Arno Forsius

Nobelisti A. I. Virtanen (1895–1973) ravintotutkijana ja kansanterveyden edistäjänä

Kemisti, filosofian tohtori Artturi Ilmari Virtanen (1895–1973) sai vuonna 1945 Nobelin kemian palkinnon maatalouden ja ravintokemian keksinnöistä. Hän toimi biokemian professorina Teknillisessä korkeakoulussa vuosina 1931–1939 ja kemian professorina Helsingin yliopistossa vuosina 1939–1948. Hän oli johtajana Valion laboratoriossa vuosina 1921–1969 ja Biokemiallisessa tutkimuslaitoksessa vuosina 1931–1969. Vuodesta 1948 hän oli Suomen Akatemian jäsen ja sen ensimmäinen esimies.

Vitamiinien tutkimus sai Virtasen kiinnostumaan väestön ravitsemuksesta, mihin vaikutti hänen kehittämänsä AIV-rehun merkitys maidon A-vitamiinin lisääjänä. Virtasen johtamassa Biokemiallisessa tutkimuslaitoksessa tehtiinkin 1930-luvulla useita vitamiinitutkimuksia, jotka eläinkokeisiin perustuvina olivat varsin työläitä. Virtasen käsityksen mukaan A-vitamiinilla oli merkitystä monien tulehdustautien ja myös tuberkuloosin torjunnassa. Hän korosti sen saannin turvaamista käyttämällä talvikauden aikana AIV-rehulla tuotettuja maitotuotteita. Muut vitamiinitutkimukset eivät johtaneet käytännön tuloksiin.

Väestön ravitsemus oli 1930-luvulla yleisen mielenkiinnon kohteena ja Kansainliittokin julkaisi siihen liittyviä selvityksiä. Kansainvälisen yhteistyön seurauksena myös Suomessa oli vuosina 1936–1940 valtioneuvoston asettama komitea kansanravitsemuksen tutkimiseksi. Virtanen toimi alusta pitäen komitean aktiivisena jäsenenä. Hän sai tehtäväkseen tutkia mm. vähävaraisen väestön ravintoa Suomessa vuosina 1936–1937. Varsinkin pohjoisissa kunnissa todettiin paljon aliravitsemusta. Kevättalvella 10 %:lla väestöstä oli C-vitamiinin puutetta. A-vitamiinin saanti oli 52 %:lla perheistä vain puolet tai vähemmän suositusten määrästä ja hämäräsokeus oli paikoin yleistä.

Virtasen toinen tärkeä tehtävä oli selvittää väestön jodinsaantia struuman yleisyyden vuoksi. Tutkimusten mukaan väestön jodinsaanti oli yleensä vain puolet normaalitarpeesta. Itä-Suomessa ja varsinkin Sortavalan seudulla se oli aivan liian vähäistä. Virtasen käsityksen mukaan struuma olikin jodinpuutostauti. Useissa maissa oli jo käytetty jodin lisäämistä ruokasuolaan ja komitea teki vuonna 1938 esityksen pakollisesta jodinlisäyksestä, mutta asia ei edistynyt sodan puhjettua. Virtanen suositti vuonna 1947 jälleen jodin lisäämistä suolaan. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim kannatti nyt esitystä, mutta lääkintöhallituksessa ilmeni vastustusta. Jodin lisääminen suolaan alkoi kuitenkin vapaaehtoisena ja 1960-luvun puolivälissä oli jo puolet kaupan ruokasuolasta joditettua. Virtanen piti suolan jodilisäystä eräänä elämänsä tärkeimmistä saavutuksista.

1950-luvun alkupuolelta lähtien saatiin koe-eläimillä näyttöä siitä, että ristikukkaisia sisältävää rehua saaneiden lehmien maidossa oli struumaa aiheuttavia aineita. Virtasen tutkimusten mukaan struumaa lisäävä ominaisuus johtui siitä, että rehu vähensi maidon jodipitoisuutta. Havainto korosti jodin lisäämisen tärkeyttä. Häly struumaa aiheuttavista rehuista haihtui vähitellen 1960-luvulla.

Talvisodan aikaan vuosina 1939–1940 Virtanen oli huolissaan rintamajoukkojen C-vitamiinin puutteesta. Hän päätyi pohdinnoissaan lantun käyttöön C-vitamiinin lähteenä. Kilo lanttua viikossa oli laskelmien mukaan riittävä ehkäisevä annos. Vaikka lievempiä C-vitamiinin puutosoireita ajoittain todettiinkin, ei varsinaista keripukkia kuitenkaan esiintynyt.

