Arno Forsius

Vyöruusu eli herpes zoster

Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.

Vyöruusun taudinkuva on tunnettu jo tuhansien vuosien ajan. Antiikin Kreikassa hippokraattinen lääkärien koulukunta antoi sairaudelle 400-luvulla eKr. nimen zoster (kreik. vyö). Roomalainen Scribonius Largus (1. vuosisata jKr.) käytti siitä nimeä zona (latin. vyö). Plinius (25–79 jKr.) mainitsi vyöruusun erääksi "pyhän tulen" (latin. ignis sacer) muodoksi. "Pyhällä tulella" tarkoitettiin ihossa esiintyviä tulehduksia, joista tyypillisin oli ruusu eli erysipelas.

Englannin kielessä vyöruusun nimenä on shingles (latin. cingulum, vyö), ranskan kielessä zona, ruotsin kielessä bältros, saksan kielessä Gürtelrose. Vyöruusun lääketieteellisen nimen herpes zoster alkuosa johtuu kreikan kielen sanasta erpein, syöpyä sisään. Herpes tarkoitti alun perin ihoon syöpyvää haavaa, ja vyöruusunkin ihottuma aiheuttaa ihoon rakkuloiden kohdalle pieniä syvennyksiä. Myöhemmin herpes on saanut merkityksen rakkulainen ihottuma.

Vyöruusu esiintyy tavallisimmin vartalolla rakkularykelminä, jotka rajoittuvat vain toiselle puolelle pitkin yhden tai muutaman tuntohermon hermottamaa ihoaluetta eli dermatomia. Kasvojen kolmoishermon ylimmän haaran hermottama alue on myös melko yleinen esiintymispaikka, jolloin silmän sarveiskalvoon syntyvät rakkulat voivat vaarantaa näön. Joskus harvoin vyöruusuun liittyy meningoenkefaliitti. Ihottuman ilmaantumista edeltää muutamia päiviä kestänyt kipu ja erityisesti tunnon herkistyminen. Ihottumarakkulat ilmaantuvat tavallisesti useamman päivän aikana ja ne paranevat yleensä viimeistään kolmessa viikossa. Alueelliset imusolmukkeet saattavat olla suurentuneita ja myös lämpöilyä voi esiintyä. Rakkuloiden arvet paranevat yleensä täysin tai lähes näkymättömiksi.

Vyöruusun äkillisistä oireista vakavin on silmän sidekalvon ja sarveiskalvon vaurioituminen tulehduksen ja rakkulamuodostuksen johdosta. Silmälääkärin hoito on silloin tarpeen näköä pysyvästi haittaavien arpeutumien estämiseksi. Joskus harvoin vyöruusuun liittyy keskushermosto-oireita aiheuttava meningoenkefaliitti. Ehkä kiusallisin haitta on ihottuma-alueella esiintyvä pitkäaikainen jälkisärky, jonka useat ovat kokeneet harmillisena tai jopa vahvasti invalidisoivana.

Kliinisesti vyöruusu on yleinen tauti 60 vuotta täyttäneillä ihmisillä, mutta se on hyvin harvinainen lapsilla ja alle 20-vuotiailla. Vesirokko taas on harvinainen 20 vuotta täyttäneillä. William Stokes'in (1804–1878) mukaan vyöruusua on todettu eräillä saarilla, joilla ei ole tiettävästi koskaan esiintynyt vesirokkoa. Olen itse todennut 1970-luvulla vyöruusun 10-vuotiaalla tytöllä, joka ei tiettävästi ollut sairastanut vesirokkoa aikaisemmin. Joskus harvoin vyöruusu on uusiutunut kerran tai useampiakin aikaisemmalla esiintymispaikallaan. Vyöruusuun voi liittyä yleistynyt vesirokkoihottuma, joka saattaa olla melko runsas vaikeaa perustautia kuten leukemiaa tai syöpää sairastavilla.

Kudosmikroskopian kehittyessä saksalainen Bärensprung osoitti vuonna 1863, että vyöruusuun liittyi tulehdus hermoa vastaavassa selkäytimen dorsaalisessa juurigangliossa. Paul Gerson Unna (1850–1929) kuvasi vuonna 1896 histologisesti vyöruusurakkulan rakenteen. Henry Head (1861–1940) ja A. W. Campbell tekivät vuonna 1900 klassisen tutkimuksensa vyöruusun aiheuttamista hermokudoksen muutoksista.

Vyöruusun syy oli yhä tuntematon. Vähitellen tautia alettiin epäillä viruksen aiheuttamaksi. Janos von Bokay (1858–1937) oli ilmeisesti ensimmäinen, joka esitti vuonna 1909, että vyöruusun aiheuttava virus olisi läheistä sukua vesirokkovirukselle. Saman käsityksen esittivät Arnold Netter (1855–1936) ja Urbain vuonna 1924. B. Lipschütz kuvasi vuonna 1921 ensimmäisenä vyöruusun rakkuloiden soluissa viruskertymiä (engl. inclusion bodies, saks. Einschlusskörperchen), samaan tapaan kuin sellaisia oli aikaisemmin havaittu isorokon rakkuloiden soluissa. Myös wieniläinen lastenlääkäri K. Kundratitz totesi vuonna 1925 "asidofiilisia" zoster-kertymiä vyöruusurakkuloiden epiteelin, sidekudoksen ja kapillaariendoteelin solujen tumissa. O. Teague ja E. W. Goodpasture viittasivat vuonna 1921 histologisten muutosten samankaltaisuuksiin vyöruusun ja yskärokon aiheuttamissa rokkorakkuloissa.

B. Lipschütz ilmoitti vuonna 1921 ja K. Kundratitz vuonna 1925, että he olivat onnistuneet tartuttamaan vyöruusurakkuloiden sisällön avulla vyöruusun lapsiin. Moni muu tutkija oli kuitenkin epäonnistunut yrityksissään tartuttaa taudin ihmisiin tai eläimiin. Japanilainen Taniguchi pystyi havaitsemaan vyöruusuviruksen vuonna 1932 ja viljeli sitä kanamunassa vuonna 1935. Amies totesi vuonna 1933, että vesirokko- ja vyöruusupotilaiden toipilasseerumi agglutinoi vyöruusuvirusta. Goodpasture ja Anderson istuttivat vuonna 1944 ihmisen ihon ja muiden kudosten osia kananmunan chorion-allantois-kalvon pinnalle. Sen jälkeen he tartuttivat elävänä säilyneeseen ihmiskudokseen mm. herpes zoster -virusta, jolloin infektoituneiden solujen tumiin muodostui tyypillisiä viruskertymiä.

Myöhempien virustutkimusten perusteella on todettu, että vyöruusun ja vesirokon aiheuttaa yksi ja sama virus, varicella-zostervirus eli Herpesvirus varicellae. On olemassa todisteita, että viruksesta on useita eri kantoja, joiden erojen merkitystä ei tunneta tarkoin. Nykyisen käsityksen mukaan vesirokko on seuraus vastustuskyvyttömän ihmisen virustartunnasta ja vyöruusu taas seuraus elimistössä piilevän viruksen aktivoitumisesta osittain vastustuskykyisellä ihmisellä. Vesirokko tarttuu hyvin herkästi vastustuskyvyttömien keskuudessa ja he voivat helposti saada vesirokkotartunnan myös vyöruusurakkuloista. Vyöruusun tarttumista vesirokkoa sairastavasta ei pidetä todennäköisenä, vaikka se kaikesta päätellen onkin mahdollista.

Vyöruusun puhkeamista on pyritty selittämään siten, että vesirokon aikaisemmin aiheuttanut vesirokkovirus voisi varastoitua oireettomana keskushermostoon ja erityisesti selkäytimen dorsaalisiin juuriganglioihin, jossa se vastustuskyvyn heikentyessä tai ganglion jostain syystä vahingoittuessa aktivoituisi ja leviäisi tuntohermoa pitkin kyseisen hermon ihoalueelle. Tätä käsitystä tukee vyöruusun ilmaantuminen yleisimmin nimenomaan 60 vuotta täyttäneille vasta-aineiden vähennyttyä iän seurauksena sekä nuoremmillekin, kun heidän vastustuskykynsä on alentunut esim. kortisoni- tai solunsalpaajalääkityksen, leukemian tai immuunikadon tai muiden vastaavanlaisten syiden johdosta.

Vaimoni on sairastanut tyypillisen vyöruusun selässään lapaluun seudussa oikealla 55 vuoden ikäisenä ja se oli tyypillisen kivulias. Itse sain vyöruusun 63-vuotiaana vasemmalle suoliluun harjan seutuun. Oma tautini oli vähäoireinen, alussa oli paikallista kiputunnon herkkyyttä, mutta minkäänlaisia jälkisärkyjä ei ollut. Oma tapauksessani ilmaantui kaksi rakkularykelmää perättäin neljän päivän välein ja jälkimmäisen kanssa samanaikaisesti tuli joitakin tyypillisiä vesirokkorakkuloita eri puolille vartaloa ja päänahkaa.

Vuonna 1976 keksitty asikloviiri ja siitä myöhemmin kehitetyt johdannaiset tehoavat myös varicella-zoster -virukseen. Zostertoipilaiden verestä valmistetusta immunoglobuliinista ei ole apua vyöruusussa, mutta se on hyödyksi vesirokon ehkäisyssä riskipotilailla.

Vyöruusun ihottuma-alueella ja mahdollisesti sen vierusalueilla esiintyvään jälkisärkyyn, jos potilas on kokenut sen kovin kivuliaaksi, on annettu mitä moninaisimpia hoitoja, jotka kuitenkin näyttävät tehoavan huonosti. Käytetyistä hoidoista voidaan mainita esim. B 1 -vitamiini, B 12 -vitamiini, UKW, ultraääni, röntgensäteet, puudutusaineruiskeet, alkoholiruiskeet sekä vaikeimmissa tapauksissa selkäytimen takajuuren säikeiden kirurginen katkaisu tai hermosolmukkeen poisto.

Lisäys huhtikuussa 2005: Eräs tämän kirjoituksen lukija, vuonna 1979 syntynyt nainen, on kertonut, että häntä odottaessaan hänen äitinsä oli sairastanut 13. raskausviikolla vesirokon, saatuaan tartunnan aiemmin syntyneeltä lapseltaan. Kertojalla oli syntyessään vyöruusuun viittaava ihottuma-alue oikeassa kyljessään rintakehän alueella. Myöhemmin hänellä on todettu oikean silmän näkövamma, jossa silmänpohjamuutoksia on pidetty toksoplasmoosiin viittavina, selkärangan skolioosi sekä oikean isovarpaan pysyvä halvaus.

Kirjoitus on valmistunut lokakuussa 2002. Lisäys huhtikuussa 2005.

Katso myös kirjoitusta Istukan tutkimuksen historiaa, jakso Sikiökauden tartuntataudit.

Kirjallisuutta:

Cecil, R. L. (ed.): A Texbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company. Philadelphia 1949.

Hartman, C. J.: Husläkaren, eller Allmänna och Enskilda Föreskrifter i Sundhetslära, [---]. Tredje förbättrade Upplagan, Zacharias Haeggström, Stockholm 1835.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1950.

Mäkelä, O. ym. (toim.): Lääketieteellinen mikrobiologia. 6. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Jyväskylä 1993.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON