Arno Forsius

Vanhan Viipurin lääkintähuollosta vuoteen 1812

Viipurin kaupunki, jossa oli 1600-luvun puolivälin jälkeen noin 3500 asukasta, joutui vuonna 1710 ison vihan aikana venäläisten haltuun ja liitettiin vuoden 1721 rauhanteossa Venäjään. Kun Suomesta tuli vuonna 1809 Venäjään kuuluva autonominen suuriruhtinaanmaa, yhdistettiin Venäjään kuulunut "Wanha Suomi" vuonna 1812 jälleen muuhun Suomeen.

Viipurissa oli jo keskiajalla porvarien muodostama Pyhän Hengen kilta, joka piti yllä pyhänhengenhuonetta eli vaivaistaloa pitkäaikaisesti sairaille. Siinä oli hoidettavia aluksi noin 15, myöhemmin noin 40. Kirkon omaisuudesta erotettiin 1470-luvulla Maria Magdalenan prebenda eli palkkapitäjä, jonka tuloilla avattiin spitaalitautisten hospitaali eli leprosorio. Silloin myös pyhänhengenhuoneen ylläpito liitettiin samaan prebendaan. Pantsarlahdessa (Munkkiportin lähellä, Keisarinkatu 8:n pihan kohdalla) sijainneessa hospitaalissa oli spitaalisia noin 10, myöhemmin noin 20. Hospitaali siirrettiin 1500-luvun puolivälissä kaupunginmuurin ulkopuolelle, ns. Maria Magdalenan taloon, jossakin Yläkadun varrella. Tuolloin siinä oli sairaita 60–70 ja lisäksi avustettiin pariakymmentä kaupungilla asuvaa hoidettavaa.

Keskiajan lopulta Viipurissa oli yksi tai kaksi parturien ammattikuntaan kuuluvaa välskäriä, joista toinen oli yleensä linnan palveluksessa. He antoivat tarvittaessa apua sairaille, mutta vaikeissa tapauksissa oli turvauduttava Tallinnassa asuviin lääkäreihin. Varhaisin tunnettu viipurilainen parturi lienee ollut mestari Hannu parturi 1570-luvulla.

Viipurin asukkaiden joukossa mainitaan 1560-luvulla Simon apteekkari, joka oli nainut rikkaan Donatus Deutschmanin lesken. Apteekkarin toiminnasta ei ole kuitenkaan mitään tietoja. Kaupungissa praktiikkaa 1600-luvun alussa harjoittaneita välskäreitä olivat Philip Bijlang (eli Filip Bilang) ja Peter Tesche. He olivat mestarivälskäreitä eli kirurgeja, jotka toimivat sekä linnan- että kaupunginvälskäreinä. Heillä oli myös tarvittava lääkevarasto ja he saivat tuoda valtion avustuksella apteekkitavaroita Saksasta.

Viipuriin nimitettiin vuonna 1689 maakunta- ja kaupunginlääkäriksi Peter Gottfred. Hän lienee ollut kirurgi eli mestarivälskäri, joka ei ollut suorittanut lääkärin tutkintoa. Häntä seurasi vuonna 1698 Thomas Alphusius, joka sai lääketieteen tohtorin arvon Rheimsissä vuonna 1705. Hän kuoli vuonna 1723. Viipurin kaupunkia varten myönnettiin vuonna 1689 erioikeus apteekin avaamiseksi ja aluksi mainitut lääkärit saivat erioikeuden nimiinsä. Kaupungissa oli ajoittain myös kierteleviä lääkkeiden kaupustelijoita. Siten mm. apteekkari Conrad Hasselbeck-Brandes muutti Nevanlinnasta ilman lupaa Viipuriin ja piti vastalauseista huolimatta siellä laitonta apteekkiaan.

Brandesin kuoltua apteekin pitämistä jatkoi hänen oppilaansa Bernt Paris, joka avioitui Brandesin tyttären kanssa. Paris kuoli vuonna 1730, jolloin hänen leskensä jatkoi apteekin pitämistä. Leski solmi avioliiton vuonna 1744 apteekkari Peter Meyerin kanssa, mutta he muuttivat Pietariin vuonna 1748. Viipurissa 1740-luvulla toiminut apteekkari Debert lienee ollut sotilasapteekin hoitaja tai Alphusiuksen enisen apteekin haltija. Koko 1750-luvun ajan Viipurissa ei ollut muuta kuin kenttäapteekki.

