Arno Forsius

Esitelmä Suomen Lääketieteen Historian Seuran
vuosikokouksessa Helsingissä 15.2.1995 klo 18.30

Ympäristö ja terveys — menneisyyden ongelmista kohti tulevaisuuden katastrofia?

YLEISTÄ

Ympäristö on kaikkien niiden ulkoisten olosuhteiden ja vaikutteiden kokonaisuus, jotka kohdistuvat eliöiden kasvuun ja toimintaan, ja sitä kautta jälleen takaisin ympäristöön. Ympäröivä luonto jatkuu meissä ihmisissä valona, lämpönä ja muuna säteilynä, äänenä ja kosketuksena, hengitysilmana, juomavetenä ja ravintona, taudin aiheuttajina, sekä myös ajatuksina ja mielialoina.

Ihminen ei voi eristäytyä ympäristöstään ja jättää sitä huomiotta. Ympäristö on ihmisen elinehto, mutta toisaalta se on myös ihmisen olemassaolon uhka. Ihminen on tiedon kertyessä ja teknisen taidon lisääntyessä oppinut käyttämään hyväkseen luontoa enemmän kuin sille biologisena eläinlajina olisi alunperin ollut tarpeen. Se on myös johtanut ihmislajin lisääntymiseen paljon nopeammassa tahdissa kuin se muuten olisi voinut tapahtua. Seurauksena on ollut ihmiskunnan ja sen toiminnan kasvu mittoihin, joka ei ole enää tasapainossa luonnon oman rytmin kanssa.

Uteliaisuudessaan ja hyödyn tavoittelussaan ihminen on päässyt selville monista luonnon ehdoista tai "laeista" ja vienyt kehityksen normaalista poikkeaville linjoille. Ihmisen omahyväinen hyödyn tavoittelu on muuttanut ympäröivää luontoa sen elämälle ja rakenteille haitallisella tavalla. Samalla ihminen on lyhytnäköisyydessään häirinnyt luonnon kehitystä tavalla, jonka johdosta myös ihmiskunnan oma tulevaisuus on uhattuna.

YMPÄRISTÖN JA TERVEYDEN RISTIRIITA

Ihmislaji lienee jo kehityksensä varhaisessa vaiheessa havainnut yhteyksiä ympäristön ja terveyden välillä. Kulttuurit ovat selittäneet sairauksien syntyä kulloistenkin ajatusmallien mukaisesti. Primitiivisissä kulttuureissa ympäristön osuus sairauksien synnyssä, tapaturmaisia syitä osittain lukuunottamatta, on mielletty yleensä maagisina vaikutuksina.

Eräiden kulkutautien esiintyminen on jo varsin varhain ymmärretty tartunnasta johtuvaksi ja joillakin taudeilla on havaittu syy-yhteyksiä fyysisten ympäristötekijöiden kanssa. Sopimaton ravinto lienee ollut varhaisimpia koettuja terveyden uhkia. Ravinnon epäterveellisyyden havaitseminen on perustunut aluksi vain aistihavaintoihin.

Kokemusten karttuessa yhteiskunnissa on muodostunut perinteenä kulkevia tapoja ympäristön haittojen välttämiseksi. Usein ne siirtyivät sukupolvesta toiseen uskonnollisina määräyksinä. Esimerkkejä niistä on mm. Raamatussa ja Koraanissa. Rooman kaupungissa annettiin jo noin vuonna 450 eKr. ns. "12 taulun lait", joihin sisältyi säilyneiden katkelmien perusteella säädöksiä mm. elintarvikkeiden tarkastuksesta, likavesien käsittelystä ja ruumiiden hautaamisesta.

Antiikin Kreikkaa pidetään länsimaisen tieteen kehtona. Siellä kirjoitettiin Hippokrateen koulukunnan keskuudessa noin vuonna 400 eKr. teos "Ilmasta, vedestä ja asuinpaikasta", jota voidaan pitää ensimmäisenä ympäristöterveyden ohjekirjana. Sen mukaan ympäristöolojen ymmärrettiin olevan yhteydessä mm. malarian ja riisitaudin esiintymisen kanssa. Kirjassa syysuhteita selitetään humoraaliopin ja tähtitaivaan vaikutusten avulla. Kulkutautien aiheuttajana pidettiin miasmaa, ilman huonoa laatua tai epäpuhtautta. jonka uskottiin olevan peräisin soista, vainajista tai vieläpä pyrstötähdistä. Miasmaan viittasivat mm. ilman paha haju, sumuisuus ja höyryisyys. Siihen perustui myös soiden kuivattaminen tautisuuden vähentämiseksi. Mainitun teoksen perusteella ilmastolle annettiin yli tuhannen vuoden ajan suuri merkitys asuinpaikkojen terveellisyyden, ihmisten terveydentilan ja vieläpä ihmisrotujen ominaisuuksien määrääjänä. Teoksella on ollut pikemminkin jarruttava merkitys ympäristöolojen kehittämiselle.

Todellisuudelle vieras humoraalioppi, jota Roomassa 100-luvulla jKr. toiminut Galenos edelleen vahvisti auktoriteetillaan, hallitsi lääketieteen ajatusmaailmaa 1500- luvulle ja osittain 1800-luvulle saakka. Keskiajalla sen pohdiskeluihin oli sekoittunut yhä enemmän astrologian ja kristinuskon vallitseman skolastiikan oppirakennelmia.

Havainnot eri ammatteihin tyypillisinä liittyvistä sairauksista sekä lepran ja paiseruton tarttuvuudesta murensivat vähitellen antiikin käsityksiä. Renessanssin aikana syntynyt ajattelutavan muutos ja alkava kokeellinen tutkimus osoittivat 1500-luvun lopulta lähtien, miten väärässä vuosisatojen ajan kunnioitetut auktoriteetit olivat olleet. Keskiajan lopulla ja uudenajan alussa alettiin myös kantaa huolta metsien ja metsänriistan vähenemisestä.

Valistuksen aikana syntyi Euroopassa 1600-luvulta lähtien suurta painetta väestön sosiaalisten ja terveydellisten olojen parantamiseksi. Näiden aatteiden tärkein esittäjä oli saksalainen Johann Peter Frank, joka julkaisi vuonna 1779 pääteoksensa "System einer vollständigen medizinischen Polizey". Hänen tavoitteenaan oli säädellä ihmisen elämää kehdosta hautaan hygieenisin määräyksin ja hän opetti ruhtinaille, että valtion suurin rikkaus oli mahdollisimman suuressa joukossa terveitä ja työkykyisiä kansalaisia. Frank oivalsi kokemustensa perusteella, että terveydenhoidollisia parannuksia ei saataisi aikaan ilman kaikkien viranomaisten järjestelmällistä yhteistoimintaa.

Fysiikan ja kemian saavutukset aiheuttivat jatkuvasti uusia ympäristöongelmia. Aikaa myöten tiedemiehet kehittivät myös keinoja määrittää ja mitata oletettuja tai havaittuja haittoja. Uranuurtajana tällä alalla oli saksalainen Max von Pettenkofer, joka kehitti 1860-luvulta lähtien laboratoriomenetelmiä tarkoitusta varten. Hygienian kannalta tärkeä vaihe oli bakteriologian synty ja voimakas kehitys 1870-luvun lopulta alkaen. Nyt ympäristöhygieniaa voitiin lähteä valvomaan tosiasioiden pohjalta.

1800-luvun loppupuolella luotiin lopullisesti ne edellytykset, jotka 1900-luvun puolella alkoivat kiihdyttää ihmiskunnan määrän kasvua. Ne olivat terveydenhoidon lainsäädäntö, kunnolliset vesijohtojärjestelmät ja tartuntatautien torjunta.

Erityisesti kemian teollisuuden ja ydinenergian kehitys on tuonut 1900-luvun puolella esiin aivan uudentyyppisiä ympäristön terveysriskejä. Eräiden ympäristömyrkkyjen sekä ravinnossa esiintyvien vieraiden aineiden toteamiseksi on tarvittu entistä herkempiä analyysimenetelmiä. Samoin radioaktiivisen säteilyn havaitseminen ympäristössä ja elintarvikkeissa on vaatinut aivan uusia mittausmenetelmiä.

ASUIN- JA TYÖYMPÄRISTÖ

Asuntojen terveydellisiä haittoja ovat yleensä olleet kylmyys, vetoisuus, kosteus, syöpäläiset ja liian suuri asukasmäärä. Kehittyneissä oloissa asuntojen haitat on yleensä saatu melko vähäisiksi, mutta uusiakin on ilmaantunut. Yhä edelleen esiintyy kosteusvahinkojen seurauksena homehaittoja. Eräät uudet rakennus- ja sisustusmateriaalit levittävät huoneilmaan haitallisia yhdisteitä, esim. lastulevy formaliinia. Ilmastoinnin kostutusjärjestelmiin on pesiytynyt tauteja aiheuttavia mikrobeja, esim. legionella. Eräillä alueilla ilmatiivis rakentaminen on tuonut esiin radioaktiivisen radon-kaasun, jonka syöpää aiheuttava vaara on tiedostettu vasta 1980-luvulla. Synteettiset rakennus- ja sisustusmateriaalit erittävät syttyessään myrkyllisiä kaasuja.

Jo varhain havaittiin, että työ saattoi aiheuttaa terveydellisiä haittoja, joita vastaan oli myös mahdollista suojautua. Muinaisessa Egyptissä esiintyi pyramidien rakentajilla kivipölyn aiheuttamaa keuhkosairautta. Hippokrattisessa teoksessa "Epidemioista" mainitaan metallien kanssa työskentelevillä esiintyvä lyijykoliikki. Kreikkalainen Dioskorides Pedanios kertoi 100-luvulla jKr., että sinoberikaivoksissa työntekijät suojautuivat elohopeapitoiselta pölyltä peittämällä nenänsä ja suunsa. Samoin tehtiin Pliniuksen mukaan lyijymönjää jauhettaessa. Paracelsus esitti noin vuonna 1520 ensimmäisen kuvauksen kaivostyöläisten keuhkosairaudesta. Melkein samoihin aikoihin kuvasi saksalainen Georgius Agricola useita kaivostyöläisillä esiintyviä sairauksia ja tapaturmia.

Työlääketieteen varsinaisena perustajana voidaan kuitenkin pitää vasta italialaista Bernardino Ramazzinia, joka julkaisi vuonna 1700 laajan ammattitauteja käsittelevän teoksensa "De morbis artificum diatriba". Nykyaikaisen työlääketieteen kehittäjiä oli englantilainen Charles Turner Thackrah 1800-luvun alkupuolella. Ammattitautien seuranta aloitettiin Iso-Britanniassa, jossa lääkärit velvoitettiin vuodesta 1895 ilmoittamaan tietyt sairaudet tehtaiden ylitarkastajalle.

Työympäristön terveydelliseen valvontaan liittyi varsinkin aikaisemmin työväensuojelu, jonka avulla pyrittiin vaikuttamaan työväestön työehtoihin sekä sosiaalisiin oloihin ja sitä kautta elintason ja työkyvyn parantamiseen.

Työympäristössä terveydellisiä vaaroja ovat lisäksi tapaturmat, joita aiheuttavat koneet ja muut energialähteet, putoamiset ja kaatumiset, myrkylliset tai tukehduttavat aineet, hengitysilman epäpuhtaudet (kivipöly, pumpulipöly, asbesti), räjähdykset jne. Melu on ollut tyypillisesti työympäristön haitta, sitä ovat aiheuttaneet tuulimyllyt, takomot ja konepajat sekä monet muut teollisuuslaitokset. Melu oli aikaisemmin myös teollisuuden lähialueiden haitta. Liikenne toi melun yhdyskuntien keskelle. Asuin- ja työympäristön haittojen arviointia on varsinkin yksityisten ihmisten kohdalla vaikeuttanut mm. tupakointiin, alkoholinkäyttöön sekä joihinkin vapaa-ajan harrastuksiin liittyvät terveyshaitat.

KULKUTAUDIT

Kulkutaudit ja tartuntataudit aiheuttivat aikoinaan 40–50 % kokonaiskuolleisuudesta. Väestökeskittymät, ahtaat asunnot ja kanssakäymisen vilkastuminen olivat pitkään tautien määrää ja kuolleisuuden tasoa lisääviä tekijöitä. Tautien tartuttajana ihminen onkin aikaisemmin ollut oman itsensä suurin ympäristöuhka. Myös eläimet ovat tartuntalähteitä ja useat hyönteiset sekä punkit toimivat tartunnan siirtäjinä, vektoreina, niin ihmisistä kuin eläimistäkin.

Keskiajan lopulla tautien tarttumiseen sairaista ihmisistä alettiin kiinnittää lisääntyvästi huomiota. Lepraa sairastavat ihmiset eristettiin yhdyskuntien ulkopuolelle. Kauhistuttavan "mustan surman" jälkeen otettiin 1300-luvun loppupuolella käyttöön 30 päivän mittainen eristysaika eli trentina, kun maahan saapuvilla matkustajilla epäiltiin tarttuvaa tautia, ja pian alettiin käyttää 40 päivän eristysaikaa, quarantaine'a eli karanteenia.

Kulkutautien jatkuva uhka oli myös aiheena ensimmäisten terveydenhoitovirastojen perustamiselle eräisiin Etelä-Euroopan kaupunkeihin jo 1400- luvulla. Vaikka todisteet tautien leviämisestä tartunnan kautta lisääntyivät, ehkäistiin kulkutauteja 1700-luvulle asti parantamalla miasmaattista ilmaa mm. tulia polttamalla, savustamalla, hyvänhajuisilla lehvillä ja vieläpä tykillä ampumalla.

Ratkaisevan muutoksen ajatustavassa sai aikaan rokonistutuksen käyttöön otto Euroopassa isorokolta suojaamiseksi 1700-luvun alkupuolella. Tällä variolaatiolla pystyttiin ehkäisemään hengenvaarallisen isorokon tavanomainen tartunta. Englantilainen Edward Jenner totesi vuonna 1796, että suoja voitiin saada aikaan myös lehmärokon istutuksella, johon liittyi vähemmän haittoja. Uuden menetelmän seurauksena suojaaminen isorokkoa vastaan tuli niin yleiseksi, että kuolleisuus alkoi selvästi vähentyä ja väestönkasvu nopeutua.

Bakteriologian mukana syntyi immunologia. Jo 1800-luvun lopulla kehitettiin aktiivisia suojaamismenetelmiä eli rokotuksia eräitä muitakin tauteja kuin isorokkoa vastaan. Eräät niistä, mm. rabiesrokotus, syntyivät edelleen kokeilemalla, sillä kyseisten tautien aiheuttajia ei vielä tunnettu.

Myös kemiallisten lääkkeiden valmistaminen tartuntatauteja vastaan alkoi 1800-luvun lopulla. Antibiootit tulivat käyttöön 1940-luvulta lähtien. Tartuntatauteja, joita vastaan ei ole käytettävissä tehoavaa rokotusta tai hoitoa, on nykyään melko vähän. Huomattavin niistä on HIV-infektio. Ongelmana onkin se, että suuressa osassa maailmaa ei ole varaa käyttää olemassa olevia keinoja. Meillä tartuntataudeista ainoastaan influenssaepidemiat näkyvät pieninä nousuina kuolleisuustilastoissa.

RAVINTOAINEIDEN SAASTUMINEN

Ihmisten elämä on ympäristöstä saatavan tai siellä tuotetun ravinnon varassa. Nälänhätä ja yksipuolinen ravinto ovat olleet ja ovat monin paikoin yhä ihmiskunnan suuria tappajia. Historiansa aikana ihminen on sekä parantanut että heikentänyt ravinnon tuottamisen edellytyksiä. En puutu tässä yhteydessä lainkaan niihin ongelmiin, jotka johtuvat ruoan tai sen sisältämien vitamiinien ja muiden suoja-aineiden puutteesta.

Ravintoaineiden pilaantumista ovat aiheuttaneet niiden säilytykseen ja kuljetuksiin liittyvät ongelmat. Jo antiikin Rooman aikana ravinnossa oli myrkyllisiä määriä lyijyä, sillä ruoka-aineita valmistettiin ja säilytettiin yleisesti lyijypitoisesta tinasta tehdyissä tai lyijypitoisella lasitteella käsitellyissä astioissa. Ihminen on aina saanut ravinnon mukana elimistöönsä pieneliöitä, bakteereita, sieniä ja viruksia, jotka ovat aiheuttaneet tauteja, esimerkkeinä vaikkapa trikinoosi, ruokamyrkytykset, aktinomykoosi ja A-hepatiitti.

Niin kauan kuin ravintoaineilla on käyty kauppaa, on myös esiintynyt keinoja väärentää ruoka-aineita laimentamalla tai jatkamalla, usein terveydelle haitallisia aineita käyttäen. Eräs varhainen ravitsemusongelma oli torajyvän (secale cornutum) esiintyminen rukiin tähkissä. Sen aiheuttama ergotismi tunnettiin Pyhän Antoniuksen tulena jo keskiajalla, jolloin se oli suorastaan tuhoisa kansantauti ruista käyttävissä maissa, etenkin sateisina vuosina. Siten mm. Saksassa kuoli Pohjois-Rheinin alueella vuonna 994 peräti 40 000 ihmistä ergotismiin. Viileämmässä ilmastossa torajyvien esiintyminen oli vähäisempää, mutta siitä aiheutui ajoittain ongelmia Suomessakin 1800-luvulla.

Ravintoaineteollisuuden kehittyessä ruoka-aineisiin on lisätty säilymistä, valmistamista ja houkuttelevuutta parantavia lisäaineita, jotka ovat myös aiheuttaneet toksisia ja allergisia oireita. Ravintoaineiden mukana elimistöön voi joutua viljan, kasvien tai eläinten kasvatuksessa, tautien hoidossa ja torjunnassa sekä säilytyksessä käytettäviä tai maaperästä, vedestä ja ilmasta niihin joutuneita vieraita aineita. Lyijyn lisäksi elimistölle haitallisia metalleja ovat mm. elohopea, arseeni ja kadmium. Eräät ympäristömyrkyt kertyvät ravintoketjuissa haitallisiin pitoisuuksiin asti. Näin tapahtuu mm. elohopeayhdisteiden, DDT:n (dikloori-difenyyli-trikloorietaani), PCB:n (poly-"clooratut" bifenyylit) ja dioksiinien (dibentso-p-dioksiinit) sekä radioaktiivisten aineiden kohdalla.

Elimistöön joutuessaan haitalliset aineet voivat aiheuttaa syöpää ja muita sairauksia sekä kromosomimuutoksia mm. sukusoluissa. Syöpätaudeista ainakin kolmanneksen arvioidaan olevan eri ympäristötekijöistä aiheutuvia. Viime vuosina ravinnon terveydellisten riskien määrä on vähentynyt säilytyksen, kuljetusvälineiden ja tarkastuksen parantuessa. Toisaalta riskit ovat lisääntyneet massatuotannon, laajenevien kauppa-alueiden ja pidentyneiden kuljetusten seurauksena. Omat vaaransa ovat aiheuttaneet lihan- ja kasvisravinnon tuotannossa monet hormonit, lisäravinteet ja antibiootit. Viimeisin uhka on lihakarjan kasvatuksessa käytetyn eläinproteiinin levittämä prionitauti BSE (bovine spongious encephalopathy) eli "hullun lehmän tauti". Epäilyksille sen leviämisestä ihmisiin on olemassa vahvoja perusteluja.

MAAPERÄN SAASTUMINEN

Varhaiskulttuureissa jäteongelma lienee ollut pieni, mutta ratkaisutavaltaan monin paikoin hankala. Eritteitä ja jätteitä varten on ilmeisesti tehty "hajumatkan" päähän tunkio tai kuoppa. Esimerkkejä näistä ovat Tanskasta löytyneet "kiökkenmöddingar" 12000–15000 vuoden takaa. Vaikeimpia jäteongelmia lienee ollut vainajien hautaaminen, etenkin kun kuoleman sato oli usein runsas ja ruumiit pitkään kuvottavaa hajua levittäviä.

Pysyvä asutus tuli mahdolliseksi viljelykasvien tuottaman ylijäämäravinnon turvin. Kylät ja kaupungit pakottivat ihmiskunnan keksimään teknisiä ratkaisuja, jotka puolestaan johtivat ympäristöongelmien lisääntymiseen. Ihmisen käden jälki näkyi luonnossa pysyvinä rakennuksina, viljelysmaan raivaamisena, metsien kulutuksena ja vesistöjärjestelyinä, jotka alkoivat häiritä alkuperäisen luonnon normaalia ekologiaa.

Tulen hallitseminen antoi ihmiselle mahdollisuuden käyttää energiaa tavanomaisista luonnonvoimista poikkeavalla tavalla ja muuttaa aineen rakennetta. Näin alkoi luonnolle vieraiden ja luonnon omaan kiertokulkuun sopeutumattomien tuotteiden kehitys. Tulta käyttämällä ihminen pystyi valmistamaan metalleja, keramiikkaa, tiiliä, kalkkia ja lasia. Se puolestaan oli edellytyksenä teknisen taidon ja työn tehokkuuden jatkuvalle kasvulle.

Yhdyskuntajätteen määrä lisääntyi jatkuvasti. Sen lisäksi ovat mukaan tulleet maatalouden ja karjanhoidon sekä rakentamisen, teollisuuden ja kaiken muun toiminnan aiheuttamat jätteet, joiden määrä on paisunut kehittyneissä kulttuureissa tavattoman suureksi. Asutuksen tiivistyessä syntyneet kaatopaikat muodostuivat jo 1700- luvulla suuriksi ympäristöongelmiksi. Ne pilasivat lähiseudun ilmaa ja uhkasivat vesistöjä valumavesillään. Suurkaupungeissa jätteitä kuljetettiin kaatopaikoille erityisillä jätejunilla. Jätteiden määrää yritettiin myös vähentää polttamalla niitä kaatopaikoilla. Ensimmäinen varsinainen jätteenpolttolaitos otettiin käyttöön Englannin Leedsissä vuonna 1876.

Kaupungeissa oli yleensä vain kuivakäymälöitä 1800-luvun alkupuolelle asti. Niissä virtsa imeytyi maaperään ja ulosteet kerättiin astioihin. Maaperä saastui niin, että käyttövesi oli johdettava kaupunkeihin niiden ulkopuolelta. Mannermaalla käymälöiden loka ajettiin pelloille, mutta merien lähellä, esim. Lontoossa ja Tukholmassa, se kuljetettiin proomuilla merelle. Käymäläjätteen ongelmat saivat uusia muotoja vesikäymälöiden yleistyessä.

Kemiallisen teollisuuden kasvaessa öljyn, öljynjalostustuotteiden ja kemiallisten aineiden kuljetusten, varastoinnin ja käytön aiheuttama maaperän saastuminen on jatkuvasti lisääntynyt. Kemian tehtaista on päässyt onnettomuuksien ja käyttöhäiriöiden seurauksena myrkyllisiä aineita ympäristöön vakavin seurauksin. Esimerkkejä niistä ovat myrkkypäästöt Italian Sevesossa vuonna 1976 ja Intian Bhopalissa vuonna 1984. Edellisessä laajat maa-alueet oli julistettava käyttökieltoon pitkiksi ajoiksi terveysvaarojen ja puhdistustoimien vuoksi. Jälkimmäinen aiheutti noin 3500 ihmisen kuoleman ja kymmenien tuhansien ihmisten vakavan sairastumisen.

Meillä lahonsuoja-aineet ovat saastuttaneet satoja maa- ja pohjavesialueita entisten sahojen ympäristössä. Monin paikoin on myrkyllisiä metalliyhdisteitä levinnyt ympäristöön kaivostoiminnan, teollisuuden, jätteiden polton ja liikenteen seurauksena. Pahoin saastuneita ovat varsinkin metallurgisten tehtaiden ympäristöt. Yhdysvaltalainen Alice Hamilton oivalsi bensiiniin lisätyn lyijyn terveysriskit pian 1920-luvulla, mutta lyijytön bensiini otettiin käyttöön ensimmäisen kerran vasta vuonna 1985. Radioaktiivisia aineita on päässyt ympäristöön rauhan aikana ydinkokeiden ja ydinvoimalaonnettomuuksien sekä ydinpolttoaineen jälleenkäsittelyn yhteydessä. Meitä on koskettanut eniten Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus vuonna 1986.

Sekä myrkyt että radioaktiiviset aineet voivat joutua maaperästä edelleen ravintoaineisiin. Ydinenergian käyttö sota-aseena ja sittemmin rauhan ajan energiantuotannossa on merkinnyt luonnon radioaktiivisten ainesten uudelleen sijoittamista siten, että niiden vaarat ympäristölle ovat moninkertaistuneet. Tämä koskee sekä ydinvoimaloita että niistä kertyvien ydinjätteiden käsittely- ja sijoituspaikkoja. Kokemukset osoittavat, että ydinenergian tuottamiseen liittyy useita riskejä, joiden hallitseminen edellyttää korkeaa tekniikan ja valvonnan tasoa. Vakava ydinonnettomuus olisi luultavasti pahin ihmisen aiheuttama ympäristön äkillinen katastrofi seurauksiensa laajuuden, moninaisuuden ja keston vuoksi.

Kehittyneissä maissa, mm. Suomessa, kertyy nykyään jätettä kaikkiaan noin 14·000 kiloa jokaista asukasta kohden vuodessa. Siitä on asumis-, talous- ja yhdyskuntajätettä noin 1·000 kiloa. Jo jätteen tavaton määrä osoittaa ihmiskunnan todella rosvoavan maapalloa. Keinoja tämän rosvoamisen vähentämiseksi ovat raaka-aineen kulutuksen vähentäminen, tarpeettomaksi tulleen tavaran kierrättäminen ja jätteeksi joutuvan aineen hyödyllinen uudelleen käyttö. Mm. paperin, metallien, lasin, öljyn ja muovin kohdalla on jo saavutettu tuloksiakin.

Ongelmajätteiden käsittelyä varten on rakennettu erityisiä laitoksia. Jätteitä ei voida hävittää, niitä voidaan vain muuttaa toiseen muotoon tai siirtää toiseen paikkaan. Ympäristöä säästävä jätteiden hoito on tullut yhä enemmän kustannuksia vaativaksi ja myös maksulliseksi. Sen vuoksi annettuja määräyksiä yritetään yhä useammin kiertää niin yksityisten ihmisten, yritysten kuin valtioidenkin kohdalla. Jätteiden vastaanottajina eli resipientteinä ovat alusta lähtien olleet maaperä, vesistöt ja ilma. Jotkut ovat esittäneet vaihtoehtona myös jätteiden lähettämistä ulkoavaruuteen!

VESIEN SAASTUMINEN

Asutuskeskusten, linnoitusten ja laitosten sijoittuminen veden äärelle liikenteellisistä syistä antoi myös mahdollisuuden purkaa jätteitä veteen. Ensimmäiset vesihuuhtelulla toimivat käymälät tunnettiin jo antiikin aikana. Luonnon vedet ovatkin kautta aikojen saaneet ottaa vastaan suhteettoman suuren osan ihmiskunnan jätekuormasta. Yhdyskuntien kasvaessa käyttöveden saanti jouduttiin yleensä turvaaman keinotekoisin järjestelyin. Antiikin Roomassa oli 14 suurta vesijohtoa, akveduktia, joista vanhin oli rakennettu vuonna 614 eKr. Virtaavan veden tulo vaati vastaavasti viemäreiden rakentamista. Viemärijärjestelmät olivat tuolloin avoimia ja hajua ympäristöönsä levittäviä.

Likavesien seurauksena joet ja merenrannat saastuivat suurkaupunkien lähistöllä jo varhain, sillä mitään puhdistuslaitteita ei tunnettu. Vilkastunut laivaliikenne aiheutti sekin yhä enemmän jätteiden joutumista meriin. Vesien saastuminen lisääntyi aivan ratkaisevasti, kun myös kiinteät käymäläjätteet alettiin johtaa vesistöihin vesikäymälöiden välityksellä. Vesikäymälät alkoivat yleistyä sen jälkeen, kun ne hajuttomaksi tekevä sifoniyhdistäminen oli keksitty vuonna 1823. Vasta putkien teollinen valmistus takoraudasta 1800-luvun puolivälin jälkeen teki mahdolliseksi kokonaisten yhdyskuntien huoneistokohtaisten vesi- ja viemärijärjestelmien kehittämisen.

Seuraavan kerran vesistöhaitat pahenivat merkittävästi, kun teollisuuslaitosten määrän kasvaessa niiden jätevedet lisääntyivät suunnattomasti. Eräänä syynä oli selluloosatehtaiden rakentaminen 1850-luvulta alkaen. Kemiallisen teollisuuden laajeneminen toi purkuvesistöihin lisääntyvästi kemikaaleja ja muita luonnolle vieraita aineita.

Maailmanlaajuiset koleraepidemiat aiheuttivat 1800-luvulla miljoonien ihmisten kuoleman. Nämä epidemiat antoivat ihmiskunnalle tuntuvan opetuksen niistä virheistä, joita vedenottamoiden ja viemäreiden rakentamisessa oli tehty. Koleraepidemiat saivat aikaan, että Englannissa annettiin vuonna 1848 Public Health Act ja vuonna 1872 ns. suuri eli laajennettu Public Health Act, jotka olivat esikuvina terveydenhoidon ja ympäristöhygienian lainsäädännölle koko maailmassa. Jokien saastumisen vuoksi Englannissa asetettiin vuonna 1868 Rivers Pollution Commission. Sen työn tuloksena annettiin vuonna 1876 Rivers Pollution Prevention Act, jonka mukaan viemärivedet ja teollisuuden jätevedet oli puhdistettava tyydyttävästi ennen jokiin laskemista.

Lontoossa rakennettiin selkiytysaltaita liejun ja kiinteän jätteen erottamiseksi viemärivedestä ennen sen päästämistä Thamesiin. Ensimmäinen puhdistuslaitos joen varrella valmistui vuonna 1889. Erotettu lieju lastattiin kuitenkin yhä proomuihin ja tyhjennettiin Pohjanmereen, tosin kauemmas kuin käymäläjäte aikaisemmin. Laki ei ollut kuitenkaan erityisen vaikuttava. Myös Saksassa tehtiin 1870-luvulla ensimmäiset yritykset viemärivesien puhdistamiseksi. Monilla seuduilla saatiin hyviä tuloksia suodattamalla viemärivesi hiekkamaan läpi. Siinä oleva pieneliöiden kasvusto lisääntyi nopeasti ja käytti viemäriveden epäpuhtauksia ravinnokseen.

Kokeilut johtivat kaksivaiheperiaatteella toimivien viemäriveden puhdistuslaitosten rakentamiseen. Ensimmäisessä vaiheessa erotettiin kiinteät jätteet mekaanisesti ja toisessa vaiheessa jätevesi puhdistettiin aktiivilietemenetelmällä bakteeritoiminnan avulla. Hampurissa vuonna 1892 puhjennut vaikea koleraepidemia osoitti vesihuollon uuden suunnan oikeaksi, sillä Altonan esikaupunki, jonka vedenottamossa oli kunnollinen hiekkasuodatus, säästyi lähes kokonaan epidemialta. Nyt juomaveden valvonnalle ja viemäriveden puhdistukselle ruvettiin asettamaan jo suuria vaatimuksia.

Vesijohtoveden kloorausta kokeiltiin Saksassa ja Englannissa 1890- luvun puolivälin tienoilla ja jatkuva klooraus otettiin käyttöön 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Klooraus lopetti useimmat vesijohtoverkoston välityksellä leviävät epidemiat. Toisaalta veteen muodostuvien klooriyhdisteiden on aivan viime vuosina arveltu olevan terveydelle haitallisia. Jätevesien vesistöille aiheuttamat haitat jatkuivat edelleen. Jätevesiin joutui sekä kotitalouksista että teollisuuslaitoksista yhä enemmän orgaanista ainetta ja kemiallisia yhdisteitä, jotka myös vaikeuttivat biologista puhdistusta. Tällaisia aineita olivat mm. liuottimet, raskasmetallit, myrkyt ja antibiootit sekä pesuaineiden fosforiyhdisteet ja tensidit. Vesistöihin joutui lisäksi viemärien ulkopuolelta mm. maatalouden ja kalankasvattamoiden päästöinä typpiyhdisteitä ja muita rehevöittäviä aineita. Toisen maailmansodan jälkeen viemärivesien aikaisemmat puhdistusmenetelmät eivät olleet enää riittäviä.

Ruotsi toimi edelläkävijänä lainsäädännön uudistamisessa. Siellä annettiin vuonna 1955 uusi vesilaki, joka määräsi puhdistamaan purkuvesistöön laskettavat viemärivedet terveydenhoidolle vahingollisten epäkohtien poistamiseksi. Vastaava lainsäädäntö saatiin aikaan useimmissa teollisuusmaissa 1960-luvulla, Suomessa vuonna 1962. Todettujen haittojen vuoksi aloitettiin sekä Euroopassa ja Yhdysvalloissa vuonna 1964 viemärivesien kolmannen vaiheen puhdistus mm. ravinteina toimivien fosfaattisuolojen poistamiseksi aluminiumsulfaattia käyttämällä. Ruotsissa otettiin vuonna 1969 käyttöön Lidingössä sijaitseva maailman ensimmäinen alueellinen viemäriveden saneerausjärjestelmä Käppalan puhdistamon yhteydessä. Kolmivaiheisen puhdistusjärjestelmän teho oli jo noin 95 %. Kehittyneissä maissa on monin paikoin saatu joet puhdistumaan ratkaisevalla tavalla.

Jätevesien puhdistaminen ja valvonta on kuitenkin vaikeata ja se vaatii suuria kustannuksia. Sen vuoksi vesistöihin joutuvat päästöt ovat suuressa osassa maailmaa yhä hallitsemattomia. Ne häiritsevät jo merien ekologista tasapainoa ja merestä saatavien ravintoeläinten kasvua. Japanissa ilmeni Minamatan teollisuus- ja kalastajakaupungin asukkaissa vuonna 1956 kuolemaan ja invaliditeettiin johtanutta sairautta. Sen todettiin aiheutuneen teollisuuden päästöjen johdosta kaloihin ja simpukoihin kertyneistä orgaanisista elohopeayhdisteistä. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin ihmisten sairauden todettiin johtuvan teollisuuden aiheuttamasta meriveden likaantumisesta. Asia herätti maailmanlaajuista huomiota ja lisäsi merkittävästi mielenkiintoa vesien suojelemista kohtaan.

Elohopeaa on joutunut vesiin teollisuuden jätevesien lisäksi myös maaperästä sen happamoitumisen ja vesistöjärjestelyjen seurauksena. Meilläkin elohopeayhdisteitä on kertynyt ravintoketjun loppupäässä oleviin petokaloihin, kuten haukeen, kuhaan ja mateeseen. Niissä olevat elohopeapitoisuudet ovat aiheuttaneet kalan käyttökieltoja ja -rajoituksia. Tuholaismyrkkynä käytetty DDT joutui viljelysalueilta vesistöön, siellä planktoniin ja ravintoketjun välityksellä kaloihin ja lopulta lintuihin ja niiden muniin. Munien kehityshäiriöt olivat syynä eräiden lintujen poikasmäärien vähenemiseen jopa lajin olemassaoloa uhkaavalla tavalla. Asian teki suuren julkisuuden kohteeksi Rachel Carsonin klassinen teos "Silent Spring" vuonna 1962. Myös ihmisissä todettiin DDT:n kertymistä. DDT:n käyttö kiellettiinkin useissa maissa 1960-luvun lopulla. Joissakin tapauksissa tuholaismyrkyt on voitu onnistuneesti korvata biologisilla torjuntamenetelmillä.

Meret ovat tarjonneet helpon kaatopaikan myös sota-aseina käytetyille myrkkykaasuille ja muille kemikaaleille sekä radioaktiivisille jätteille. Kaikki mereen hautaamiset eivät ole varmaankaan vielä edes paljastuneet. Huomattavan uhkan muodostavat myös merenpohjaan uponneet ydinkäyttöiset sukellusveneet. Sveitsin Baselissa vuonna 1986 lääketehtaan varaston tulipalon seurauksena ympäristöön levisi myrkyllisiä kaasuja ja suuret määrät myrkyllisiä aineita pääsi valumaan Rhein-jokeen, aiheuttaen siinä kalojen ja muiden eliöiden joukkokuoleman. Öljytankkerien onnettomuudet ovat aiheuttaneet suunnattomia vahinkoja laajojen meri- ja rannikkoalueiden eläimistölle ja kasvustolle. Merien lisäksi myös makean veden altaat sekä pohjavedet ovat kärsineet teknisen kehityksen seurauksena.

Pilaantumista on aiheuttanut lisääntyvästi 1900-luvun alkupuolelta lähtien happamien sateiden laskeuma, joka on vaikuttanut haitallisesti varsinkin pieniin järviin. Asia tuli julkisen huomion kohteeksi vasta 1960- luvulla, erityisesti ruotsalaisen Svante Odenin vuonna 1968 julkaisemien tilastojen johdosta. Happamuuden lisääntyminen on vaikeuttanut varsinkin pieneliöstön sekä kalojen, rapujen ja sammakkoeläinten lisääntymistä, kehitystä ja elinmahdollisuuksia. Sadeveden happamuus on myös lisännyt valuma-alueelta vesiin joutuvien aineiden kuten raskasmetallien ja alumiinin määrää. Pohjavesiin on joutunut erilaisia kemiallisia yhdisteitä kuten klorideja ja nitraatteja, liuottimia, lahonestoaineita sekä muita myrkkyjä. Niiden vuoksi kaivoja ja vedenottamoita on jouduttu sulkemaan.

Nykyaikana ongelmaksi ei ole muodostunut pelkästään veden saastuminen vaan myös talousveden riittämättömyys. Kehityksen myötä vedenkulutus lisääntyy, joskin veden säästämiseen on myös mahdollisuuksia. 1980-luvulla ihmiskunta on käyttänyt vettä noin 100·000 m³/s. Jos maapallon väkiluku on vuonna 2020 noin 8 miljardia ja vedenkäyttö kaikkialla länsimaiden nykyisellä kulutustasolla, on käytetyn veden määrä lähes 200·000 m³/s. Silloin makean veden vuotuinen käyttöaste on jo yli 50 %. Tulevaisuudessa vain osa käyttövedestä on ensimmäistä kertaa käyttöön tulevaa ja loppu yhden tai useamman kerran käytettyä ja eri tavoin puhdistettua. Käyttömuodosta riippumatta luontoon palautuva vesi on aina selvästi huonompaa kuin ottovesi. Merivettä voidaan toki muuttaa käyttövedeksi, mutta se lisää energiankulutusta ja siitä aiheutuvia haittoja.

ILMANSAASTUMINEN JA ILMANSUOJELU

Tulenkäytöstä aiheutuva savu ja noki olivat jo varhain viihtyvyyttä selvästi haittaavia. Ilmansaastumisen ongelmat kasvoivat varsin vaikeiksi mm. Lontoossa jo 1100-luvulla, kun rikkipitoista kivihiiltä oli alettu käyttää talojen lämmittämiseen puun loppuessa. Kaupungin ilma oli 1200-luvulla niin nokista ja kitkerää, että kuninkaalliset muuttivat asumaan kaupungin ulkopuolelle. Vuonna 1306 Kaarle II kielsi lämmittämisen Lontoossa kivihiilellä. Kiellon rikkomisesta saattoi olla seurauksena kuolemanrangaistus ja sellainen pantiin toimeen ainakin kerran, vuonna 1311. Kaupunkia oli kuitenkin pakko lämmittää ja kielto oli kumottava.

1600-luvulla perustettiin suuria metallisulattoja ja kalkkiuuneja. Savuhaittojen vähentämiseksi ja tulipesien tehon parantamiseksi rakennettiin jo silloin teollisuuslaitoksiin korkeita savupiippuja. Englantilainen John Evelyn julkaisi vuonna 1661 kirjoituksen Lontoon ilmanpilaajia vastaan ja ehdotti hyväntuoksuisten puiden istuttamista katujen varsille ilman puhdistamiseksi. Silloin savukaasuja ei vielä pidetty terveydelle vaarallisina. Kemiallinen teollisuus alkoi, kun ranskalainen kirurgi Nicholas Leblanc ryhtyi valmistamaan saippuankeitossa tarvittavaa soodaa vuonna 1791 ruokasuolasta ja rikkihaposta. Sivutuotteena ympäristöön levisi haitallista suolahappohöyryä.

James Watt keksi 1700-luvun loppupuolella kivihiiltä käyttävän höyrykoneen ja sen jälkeen höyrykoneiden määrä kasvoi räjähdysmäisesti voimanlähteenä tehtaissa, laivoissa ja vetureissa. Se merkitsi ilmansaastumisen lisääntymistä asutuskeskuksissa, teollisuusalueilla sekä satamien ja rautateiden ympäristössä. Tilanne paheni edelleen, kun kivihiiltä alettiin käyttää polttoaineena raudanvalmistuksessa ja muissa teollisissa prosesseissa, mm. kaupunkikaasun valmistuksessa. Englannissa parlamentti asetti vuonna 1819 toimikunnan tutkimaan kivihiilisavun vahingollisia vaikutuksia ja mahdollisuuksia niiden estämiseksi. Aloite ei johtanut mihinkään selviin tuloksiin.

Rautateiden yleistyessä ryhdyttiin suunnittelemaan lainsäädäntöä ilman saastuttamista vastaan. Englannissa annettiinkin vuonna 1845 Railway Clauses Act vetureiden savunpoiston valvontaan. Pari vuotta myöhemmin, vuonna 1847, Englannissa säädettiin Town Improvement Act, jossa määrättiin toimenpiteitä teollisuuden savunpoiston valvomiseksi. Käytännössä tulokset jäivät hyvin vähäisiksi. Myös Yhdysvalloissa monet osavaltiot antoivat 1800-luvun puoliväliin mennessä säännöksiä ilman saastuttamista vastaan, mm. määräyksiä tehtaiden savupiippujen minimikorkeudesta. St. Louisissa (Missouri) tuomittiin vuonna 1864 ensimmäisenä eräs henkilö sakkoihin ilman saastuttamisesta, mutta korkein tuomioistuin kuitenkin kumosi tuomion.

Eräillä teollisuusalueilla nimenomaan alkaliteollisuuden levittämä suolahapposumu pahensi ratkaisevasti ilmansaastumisen haittoja. Seurauksena oli vähitellen laajoja ympäristötuhoja. Englannin parlamentti vastasi niihin antamalla vuonna 1860 ns. alkali-lain, joka pakotti ensimmäisen kerran asentamaan teollisuuslaitosten piippuihin savukaasujen pesureita päästöjen puhdistamiseksi. Englantilainen Robert Angus Smith saattoi vuonna 1872 havaita rikkihappoa Manchesterin teollisuuskaupungin ilmassa ja hän pystyi jo silloin selostamaan happaman sateen syntyyn ja kulkeutumiseen liittyviä kysymyksiä.

Oman ongelmansa aiheutti kloori, jota alettiin 1800-luvulla käyttää sekä tekstiilien että paperin valkaisuun. Saksan Saksissa todettiin vuonna 1875 laaja saksankuusten joukkotuho, jota pidettiin ensimmäisen kerran teollisuuden levittämien ilmansaasteiden aiheuttamana.

Seuraava mittava ympäristöongelma alkoi kehkeytyä 1860-luvulla, kun öljynjalostusteollisuus oli käynnistynyt ensin Yhdysvalloissa ja sitten muualla maailmassa. Öljyn poraus ja kuljetus sekä laajentuva öljyteollisuus merkitsivät uutta uhkaa maan, vesien ja ilman saastumiselle. Polttomoottorien käyttö autoissa ja lentokoneissa levitti öljynkäytön haitat asutuskeskuksiin, liikenteen reiteille ja ilmakehän yläkerroksiin. Polttomoottorien päästöjen joukossa ympäristöön joutui rikkidioksidin lisäksi myös häkää ja typen oksideja. Sadan vuoden ajan öljynkäytön aiheuttamat ilmansaasteongelmat peittyivät kuitenkin kivihiilen poltosta syntyneisiin haittoihin.

Ympäristöongelmat muodostuivat vähitellen yhteiskunnallisiksi kysymyksiksi. Chicagossa perustettiin vuonna 1874 ensimmäinen kansalaisyhdistys (Citiciens' association) painostamaan viranomaisia lainsäädäntötoimiin ilman saastuttamista vastaan. Toiminnan tuloksena oli, ajoittain varsin kiivaiden mielenosoitusten jälkeen, asiaa koskeva laki, joka astui voimaan 1881. Seuraavien vuosien aikana annettiin samantapaisia lakeja useimmissa Yhdysvaltojen keskilännen teollisuuskaupungeissa. Tutkimuslaitos The Mellon Institute teki vuonna 1910 tutkimuksen ilmansaastumisesta Pittsburghissa ja kiinnitti erityisesti huomiota niihin vahinkoihin, joita savukaasut ja varsinkin rikkidioksidi aiheuttavat ihmisille ja omaisuudelle.

Ensimmäisen maailmansodan vuosiin saakka ilmansaasteongelmaa oli käsitelty yleensä aineellisia, taloudellisia ja luonnon arvoja tuhoavana asiana. Joillakin runsaan teollisuuden ja vilkkaan liikenteen seuduilla ilman saastuminen oli kuitenkin lisääntynyt niin, että se selvästikin aiheutti seisovan matalapaineen aikana asukkaiden sairastumisia ja kuolemantapauksia. Lontoossa oli jo jouluna 1891 10 tuntia kestänyt "pea-soup fog", hernerokkasumu, jonka kerrotaan aiheuttaneen 1400 ihmisen kuoleman. Tammikuussa 1930 Belgiassa oli Maas-joen laaksossa lähellä Liégeä sääoloista johtunut inversioilmiö. Kolmen päivän kuluttua ihmiset alkoivat sairastua ja kuolleisuus kohosi 10-kertaiseksi normaaliin verrattuna. Hengitysteiden ärsytykseen kuoli erityisesti vanhuksia sekä keuhko- ja sydäntautia potevia ihmisiä.

Yhdysvaltojen Los Angelesissa todettiin toistuvasti vaikeita ilmansaastumisongelmia vuosina 1945–1947. Pennsylvaniassa sijaitsevan Donovan teollisuuskaupungin 6000 asukkaasta 43 % sairastui ja 20 henkeä kuoli viisi päivää kestäneen savusumun seurauksena vuonna 1948. Lontoossa vallitsi joulukuussa 1952 viikon ajan vaikea savusumu, "killer smog". Sen aikana menehtyi noin 4000 ihmistä, joiden kuolinsyyllä voitiin katsoa olevan yhteyttä ilman saastumisen kanssa.

Lontoon tappavan savusumun jälkeen voimakas yleinen mielipide sai aikaan sen, että Iso-Britanniassa ryhdyttiin lainsäädännön avulla toimiin savukaasujen aiheuttamaa ilmansaastumista vastaan. Iso-Britanniassa tuli voimaan Clean Air Act vuonna 1956 ja se on vaikuttanut selvästi kaupunkien ilmansaastumista vähentävästi. Liikenteen aiheuttamia päästöjä on voitu jossakin määrin puhdistaa autojen katalyyttipuhdistimilla eli katalysaattoreilla, joita alettiin käyttää vuodesta 1974 lähtien. Sen lisäksi autojen pakokaasuille on asetettu normeja ja valvontavaatimuksia.

Kaikista toimenpiteistä huolimatta ilmansaastuminen on monissa maailman suurkaupungeissa lisääntynyt liikenteen kasvun seurauksena selvästi haitalliselle ja sairauksia aiheuttavalle tasolle. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen myös happamia sateita synnyttävien ilmansaasteiden määrä lisääntyi moninkertaisesti. Metsä- ja vesistöhaittojen lisäksi happosateet ovat aiheuttaneet maaperän happamoitumista ja häiriöitä sen pieneliöstön toiminnassa.

Haitat eivät olleet enää paikallisia tai edes yhtä valtiota koskeva. Ilmavirtojen aikaansaama kaukokulkeutuminen, joka ei noudata maiden ja merien muodostamia rajoja, teki ongelmasta yleismaailmallisen. Kansainvälisesti on tehty suunnitelmia ja sopimuksia ilman rikki- ja typpioksidien aiheuttaman kuormituksen vähentämiseksi, mutta niiden totetuminen tuottaa käytännön vaikeuksia ja vie joka tapauksessa runsaasti aikaa.

Uudeksi ilmansaastumisongelmaksi ovat 1950-luvulta alkaen muodostuneet ns. CFC-aineet (ChloroFluoroCarbon) eli freonit sekä CFB-aineet (ChloroFluoroBromon) eli halonit. Niitä käytetään raaka-aineina aerosoliteollisuudessa ja muoviteollisuudessa, liuottimina elektroniikkateollisuudessa, lämmönsiirtoaineina kylmälaitteissa sekä sammuttimissa. Freonien ja halonien on 1970-luvulla osoitettu tuhoavan ja heikentävän ilmakehän yläosassa olevaa otsonikerrosta, joka suojaa maapalloa auringon liialliselta ultraviolettisäteilyltä ja muulta avaruussäteilyltä. Riittämättömän otsonikerroksen vuoksi liian runsas ultraviolettisäteily voi vahingoittaa kasveja ja merissä olevaa planktonia sekä lisätä ihmisillä ihosyövän esiintymistä ja vahingoittaa silmiä. Otsonikadon vähentämisessä on päästy alkuun sopimalla freonien ja halonien käytön vähentämisestä. Kyseiset aineet on jo nyt voitu monella tekniikan alalla korvata vähemmän haitallisilla aineilla.

Ilmastomuutoksiin kytkeytyy myös ns. kasvihuoneilmiö, jonka tärkein aiheuttaja on energiantuotanto. Se tuottaa suoraan tai välillisesti lämpöä ja lisää usein ilmakehän hiilidioksidin määrä, joka puolestaan vähentää lämmön haihtumista avaruuteen. Hiilidioksidia syntyy erityisesti orgaanisperäisestä polttoaineesta, josta suurin osa energiasta nykyään saadaan. Myös freonit ja halonit pahentavat kasvihuoneilmiötä, jonka tulemisen ruotsalainen kemisti Svante Arrhenius ennusti jo vuonna 1896. Brittiläinen George Callendar havaitsikin ensimmäisenä tutkimuksissaan vuonna 1938 maapallon lämpötilan kohonneen.

Energian käyttö on lisääntynyt varsinkin 1950-luvulta alkaen ja sen seurauksena kasvihuoneilmiön tulo nopeutuu. Kasvit käyttävät osan hiilidioksidista, mutta metsien väheneminen ja viimeksi sademetsien tuhoaminen hidastavat hiilidioksidin poistumista ilmakehästä. Yleismaailmallinen lämpötilan kohoaminen 5-6 asteella saattaa sulattaa napajäätiköitä ja kohottaa veden pintaa merissä useammalla metrillä. Lämpötilan kohoaminen voi myös vaikuttaa eräiden tartuntatautien leviämisedellytyksiä lisäävästi, esimerkkinä mm. malaria. Myös kasvihuoneilmiön hidastamiseksi on tehty kansainvälisiä suunnitelmia ja sopimuksia, mutta niiden toteutuminen on epävarmaa.

TULEVAISUUDEN UHKAT

Tuoreiden arvioiden mukaan maailmassa on vuosittain vaarassa menehtyä sotien, nälän ja tartuntatautien uhreina 40 miljoonaa ihmistä, jotka paremmissa oloissa voitaisiin pelastaa elämälle. Muiden ympäristöhaittojen aiheuttamia ennenaikaisten kuolemantapausten ja sairastuneiden määriä ei ole mahdollista arvioida lainkaan lukumääräisesti, mutta ne lienevät hyvin suuria. Tästä kaikesta huolimatta ihmiskunnan nettolisäys on edelleen lähes 100 milj. asukasta vuodessa. Ihmislajin olemassaolo ei siis ole vielä uhattuna.

Tärkeä ympäristön muutoksia kiihdyttävä tekijä on kuitenkin ihmiskunnan lisääntyminen ja kehitysmahdollisuuksien äärirajoja koettelevien väestökeskusten synty. Maapallon asukasluvun ennustetaan olevan vuonna 2000 noin 6 000 milj. ja siitä on viimeisen 100 vuoden aikana tapahtunutta lisäystä peräti 4 400 milj. Vaikka syntyneisyyden säännöstelyn merkitys on tiedostettu, sen esteinä ovat uskonnolliset näkemykset, monien maiden alhainen kehitystaso sekä varojen puute.

Englantilaisen Thomas Robert Malthusin vuonna 1798 esittämä ennustus ravinnon riittämättömyydestä ei ole vielä toteutunut maailmanlaajuisesti, mutta ravinnosta on jo puutetta alueellisesti, erityisesti poikkeusoloissa, kuten kuivuuden, runsaiden sateiden ja tulvien, sotien ja pakolaisvirtojen seurauksena. Maailman ongelmana onkin kykenemättömyys tasata ravintoa tarpeeksi hyvin ja nopeasti. Maatalouden tehostuminen ja ravinnon tuotanto ovat lisääntyneet jatkuvasti, mutta toisaalta viljelyalan supistuminen ja maaperän köyhtyminen sekä merien ryöstökalastus ovat vähentäneet perinteistä ravinnon hankintaa.

Nykyisen ravintomäärän tuottaminen voikin tapahtua vain maapalloa ryöstämällä ja saastuttamalla. Joitakin ravinnon tuottamisen ongelmia voidaan lievittää, mutta ravinnon tuottamista ei voida kuitenkaan vähentää, ellei väestön määrä alene. Metsien kulutus on nykyään aivan liian suurta kehitysmaissa ja uutena uhkana on sademetsien hakkaaminen maapohjan saamiseksi muihin tarkoituksiin ja puun myyntitulojen lisäämiseksi.

Sademetsien vähenemisen arvellaan johtavan myös ilmamassojen kosteus- ja tuulimuutoksiin, myrskyjen yltymiseen sekä sateiden jakautumiseen aikaisemmasta poikkeavalla tavalla. Sen ja kasvihuoneilmiön seurauksena sadeolojen ennustetaan muuttuvan maapallolla vuoteen 2030 mennessä niin, että aavikoituminen lisääntyy merkittävästi.

Öljyn ja sittemmin maakaasun käyttö on jatkunut kiihtyvänä 150 vuoden ajan. Niiden arvellaan nykytietämyksen mukaan riittävän vielä 50 vuoden ajan, ellei käyttöä saada vähennetyksi. Myös kivihiilivarat ovat hupenemassa. Vaihtoehtoisista energiamuodoista vain ydinenergia voi korvata energiantarpeen nykyisellä ja edelleen kasvavalla tasolla. Tuuli- ja aurinkoenergian tuottamista ja muita vaihtoehtoisia energiamuotoja kehitetään kuitenkin kuumeisesti. Energian kulutuksen vähentäminen on tärkeä mutta epätoivoiselta vaikuttava tavoite.

Kaikista teollistuneen kulttuurin haitoista huolimatta elämä on kehittyneissä maissa muuttunut suotuisaan suuntaan, jos sitä tarkastellaan kokonaiskuolleisuutta, imeväiskuolleisuutta, asukkaiden elämänpituutta ja tartuntatautien aiheuttamia tuhoja vastaan. Silloin on kuitenkin samalla muistettava, että kehittyneissä yhteiskunnissa on käytetty hyväksi varallisuutta ja luonnonvaroja, joista merkittävä osa on vastaavasti poissa huono-osaisilta.

Yhteiskuntien voimavarat suunnataan yleensä sinne, missä kulloinkin uskotaan saavutettavan suurimpia hyötyjä tai päästävän vähimmillä kustannuksilla. Sotavarusteluun ja sotiin on käytetty suunnattomia määriä varoja ja tuhottu niiden kautta ympäristöä ja luonnonvaroja. Ympäristön säästämiselle ja uudistamiselle on kilpailussa varoista jäänyt yleensä vain rippeitä. Asenteilla on ratkaiseva merkitys toimintalinjojen valinnassa. Varsin tärkeää on vastuun kantaminen niissä asioissa, jotka koskevat teknisen kulttuurin nurjan puolen hoitamista.

Suorastaan karmean esimerkin ympäristövastuun puutteesta antaa tilanne entisen Neuvostoliiton alueella. Arvioiden mukaan siellä on pinta-alasta 20 % terveydelle vaarallista ja lisäksi 35–40 % terveydelle haitallista. Venäjällä on laskettu, että ympäristöhaittojen korjaamiseen tarvittaisiin kansantuote kokonaisuudessaan 20 vuoden ajalta.

Monin paikoin muuallakin eletään kuin veitsen terällä, jolloin vähäisetkin ekologisen tasapainon muutokset aiheuttavat vaikeita häiriöitä. Oman aikamme tapahtumat ovat osoittaneet, että monenlaiset häiriöt yhteiskuntien poliittisissa, taloudellisissa ja muussa oloissa voivat suistaa lupaavasti alkaneen kehityksen takaperoiseen suuntaan.

On olemassa aivan ilmeinen vaara, että varsinkin kehitysmaissa tilanne muodostuu lisääntyvän teollistumisen seurauksena vaikeasti hallittavaksi. Lääketieteessä ja terveydenhuollossa samoin kuin ekologiassa on panostettava ensisijaisesti ennaltaehkäisevään toimintaan. Sairauksien ja onnettomuuksien korjaaminen jälkeenpäin on vaikeaa tai mahdotonta ja joka tapauksessa paljon enemmän varoja vaativaa.

On toiveajattelua uskoa, että inhimillisessä toiminnassa ei voisi tapahtua virheitä suunnittelussa, toteuttamisessa ja valvonnassa. Usein sattuma ratkaisee, kuinka vakavia niiden seuraukset ovat. Ovatko siis maailmanloppua enteilevät ekologiset uhkakuvat oikeutettuja? Historian kulku osoittaa selvästi, että useat niistä ovat kulkeneet kohti toteutumistaan ja että monia niistä on myös saatu torjutuksi. Tunteisiin vetoavat uhkakuvat ovat aivan varmasti saaneet ihmiskunnan ryhtymään toimenpiteisiin paremmin kuin kylmän asialliset järkeilyt.

Kirjoitus on valmistunut helmikuussa 1995. Tarkistettu ja täydennetty helmikuussa 1999. Eräitä täsmennyksiä huhtikuussa 2006.

 

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

Forsius, A.: Ympäristöolojen sosiaalilääketieteellisestä merkityksestä Suomessa ennen 1900-lukua. Medisiinari 4: 12–15, 1984.

Hannaway, C.: Environment and miasmata. Teoksessa: Companion Encyclopedia of the History of Medicine (ed. by W. F. Bynum and R. Porter), Volume 1. London 1993 .

Laamanen, A.: Ympäristöterveyden perusteet. Espoo 1986.

Mussalo-Rauhamaa, H. ja Jaakkola, J. J. K. (toim.): Ympäristöterveyden käsikirja. Helsinki 1994.

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleidung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage. Nördlingen 1949.

Müller, R.: Mikrobiologie. Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage. Nördlingen 1950.

Natvig, H.: Lærebok i hygiene. Forebyggende medisin. Oslo 1975.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Gütersloh/München 1993.

Vuorinen, H. S.: Ympäristöterveyden historia. Ympäristö ja terveys 6: 8–15, 1997.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON