Arno Forsius
Rudolf Virchow (1821–1902) ja yritys terveydenhuollon demokratisoimiseksi
Saksalainen Rudolf Virchow
(1821–1902) tunnetaan parhaiten etevänä patologina ja
solupatologian perustajana. Hän käsitteli kuitenkin julkaisuissaan myös
sosiaalilääketieteellisiä, epidemiologisia, etnologisia ja antropologisia
kysymyksiä. Hän teki vuonna 1874 matkan Suomeenkin juuri antropologina.
Virchowin toiminta nuorena ja
kapinallisena demokraattisen terveydenhuollon puolestapuhujana on vähemmän
tunnettu. Saksan Ylä-Sleesiassa, nykyisessä Puolassa, puhkesi vuonna 1847
suuria väestötappioita aiheuttanut epidemia, jonka syynä oli "nälkätyyfus"
eli pilkkukuume. Paikallinen hallinto ei tehnyt mitään ja Berliinin
keskushallinto ryhtyi toimenpiteisiin vasta, kun sanomalehdistö oli nostanut hälyn
asiasta.
Helmikuussa 1848 alueelle lähetettiin
toimikunta, jonka eräs jäsen oli Rudolf Virchow.
Seudulle saavuttuaan Virchow oli kauhuissaan. Lääkäreistä
ja säädöksistä huolimatta kansaa kuoli tuhansittain nälkään ja kulkutautiin. Virchow kuvasi havaitsemiaan epäkohtia raportissaan, jonka
mukaan ihmiset elivät suorastaan kurjissa oloissa ja asuivat yhdessä kotieläinten
kanssa oljista kyhätyissä hökkeleissä. Kunnollisen ravinnon puutteessa he
yrittivät tyydyttää nälkäänsä puunkuorilla ja vieläpä sahanpuruilla.
Virchow oivalsi, että epidemian
syynä olivat ennemminkin sosiaaliset vaikeudet kuin terveydenhuollon puutteet.
Hänen mielestään kansan terveys oli yhteiskunnallinen kysymys ja kansan kärsimykset
olivat loukkaus inhimillisyyttä kohtaan. Virchowin
selostus muodostuikin ankaraksi syytökseksi silloista hallintoa kohtaan. Asia
aiheutti liikehdintää Saksan lääkärikunnassa, joka halusi osallistua
terveydenhuollon kehittämiseen. Se perusti eri puolilla valtakuntaa
ammatillisia yhdistyksiä ja esitti yhä äänekkäämmin vaatimuksia yleisten lääkäripäivien
järjestämisen puolesta.
Virchowin ympärille syntyi
terveydenhuollon uudistamiseen pyrkivä liike Medizinalreform.
Sen jäsenet laativat suuren määrän aiheeseen liittyviä kirjoituksia ja se
julkaisi vuosina 1848–1849 myös omaa sanomalehteä
"Die Medizinische Reform".
Liike muodostui vuoden 1848 eurooppalaisen vallankumoushengen ruokkimana
vastavoimaksi sille patriarkaaliselle näkemykselle, joka oli vallinnut Saksan
terveydenhuollossa 1700-luvun loppupuolelta lähtien Johann Peter Frankin (1745–1821) ansiosta. Hyvät pyrkimykset kansanterveyden
parantamiseksi eivät olleet voineet toteutua, kun kansan oli käytettävä
voimansa taisteluun olemassaolonsa puolesta.
Lääkärit vaativat nyt Medizinalreformin
nimissä uudenlaista terveydenhuoltoa, joka raivaisi pois sairauksien
yhteiskunnalliset syyt sekä turvaisi yksilöille oikeuden terveyteen ja määräysvallan
omaan ruumiiseensa. Taistelun sairauksia vastaan oli kohdistuttava ihmisen
sosiaalisiin perusehtoihin. Yhteiskunnan velvollisuus oli taata sen
edellytykset, kuten kunnollinen ruoka, asunnot ja työolosuhteet, pääsy lääkäriin
ja sairaalaan sekä parempi tieto ja korkeampi sivistys.
Virchow antoi lääketieteelle jälleen
poliittisen ulottuvuuden. Lääketieteen
tehtävänä ei ollut varustaa ennestään etuoikeutettuja terveysohjeilla, vaan sen
oli otettava vastuulleen köyhät, joilla ei ollut kerrassaan mitään. "Lääkärit
ovat köyhien luonnollisia asiamiehiä, ja heidän on ensisijaisesti ratkaistava
sosiaaliset ongelmat", sanottiin. Vapauden signaaliksi kasvoi iskulause
"demokraattinen terveydenhuolto". Sairaanhoidon oli oltava kansan
omissa käsissä, sen oli nojauduttava yksilöiden omiin tietoihin ja jokaiseen
taudinsyyhyn oli tartuttava yhteiskunnallisena ongelmana.
Medizinalreform seurasi osittain vuoden
1789 Ranskan vallakumouksen pyrkimyksiä. Virchow sanoikin: "Lääketiede on eräs sosiaalinen
tiede ja politiikka ei ole mitään muuta kuin lääketiedettä
suuressa mittakaavassa". Mielenkiintoista oli erityisesti se, että
Saksassa näitä vaatimuksia eivät esittäneet poliittiset ryhmittymät vaan lääkärit.
Virchowin toiminta ei voinut
toteutua ilman takaiskuja. Maaliskuun lopussa 1849 hänet erotettiin Berliinin Charité –sairaalan patologin toimesta ja hän menetti asuntonsa.
Tosin hänet otettiin pian takaisin työhön, mutta samalla hänen palkkaansa
alennettiin. Virchow joutuikin antautumaan.
Saksalainen lääketieteen vallankumous oli päättynyt paradoksiin samoin kuin
ranskalainenkin. Sen sijaan, että lääketieteen piti tulla kansan omaksi, siitä
oli seurauksena julkisen vallan vahvistuminen terveydenhuollossa.
Kesäkuussa 1849 Virchowin
oli hakeuduttava patologisen anatomian professorin virkaan Würzburgin
yliopistossa. Sieltä hän palasi vuonna 1856 vastaavaan tehtävään Berliinin
yliopistossa. Kokemistaan takaiskuista huolimatta Virchow
osallistui jatkuvasti yhteiskunnalliseen toimintaan valtakunnan
sosiaalipoliittisten uudistusten ajajana.
Kirjoitus on valmistunut vuonna 2001. Julkaistu Suomen Lääkärilehti 14: 1669. Siirretty kotisivuille ja tarkistettu
heinäkuussa 2010.
Kirjallisuutta:
Dumesnil, R. und Schadewaldt, H.: Die Berühmten Ärzte. Aulis Verlag Deubner & Co, KG Köln, (ilman painovuotta).
Johannisson, K.: Medicinens öga, Sjukdom, medicin
och samhälle - historiska erfarenheter. Norstedts, Värnamo
1990.
[The] New Encyclopædia
Britannica. 15 th
Edition. Vol. 12, hakusana Virchow,
Rudolf (Carl), Reprinted 1990.
Sigerist, H. E.: Grosse Ärzte, Eine Geschichte der Heilkunde in Lebensbildern. J. F. Lehmanns Verlag,
München, 1932.