Vasta vuonna 1759 kaupunkiin kutsuttiin apteekkariksi preussilainen Johan Georg Greve, joka sai apteekin erioikeuden ja luvan tuoda maahan lääkkeitä tullivapaasti. Hän piti apteekkia Piispankadun varrella olleessa talossa aina vuonna 1803 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Hänellä oli viimeisinä vuosina vanhuuden ja sairauden vuoksi apulaisenaan Pietarissa vuonna 1793 apteekkarin tutkinnon suorittanut Johan Henrik Isendahl, joka jatkoi apteekin pitämistä vuoteen 1817 saakka.

Isonvihan jälkeen kaupunki oli pitkään ilman kaupunginkirurgia tai -lääkäriä. Väestö ei halunnut uhrata rahoja lääkärin palkkaukseen, koska sen mielestä Jumala oli heidän lääkärinsä ja koska maallinen lääkäri tuskin kuitenkaan ehtisi sairaan luokse ennen tämän kuolemaa. Vihdoin vuonna 1754 valtio palkkasi Viipuriin maakuntakirurgiksi Johan Carl Wilckensin. Kaupungissa oli jo 1700-luvulla ainakin kaksi kaupungin ja kruunun yhteisesti palkkaamaa kätilöä, joista voidaan mainita Hedvig d’Alavo ja Helena Kiriloff.

Rappeutumaan päässeen Pantsarlahden hospitaalin toiminta lakkasi vuonna 1706. Tilanne oli pitkään vaikea ja sairaita avustettiin vain kotona. Kuvernöörinkanslia muistutti 1750-luvulla kaupunkia tuloksetta vaivaistalon rakentamisesta. Keisarinnan määräyksestä perustettiin vihdoin vuonna 1758 kulkutautien hoitoa varten maakuntakirurgin valvoma maakuntahospitaali. Se sijaitsi todennäköisesti Papulassa tai sen luoteispuolella olleen Revonhännän alueella. Käskynhaltijakaudella 1784–1797 Wilckens oli piirilääkärinä vuoteen 1793 ja kollegiasessori Mikael Schindler vuosina 1793–1797. Heidän alaisenaan oli avustava piirikirurgi, mm. vuosina 1785–1792 Adolf Fredrik Binborg ja vuosina 1792–1793 Ernest Holttlieb Holtz..

Maakuntahospitaali todettiin vuonna 1787 pahoin rappeutuneeksi ja vuonna 1789 perustettiin kaupungin itäiselle laidalle uusi, valtion ylläpitämä ja maakuntakirurgin hoitama maakunta- ja kaupunginhospitaali. Hospitaaliin kuuluivat päärakennuksessa olevat kuumesairaiden ja kroonisesti sairaiden osastot, erilliset osastot mielisairaille ja sukupuolitautia sairastaville nais- ja miespotilaille sekä talousrakennus. Sairaansijoja hospitaalissa oli aluksi 26. Lisätiloja saatiin ostamalla vuonna 1795 vieressä sijaitseva, kuvernööri Scherbatovin rakennuttama huvila puutarhoineen sekä Aninan puisto. Sen jälkeen sairaansijoja oli 46, niistä 20 pitkäaikaisille sairaille, 20 sukupuolitautisille ja 6 parantuville mielisairaille. Hospitaaliin toimintaan liittyi lisäksi isorokon istutusta varten vuonna 1782 Pantsarlahdessa avattu rokotushuone, josta vastasi esikuntakirurgi Fredrik Posse ainakin vuosina 1787–1800. Väestö oli yleensä tyytymätön laitosten toimintaan ja piti niiden lääkäreitä kelvottomina.

Hallinnon muututtua piirin lääkintätointa varten asetettiin vuonna 1797 hallitus, jonka muodostivat lääkintätarkastaja eli inspehtori, operatööri ja lapsenpäästäjä, joista ensimmäinen oli lääkäri ja viimeksi mainitut ilmeisesti kirurgeja. Puheenjohtajana toimivaa lääkintätarkastajaa nimitettiin kaupunginlääkäriksi, kaupunginfyysikukseksi, vaikka hän oli koko piiriä varten. Hallituksen alaisena oli piirilääkäreitä, joista jokaisella oli apunaan vanhempi ja nuorempi oppilas. Inspehtorina oli vuosina 1798–1804 valtioneuvos Karl Fredrik Bützow.

Maakunta- ja kaupunginhospitaali oli edelleen piirilääkärin alainen ja myös rokotushuone oli hänen valvonnassaan. Piirilääkärinä oli vuosina 1798–1809 Kristian Rudolf Jaenisch, joka hoiti tehtävää palkatta vielä eläkkeelle siirryttyään. Vuodesta 1809 piirilääkärinä oli J. H. Wolter, joka oli lapsenpäästön asiantuntijana eli synnytyskirurgina piirihallinnossa.

Viipuri oli yhä ilman omaa kaupunginlääkäriä, sillä valtion lääkintätarkastaja ja piirilääkäri katsottiin riittäviksi eikä kustannuksia haluttu lisätä. Kaupungissa kävi ajoittain kierteleviä lääkäreitä tai kirurgeja, ainakin vuonna 1802 silmäkirurgi Rainieri ja hammaskirurgi Franck, kumpikin vain lyhyen ajan. Kätilön palkka oli kaupunkilaisten ainoa terveydenhuollon meno, kunnes vuodesta 1799 oli maksettava avustusta myös sukupuolitautisten parantolalle.

Viipurissa, joka oli tärkeä sotilaallinen keskus, on ollut aina sotilaslääkäreitä ja yleensä myös sotilassairaala. Sotilassairaala oli ollut aikaisemmin Pietarin esikaupunkialueella, ilmeisesti tontilla, jolle myöhemmin rakennettiin ns. Ladon talo. Venäjän vallan aikana 1700-luvun alkupuolelta lähtien sotilassairaala oli Neitsytniemessä, lähellä niemen itäistä rantaa. Sotilassairaalan vanhimpana lääkärinä oli Karl Kristian Melart (1758–1802) vuosina 1797–1800 ja Nikolaus Jaenisch (1767–1848) vuosina 1800–1802. Useat venäläisen sotilassairaalan lääkärit ovat toimineet kaupungissa myös yksityislääkäreinä.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1998: 24: 2614. Tarkistettu lokakuussa 2003, heinäkuussa 2004 ja lokakuussa 2005.

Viipurin kaupungin terveydenhuollon myöhempiä vaiheita käsitellään kirjoituksessa "Viipurin kaupungin terveydenhuollosta vuosina 1812–1940".

Kirjallisuutta (täydennetty lokakuussa 2005):

Finlands Medicinal-Författningar I 1683–1808, II 1809–1835. Utg. F. J. Rabbe. Helsingfors 1837, 1839.

Ruuth, J. W.: Viborgs stads historia I–II. Helsingfors 1906.

Ruuth, J. W. ja uudistaneet Ragnar Rosén, Erkki Kuujo, Gunvor Kerkkonen, Aito-Veikko Koskivirta, Viljo Nissilä sekä V. A. Tjulenev: Viipurin kaupungin historia I osa. Vuoteen 1617. Torkkelin Säätiö. Lappeenranta 1982.

Ruuth, J. W. ja uudistanut Aimo Halila: Viipurin kaupungin historia II osa. Vuodet 1617–1710. Torkkelin Säätiö. Lappeenranta 1974.

Ruuth, J. W. ja uudistanut Erkki Kuujo: Viipurin kaupungin historia III osa. Vuodet 1710–1812. Torkkelin Säätiö. Lappeenranta 1975.

Sourander, B.: Viipurin terveydellisistä oloista, terveydenhuoltolaitoksista ja lääkäreistä menneinä aikoina. Duodecim (Vol. 45) 1929: 12: 979–1041.

Lisäys kesäkuussa 2010:
Olli, M.: Menetetyt apteekit, luovutetun alueen lääkehuolto keskiajalta vuoteen 1945. PharmaPress Oy. WS Bookwell, Porvoo 2010.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON