Arno Forsius

Vitamiinien historiaa

Vitamiinit ovat aineenvaihdunnan kannalta välttämättömiä orgaanisia yhdisteitä, joita elimistö ei pysty itse valmistamaan ainakaan riittävästi ja joita on siitä syystä saatava ravinnon mukana. Vitamiinit toimivat aineenvaihdunnassa tarvittavien entsyymien rakenneosina eli koentsyymeinä.

Vitamiinien puutteen seurauksena kudosten ja elinten toiminta häiriintyy ja vähitellen syntyy selviä sairaudentiloja. Vitamiinien vajauksesta johtuvat sairaudet ovat siten eräs puutostautien ryhmä. Puutostauteja aiheutuu myös eräiden muiden orgaanisten tai epäorgaanisten ravintoaineiden liian vähäisestä saannista.

Jo vuosituhansia sitten on kuvattu sairauksia, joiden nykyään tiedetään olleen seurausta vitamiinien puutteesta. Eräitä niistä on osattu käytännön kokemusten perusteella hoitaa ja ehkäistä satojen vuosien ajan. Näiden taudintilojen todelliset syyt ja niiden mukainen hoito ovat kuitenkin alkaneet selvitä vasta runsaat sata vuotta sitten.

Ravinnon puutteen aiheuttama nälkiintyminen oli järkeen käypä ilmiö, mutta aikaisemmin oli mahdotonta ymmärtää, että sairaalloinen tila saattoi johtua jonkin ravintotekijän puutteesta ravinnon määrän ollessa riittävä. Sen vuoksi ajateltiin yleisesti, että nykyisin tunnetut puutostaudit johtuivat jostakin tuntemattomasta myrkystä. Vaikeutena oli myös kemiallisten määritysmenetelmien kehittymättömyys ennen 1900-luvun alkua.

Ne sairaudet, jotka alunperin johtivat vitamiinien keksimiseen, olivat eräät silmäoireet, beriberi, keripukki ja riisitauti. Muinaisessa Egyptissä käytettiin jo ainakin 2000 vuotta eKr. härän maksaa silmäsairauden torjumiseen. Xeroftalmiasta, kuivasta silmäsairaudesta, on kertonut myös Celsus Roomassa noin vuonna 50 jKr. Hämäräsokeuskin tunnettiin muinaisessa Egyptissä ja myöhemmin Hippokrates (noin 400 eKr.) suositteli Kreikassa taudin hoitoon maksaa. Alankomaalainen lääkäri Jacob van Maerland kuvasi hämäräsokeuden uudelleen 1300-luvulla.

Beriberiä muistuttava tauti on selostettu jo vuodelta 2697 eKr. peräisin olevassa kiinalaisessa lääketieteellisessä kirjoituksessa "Nei Ching". Roomalainen Plinius kuvasi noin 70 jKr. sceletyrbe -nimisen (skelos, reisi, jalka, tyrbe, häiriö) taudin, joka voisi olla beriberi. Alankomaalainen kuvernööri Both kertoi vuonna 1611 raportissaan Intiasta: "Täällä esiintyy meidän väkemme keskuudessa beriberiksi kutsuttua tautia, jossa he tulevat kokonaan voimattomiksi käsistään ja jaloistaan." Jacobus Bontius kuvasi vuonna 1642 tämän taudin ensimmäisenä länsimaisena lääkärinä.

Jo eräässä Hippokrateen esittämässä taudinkuvassa on keripukin piirteitä. Siihen viittaavasta taudista ovat kertoneet myös roomalaiset Plinius ja Celsus sekä arabialainen Avicenna. Pliniuksen mukaan roomalaisten sotajoukkojen keskuudessa vuonna 15 jKr. esiintyneen suunmärkimisen hoitoon käytettiin tuoreita kasveja. Espanjassa mainitaan sitruunamehu keripukin lääkkeenä jo vuonna 1199. Kauan kestävien purjehdusten aikana keripukin tuhot olivat merimiesten keskuudessa suorastaan hirvittäviä. Sillinkalastajat ja valaanpyytäjät tiesivät hyvin, että keripukkiin sairastuneet oli saatava nopeasti maihin ja että heille oli annettava viherkasveja syötäväksi.

Riisitauti oli yleinen vitsaus lauhkeilla ilmastovyöhykkeillä ja napaseuduilla. Se aiheutti vaikeita luuston epämuodostumia ja pahensi infektiotautien seurauksia. Tauti kuvattiin 1600-luvulla ja se tunnettiin yleisesti englannintautina. Sattuman kautta havaittiin, että kalanmaksaöljy oli tautia parantava ja ehkäisevä aine.

Ravitsemustieteen kehittyessä alettiin 1800-luvun loppupuolella suorittaa kokeiluja keinotekoisesti muutetulla ravinnolla. Jos. Forster totesi vuonna 1873 Münchenissä, että ilman kivennäisaineita oleva ravinto aiheutti kyyhkysille ja koirille kuoleman 13—36 vuorokauden kuluessa. Baselilainen Lunin ruokki vuonna 1881 hiiriä eri ravintotekijöistä keinotekoisesti valmistetulla maidolla, jolloin kaikki eläimet kuolivat. Tutkija päätteli, että "maidon kaltaisessa luonnollisessa ravinnossa täytyy tunnettujen aineosasten lisäksi olla pieniä määriä tuntemattomia elintärkeitä aineita." Eläinkokeilla olikin puolen vuosisadan ajan ratkaiseva osuus puutostautien ja niiden hoidon tutkimuksessa.

Alankomaalainen Christian Ejkman havaitsi ensimmäisenä vuonna 1888, että riisinjyvän kuoressa oli jokin ravintotekijä, jonka puute aiheutti kanoilla beriberi-taudille tyypillisen hermovaurion. Vähitellen oivallettiin, että myös xeroftalmia ja hämäräsokeus sekä keripukki ja riisitauti olivat ravintotekijöiden puutteesta johtuvia sairauksia. Casimir Funk antoi vuonna 1906 puutostauteja ehkäiseville ravintotekijöille nimen "accessory factors of diet". Funk totesi vuonna 1911, että beriberiä ehkäisevä aine oli kemiallisesti eräs amiini, typpeä sisältävä orgaaninen aine. Hän uskoi kaikkien samalla tavalla vaikuttavien aineiden olevan elämää (vita) ylläpitäviä amiineja ja alkoi nimittää niitä vitamiineiksi. Pian saatiin kuitenkin todeta, että niihin kuului myös muun tyyppisiä kemiallisia aineita.

Frederick Gowland Hopkins vahvisti vuonna 1912 eläinkokeissa, että rotat tarvitsevat elääkseen, kehittyäkseen ja lisääntyäkseen puhtaiden ravintoaineiden lisäksi muitakin ravintotekijöitä. Sen jälkeen löydettiin maidosta kaksikin välttämätöntä ainetta, joista maidon rasvassa olevaa alettiin kutsua A-vitamiiniksi ja maitoherassa olevaa B-vitamiiniksi aakkosten ensimmäisten kirjainten mukaan. Vähitellen saatiin muutkin puutostauteja ehkäisevät vitamiinit eristetyksi. D-vitamiinin kemiallinen rakenne selvitettiin ensimmäisenä, sen teki saksalainen kemisti Adolf Windaus vuonna 1926. Reichstein, Haworth ja Hirst valmistivat ensimmäisenä synteettisenä vitamiinina askorbiinihappoa eli C-vitamiinia vuonna 1933.

Eräitä vitamiineja saadaan ravinnosta esiasteina, jotka muuttuvat vasta elimistössä vaikuttaviksi aineiksi. Vitamiinit jaetaan tavallisesti fysikokemiallisten ominaisuuksiensa puolesta kahteen ryhmään, vesi- ja rasvaliukoisiin. Niistä edelliset sisältävät typpeä, jälkimmäiset sensijaan eivät sitä sisällä.

Nykyisin tunnetut vitamiinit ovat rasvaliukoiset vitamiinit A, D, E ja K sekä vesiliukoiset vitamiinit B 1 eli aneuriini tai tiamiini, B 2 eli riboflaviini, B 3 eli nikotiinihappoamidi tai niasiini tai PP-faktori, B 5 eli pantoteenihappo, B 6 eli pyridoksiini, B 12 eli kobalamiini, biotiini, foolihappo ja C-vitamiini. Sen lisäksi eräät asiantuntijat lukevat B-vitamiinien ryhmään karnitiinin, koliinin, lipoiinihapon, myoinositolin ja para-aminobentsoehapon, koska ne ovat vaikutustavaltaan rinnastettavissa vitamiineihin.

Kirjoitettu alunperin esitelmän osaksi vuonna 1990. Tarkistettu ja lisätty heinäkuussa 2000.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1996: 16: 1839.

Kirjallisuutta:

Abderhalden, R.: Vitamine, Hormone, Fermente. Ein Buch für Ärzte, Biologen und Studierende. Dritte, neubearbeitete und ergänzte Auflage. Benno Schwabe & Co Verlag, Basel. Printed in Switzerland 1946.

Carpenter, K. J.: Nutritional diseases. Teoksessa: Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993

Møller, K. O.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for rationel farmakoterapi. 3. Udgave. Nyt Nordisk Forlag Arnold Busk. Kjøbenhavn 1946

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON