästöpankista Karkkilaan päin, maantien toisella puolella vastapäätä Vihdin Osuusmeijeriä, oli leipuri ja kauppias Felix Varosen kauppaliike ja asunto. Myymälähuone oli rakennuksen kaakkoispäädyssä ja sinne johtivat korkeat rappuset, joiden yläpäässä oli pieni kuisti myymälän oven ulkopuolella. Kaupassa myytiin vaatetavaraa, sekatavaraa, leipää ja virvoitusjuomia. Liikkeen auki ollessa siellä käytiin juomassa limonadia ja syömässä munkkeja. Kauppias Varosella oli liikkeensä vieressä, vastapäätä Osuusliike Auran myymälää, pieni kioski. Sieltä sai ostaa virvoitusjuomia, pullaa ja makeisia kesäaikana iltaisin ja sunnuntaisin. Kioskin yläpuolella oli rinteessä muutamia omenapuita aivan kirkkomaan aidan lähellä. Kauppaliikkeen pihapiirissä oli myös ulkorakennus, jossa oli autotalli. Siellä kauppias Varonen säilytti hyvin hoidettua ja kiillotettua henkilöautoaan.

Varosen kaupan jälkeen oli leskeksi jääneen Alina Nurkin omistama talo, jossa asui vuokralaisia. Nurkin talon jälkeen lähti oikealle jyrkkä tie, joka johti mäen päällä olevan kirkon pääovelle. Ennen kirkon porttia oli tien oikealla puolella, Nurkin talon yläpuolella, harmaakivistä muurattu luuhuone eli ruumishuone. Vasemmalla puolella oli pienen matkan päässä kellonsoittaja Yrjö Halénin talo.

Kirkkoon johtavan tien kohdalla, maantiestä järvelle päin, meijerin naapurissa, oli konstaapeli Jaakko Kanniston suuri talo. Sen meijerin puoleisessa päädyssä oli vuokralaisena Vihdin kirkonkylän postikonttori. Sieltä kirkonkylän asukkaat saivat itse hakea postinsa. Syrjäkylille postinkantajat veivät postin polkupyörillä ajaen.

Tien yläpuolella, viistoon Kanniston taloa vastapäätä, oli kirkkoon vievän tien jälkeen seuraavana rakennus, jossa sijaitsi puhelinkeskus. Talossa asui Roineen perhe, jonka mies oli puhelinasentaja ja vaimo puhelinkeskuksen hoitaja. Seuraavassa talossa tien yläpuolella asui kylän suutari Sidensnöre. Sen jälkeen oli hieman kauempana tiestä rakennus, jossa oli ollut Liesjärven kahvila ja sen jälkeen Luodon kauppa.

Tien alapuolella oli seuraavana Kanniston rakennuksen jälkeen, vastapäätä puhelinkeskusta ja Sidensnöreä, Vihdin Apteekki, jota piti apteekkari Axel Gulin.

Apteekin jälkeen tie teki jyrkän mutkan vasemmalle. Tien oikealla puolella oli Myyrin maatila rakennuksineen. Talossa asuvat Niinistön veljekset toimivat kuorma-autoilijoina. Tien vasemmalla puolella oli Maili Sipilän omistama kemikaalikauppa. Kohta tie teki mutkan oikealle ja laski jyrkästi Kirjavanjoen yli johtavalle Pitäjänsillalle. Mutkan kohdalta erkani tie Vanhankirkon niemeen, jossa olivat järven lähellä Vihdin keskiaikaisen kivikirkon rauniot. Sinne johtavan tien varrella oli ensin vasemmalla Pikkupappilan vuokraajan Hannes Kalekiven asuma rakennus, oikealla Pikkupappila, jossa asui kappalainen Arvo Salminen perheineen, ja jälleen vasemmalla Niuhalan kylän kansakoulu. Vanhassa ja suuressa koulurakennuksessa asui koulun naispuolinen opettaja Sylvi Manninen, jolla oli kasvattina Raili Mäntylä -niminen koulutyttö. Miesopettaja Aleksi Haavisto asui uudemmassa opettajan rakennuksessa koulusta Vanhankirkon niemelle päin.

Pitäjänsillalle johtavan Savikon mäen eli Myyrin mäen alla oli oikealla kauppias Armas Pöykön sekatavarakauppa ja sen jälkeen kelloseppä Martti Kivipuron omistama talo. Pitäjänsillan toisella puolella oli oikealla nahkuri Savónin talo, jossa hänen hammaslääkärityttärensä Lydia Savón piti vastaanottoa. Savónin taloa vastapäätä oli Ali-Jaakkolan tilan entinen päärakennus, joka oli kunnostettu ja laajennettu Vihdin Yhteiskoulun koulutaloksi. Sen jälkeen oli samalla puolella tietä teurastaja Paateron asuintalo ja ulkorakennukset. Seuraavana oli leipuri Kilpisen asuinrakennus ja leipomo. Sen kohdalla pysähtyivät Vihdin läpi ajavat linja-autot. Kohta Kilpisen leipomon jälkeen maantie haarautui, vasemmalle kaartuva haara johti Jokikunnalle ja oikealle menevä haara Sipilänmäelle.

Tämä olikin tavallisesti kaukaisin paikka, jossa polkupyörällä tai jalkaisin käytiin. Joskus tosin poikettiin ohi Laatan talon Vanhalan kylään, jossa olivat kunnansairaala, kunnanlääkärin asunto sekä Juotilan, Korckmanin ja Tähkälän maatalot. Siellä oli myös talo, jossa oli aikaisemmin asunut isoisäni veli, Lohjan piirilääkäri Aksel Törnström. Hän kuoli vuonna 1933 eikä minulla ole hänestä omakohtaisia muistikuvia. Sen sijaan hänen vaimonsa, Elna-tädin, muistan hyvin. Sipilänmäellä oli Sipilän talo, jonka jälkeen tie haarautui Ahmoon ja Olkkalaan. Vähän matkaa Olkkalaan päin oli alakoulu, jonka opettajana toimi Anna Front.

Ristilän seutu

Kun kirkonkylästä kuljettiin Nummelan suuntaan ohi kunnantalon, tultiin Ristilään, tienhaaraan, jossa vasemmalle menevä tie johti Selkiin ja Haimooseen ja oikealle menevä tie Nummelaan ja Helsinkiin. Ennen tienristeystä olevalla aukealla ylitettiin Olkkalasta Haudankallion rantaan johtava kapearaiteinen rautatie. Heti sen jälkeen erkani oikealle koivujen reunustama kuja Isoon Pappilaan, jossa asui kirkkoherra Aukusti Oravala ja jossa myös kirkkoherranvirasto toimi. Saman kujan varrella oli, vastapäätä pappilaa, seurakunnan virkatalo, jossa asui kanttori-urkuri Eino Kanto. Vaikka hänellä oli kävellessä melkoista hengenahdistusta, niin hänen lauluaan se ei haitannut.

Ristilässä oli juuri ennen maantien haarautumiskohtaa vasemmalla Karhulahden leipomo, jonka rakennuksessa oli myöhemmin kauppias Yrjö Marjasen kauppaliike. Tienhaaran Selkiin ja Nummelaan menevien teiden väliin jäi Edelmanin sisarusten omistama huvila. Selkiin menevästä maantiestä haarautui pian notkon jälkeen vasemmalle tie tyttöjen kasvatuskotiin Seimelään.

Äsken mainittua kapearaiteista rautatietä pitkin kuljetettiin pienikokoisen höyryveturin eli "pässin" vetämänä tukkivaunuja Haudankallion lastauspaikalta Olkkalan sahalle. Lastauspaikalle tukit uitettiin Hiidenvettä pitkin aina Lohjalta saakka. Tukkien uittaminen tapahtui tavallisesti ponttonilla olevan vintturin avulla vedättämällä. Kirkkojärven lahdessa oli aina suuria tukkilauttoja odottamassa tukkien nostamista "repsikalla" ja lastaamista vaunuihin. Olkkalasta tuotiin vaunuissa takaisin päin ripoja, joiden edelleen kuormaaminen autoihin tapahtui Ojakkalaan menevän raiteen varrella Vihdin Työväentalon lähellä. Meidän poikien luvatonta huvia oli tietenkin päästä liukumaan junalla jonkin matkaa Olkkalaan päin. Ylämäessä junan vauhdin hidastuessa hypättiin pois kyydistä ja käveltiin rataa pitkin kotiin. Toisinaan otettiin luvatta käyttöön junamiesten resiina ja tehtiin sillä retkiä rataa pitkin.

Tukkien lastauspaikan kautta päästiin rantaa pitkin kallioille, joiden kohdalla veden syvyys oli niin runsas, että pojat olivat voineet rakentaa sinne uimahyppytelineet. Tämän uimapaikan takana oli pieni hiekkaranta, jonne ei päässyt jyrkän kallion vuoksi muuten kuin Haudankallion mäen yli johtavaa polkua pitkin.

Elämää kirkonkylässä

1930-luvulla kirkonkylän maantiellä liikkui vielä paljon hevosia ja autoliikenne oli vähäistä. Aamulla tuotiin hevosilla talojen maidot hinkeissä meijeriin ja takaisin päin vietiin kuorittua maitoa, jota käytettiin vasikoiden ruokkimiseen. Meijerimatkalla poikettiin usein samalla osuuskauppaan. Talvella maidot kuljetettiin reellä ja kesäaikana kärryillä. Muutamassa talossa alkoi olla jo kumipyörärattaitakin. Talvella rekikeli olikin tavallisesti hyvä, sillä teitä ei hiekoitettu lainkaan. Autoilu oli talvikelillä hankalaa, sillä kunnollisia talvirenkaita ei silloin vielä ollut. Tarvittaessa käytettiin rautaisia lumiketjuja renkaiden päällä. Herrasväet tavallisesti laittoivat autonsa talveksi seisomaan pukkien päälle. Rekisterikilvet otettiin pois ja vietiin talven ajaksi nimismiehelle. Yksityisen ihmisen kulkuvälineenä oli talvella potkukelkka. Ainoa potkukelkan menoa häiritsevä tekijä maantiellä oli hevosenlanta. Koululaiset kulkivat talvella kouluun kelkalla tai suksilla, kesällä kävellen tai polkupyörällä, jotkut jopa kymmenen kilometrin päästä.

1930-luvulla kylällä liikkui vielä melko usein kerjäläisiä, tavallisesti oman pitäjän syrjäkulmilta. Jokunen miespuolinen pyytäjä saattoi tehdä vastapalvelukseksi muutaman sylillisen klapeja. Toisinaan pihaan ajoi hevoskuorma mustalaisia kerjäten, kaupitellen ja povaten. Kierteleviä käsityöläisiäkin liikkui säännöllisesti silloin, suutareita, veitsenteroittajia ja tinureita, työkalut kannettavissa laatikoissa. Kun veitsenteroittaja oli käynyt talossa, sai naisväki aina haavoja käsiinsä. Eksyipä toisinaan kirkonkylään posetiivarikin marakatteineen soittamaan ja kauppaamaan onnenlehtiään. Rihkamakauppias kiersi taloissa vanerilaukkuineen myymässä nappeja, neppejä, hakaneuloja, kengännauhoja ym.

Kauempana asuvista ihmisistä tulivat tutuiksi lähinnä ne isännät, jotka kuuluivat Vihdin Säästöpankin hallitukseen ja isännistöön. He kävivät kirkonkylässä asioillaan hevoskyydillä, kaksipyöräisillä kärryillä, tai autoillaan. Useimmat isäntämiehet olivat varsin tukevia hahmoltaan, kuten mm. Artturi Korckman, Suomi Juntti, Theodor Lindberg ja Eino Tähkälä. Laihana heistä on jäänyt mieleeni vain Walter Printz.

Kirjoitus on valmistunut vuonna 1990. Tarkistettu tammikuussa 2008. 

TAKAISIN KULTTUURIA HAKEMISTOON