Jatkosodan vuosina 1941–1944 ravinnon saanti oli niukkaa etenkin vuoden 1942 aikana. Virtanen varoitteli tulevista vaikeuksista jo joulukuussa 1941. Hän tutki mahdollisuuksia valmistaa hätäruokaa heinästä, apilasta ja AIV-rehusta tehdystä jauhosta. Siitä leivottua leipää oli kuitenkin vaikeaa käyttää, sillä se tuli nopeasti hyvin kovaksi. Asia menetti ajankohtaisuutensa, kun viljantuonti Saksasta parani vuoden 1943 lopulla.

Lisäys toukokuussa 2007: Jatkosodan aikana keväällä ja alkukesästä 1944 hygienian kannalta tarpeellista desinfektiotoimintaa oli pystytty tehostamaan. Koska kuitenkin syöpäläisten hävittämiseksi tarpeellisen natriumsyanidin ja saksalaisten valmistaman Zyklonin saanti maahan oli vaikeutunut, kehitettiin puolustusvoimien biokemiallisessa laboratoriossa A. I. Virtasen johdolla uusi desinfektiomenetelmä, ns. V-ainemenetelmä. Tämä rikkivedyn vapautumiseen perustuva menetelmä oli hyvin nopea ja tehokas, mutta se oli ihmisille vaarallinen ja mustutti metalliesineitä. V-ainetta ehdittiin käyttää sotajoukoissa vuonna 1944 yhteensä n. 10 000 kg huonetilojen ja irtaimistojen desinfektioon. [Lähde: Laurent, H., katso kirjallisuuden luetteloa.]

Sotavuosien jälkeen ongelmaksi tuli yliravitsemus. Keskustelu rasvan ja kolesterolin terveyshaitoista käynnistyi vuonna 1950 Alvar Wilskan Duodecim -seurassa pitämästä esitelmästä. Virtasen mukaan maitovalmisteet olivat ravitsemuksen terveellinen perusta ja hän piti kolesterolisairauksia aineenvaihdunnan häiriöinä. Hän oli Wilskan kannalla siinä, että haittoja pyritään ehkäisemään rasvoja ja sokeria vähentämällä. Valtion nimeämä ravitsemustoimikunta käsitteli vuonna 1955 rasvaongelmaa Virtasen johdolla ja suositteli vuonna 1956 ravinnon rasvojen vähentämistä.

Itä-Suomen sepelvaltimotaudin yleisyyttä selitettiin monilla syillä, mm. leveän heisimadon esiintymisellä, saunomistavoilla ja struuman yleisyydellä. Kasviöljyjen käyttöä suositeltiin, mutta margariinin edullisuutta epäiltiin. Virtasen ehdotus maidon rasvapitoisuuden alentamisesta aiheutti hälyn karjanjalostajien keskuudessa. Kiistely rasvoista kiihtyi taas 1960-luvun loppupuolella. Runsasta rasvankäyttöä ei pidetty terveelliseen ravintoon kuuluvana ja Virtanen kannatti edelleen maidon rasvapitoisuuden alentamista. Samalla hän totesi, että monityydyttymättömien rasvahappojen runsaampi käyttö saattoi olla hyödyllistä.

Virtanen koki yliopistollisen koulutuksen puutteen maamme ravitsemustieteen suureksi ongelmaksi. Hänen ehdotuksestaan naiskansanedustajat tekivät vuoden 1937 alussa aloitteen, että Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan perustetaan ravintofysiologian ja maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan ravitsemusopin professuuri. Lääketieteellinen tiedekunta ei kannattanut ehdotusta. Maatalous- metsätieteellinen tiedekunta oli myönteinen, mutta ravitsemusopin professorin virka saatiin sinne vasta vuonna 1947.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1997: 4: 365. Tarkistettu helmikuussa 2000. Toukokuussa 2007 desinfektiota koskeva lisäys.

Kirjallisuutta:

Heikonen, M.: AIV Isänmaan aika. Artturi Ilmari Virtanen tieteen ja isänmaan asialla. Hämeenlinna 1993

Heikonen, M.: AIV Keksintöjen aika. Hämeenlinna 1990

Laurent, H.: Suuri täisota. Pilkkukuumeen torjunta Suomessa jatkosodan aikana 1941–1944. Pro Gradu -tutkielma, Helsingin yliopiston Yhteiskuntahistorian laitos. Tammikuu 2006. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/yhtei/pg/laurent/ . [Lisätty toukokuussa 2007.]

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON