Arno Forsius

 

Esitelmä Lahden Wiipurin Pojat –yhdistyksen

kuukausikokouksessa 1.9.2009

 

Viipurin kaupungin lääkärikunnasta 1900-luvun alkupuolella

 

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan Viipurin kaupungissa toiminutta lääkärikuntaa ensisijaisesti vuosina 1917–1940. Katso myös kirjoituksia "Vanhan Viipurin lääkintähuollosta vuoteen 1812" ja "Viipurin kaupungin terveydenhuollosta vuosina 1812–1940".

 

Lääkärit ovat Suomessa lähes poikkeuksetta Suomen Lääkäriliiton jäseniä. Sen lisäksi lääkärit kuuluvat yleensä ns. tieteellisiin seuroihin, joita on sekä valtakunnallisia että paikallisia. Valtakunnallisista seuroista Suomalainen Lääkäriseura Duodecim on suomenkielinen, Finska läkaresällskapet eli Suomen lääkäriseura käytännössä vain ruotsinkielinen. Viipurin seudulla vuonna 1905 perustettu Etelä-Karjalan Lääkäriseura on itsenäinen seura. Duodecimiin kuuluneet lääkärit perustivat lisäksi vuonna 1934 Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin Viipurin seudun paikallisosaston. Jatkosodan jälkeen molempien viime mainittujen yhdistysten kotipaikaksi tuli Lappeenranta muutaman vuoden väliajan jälkeen.

 

Seuraava esitys on jaoteltu toimialojen mukaan.

 

Terveydenhuollon valtionhallinto ja piirilääkärit

 

Venäjään vuodesta 1721 kuulunut Vanha Suomi eli Viipurin lääniä vastaava alue yhdistettiin vasta vuonna 1812 hallinnollisesti muuhun Suomeen. Viipuri oli vanhastaan monikulttuurinen ja kansainvälinen kaupunki, jossa puhuttiin suomea, ruotsia, saksaa ja venäjää. Tämä kielellinen ja kulttuurinen moninaisuus jatkui myös vuoden 1917 jälkeen, jolloin aikaisemmasta Vanhasta Suomesta tuli itsenäisen Suomen osa.

 

Ensimmäinen itsenäisyyden ajan piirilääkäri oli lääket. lis. Edvard Georg Ludvig von Weymarn (1852–1920), joka oli ollut aikaisemmin pitkään Viipurin lääninsairaalan lääkärinä. Hänen piirilääkärikautensa alkoi vuonna 1900 ja päättyi vuonna 1920, jolloin hän siirtyi piirilääkäriksi Tammisaaren.

 

Hänen jälkeensä piirilääkäriksi tuli lääket. lis. Uno Anders Winter (1864–1929), joka ollut sitä ennen vuodesta 1899 Viipurin maalaiskunnan kunnanlääkärinä. Hän kuoli vuonna 1929. Viimeinen piirilääkäri ennen talvisodan alkamista oli lääket. lis. Onni Josef Aleksander Matikainen (1875–1946) vuosina 1929–1940.

 

Kaupunginlääkärit

 

Viipurissa oli ollut kaupunginlääkäri vasta vuodesta 1824 alkaen, sillä viipurilaiset eivät olleet aikaisemmin kustannusten pelossa innostuneita perustamaan erillistä kaupunginlääkärin virkaa. Virkaa hoiti aluksi virkaa tekevänä ent. piirilääkäri, kollegiasessori J. H. Wolter vuosina 1824–1827. Sen jälkeen kaupunginlääkärin viran hoito oli 40 vuoden ajan yhdistetty joko sairaalalääkärin tai piirilääkärin viran hoitoon.

 

Kaupunginlääkärinä oli vuonna 1917 Karl Magnus (Manne) Gadd (1862–1939), joka hoiti tätä virkaa vuoteen 1932 saakka. Hänen aikanaan apulaiskaupunginlääkäriksi ja myöhemmin II kaupunginlääkäriksi tuli vuonna 1900 Karl Fredrik Schröder (1866–194?) vuoteen 1933 saakka. Seuraava kaupunginlääkäri oli Kaarle Harald Sarkko (ent. Sarén) (1889–1956) vuosina 1932–1940. Hänen virkakautensa päättyi Viipurin menettämiseen talvisodan johdosta.

 

Viipurin kaupungissa oli myös aluelääkäreitä 1920-luvulta lähtien, kaakkoisissa kaupunginosissa lääket. lis. Paavo Valvanne (aik. Wegelius) (1886–1949) vuosina 1925–1939, Uuraassa lääket. lis. Arvo Immanuel Arvela (aik. Arvelin) (1891–1949) vuosina 1933–1940, ja luoteisissa kaupunginosissa lääket. lis. Toivo Ilmari Vasari (aik. Böök) (1891–1955) vuosina 1933–1940.

 

Terveydenhoitolautakunta

 

Kaupungeissa oli oltava vuoden 1879 terveydenhoitoasetuksen mukaisesti terveydenhoitolautakunta. Aikaisemmin kaupunginlääkäri valittiin usein lautakunnan puheenjohtajaksi. Viipurissa puheenjohtajan tehtäviä hoitivat vuosina 1906–1931 kaupunginlääkäri Karl Magnus Gadd (1862–1939), vuosina 1931–1934 Viipurin Naistensairaalan ylilääkäri Mauno Schroderus (vuodesta 1936 Rauramo, 1885–1950), vuosina 1935–1939 lääket. lis., yksityislääkäri, kansanedustaja ja myöhemmin vuodesta 1939 lääkintöhallituksen pääjohtaja Oskar Brynolf Reinikainen (1885–1969), sekä vuosina 1942–1943 lääninsairaalan ylilääkäri, lääket. ja kir. tri Tauno Relander (1892–1977).

 

Viipurin lääninlasaretti eli lääninsairaala

 

Kaupungissa toimivilla sairaaloilla on aina ollut suuri vaikutus lääkärikunnan määrään ja tärkeä osuus käytännön terveydenhuollossa. Sairaalalääkärit ovat myös muodostaneet kaupungeissa suurimman osan yksityisvastaanottoa pitäneistä lääkäreistä.

 

Viipurin kaakkoislaidalla ollut maa- ja kaupunginhospitaali muutettiin vuonna 1813 lääninlasaretiksi, jollainen oli kaikkien muidenkin läänien hallintokaupungeissa. Lasarettia laajennettiin toistuvasti, kunnes vuonna 1839 rakennettiin Pietarinkadun (myöh. Kannaksenkatu) varrelle uusi sairaalarakennus. Näihin aikoihin lääninlasaretista alettiin käyttää nimitystä lääninsairaala.

 

Lääninsairaalan aikaisemmista lääkäreistä on aiheellista mainita Gustaf Julius Strömborg (1830–1899) vuosina 1866–1891. Hän oli etevä kirurgi ja eräs Suomen ensimmäisistä silmälääkäreistä, ja hänen lahjoituksensa turvin kaupunkiin perustettiin silmätautisairaala vuonna 1905. Vuosina 1898–1934 lääninsairaalan ylilääkärinä oli lääket. lis. Peder Waldemar Granberg (1864–1938). Hänen aikanaan lääninsairaalaa laajennettiin huomattavasti rakentamalla uudet vuode- ja leikkausosastorakennukset, jotka valmistuivat vuonna 1912. Uusia laajennuksia ja uudistuksia toteutettiin jälleen 1930-luvulla, ja lääninsairaalassa oli vuonna 1934 kaikkiaan 360 sairaansijaa, joista 200 oli kirurgisia sairaansijoja.

 

Lääninsairaalan seuraava ylilääkäri oli lääket. ja kir. tri Frans Lennart Peterson (1877–1938) vuosina 1934–1938. Hän oli ollut aikaisemmin lääninsairaalassa alilääkärinä vuosina 1914–1927 ja välillä kaupunginsairaalan kirurgian osaston ylilääkärinä ja johtavana lääkärinä. Sairaalan viimeiset ylilääkärit ennen talvisodan alkamista olivat lääket. ja kir. tri Väinö Seiro (ent. Snellman, 1895–1968) vuosina 1938–1939 sekä lääket. ja kir. tri Tauno Relander (1892–1977) vuosina 1939–1945. Väinö Seirosta tuli Helsingin yliopiston kirurgian professori vuonna 1946.

 

Talvisodan alettua Viipurin lääninsairaala siirrettiin 3.12.1939 Kuusankoskelle, jossa se oli liitettynä siellä toimivaan Sotasairaala 11:een. Talvisodan jälkeen lääninsairaala pääosa siirrettiin sotasairaalan lakkauttamisen yhteydessä Kotkan kaupunginsairaalan vanhaan rakennukseen, nimenään "Viipurin lääninsairaala Kotkassa". Pienempi osa sairaalasta siirrettiin Tiuruniemeen, jossa se sai nimekseen "Etelä-Saimaan sairaala". Jatkosodan syttyessä kesäkuussa 1941 "Viipurin lääninsairaala Kotkassa" siirrettiin Kuusankoskelle Sotasairaala 13:n yhteyteen. Vuodesta 1943 Viipurin lääninsairaala toimi osittain Viipurissa, mutta kesäkuussa 1944 se siirrettiin taas Kuusankoskelle Sotasairaala 13 yhteyteen. Syksystä 1944 Sotasairaala 13:n lakkauttamisen jälkeen Viipurin lääninsairaalan toimintaa yritettiin jatkaa Kotkassa, mutta suurten vaikeuksien vuoksi sen toiminta lopetettava keväällä 1945.

 

Viipurin kaupunginsairaala

 

Viipurin kaupunginsairaala oli saanut alkunsa vuonna 1856 16-paikkaisena kuumesairaalana Pietarinkadun (myöh. Kannaksenkatu) varrella Wilckeninkadun (myöh. Vilkkeenkatu) kulmauksessa sijainneessa talossa, jonka ruhtinatar Meschtschersky oli lahjoittanut tähän tarkoitukseen.

 

Uusi kaupunginsairaala valmistui Pietarinkadun varrella olevalle tontille vuonna 1891. Sen lääkäreinä toimivat muiden tehtäviensä ohella I kaupunginlääkäri Karl Magnus Gadd vuosina 1899–1932 ja II kaupunginlääkäri Karl Fredrik Schröder vuosina 1900–1933. Kaupungin poliklinikan alilääkärinä oli lääket. lis. Elisabeth Hermine von Bonnell (1867–1926) vuosina 1919–1923.

 

Sairaansijojen tarve kasvoi jälleen voimakkaasti 1920-luvulla ja vuonna 1929 valmistui Hirvikadun varrelle Patterinmäen itäiselle laidalle uusi kaupunginsairaala. Siinä oli sairaansijoja sisätautipotilaille 54, kirurgisille potilaille 54 ja lapsipotilaille 17. Sisätautiosaston lääkärinä oli lääket. lis. Toivo Armas Seppä (1891–1947) vuosina 1929–1940. Kirurgian osaston lääkärinä ja samalla sairaalan johtajana oli aikaisemmin jo mainittu Lennart Peterson vuosina 1929–1934, jonka jälkeen hän siirtyi lääninsairaalan ylilääkäriksi. Hänen seuraajakseen tuli vuosien 1934–1940 ajaksi lääket. ja kir. tri Aarne Eliel Tellervo Pelkonen (1891–1949), joka oli ollut lääninsairaalan alilääkärinä vuosina 1928–1934. Lääket. lis., lastentautien erikoislääkäri Bertil Sourander (1885–1955) oli kaupunginsairaalan alilääkärinä vuosina 1930–1933. Kun entinen kaupunginsairaala muuttui jälleen kulkutautisairaalaksi vuonna 1933, toimi Bertil Sourander sen johtavana lääkärinä vuosina 1933–1940.

 

Kaupungin sairaaloiden johdosta vastasi vuodesta 1880 terveydenhoitolautakunta. Vuonna 1919 perustettiin sairaaloiden hallintoa varten kuitenkin erillinen sairashuonehallitus, vuodesta 1930 alkaen sairaalalautakunta. Sairaalalautakunnan puheenjohtajina olivat vuosina 1919–1929 I kaupunginlääkäri Karl Magnus Gadd, vuosina 1929–1932 Papulan mielisairaalan lääkäri, lääket. lis. Väinö Salomo Ora (1885–1933), vuosina 1933–1934 kaupunginsairaalan johtaja ja kirurgian osaston lääkäri, lääket. lis. Lennart Peterson ja vuosina 1935–1940 Viipurin Naistensairaalan ylilääkäri, lääket. ja kir. tri Mauno Rauramo (vuoteen 1936 Schroderus, 1885–1950).

 

Viipurin synnytyslaitokset

 

Viipurissa oli vuodesta 1894 lääninsairaalan yhteyteen kuulunut erillinen synnytyslaitos, joka sijaitsi kuumesairaalana aikaisemmin toimineessa talossa Pietarinkadun (myöh. Kalevankadun) varrella Wilckeninkadun (myöh. Vilkkeenkadun) kulmauksessa. Sairaalan lääkärinä toimi rautatielääkäri Nikolai Sundman (1859–1925) vuosina 1894–1917.

 

Synnytyslaitosta varten valmistui samalle tontille vuonna 1900 uusi rakennus, jossa oli 18 hoitopaikkaa. Vuodesta 1916 se oli Viipurin kaupungin synnytyslaitos. Sen lääkäriksi tuli vuonna 1918 lääket. lis., myöh. lääket. ja kir. tri Mauno Schroderus (vuodesta 1936 Rauramo). Vuonna 1936 päästiin rakentamaan uutta synnytyslaitosta Patterinmäen alueelle, lähelle kaupungin muita sairaanhoitolaitoksia. Uusi Viipurin Naistensairaala avattiin vuonna 1938. Sairaalan ylilääkärinä jatkoi Mauno Rauramo vuoteen 1940 saakka. Sairaalassa oli 96 hoitopaikkaa synnyttäjiä ja naistentautien potilaita varten sekä 65 hoitopaikkaa vastasyntyneille. Synnytysvuoteita oli 9 ja leikkaussaleja 3. Vuonna 1938 synnyttäjistä oli vain 40 % kaupungista.

 

Viipurissa oli 1900-luvun alkupuolella myös yksityinen synnytyslaitos ja lisäksi kaksi yksityissairaala, joissa hoidettiin synnytyksiä. Niistä kerrotaan enemmän tuonnempana.

 

Viipurin kaupungin mielisairaala

 

Pietarinkadun varrelle vuonna 1891 valmistuneen uuden kaupunginsairaalan yhteydessä oli myös 11 koppia käsittävä "houruhuoneosasto". Tämän mielisairasosaston ahtauden ja ankeuden vuoksi alettiin jo vuonna 1904 suunnitella uutta mielisairaalaa Viipurin maalaiskunnan puolelle Papulanlahden itäpuolelle, siellä ennestään sijaitsevan kaupungin kunnalliskodin lähistölle. Papulan mielisairaala valmistui vuonna 1912, jolloin kunnalliskodin mielisairasosasto vastaavasti lakkautettiin. Papulan mielisairaalaa laajennettiin 1920-luvun lopulla, minkä jälkeen siinä oli 182 hoitopaikkaa. Lisäksi Pyhäkallion tilalla lähellä Hietalaa oli vuodesta 1929 parantumattomia mielisairaita varten 33 hoitopaikkaa. Kunnalliskodin ja Papulan mielisairaalan alueet liitettiin vuonna 1924 Viipurin kaupunkiin.

 

Viipurin kaupunki liittyi Rauhan piirimielisairaalan kuntainliittoon vuonna 1928. Kaupungilla oli Joutsenossa sijaitsevassa Rauhan sairaalassa aluksi 10 sairaansijaa. Vuonna 1936 valmistuneen laajennuksen jälkeen Viipurin kaupungilla oli käytössään Rauhan sairaalassa 93 hoitopaikkaa. Samaan aikaan Viipurissa lääninsairaalan yhteydessä toiminut mielisairaiden vastaanottolaitos lakkautettiin.

 

Papulan mielisairaalan ensimmäinen lääkäri oli lääket. lis. Martti Johannes Kiljander (1873–1924) vuosina 1912–1924. Hän oli toiminut sitä ennen Viipurin lääninsairaalan vastaanottolaitoksen lääkärinä vuonna 1911. Kiljanderin jälkeen Papulan mielisairaalan lääkäreinä toimivat lääket. lis. Väinö Salomo Ora (1885–1933) vuosina 1924–1933 ja lääket. lis., hermo- ja mielitautien erikoislääkäri Erkki Kustaa Backman (1898–1965) vuosina 1934–1940.

 

Talvisodan alettua Papulan mielisairaalan potilaat evakuoitiin ensin joulukuun alussa 1939 Parikkalaan ja sieltä helmikuusta 1940 alkaen eri puolilla Suomea oleviin sairaaloihin, suurin osa Kellokosken sairaalaan.

 

Tuberkuloosihuoltotoimisto ja -sairaala

 

Tuberkuloosi ja varsinkin keuhkotauti oli yleinen ja runsaasti kuolleisuutta aiheuttava tauti 1800-luvulla. Keuhkotautia sairastavia potilaita lähetettiin Viipurista 1900-luvun alkupuolella hoidettavaksi lähimpiin parantoloihin, mm. Punkaharjulla vuonna 1903 avattuun Takaharjun parantolaan ja Uudellakirkolla vuonna 1920 avattuun Halilan parantolaan. Viime mainittu oli ollut aikaisemmin Venäjän armeijan keuhkotautiparantola.

 

Viipurin kaupunkiin perustettiin tuberkuloosihuoltotoimisto vuonna 1920. Tuberkuloositilanteen jatkuvasti vaikeutuessa kaupunki päätti rakentaa oman tuberkuloosisairaalan, joka valmistui vuonna 1930 uuden kaupunginsairaalan lähelle Patterinmäen alueelle. Kaupungin tuberkuloosisairaalassa oli aluksi 32 sairaansijaa ja 4 eristyshuonetta. Myöhemmin sairaansijoja oli 50. Sairaalan johtajana oli vuodesta 1929 lääket. lis. Väinö Kalle Pekka Perkki (aik. Berg) (1883–1970).

 

Viipurin sotilassairaalat ja sotilaslääkärit

 

Viipurissa, joka oli tärkeä sotilaallinen keskus, oli aina ollut sotilaslääkäreitä ja yleensä myös sotilassairaala. Sairaala sijaitsi 1700-luvun alkupuolelta lähtien Neitsytniemen alueella.

 

Suomen itsenäistyttyä Viipurin sotilassairaala otettiin Suomen puolustusvoimien käyttöön vuonna 1917. Lääninsairaalan ylilääkäri Peder Waldemar Granberg sai käskyn toukokuussa 1918 laittaa sotilassairaala toimintakuntoon. Hänen työtään jatkamaan tuli melkein heti Viipurin kaupunginlääkäri Karl Magnus Gadd. Suomalainen Viipurin Sotilassairaala aloitti toimintansa kesäkuussa 1918. Sen ensimmäisenä ylilääkärinä oli ja lääket. lis. ja hammaslääkäri Magnus Arvid Alopaeus (1884–1925) vuosina 1918–1919. Hänen jälkeensä ylilääkärinä toimivat silmälääkäri Emil Wilhelm Jusélius (1873–1954) vuosina 1919–1927 ja lääket. lis., hammaslääket. kand. Isak Johannes Heinonen (1892–1982) vuosina 1927–1941. Heinonen ylennettiin lääkintäkenraalimajuriksi vuonna 1940 ja hän oli puolustusvoimien ylilääkäri vuosina 1944–1953.

 

Vuonna 1930 Viipurin Sotilassairaalassa oli useissa eri rakennuksissa yhteensä 401 sairaansijaa, niistä kirurgian osastoilla 77, silmätautien osastolla 29, lausunto-osastolla 30, sisätautiosastoilla 61, korva-, nenä- ja kurkkutautien osastoilla 50 sekä iho- ja sukupuolitautien osastoilla 100. Ylilääkäri Johannes Heinosen aikana alettiin suunnitella uutta sotilassairaalaa vuonna 1928. Uusi sairaalarakennus, jossa oli 183 sairaansijaa, valmistui Neitsytniemeen sotilassairaalan alueelle vuonna 1932. Vanhoissa sairaalarakennuksissa oli edelleen 347 sairaansijaa, joten Viipurin Sotilassairaalassa oli nyt yhteensä 530 sairaansijaa.

 

Viipurin Sotilassairaala oli kaupungin suurin sairaala ja siellä oli myös eniten erikoisalojen osastonlääkäreitä. Heistä on aiheellista mainita muutamia: kirurgian osastonlääkäri Gustaf Adolf Björkenheim (1899–1940) vuosina 1934–1940, sisätautien osastonlääkäri Nicolai Robert Roschier (1882–1940) vuosina 1927–1940, korva-, nenä- ja kurkkutautien osastonlääkärit Håkan Robert Gadolin (1895–1963) vuosina 1928–1939 ja Harry Verner Björk (1906–1986) vuosina 1939–1940, silmätautien osastonlääkäri Gustaf (Gösta) Toussaint Charpentier (1901–1951) vuosina 1933–1934 ja 1936–1939 ja hänen sijaisensa Kauko Lorenzo Raski (1902–1978) vuosina 1934–1936, iho- ja sukupuolitautien osastonlääkäri Edvard Leppänen (1887–1948) vuosina 1920–1940 sekä keuhkosairauksien osastonlääkäri Toivo Ilmari Vasari (aik. Böök) (1891–1955) vuosina 1933–1944. Yleensä kaikki sotilassairaalan lääkärit toimivat lisäksi yksityislääkäreinä ja eräät myös Viipurin Diakonissalaitoksen lääkäreinä.

 

Viipurin Sotilassairaala siirrettiin sodan uhatessa jo lokakuun 1939 puolivälissä Rauhan keskusmielisairaalaan 43. Sotasairaalan osaksi, ja potilaita evakuoitiin lisäksi Mikkeliin. Talvisodan päätyttyä Viipurin Sotilassairaalan toiminta alkoi jälleen heinä-elokuussa 1940 Lahden Kansanopistolla ja Vierumäen urheiluopistolla. Siellä sairaalasta tuli huhtikuun alusta 1941 Keskussotilassairaala 2, joka yhdistettiin jatkosodan alettua jo kesäkuun 1941 lopulla uudelleen perustettuun 8. Sotasairaalaan. Jatkosodan päätyttyä Keskussotilassairaala 2 jatkoi toimintaansa syksystä 1944 Lahdessa, josta tulikin sen pysyvä sijoituspaikka.

 

Viipurin Sotilassairaalassa toimi vuodesta 1921 alkaen Lääkintäaliupseerikoulu. Se vakinaistettiin erillisenä ja itsenäisenä oppilaitoksena vuonna 1923, kunnes se vuonna 1927 liitettiin Kuormasto-pataljoonaan. Koulun johtajina olivat aluksi Väinö Perkki (aik. Berg) vuosina 1921–1929, Bertil Sourander vuonna 1929 ja Kalle Hurme (1891–1977) vuosina 1930–1936. Lääkintäaliupseerikoulu, vuodesta 1943 Lääkintäkoulu, perustettiin uudelleen itsenäisenä vuonna 1940 Lahdessa, jossa se on toiminut lyhyttä väliaikaa lukuun ottamatta erilaisissa organisaatiomuodoissa. Kalle Hurme oli sen opetuslääkärinä Viipurissa ja myöhemmin Lahdessa vuoteen 1951 saakka. Lahdessa hän toimi myös sukupuolitautien poliklinikan lääkärinä ja virkalääkärinä.

 

Rautatielääkärit

 

Riihimäen – Pietarin rautatien rakentaminen 1860-luvun lopulla merkitsi rautatielääkäreiden palkkaamista. Heistä on mainittava tässä yhteydessä erikoisesti Viipurin ensimmäinen rautatielääkäri oli Albert Julius Palmberg (1831–1916), joka toimi Viipurissa rautatielääkärinä vuosina 1872–1887. Tämän tehtävän ohella hän hoiti ajoittain myös muiden lääkärinvirkojen sijaisuuksia. Hän laati Pariisin vuoden 1887 lastensuojelunäyttelyyn viipurilaisten lasten terveydenhoitoa koskevan tutkimuksen "L'Hygiéne de l'Enfance à Vibourg". Palmbergista tuli maailmankuulu hygienialääkäri, jonka laatima käsikirja käännettiin useille maailmankielille. Seuraavista Viipurin rautatielääkäreistä voidaan mainita vielä lääket. lis. Nikolai Sundman (1859–1925) vuosina 1888–1925. Hän toimi samalla synnytyslaitoksen lääkärinä vuosina 1894–1917.

 

Viipurin Diakonissalaitoksen sairaala

 

Viipurin Diakonissalaitos perustettiin vuonna 1869. Sen rakennukset sijaitsivat Saunalahden kaakkoisessa pohjukassa. Diakonissalaitos alkoi pian kouluttaa diakonissoja sairaanhoitajattariksi saksalaisen koulutusmallin mukaisesti. Viipurin Diakonissalaitoksesta valmistui Suomen ensimmäinen diakonissa vuonna 1872.

 

Diakonissalaitoksen ensimmäinen hoitolaitos, orpolastenkoti, avattiin vuonna 1869. Ensimmäinen sairaalarakennus valmistui vuonna 1873, siinä oli 30 sairaansijaa ja osasto 6–8 parantumatonta sairasta varten. Viipurin Diakonissalaitoksen sairaalassa toimivat lääkärit hoitivat yleensä vakinaisesti jotakin muuta virkaa.

 

Viipurin Diakonissalaitoksen lääkäreinä toimivat itsenäisyyden ajan alussa lääket. lis., pataljoonan lääkäri Gustaf Allon Svanljung (1879–1919) vuosina 1917–1919 ja Viipurin Sotilassairaalan sisätautien osastonlääkäri Nicolai Robert Roschier vuosina 1920–1940.

 

Viipurin lääninsairaalan ylilääkärin, professori Strömborgin alulle paneman lahjoitusrahaston varoilla perustettiin Diakonissalaitoksen sairaalan välittömään läheisyyteen Professori Strömborgin silmäklinikka vuonna 1905. Siinä oli sairaansijoja aluksi 20 ja lastenosaston rakentamisen jälkeen 35. Viipurin Diakonissalaitos huolehti silmäklinikan hallinnosta.

Silmäklinikan ylilääkärit olivat: Algot Fredrik von Fieandt (1868–1939) vuosina 1905–1923, John G. Lindberg (1884–1973) vuosina 1923–1928, Osmo Neovius (1880–1929) vain puoli vuotta vuonna 1928, ja Signe Ingrid Löfgren (1897–1969) vuodesta 1929 alkaen.

 

Viipurin Diakonissalaitos päätti 1920-luvun lopulla rakennuttaa uuden ja ajanmukaisen sairaalarakennuksen, joka valmistui vuonna 1931. Samalla professori Strömborgin silmäklinikka liitettiin silmätautiosastona Viipurin Diakonissalaitoksen sairaalaan. Uudessa rakennuksessa oli sisätautien osastolla 52 sairaansijaa ja silmätautien osastolla 50 sairaansijaa. Sisätautiosaston ylilääkäri Nicolai Robert Roschier toimi koko sairaalan ylilääkärinä vuodesta 1929.

 

Talvisodan alkaessa Viipurin Diakonissalaitos ja sen sairaala evakuoitiin Karkkuun, josta se siirtyi talvisodan päätyttyä pysyvästi Lahteen, aluksi tilapäisiin tiloihin. Ylilääkäri Roschierin kuoltua vuonna 1940 tuli silmätautiosaston ylilääkäristä Signe Löfgrenistä koko sairaalan ylilääkäri.

 

Yksityissairaalat

 

Lääket. lis. Robert Schatelowitz piti vuosina 1900–1902 yksityistä sairaalaa Viipurissa, kunnes hän muutti vuonna 1903 Tampereelle. Sairaalassa oli 10 paikkaa naistentauteja ja synnytyksiä varten.

Kaupungissa toimi vuosina 1907–1923 Yksityinen synnytyslaitos, jota pitivät kätilöt Katarina Kocklin ja Signe Lybeck.

 

Viipuriin perustettiin vuonna 1911 yksityissairaala, joka avattiin vuonna 1912 Vaasankadun ja Katrinankadun kulmaukseen rakennetussa Eden -nimisessä kiinteistössä. Sairaalan omistaja ja vastaava lääkäri oli silmätautien erikoislääkäri Emil Jusélius, joka toimi myös Viipurin Sotilassairaalan ylilääkärinä vuosina 1919–1927. Vuodesta 1925 sairaalan omisti osakeyhtiö Yksityissairaala OY (Privata sjukhuset AB). Sairaalassa oli aluksi 22 sairaansijaa, joilla hoidettiin sekä kirurgisia potilaita että silmäpotilaita. Vuodesta 1932 sairaalassa oli myös synnytysosasto, jossa oli 6 hoitopaikkaa.

 

 

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: Privata sjukhus i Finland. Finska Läkaresällskapets Handlingar 129 (1985): 4: 345–398.

Erkamo, P.: Vuosisata diakoniaa Viipurissa ja Lahdessa. Viipurin –Lahden Diakonissalaitos 1869–1969. Lahden Diakonissalaitoksen Säätiö. Pieksämäki 1969.

Forsius, A: Diakonissalaitoksen sairaala Lahdessa 1940–1971. Hollolan Lahti 1991: 4: 13–15.

Forsius. A.: Sotilassairaalat Lahdessa 1939–1945. RUK 178 Lääkintähuoltolinja (kurssijulkaisu): 44–47, (Lahti 1985).

Halila, A. ym.: Viipurin kaupungin historia V osa. Vuodet 1917–1944. Torkkelin Säätiö. Lappeenranta 1978.

Hänninen, S.-L.: Kellokosken sairaala 1915–1965. Hyvinkää 1965.

Lankinen, J.: Kaupan ja teollisuuden Viipuri. Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajien Seura Pamaus r.y. Jyväskylä 2000.

Pakkala, K.: Keisarinnan hospitaalista lääninsairaalaan. Aesculapius 1983: 4: 20–22.

Palmgren, H.: Viipurin Sotilassairaala 1930-luvulla. Puolustusvoimien Koulutuksen Kehittämiskeskus. Vaasa 1998.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. WSOY. Porvoo 1980.

Ruuth, J. W.: Viborgs stads historia I–II. Helsingfors 1906.

Ruuth, J. W. ja uudistaneet Ragnar Rosén, Erkki Kuujo, Gunvor Kerkkonen, Aito-Veikko Koskivirta, Viljo Nissilä sekä V. A. Tjulenev: Viipurin kaupungin historia I osa. Vuoteen 1617. Torkkelin Säätiö. Lappeenranta 1982.

Ruuth, J. W. ja uudistanut Aimo Halila: Viipurin kaupungin historia II osa. Vuodet 1617–1710. Torkkelin Säätiö. Lappeenranta 1974.

Ruuth, J. W. ja uudistanut Erkki Kuujo: Viipurin kaupungin historia III osa. Vuodet 1710–1812. Torkkelin Säätiö. Lappeenranta 1975.

Ruuth, J. W. ja uudistaneet Erkki Kuujo ym.: Viipurin kaupungin historia IV osa. Vuodet 1812–1840 ja 1840–1917. Torkkelin Säätiö. Lappeenranta 1981.

Sourander, B.: Viipurin terveydellisistä oloista, terveydenhuoltolaitoksista ja lääkäreistä menneinä aikoina. Duodecim 1929: 12: 979–1041.

Terveyttä ja pitkää ikää. Terveyden- ja sairaanhoitoa Etelä-Karjalassa (toim. P. Jurvanen). Etelä-Karjalan Lääkäriseura ja Etelä-Karjalan sairaanhoitopiiri. Pieksämäki 2004.

Tuovinen, S. L.: Kellokosken sairaala 1915–1990. Jyväskylä 1990.

Turunen, M. I. ja Kalima T. V. (toim.): Suomen Kirurgiyhdistys – Kirurgföreningen i Finland 50 [vuotta]. Suomen Kirurgiyhdistys. Vammala 1975.

Vahvaselkä, V-P: Rauhan sairaala 1926–1976. 50 vuotta mielisairaanhoitoa Viipurin ja Kymen lääneissä. Kaakkois-Suomen mielisairaanhuoltopiirin kuntainliitto. Imatra 1976.

Viipurin kirja. Muistojulkaisu. Toim. J. Kivi-Koskinen ym. Torkkelin Säätiö. Pieksämäki 1958.

Viiste, J. O. V: Viihtyisä vanha Wiipuri : kulttuurimuistojen, kuulujen puistojen, kauniiden tornien kaupunki. Porvoo 1943.


TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON