Arno Forsius

William Withering (1741–1799) ja digitalis sydänlääkkeenä

Lääkäriksi opiskellut William Withering oli aikanaan merkittävä tutkija, joka varmisti 1700-luvun loppupuolella sormustinkukan eli digitaliskasvin merkityksen hoitokeinona eräissä vesipöhön eli turvotustaudin muodoissa. Witheringiä voidaan pitää kliinisen farmakologian uranuurtajana, joka on siinä suhteessa jäänyt vaille ansaitsemaansa huomiota lääketieteen historiassa.

Opiskelu lääkäriksi

William Withering syntyi vuonna 1741 lääkärin poikana Wellingtonissa lähellä Birminghamia. Myös hänen isoisänsä ja kaksi isän veljeä olivat olleet lääkäreitä. Withering sai alkeisopetuksen erään lähiseudulla asuneen papin johdolla. Sen jälkeen hän lähti opiskelemaan lääketiedettä Edinburghin yliopistoon, joka oli tuohon aikaan luonnontieteellisen tutkimuksen kärkisijoilla. Witheringillä oli useita maineikkaita opettajia, joista on aiheellista mainita anatomi Alexander Monro (vanhempi, 1697–1767), käytännöllisen lääketieteen professori William Cullen (1710–1790), neurologi Robert Whytt (1714–1766), kemisti Joseph Black (1728–1799) sekä kasvitieteilijä John Hope.

Withering valmistui lääkäriksi Edinburghissa vuonna 1766. Hänen tohtorinväitöksensä aiheena oli tutkimus "pahanlaatuisesta, kuolioon johtavasta kurkkutulehduksesta" eli taudista, joka tunnettiin myöhemmin Plaut-Vincentin angiinan nimellä. Withering suunnitteli opintomatkaa Manner-Eurooppaan, mutta se peruuntui hänen matkatoverinsa kuoltua. Lääkärinpraktiikan toivossa Withering muutti Staffordin kaupunkiin, mutta potilaiden määrä jäi kovin vähäiseksi. Eräs potilaista oli pitkään sairastellut neitonen Helene Cooke, joka innostui sairautensa aikana kukkien maalaamisesta. Withering puolestaan keräsi hänelle malliksi kukkia ja kiinnostui kasvitieteestä. Yhteinen harrastus johti avioliiton solmimiseen viiden vuoden kuluttua.

Tutustuminen vesipöhön lääkkeeseen

Eräs Witheringin vastaanotolla vuonna 1773 käynyt nainen, kansanparantaja, näytti hänelle vanhan kansanlääkkeen reseptiä ja kertoi lääkkeen auttavan vesipöhön eli turvotustaudin hoidossa. Reseptiä tutkiessaan Withering totesi, että ainoa vaikuttava yrtti sen parista kymmenestä aineosasta saattoi olla "foxglove" eli sormustinkukka (Digitalis purpurea). Se kuului niiden kasvien ryhmään, josta saatiin useita lääkkeinä käytettyjä ja myrkyllisiksi tunnettuja rohdoksia. Vesipöhö oli tuohon aikaan yleinen ja usein nopeasti kuolemaan johtava sairaus, johon ei ollut mitään tehokasta parannuskeinoa. Siitä syystä Witheringissä heräsi halu kokeilla sormustinkukan vaikutusta vesipöhön hoidossa. Lääketieteessä sormustinkukasta valmistettu rohdos tunnetaan tavallisesti nimellä digitalislehti, koska tarkoitukseen käytettiin melkein yksinomaan digitaliskasvin lehteä.

Withering pohti asiaa siihen aikaan harvinaisen suunnitelmallisesti ja tieteellisyyteen pyrkien. Hän on itse kertonut asiaan liittyneistä ongelmista vuonna 1785 julkaisemassaan tutkielmassa. Kasvikunnasta saatujen rohdosten lääkinnällisen tehon arviointi oli vaikeaa. Kasvien ulkonäöstä, väristä, mausta ja hajusta ei ollut siinä mainittavaa apua. Myös tulen avulla suoritetun tutkimukset, kuten kuumentaminen ja tuhkaaminen, joihin oli uhrattu tavattomasti aikaa ja vaivaa, olivat osoittautuneet arvottomiksi. Kokemusten puuttuessa Withering ei myöskään tiennyt, että rohdosten teho vaihteli arvaamattomasti mm. kasvin kasvuoloista ja säilytyksestä johtuen. Toinen tutkimusta vaikeuttava asia oli se, että vesipöhö aivan ilmeisesti voi johtua monista eri syistä, varsinkin sydän- ja munuaistaudeista, mutta lisäksi tautiin luettiin vatsaonteloon eri syistä kertynyt neste ja suuret kystamuodostumat. Sen lisäksi keuhkopöhön erottaminen tuberkuloosin aiheuttamista rintaontelon nestekertymistä oli vielä mahdotonta.

Kokeiluja vesipöhön hoidossa

Withering alkoi kokeilla sormustinkukan lehtien tehoa vesipöhön hoidossa joillakin varattomilla potilailla, joita hän hoiti maksutta vastaanotollaan. Eräillä potilailla veteen sekoitettu tai jauheena annettu sormustinkukan lehti aiheutti erittäin runsaan virtsanerityksen ja turvotusten häviämisen, mutta tulokset vaihtelivat runsaasti. Muutamat potilaat tarvitsivat huomattavasti suurempia lääkeannoksia ja muutamilla lääke ei vaikuttanut lainkaan. Eräät potilaat tulivat huonommiksi ja saivat lääkkeestä pahoinvointia ja kuvotusta, ripulia, päänsärkyä, näköhäiriöitä ja muita hankalia oireita.

Withering pohti ankarasti, miten lääkettä pitäisi annostella potilaille. Mikä olisi lääkkeen sopiva annos, pitäisikö lääke antaa lämpimänä vai kylmänä, olisiko sitä annettava kerran vai kahdesti päivässä, pitäisikö sitä ottaa joka päivä, tulisiko se nauttia ennen syömistä vai syömisen jälkeen, ja kuinka kauan hoitoa olisi jatkettava. Joihinkin kysymyksiin Withering löysi vastauksen kokeilemalla. Hän totesi kasvin juuren vaikutukseltaan epäluotettavaksi ja päätteli, että kaksivuotisen kasvin lehdessä vaikutus voisi olla tasaisempi. Hän huomasi myös, että keittäminen vähensi lehden tehoa, minkä vuoksi hän käytti lehden vesiuutetta ja lopulta kuivattua lehteä pulveriksi jauhettuna. Aikansa kokeiltuaan Withering luopui lääkkeen käytöstä kiusallisten ja arvaamattomien sivuvaikutusten vuoksi.

Sormustinkukan käytön varhaishistoriaa

Tässä kohdassa on syytä perehtyä sormustinkukan aikaisempaan käyttöön sairauksien hoidossa. Jo Egyptin varhaishistorian ja Kreikan antiikin aikana tunnettiin eräs virtsaneritystä lisäävä ja vesipöhöä parantava kasvi, Scilla maritima eli merisipuli. Siinä on todettu myöhemmin olevan kemiallisia yhdisteitä, joiden vaikutus on samankaltainen kuin sormustinkukasta löydetyillä digitalis-glykosideilla. Sormustinkukka oli myös tunnettu satojen vuosien ajan ja mm. Dioskorides Pedanios (n. 40–n. 90 jKr.) oli maininnut sen. Mahdollisesti roomalaiset olivat saaneet tiedon sormustinkukasta Britanniassa ja Keski-Euroopassa ollessaan. Lääkintäkäyttöä kasvilla ei liene silloin ollut, mutta tunnetusti myrkyllisenä sitä lienee käytetty ns. ordaalimyrkkynä eli välineenä "jumalantuomion" toimeenpanossa. Jos syytetty ei kuollut myrkkyyn, hänet vapautettiin.

Leonhard Fuchs (1501–1566) oli vakuuttunut kasvin käyttökelpoisuudesta vesipöhön poistamisessa, maksan turpoamisen ehkäisemisessä ja kuukautisten tulon edistämisessä. Hieronymus Bock eli Tragus (1498–1554) tunsi kasvin ja John Gerarde (1545–1607) mainitsi sen teoksessaan Herbal (1597) oksetusaineena. Rembert Dodoens eli Dodonaeus (1517–1585) julkaisi vuonna 1554 kasvikirjan "Cruydeboeck", jossa hän suositteli sitä niille, joilla oli vettä vatsassa, ja selitti sen kuivattavan nesteitä, puhdistavan sappea ja auttavan umpitaudeissa.

Englantilainen John Parkinson julkaisi vuonna 1640 teoksen "Theatrum Botanicum, or Theater of Plants", jossa esiteltiin sormustinkukan hyödyllisyyttä monien sairauksien hoidossa. William Salmon kiitteli sitä teoksessaan "The New London Dispensatory" vuodelta 1678 suorastaan ihmelääkkeenä keuhkotaudin ja vesipöhön hoidossa. Salmonin ylistyksen ansiosta sormustinkukka otettiin mukaan Lontoon farmakopeaan vuonna 1722 sekä muutamia vuosia myöhemmin myös Edinburghin, Württembergin ja Pariisin farmakopeoihin. Kaikesta päätellen lääkärikunta ei ollut kiinnostunut sormustinkukan käytöstä vesipöhön parantamiseksi, mutta he määräsivät sitä kyllä keuhkotaudin hoitoon. Sen sijaan kansanparantajat olivat jatkuvasti käyttäneet sormustinkukkaa Englannissa ja mannermaalla erityisesti vesipöhön hoitoon.

Sormustinkukan käyttö koki pian pahan takaiskun. Ranskan Orléansissa toiminut lääkäri Salerne oli 1740-luvun alussa kuullut, että eräs kalkkuna oli kuollut syötyään sattumalta sormustinkukan lehtiä. Hän teki sen jälkeen kokeen syöttämällä kahdelle kalkkunalle runsaasti sormustinkukan lehtiä. Muutaman tunnin kuluttua linnut olivat pökerryksissä ja pysyivät vain vaivoin jaloillaan. Kun lintuja ruokittiin seuraavina päivinä edelleen sormustinkukan lehdillä, niiden paino laski ja pian ne heittivät henkensä. Kun lintujen vatsaontelot avattiin, todettiin niiden sisäelinten kuivuneen ja käpertyneen kokoon. Salerne lähetti tiedon havainnoistaan Pariisin tiedeakatemialle ja sieltä hälyttävä uutinen levisi Euroopan tärkeimpiin tiedekeskuksiin. Sen seurauksena sormustinkukka poistettiin farmakopeoista ja lääkärit lakkasivat määräämästä digitalislehteä potilailleen.

Lääkäriksi Birminghamiin

Withering sai vuonna 1775 kirjeen Erasmus Darwinilta (1731–1802), Charles Darwinin (1809–1882) isoisältä, että Birminghamissa olisi mahdollisuus saada tuottoisa praktiikka lääkäri Smallin kuoltua. Darwin oli kaikesta päätellen kuullut Witheringistä ja hänen kyvykkyydestään Birminghamissa toimineen Lunar Societyn ("Kuuseura") piirissä, johon kuului merkittäviä oppineiston ja sivistyneistön jäseniä.

Birminghamissa Withering sai nopeasti laajan ja kannattavan praktiikan, ja hänet nimitettiin myöhemmin myös kaupungin yleisen sairaalan alilääkäriksi. Vaikka hänellä oli vähemmän vapaa-aikoja, hänen kiinnostuksensa luonnontieteisiin syveni laaja-alaiseksi tutkimustyöksi, jonka kohteena oli varsinkin mineralogia. Hän keksi kaksi ortorombisesti kiteytyvää mineraalia, vuonna 1783 lyijysulfaatin eli anglesiitin (PbSO2) ja vuonna 1784 bariumkarbonaatin (BaCO3), joka sai keksijänsä mukaan nimen witheriitti. Lisäksi Withering palasi uudelleen kasvitieteen pariin ja julkaisi vuonna 1775 laajan teoksen "A Botanical Arrangement of All the Vegetables Naturally Growing in Great Britain" (Ison-Britannian luonnonkasvit, kasvitieteellisesti järjestettyinä). Se herätti laajan kiinnostuksen kasvien tutkimusta kohtaan ja teki siitä suositun harrastuksen kouluja käyneen väestön keskuudessa. Pian Withering valittiin myös arvostetun Lunar Societyn jäseneksi.

Ratkaisevat kokeet digitalislehdellä

Birminghamissa Withering sai kuulla, että eräs kuuluisa lääkäri oli parantunut toivottomana pidetystä vesipöhöstä, kun hän oli saanut puoskarilta digitalislehteä. Sen jälkeen Withering alkoi jälleen suorittaa kokeita digitalislehdellä. Aikaisemmista kokemuksista viisastuneena hän antoi kaikille potilailleen aluksi vain hyvin pienen annoksen rohtoa ja lisäsi sitä vähitellen. Niin hän pääsi sellaiseen annokseen, joka alkoi aiheuttaa pahoinvointia, ripulia ja valtimon sykkeen hidastumista. Tällä tavalla Withering oli päässyt selville kunkin potilaan yksilöllisestä sietokyvystä. Sen jälkeen hän jatkoi lääkitystä hieman vähäisemmällä annoksella, jolloin potilas välttyi haittavaikutuksilta ja parani vesipöhöstään. Hän kirjasi huolellisesti muistiin hoitamansa tapaukset. Hän luopui kuitenkin tulostensa julkaisemisesta, koska ei ollut mielestään riittävän varma asiasta.

Vesipöhön ohella Withering yritti hoitaa digitalislehdellä myös keuhkotautia, mutta siinä hoidolla ei ollut tulosta. Hän sai itse vuonna 1776 kiusallisen yskän, joka teki hänet ärtyisäksi ja työpäivän jälkeen äärettömän väsyneeksi. Yskä jatkui ja paheni vähitellen, ja pian Withering totesi itse sairastavansa keuhkotautia.

Withering esitti digitalishoidon tuloksiaan Lunar Societyssä ja tieto digitalislehden parantavasta tehosta vesipöhössä levisi vähitellen. Yhä useammat lääkärit alkoivat käyttää sitä potilaittensa hoidossa, mutta monet suhtautuivat siihen edelleen kielteisesti. Toisaalta monet lääkärit käyttivät sitä yhä tuberkuloosin ja monen muun sairauden hoidossa, joissa siitä ei ollut mitään hyötyä.

Erasmus Darwinin poika Charles Darwin, joka oli opiskellut Edinburghissa lääketiedettä, oli kuollut 20-vuotiaana vuonna 1777. Hän oli jättänyt jälkeensä tutkielman digitalislehden käytöstä, ja poikansa kuoltua Erasmus Darwin oli päättänyt julkaista sen. Tämä vuonna 1779 painettu kirjanen sisälsi varhaisimmat kirjalliset kuvaukset siitä, miten digitalislehti pystyi parantamaan vesipöhön. Kirjasessa ei edes mainittu Witheringin nimeä, vaikka ensimmäinen kirjasen tapauksista käsitteli juuri erästä hänen hoitamaansa tapausta, jota Erasmus Darwin oli pitänyt toivottomana. Withering oli hyvin pettynyt ystävänsä epärehellisen teon vuoksi ja Birminghamin koko lääkärikunta oli kuohuksissaan tapauksesta. Witheringin Lunar Societyssä esittämistä kokemuksista ja Erasmus Darwinin kirjasesta oli joka tapauksessa seurauksena, että digitalislehti otettiin vuonna 1783 jälleen mukaan Edinburghin farmakopeaan ja vähitellen myös muihin farmakopeoihin.

Tuberkuloosia sairastavan Witheringin työkyky oli jo heikentynyt, mutta kaikesta huolimatta hän päätti nyt saattaa omat tutkimuksensa julkisuuteen. Hänen teoksensa "An Account of the Foxglove, and Some of its Medical Uses: with Practical Remarks on Dropsy and Other Diseases" (Selostus sormustinkukasta ja sen käytöstä lääkkeenä, sekä käytännön huomioita vesipöhöstä ja muista sairauksista) painettiin vuonna 1785. Teos herätti suurta huomiota, se levisi ympäri maailmaa ja käännettiin nopeasti monille kielille.

Witheringin käsityksen mukaan digitalislehti oli ensisijaisesti virtsaneritystä lisäävä lääke, mutta hän totesi lisäksi, "että sillä on myös vaikutusta sydämen toimintaan enemmän kuin millään lääkkeellä on tähän mennessä havaittu, ja tämä vaikutus voidaan ehkä käyttää terveyden hyväksi." Withering sai parhaat tulokset potilailla, joilla valtimonsyke oli heikko tai epätasainen, kasvot kalpeat, huulet lyijynharmaat, iho kylmä ja alaraajoissa turvotusta, johon syntyi painettaessa kuoppa. Kuvaus viittaa selvästi vaikeaa sydämen vajaatoimintaa sairastaviin.

Teoksensa ilmestyttyä Withering sai osakseen huomattavia kunnianosoituksia. Hänet valittiin Kuninkaallisen Tiedeseuran (Royal Society) jäseneksi ja hän sai ottaa vastaan Lontoon Lääketieteellisen Seuran (London Medical College) ansiomitalin. Lisäksi Lontoon Linné-Seura kutsui hänet kunniajäsenekseen. Hänestä tuli nopeasti eräs Englannin tunnetuimmista ja varakkaimmista lääkäreistä.

Tuberkuloosiin ei ollut kuitenkaan mitään parannuskeinoa. Witheringin sairaus eteni ja paheni jatkuvasti. Hänen toimintakykynsä heikkeni hiljalleen ja vuodesta 1796 hänen oli luovuttava kaikista tehtävistään. Withering kuoli 58 vuoden ikäisenä vuonna 1799. Hänen hautakivensä koristeltiin sormustinkukkia kuvaavalla ornamentilla.

Digitaliksen käytön kehittyminen

Digitalislehden saamasta huomiosta riippumatta sitä käytettiin edelleen tuberkuloosin hoitoon, vaikka minkäänlaisia tuloksia ei saavutettu. Lisäksi lääkettä alettiin käyttää yleisesti erilaisissa keskus- ja ääreishermoston sairauksissa, joihin ei ollut olemassa mitään vaikuttavaa lääkettä. Osassa vesipöhötapauksia digitalislehti tuotti erinomaisia tuloksia, mutta toisissa taas huonoja tai ei lainkaan. Tilanne johtui siitä, että lääkkeen vaikutustapaa ei tunnettu, ja siitä, että sydäntaudista ja munuaistaudista johtuvaa vesipöhöä eli turvotustaipumusta ei osattu erottaa toisistaan. Digitalislehden hyödyt olivat jäämässä epäonnistumisten varjoon.

Vähitellen farmakologia ja fysiologia kehittyivät 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Vaikuttavien alkaloidien eristäminen useista rohdoskasveista johti myös sormustinkukan lehtien kemialliseen käsittelyyn. Ranskalaiset tutkijat Homolle (k. 1883) ja Quevenne eristivät vuonna 1844 ensimmäisenä digitalislehdestä vaikuttavan aineen, jolle annettiin aikaisempia kasvialkaloideja myötäillen nimi digitaliini. Aine ei ollut kuitenkaan alkaloidi, valkuainen, vaan glykosidi, hiilihydraattiyhdiste. Myös ranskalainen Nativelle eristi digitaliinin 1860-luvun lopulla siitä edelleen. Saksalainen farmakologi Oswald Schmiedeberg (1838–1921), joka tutki ainetta 1870-luvun alussa, antoi sille myrkyllisyyden vuoksi nimen digitoksiini.

Juuri 1800-luvun puolivälin aikaan tutkijoille selvisi, että digitalis ei vaikuttanut diureettina eli yleisesti virtsaneritystä lisäävänä lääkkeenä, vaan ainoastaan sydänvikoihin liittyvissä turvotuksissa. Sen jälkeen digitalista ei enää suositeltu muiden kuin sydänperäisten turvotusten hoitoon, mutta varsin kauan digitalisvalmisteita kokeiltiin vielä monissa muissa taudeissa ja varsinkin hermostoperäisissä sairauksissa.

Vähitellen opittiin myös selvittämään, miten ja missä sairauksissa digitalisvalmisteet vaikuttivat sydämen toimintaa parantavasti. Siinä merkittäviä tutkijoita olivat yhdysvaltalainen Arthur Robertson Cushny (1866–1926), itävaltalainen Karel Frederik Wenckebach (1864–1940) ja skotlantilainen James Mackenzie (1853–1925). Digitalisvalmisteiden pääasialliset vaikutukset ovat sydämen rytmin hidastuminen, eteis-kammioärsykkeen johtumisen hidastuminen, sydänlihaksen supistusvoiman lisääntyminen ja verenpaineen kohoaminen. Turvotusten poistuminen on seurausta sydämen pumpputehon lisääntymisestä ja verenkierron elpymisestä. Digitalisvalmisteiden erikoisominaisuutena on eteisvärinän eli "flimmerin" tasaantuminen ja toisinaan häviäminen sekä eräiden tiheälyöntisyyskohtausten lakkaaminen. Toisaalta digitalisvalmisteiden yliannostelu aiheuttaa usein erilaisia rytmihäiriöitä.

Max Cloëtta (1868–1940) eristi Digitalis purpurean lehdestä vuonna 1926 digitoksiinin, gitoksiinin ja gitaliinin. Kyseisiä aineita muodostui, kun Digitalis purpurean digitalisglykosidit pilkkoutuivat hydrolyyttisesti. Mainituista aineista digitoksiini on Digitalis purpurean vaikuttavista aineista tärkein. Sveitsiläinen Arthur W. Stoll eristi vuonna 1933 toisesta sormustinkukan lajista, Digitalis lanatasta, kolme hieman eri tyyppistä digitalisglykosidia. Niitä nimitettiin digilaniideiksi eli lanatosidi A, B, ja C:ksi. Niistä A hajautuu digitoksiiniksi, B gitoksiiniksi ja C digoksiiniksi, joista viime mainittu on vain Digitalis lanatalle ominainen digitalisvalmiste.

Digitalislehteä käytettiin lääkkeenä aina 1950-luvulle saakka. Yleensä sitä annettiin pillereinä, joissa oli 0,1 g kuivattua ja jauhettua lehteä, tai tinktuurana eli spriiliuoksena, jossa oli vaikuttavat aineosat 1/10 paino-osasta digitalislehteä (esim. 1 g jauhettua ja kuivattua digitalislehteä uutettuna väkevään spriihin, niin että saadaan10 g liuosta). Kauimmin digitalislehteä käytettiin eteisvärinän hoidossa tai ehkäisyssä ns. Wenckebachin pillereinä, joissa oli yhdessä pillerissä 0,02 g digitalislehteä. Pillerien resepti oli seuraava:

Rec.
Fol. digit. pulv. 2,0
Chinin. chlor. 4,0
Strychn. nitr. 0,06
Ol. cacao 5,0
Ol. amygd. 1,0
Massa pil. q.s.
Ut f. l. a. pil. n:o C d. s.

Digitalislehden käyttö korvattiin 1930-luvulta alkaen vähitellen digitoksiinilla, lanatosidi C:llä (Cedilanid®) ja digoksiinilla, sillä niiden annostelu oli tarkempaa ja turvallisempaa kuin digitalislehdestä tehdyillä valmisteilla. Digitoksiini poistui elimistöstä hitaasti, jolloin liian suurten annosten haittavaikutusten hallitseminen oli vaikeaa. Lanatosidi C:n imeytyminen suolistosta elimistöön oli epätäydellistä sekä yksilöistä ja olosuhteista riippuen epätasaista. Digitoksiinin ja Lanatosid C:n käytöstä on luovuttu lähes kokonaan jo 1980-luvulla. Nykyään digitalisvalmisteista käytetään melkein yksinomaan digoksiinia. Sitä voidaan tarvittaessa antaa myös ruiskeena suoraan laskimoon. Uusien ja toisen tyyppisten sydänlääkkeiden kehittämisen jälkeen digitalisvalmisteita käytetään 1900-luvun lopulta lähtien lähinnä vain eteisvärinän hoidossa.

Lopuksi lyhyt katsaus muihin digitaliksen tavoin vaikuttaviin lääkkeisiin. Edellä on jo mainittu vanhoilta ajoilta tunnettu Scilla maritima, merisipuli, josta saadaan scillaren -nimistä digitaloidia. Sitä on käytetty proskillaridiini -muotoisena valmisteena sydämen toiminnanvajavuuden hoitoon vielä 1900-luvun loppupuolella. Se ei hidasta mainittavasti sydämen rytmiä, mikä oli joissakin tapauksissa eduksi. Kielon (Convallaria majalis) lehdistä ja kukista voidaan eristää konvallatoksiinia, jolla on suhteellisen heikko digitaliksen kaltainen vaikutus. Sen käyttö sydänsairauksien hoidossa on ollut varsin vähäistä. Strofantiini on digitaliksen tavoin vaikuttava glykosidi, jota saadaan trooppisessa Afrikassa ja Kaakkois-Aasiassa kasvavien, Strophantus -sukuun kuuluvien puiden, pensaiden ja köynnöskasvien siemenistä. Strofantiini tunnettiin alun perin alkuasukkaiden käyttämänä nuolimyrkkynä, mutta myöhemmin sillä todettiin olevan digitaliksen kaltainen vaikutus. Kasvien lajinimien gratus, kombé ja hispidus mukaan niistä eristetyt strofantiinivalmisteet erotetaan toisistaan g, k ja h -kirjaimilla. Lääkkeenä on käytetty sekä g- että k- strofantiinia. Ne eivät imeydy elimistöön ruoansulatuskanavasta ja niitä onkin annettava ruiskeina suoraan laskimoon. Strofantiinin vaikutus alkaa nopeasti ja se on lyhytaikainen. Sen sydämen rytmiä hidastava vaikutus on vähäisempi kuin esim. digitoksiinilla ja digoksiinilla. Strofantiinia on joskus annettu myös tinktuurana eli spriiliuoksena. Nykyään strofantiinia ei käytetä juuri lainkaan.

Kirjoitus on valmistunut kesäkuussa 2005.

Kirjallisuutta:

Brummer, P.: Lääketieteen historiaa tarinoina. Lääketehdas Leiras, Turku. Helsinki 1983.

[The] Encyclopaedia Britannica, 11th Edition, 1910–1911.

Kranz, J. C. jr: Historical Medical Classics Involving New Drugs. The Williams & Wilkins Company, Baltimore. Baltimore 1974.

Møller, K. O.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for rationel farmakoterapi. 3. Udgave. Nyt Nordisk Forlag Arnold Busk. Kjøbenhavn 1946.

Perret, L.: Digitalis – 200 vuotta vanha lääke. Suomen Lääkärilehti 1985: 24: 2233–2235

Silverman, M.: Ihmeitä pullossa. Kertomus kymmenestä ihmeitätekevästä lääkeaineesta ja eräistä lahjakkaista miehistä, jotka tieten tai tietämättään keksivät ne. Gummerus. Jyväskylä 1944.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA TAI LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON